Browsing by Issue Date

Hevosilla esiintyy synnytysvaikeuksia harvoin, mutta ne ovat aina hätätapauksia. Synnytysvaikeus voi aiheutua tammasta tai varsasta johtuvasta syystä ja hoito riippuu aina ongelman aiheuttajasta. Hevosen synnytys on nopea tapahtuma ja sen aikana ilmenevät ongelmat on ratkaistava ripeästi, jotta tamma ja varsa selviävät hengissä. Yleisin synnytysvaikeuden aiheuttaja hevosella on varsan virheasento. Virheasennoista tyypillisin on yhden tai molempien etujalkojen virheasento, jossa jalka on koukussa etupolvesta tai olkanivelestä. Myös muut jalkojen ja kaulan virheasennot ovat mahdollisia. Muita varsasta johtuvia synnytysvaikeuden syitä ovat muun muassa sikiön kehityshäiriöt, kaksostiineydet ja varsan suuri koko suhteessa tammaan. Tammasta johtuvia synnytysvaikeuden syitä ovat mm. kohtukierre, polttoheikkous ja ennenaikainen istukan irtoaminen. Synnytysvaikeus pyritään aina hoitamaan mahdollisimman pienin toimenpitein. Ensin tila yritetään korjata tamman ollessa hereillä. Ellei tämä onnistu, suositellaan tamman kuljettamista sairaalahoitoon, jossa se voidaan turvallisesti nukuttaa ja tarvittaessa leikata. Tamman siirtäminen ei kuitenkaan aina ole mahdollista, joten joskus tamma joudutaan nukuttamaan synnytysvaikeuden hoitamiseksi talliolosuhteissa. Keisarinleikkauksia ei suositella tehtäväksi muualla kuin sairaalassa, mutta kotitallilla voidaan tietyissä tilanteissa tehdä esimerkiksi fetotomia tai hätäsektio. Synnytysvaikeus lisää riskiä synnytyksenjälkeisille komplikaatioille. Yleisin komplikaatio on niin kutsuttu jälkeisten jääminen, jossa sikiökalvot jäävät osittain kiinni kohtuun synnytyksen jälkeen. Jälkeisten jääminen ei itsessään ole hengenvaarallinen tila, mutta se voi johtaa esimerkiksi henkeä uhkaavaan kohtutulehdukseen. Muita tammaan kohdistuvia komplikaatioita ovat mm. eriasteiset verenvuodot, repeämät, kohtuprolapsi ja tyrät. Varsalle voi synnytysvaikeudesta koitua hapenpuute, joka pahimmillaan johtaa kuolemaan. Hapenpuutteesta kärsineille varsoille voi tulla erilaisia hermostollisia oireita ja niiden sisäelimet saattavat vaurioitua. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on koota tietoa hevosten synnytysvaikeuksista käyttäen lähteenä mahdollisimman kattavasti tuoreinta tutkimustietoa aiheesta. Työn tavoitteena on toimia tietolähteenä eläinlääkäreille ja eläinlääketieteen opiskelijoille.

HBS (hemorrhagic bowel syndrome) on viime vuosina yleistynyt nautojen suolistosairaus. Sille on kirjallisuudessa useita eri nimiä, kuten hemorraginen jejuniitti, jejunal hemorrhage syndrome (JHS), jejunal hematoma ja intraluminal intestinal hemorrhage syndrome. Sairauden tarkka määritelmä on edelleen epäselvä, mutta siihen liittyy äkillinen ja voimakas verenvuoto ohutsuolessa. Saatavilla oleva tieto on hajanaista ja yksittäiset lähteet voivat antaa voimakkaastikin toisistaan poikkeavan kuvan sairaudesta. Vaihtelevien nimitystenkin vuoksi tiedonhaku aiheesta ei ole aina helppoa ja eläinlääkärin voi olla vaikeaa muodostaa sairaudesta sellainen yhtenäinen ja ajantasainen käsitys, joka auttaisi sen tunnistamisessa ja hoidossa käytännön työssä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota tämänhetkinen aihetta käsittelevä tieto yhtenäiseksi ja suomenkieliseksi kokonaisuudeksi. Sairaus raportoitiin ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa vuonna 1991, ja sen jälkeen sitä on todettu ympäri maailmaa. Suomessa sairaus raportoitiin ensimmäisen kerran vuonna 2008. Aiheuttajaksi on epäilty klostridibakteereja, hometoksiineja, shiga-toksiinia tuottavaa Escherichia colia, pilaantunutta rehua, energiapitoista ja vähäkuituista rehua ja korkeaan maidontuotantoon pyrkiviä olosuhteita. Mitään yksittäistä taudinaiheuttajaa ei olla kuitenkaan saatu osoitettua varmasti. Sairaus alkaa usein hyvin äkillisesti eikä oireita välttämättä ehditä havaita ennen kuolemaa. Oireet johtuvat yleensä verenhukasta, verihyytymän aiheuttamasta suolitukoksesta tai suolen seinämän vaurioitumisesta. Mahdollisia oireita voivat olla laajentunut vatsaontelo, syömättömyys tai huonosyöntisyys, alentunut maidontuotanto, ulosteen määrän väheneminen, veriuloste ja vatsaontelokipu. Usein diagnoosi voidaan varmistaa vasta laparotomiassa tai raadonavauksessa. Niissä yleisin löydös on selvästi rajautuva tummanpunainen tai violetti ohutsuolen osa, jossa todetaan verenvuotoa. Sairautta voidaan hoitaa konservatiivisesti tai leikkauksella. Parhaat tulokset on saatu riittävän varhaisessa vaiheessa toteutetulla leikkaushoidolla. Kolmesta leikkaustekniikasta ensisijainen menetelmä on suolen hierominen oikeanpuoleisessa laparotomiassa verihyytymän hajottamiseksi. Ennuste on yleensä heikko, mutta sairaalaolosuhteissa on päästy myös kohtalaisiin ennusteisiin. Kirjallisuuskatsauksessa havainnollistuu aiheen monimutkaisuus ja siihen liittyvän yhtenäisen tutkimustiedon puute. Sairauden aiheuttajista, altistavista tekijöistä, hoitokeinoista ja ennusteesta on saatu hyvin vaihtelevia ja toisistaan eroavia tuloksia. Varmaa ja käytäntöön sovellettavissa olevaa tietoa on vielä hyvin vähän. Raadonavausten ja diagnoosiin pyrkivien leikkausten hyöty korostuu niin tähän kuin muihinkin nautojen sairauksiin liittyvän tiedon kartuttamisessa. Lisätutkimukselle on ehdottomasti tarvetta.

Sikojen hännänpurenta on ongelmakäyttäytymisen muoto, joka voi johtaa hännän eriasteisiin iho- ja pehmytkudosvaurioihin ja jopa hännänosien amputaatioon. Amputaatio voi, sekä ihmisillä että eläimillä, johtaa hermokudoksen epänormaaliin kasvuun, eli neuroomien muodostukseen. Sioilla neuroomia on havaittu syntyvän hännän typistyksen yhteydessä, mutta niitä on kuvattu myös purruissa hännissä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, esiintyikö teurastuksen yhteydessä kerätyissä sianhännissä neuroomia, minkälaisiin vaurioihin ne liittyivät ja lisääkö hännänpurennasta johtuva hännän lyheneminen neuroomien esiintymisen todennäköisyyttä. Tutkimuksen aineistona oli 113 teurastamolta kerättyä teurasprosessin läpikäynyttä sianhäntää. Hännät oli valikoitu siten, että aineistoon saatiin mahdollisimman kattava otos eriasteisesti vaurioituneita sekä normaaleja häntiä. Häntien pituudet mitattiin ja vauriot arvioitiin silmämääräisesti sekä histopatologisesti. Tutkimuksessa havaittiin purtuihin häntiin muodostuneita neuroomia ja niiden todettiin olevan yhteydessä krooniseen tulehdukseen sekä hännänpurennasta johtuvaan hännän lyhenemiseen.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on kuvata dystrofiinin rooli ja merkitys lihaksen normaalissa toiminnassa, koota yhteen nykytietämys Duchennen lihasdystrofian patofysiologiasta sekä käydä läpi sairauden tutkimuksissa yleisimmin käytettäviä eläinmalleja. Duchennen lihasdystrofia on vakava, etenevä, perinnöllinen lihasrappeumasairaus, joka johtaa lihasheikkouteen, liikkumisen vaikeutumiseen, pyörätuolista riippuvuuteen, avustettuun hengitykseen ja lopulta ennenaikaiseen kuolemaan. Sairaus on poikalapsien yleisin neuromuskulaarinen sairaus, johon sairastuu noin 1/5000 syntyvästä poikalapsesta. Sairaus johtuu X-kromosomissa sijaitsevan dystrofiinigeenin mutaatioista, jonka seurauksena ei synny toimivaa dystrofiiniproteiinia. Ihmisten lisäksi homologiset sairaudet esiintyvät koiralla, hiirellä sekä kissalla. Dystrofiini ilmenee luusto- ja sydänlihaskudoksissa sekä pieninä määrinä aivoissa ja muualla kehossa. Lihassyissä dystrofiini sijaitsee lihassolukalvon alla, jossa se yhdistää solun tukirangan lihassolukalvoon sekä sitä ympäröivään tyvikalvoon. Dystrofiini muodostaa yhdessä muiden proteiinien kanssa dystrofiini-glykoproteiinikompleksin, joka toimii useissa tehtävissä solujen signaloinnissa sekä lihassolukalvon eheyden ylläpidossa lihassupistusten aikana. Ilman dystrofiiniä lihaksista tulee hyvin alttiita vaurioille, jonka seurauksena on etenevä lihaskudoksen korvautuminen side- ja rasvakudoksella, toiminnan heikkeneminen sekä kardiomyopatia. Sairauteen ei ole vielä olemassa parantavaa hoitoa, ja hoitojen tarkoituksena onkin oireiden kontrollointi sekä elämänlaadun parantaminen. Sairauden synnyn ja uusien hoitomuotojen etsimiseen hyödynnetään erilaisia eläinmalleja, joista osalla esiintyy spontaaneja mutaatioita dystrofiinigeenissä ja osa on geneettisesti muokattuja. Yleisimmin käytetyt eläinmallit ovat mdx-hiirimalli (engl. X-linked muscular dystrophy mouse) sekä kultaisennoutajan lihasdystrofia -malli. Dystrofiinin puutoksen aiheuttavia mutaatioita on kultaisennoutajan lisäksi todettu useilla muilla koiraroduilla, ja usein sairauden löytyminen uusissa roduissa on seurausta eläinlääkärissä heränneestä epäilystä.

Melanooma on ihon melaniinipigmenttiä tuottavista soluista muodostunut kimoille hevosille yleinen kasvain, joka hevosen lihantarkastuksessa aiheuttaa osa- ja kokoruhohylkäyksiä. Euroopan unionin lainsäädännön mukaisesti kimoilta hevosilta tulee lihantarkastuksessa melanooman varalta irrottaa yksi lapa lavan lihasten ja imusolmukkeiden tutkimiseksi sekä paljastaa munuaiset. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan kimon hevosen melanooman esiintyvyyttä, kasvainten tyypillisimpiä sijaintipaikkoja sekä melanooman merkitystä hevosen lihantarkastukseen. Melanoomaa lähes yksinomaan todetaan kimon värisillä hevosilla. Kimolla hevosella on musta iho ja syntyessään tumma karvapeite, joka kuitenkin ikääntymisen myötä vaalenee harmaaksi ja lopulta lähes valkoiseksi. Melanoomaa esiintyy sitä todennäköisemmin, mitä vanhempi hevonen on; vaihtelevasti arvioiden noin 40 %:lla alle 15-vuotiaista ja noin 80 %:lla yli 15-vuotiaista kimoista todetaan melanoomaa. Melanooma ilmenee tyypillisesti tiiviinä kohonneina ihonalaisina kasvainmassoina, jotka voivat ajan myötä suureta ja kasaantua ryppäiksi. Selvästi yleisin melanooman sijaintipaikka on hännäntyven alapuolen pinta ja toiseksi yleisin perianaalialue. Melko yleisesti kasvaimia voidaan havaita myös korvasylkirauhasen alueella, huulilla, silmäluomilla ja ulkoisissa sukuelimissä, toisinaan myös esimerkiksi kaulalla ja raajoissa. Melanooma voi ajan myötä tarpeeksi pitkälle ja pahanlaatuiseksi kehityttyään lähettää etäpesäkkeitä ympäri elimistöä muun muassa imusolmukkeisiin, maksaan, pernaan, keuhkoihin ja luustolihaksiin. Nämä tunnistetaan tummana massana tai litteänä pigmenttikertymänä. Melanoomakasvaimet itsessään eivät yleensä ole haitallisia hevoselle, mutta ne voivat vuosien myötä suuretessaan haitata hevosen normaalitoimintoja, kuten syömistä ja ulostamista, tai iholla haavautua. Hevosia teurastetaan Suomessa melko vähän muihin kotieläimiin verrattuna, alle tuhat yksilöä vuodessa. Suomeen kuitenkin tuodaan ulkomailta hevosenlihaa noin miljoona kilogrammaa vuosittain. Ulkomaisissa tutkimuksissa hevosilla lihantarkastuslöydökset ovat suhteellisen harvinaisia, pääasiassa hevosilla todetaan kasvain- ja tulehdusmuutoksia. Melanoomaa todettiin enimmäkseen yksittäistapauksina, mutta kimoja paljon teurastavassa teurastamossa myös yleisestikin. Yksittäisenä löydöksenä melanoomalle riittää virkaeläinlääkärin harkinnan mukaan muuttuneen alueen poisto, mutta levinneenä kasvainsairautena ruho ja elimet hylätään kokonaan. Tutkimuksia kimojen hevosten melanoomasta on edelleen melko niukasti saatavilla ja erityisesti hevosen lihantarkastuslöydöksiä käsitteleviä artikkeleja on vain yksittäisiä eri maista, nämä ovat tyypillisesti jo vuosikymmeniä vanhoja ja näiden tulokset ovat hyvin eriäviä löydösten suhteen. Lisää tutkimuksia erityisesti Euroopassa teurastettavien hevosten lihantarkastuslöydöksistä kaivattaisiin. Kirjallisuuskatsauksen perusteella voidaan silti todeta, että vaikka lavan alueen lihakset ja imusolmukkeet taikka munuaiset eivät ole yleisimpiä melanooman esiintymispaikkoja, sitä kuitenkin todettiin näissä. Siten näiden tarkempi tutkiminen on hyvä lisävaatimus kimon hevosen muutoin jo melko perusteelliseen lihantarkastukseen auttamaan arvioimaan mahdollisen melanooman levinneisyyttä.

Insuliiniaineenvaihdunnan häiriö (Insulin dysregulation, ID) on tärkeä osa hevosten metabolista syndroomaa (Equine metabolic syndrome, EMS) ja merkittävä riskitekijä hormoniperäiselle kaviokuumeelle. Tutkimuksissa on todettu, että pitkittynyt hyperinsulinemia aiheuttaa aiemmin terveillä hevosilla ja poneilla kaviokuumeen. Tarkkaa mekanismia tälle ei kuitenkaan edelleenkään tiedetä. Kaviokuumeessa kavioluun ja sarveiskavion välinen lamellikerros vaurioituu, mikä voi johtaa kavioluun kääntymiseen ja vajoamiseen kavion sisällä. Kaviokuume voi pahimmillaan johtaa hevosen tai ponin lopettamiseen. Insuliiniaineenvaihdunnan kausittaisia muutoksia on tähän mennessä tutkittu erittäin vähän ja varsinkin Suomessa vuodenaikojen vaihtelu on hyvin suurta. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten hevosten insuliiniaineenvaihdunta muuttuu 2 kuukauden laidunkauden aikana. Hypoteesina oli, että hevosten insuliiniaineenvaihduntaa mittaavien testien tulokset muuttuisivat laidunkauden aikana. Tutkimukseen osallistui 29 suomenhevosta Ypäjän Hevosopistolta. Hevosille suoritettiin sokerirasitustesti (Oral sugar test, OST) kerran kesäkuussa ja kerran elokuussa. Näiden perusteella määritettiin hevosille insuliinin maksimipitoisuus (InsulinMax) ja aika-insuliinipitoisuus kuvaajan alle jäänyt pinta-ala (AUC) molemmilla testikerroilla. Molemmilla kerroilla hevosten verinäytteistä tutkittiin myös adiponektiini, adrenokortikotropiini (ACTH), triglyseridi sekä glukoosi. Lisäksi hevosille tehtiin kuntoluokitus (Body condition score, BCS) ja niiden kaulan paksuus arvioitiin (Cresty neck score, CNS). Hevosista osa oli testien välisen ajan sisäruokinnassa ja osa vaihtelevan ajan laitumella. Tilastollisessa analyysissä vertailtiin OST:n tuloksia kesä- ja elokuussa. Lisäksi vertailtiin mitattuja arvoja sen mukaan, todettiinko hevosilla ID ja olivatko ne testien välisen ajan laitumella vai sisäruokinnassa. Yhteensä 10 hevosella todettiin ID ainakin toisella testikerralla. Kuudella hevosella ID todettiin vain toisella testikerralla. Ainoastaan yhdellä hevosella todettiin kohonnut lepoinsuliinipitoisuus. Hevosten insuliiniarvoissa (InsulinMax ja AUC) ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa kesä- ja elokuun välillä. Laitumella olleiden hevosten insuliiniarvot (InsulinMax ja AUC) olivat elokuun mittauksessa suuremmat verrattuna sisäruokinnassa olleisiin hevosiin. Sisäruokinnassa olleiden hevosten InsulinMax:n mediaani oli 14,5 µIU/ml (vaihteluväli 0,0–47,8 µIU/ml) ja laitumella olleiden hevosten 33,6 µIU/ml (vaihteluväli 5,4–300 µIU/ml). Kaikkien hevosten ruokinta ja liikunta saattoi kuitenkin jonkin verran vaihdella testikertojen välisenä aikana, minkä takia tuloksiin tulee suhtautua kriittisesti. Tutkimus osoittaa, että yksittäisten hevosten OST tulokset voivat vaihdella. Tämän takia hevosia, joilla epäillään ID:tä, tulisi testata useamman kerran, vaikka ensimmäisellä kerralla tätä ei todettaisikaan. Tulosten perusteella laiduntaminen saattaa vaikuttaa OST-tuloksiin ja insuliiniaineenvaihduntaan, mutta tämä vaatii vielä lisätutkimuksia. Tutkimuksessa todettiin myös, että pelkän lepoinsuliinin määrittämisellä ei saada luotettavaa kuvaa hevosen insuliiniaineenvaihdunnasta.

Verisivelyn avulla voidaan tutkia ääreisverenkierrossa kiertäviä verisoluja. Verisivelyn tutkiminen antaa tärkeää tietoa sairaan eläimen puna- ja valkosoluista sekä verihiutaleista ja sen avulla voidaan havaita mahdollisia solunsisäisiä inkluusioita, kasvainsoluja sekä taudinaiheuttajia. Usein verisively tehdään koneellisesti saatujen poikkeavien veriarvojen tarkistamiseksi. Sen valmistaminen klinikalla on nopeaa ja yksinkertaista ja sivelyn värjäyksessä käytetään yleensä Romanowsky-tyyppisiä värjäyksiä, kuten Diff-Quik-värejä. Koirilla esiintyy useita tarttuvia tauteja, joiden taudinaiheuttajat on mahdollista havaita verisivelystä. Tällaisia tauteja ovat muun muassa koiran babesioosi, hepatozoonoosi, anaplasmoosi, ehrlichioosi, hemotrooppinen mykoplasmoosi, sydänmatotauti sekä penikkatauti. Näitä tauteja tavataan erityisesti Euroopassa, mutta Suomessa niistä esiintyy anaplasmoosia sekä harvinaisina tapauksina penikkatautia. Useat taudeista leviävät vertaimevien punkkien ja hyttysten välityksellä ja osalla niistä on sama vektori. Tarttuvien tautien aiheuttamat oireet voivat vaihdella johtaen pahimmillaan koiran vakavaan sairastumiseen ja kuolemaan. Tautien yhteisinfektioissa oireet ovat yleensä vakavammat. Moni tartunnoista on hoidettavissa lääkkeellisesti, mutta koirat voivat jäädä niiden kroonisiksi kantajiksi. Vektorien välttäminen sekä erilaiset häätövalmisteet ja karkotteet ovat tärkeä osa tartuntojen ehkäisyä. Osa tartunnoista voi tapahtua muun muassa verensiirron välityksellä, minkä vuoksi verta luovuttavat koirat tulisi tutkia tarttuvien tautien varalta. Verisivelyn tutkiminen on hyvä apuväline koiran tarttuvien tautien diagnosoinnissa. Taudinaiheuttajan havaitsemiseen vaikuttavat esimerkiksi tartunnasta kulunut aika, taudinkuva ja oireiden vakavuus. Taudinaiheuttajan esiintyminen verisivelynäytteessä vaihtelee ja sivelyssä saattaa esiintyvä artefaktoja tai muita solunsisäisiä kappaleita, jotka voidaan virheellisesti tulkita taudinaiheuttajiksi. Tutkimustuloksen luotettavuuteen vaikuttaa lisäksi tutkijan harjaantuneisuus. Diagnoosin varmistamiseksi käytetään usein polymeraasiketjureaktiotestiä (PCR) sekä vasta-ainetutkimuksia. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käsiteltäviä koiran tarttuvia tauteja tavataan Suomessa ja muissa Euroopan maissa, joten niitä voi esiintyä etenkin matkustavilla koirilla ja tuontikoirilla. Eläinlääkärin on hyvä osata epäillä tarttuvaa tautia koiran oireiden ja historian perusteella, jotta hoito voidaan aloittaa ajoissa. Verisivelyn tutkiminen klinikalla on halpaa ja nopeaa ja se voi antaa paljon lisätietoa tarttuvaa tautia epäiltäessä.

Utaretulehdus eli mastiitti on maailmanlaajuisesti lypsylehmien yleisin ja suurimmat taloudelliset tappiot aiheuttava sairaus. Kuluja aiheutuu muun muassa maidontuotantotappioista, hoitoon käytetyistä lääkkeistä sekä lehmien ennenaikaisesta teuraaksi laitosta. Streptococcus agalactiae on tärkeä lypsylehmien mastiittia aiheuttava patogeeni, joka leviää helposti karjassa. Sen on aiemmin ajateltu tarttuvan lähinnä vain lehmästä toiseen, mutta nykytietämyksen mukaan lehmä voi saada tartunnan myös esimerkiksi likaisesta navettaympäristöstä. Lisäksi tartunnan on epäilty olevan mahdollista siirtyä myös ihmisen ja lehmän välillä. Str. agalactiae tunnetaan ihmislääketieteessä vastasyntyneiden vauvojen hengenvaarallisen aivokalvontulehduksen aiheuttajana, jonka vauva saa synnytyksen yhteydessä äidiltään. Lypsylehmille Str. agalactiae aiheuttaa yleensä piilevän eli subkliinisen mastiitin, eikä se välttämättä aiheuta silminnähtäviä sairauden oireita. Tämän takia tartunta voi päästä leviämään karjassa nopeasti ja huomaamattomasti. Sairastuneiden nopea havaitseminen on kuitenkin tärkeää, jotta tartunnan leviäminen karjassa kyettäisiin tehokkaasti estämään. Suomessa yleisimmät Str. agalactiaen diagnosointimenetelmät ovat maitonäytteestä tehtävä perinteinen viljely sekä PCR-tutkimus. Toimenpiteitä Str. agalactiaen aiheuttaman mastiitin leviämisen ehkäisyssä ovat sairastuneiden lehmien karsiminen karjasta tai eristäminen muista eläimistä ja lääkitseminen. Lääkehoitona käytetään bentsyylipenisilliiniä intramammaarisuspensiona 3-5 vuorokauden ajan. Tartunta voi siirtyä uuteen karjaan esimerkiksi ostoeläinten mukana. Viime vuosikymmeninä tartuntojen määrä on pysynyt hallinnassa tehokkaiden vastustusohjelmien ja ennaltaehkäisytoimenpiteiden, kuten aktiivisen maitonäytteiden oton, ansiosta. Vuonna 2021 Str. agalactiae -positiivisten karjojen osuus Suomessa oli 2,2 %. Tartunnan saaneille lypsykarjatiloille suositellaan yleensä tautisaneerausta. Str. agalactiae -tautisaneerauksen onnistuminen vaihtelee tilojen välillä, ja siihen vaikuttavat esimerkiksi lääkehoidon ja sairaiden eristämisen onnistuminen karjassa, karjan utareterveystilanne sekä tilallisten motivaatio. Uusien tutkimusten ja mikrobiologisten tyypitysmenetelmien myötä lisääntynyt tieto tartuntareiteistä ja bakteerin eri kantojen ominaisuuksista on herättänyt kysymyksen siitä, vaikuttavatko kantojen vaihtelevat geneettiset ominaisuudet bakteerin kykyyn selviytyä lehmien elinympäristössä hengissä ja siten vaikuttaa myös tautisaneerauksen onnistumiseen. Str. agalactiaen eri kannoilla tiedetään olevan erilainen kyky muodostaa biofilmiä, rakentaa ulkopinnalleen säiemäisiä piluksia ja käyttää hyväkseen glukoosia energia-aineenvaihdunnassaan. Muun muassa nämä ominaisuudet vaikuttavat suuresti sekä bakteerin taudinaiheuttamiskykyyn että navettaympäristössä hengissä säilymiseen. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli tarkastella Str. agalactiaen aiheuttamaa lypsylehmien mastiittia ja sen esiintyvyyttä sekä esitellä nykyään käytössä olevia tyypitysmenetelmiä, joiden avulla mastiittia aiheuttavia patogeenejä voidaan tunnistaa ja erotella ominaisuuksiensa mukaan. Lisäksi työssä perehdyttiin geneettisiin ominaisuuksiin, jotka edesauttavat Str. agalactiaeta sopeutumaan ja selviämään navettaympäristössä. Tulevaisuudessa Str. agalactiaen eri kantojen tyypitysmenetelmiä voitaisiin toivottavasti käyttää enemmän hyödyksi arvioitaessa tautisaneerauksen onnistumismahdollisuuksia.

Tämä kirjallisuuskatsauksen ja alkuperäistutkimuksen sisältävä lisensiaatintutkielma käsittelee mikrobilääkeresistenssiä sekä laajakirjoisia beetalaktamaaseja tuottavia enterobakteereita hevosilla Suomessa. Mikrobilääkeresistenssillä tarkoitetaan mikrobien vastustuskykyä mikrobilääkkeitä kohtaan. Mikrobilääkkeiden liikakäyttö ja uusien mikrobilääkkeiden pula ovat johtaneet yleistyvään maailmanlaajuiseen mikrobilääkeresistenssiongelmaan. Mikrobilääkeresistenssi on uhka ihmisten ja eläinten terveydelle. Mikrobilääkkeille vastustuskykyisten bakteerien aiheuttamien infektoiden lisääntyessä hoitovaihtoehdot vähenevät ja potilaiden kuolleisuus nousee. Beetalaktamaasit ovat bakteerien tuottamia entsyymejä, jotka pystyvät hajottamaan beetalaktaameja. Beetalaktaamit ovat lääketieteellisesti merkittävä mikrobilääkeryhmä. ESBL (extended spectrum beta-lactamase) -entsyymeillä puolestaan tarkoitetaan bakteerien tuottamia beetalaktamaasientsyymejä, jotka pystyvät hajottamaan laajakirjoisia beetalaktaameja, kuten esimerkiksi kolmannen polven kefalosporiineja. Enterobakteerit ovat tärkein laajakirjoisia beetalaktamaaseja tuottava bakteeriheimo. Enterobakteereja esiintyy sekä ihmisillä että eläimillä. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää ESBL-enterobakteerien esiintyvyyttä hevosten peräsuolesta otetuissa seulontanäytteissä Suomessa. Samalla tutkittiin, mitä ESBL-bakteerilajeja Suomessa asuvilla hevosilla esiintyy. Aihetta ei ole aiemmin juurikaan tutkittu Suomessa, joten tutkimus tuo tärkeää lisätietoa Suomessa asuvien hevosten resistenssitilanteesta. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin mahdollisia riskitekijöitä ESBL-kantajuudelle. ESBL-kantajuuden prevalenssin odotettiin olevan noin 7 % Suomessa. Prevalenssihypoteesi tässä tutkimuksessa asetettiin hieman alemmas verrattuna muihin Euroopan maihin, koska Suomen resistenssitilanne on Euroopan keskimääräistä parempi. Riskitekijöitä ESBL-kantajuudelle on aiemmissa tutkimuksissa todettu olevan esimerkiksi mikrobilääkehoito ja sairaalahoito. Tutkimusta varten kerättiin Yliopistollisen hevossairaalan potilailta seulontanäytteitä loppuvuoden 2020 ja alkuvuoden 2021 aikana. Näytteitä kerättiin yhteensä 161:ltä hevoselta. Tutkimukseen osallistuneiden hevosten omistajat vastasivat kyselylomakkeen kysymyksiin, jotka käsittelivät esimerkiksi sairaalaan tulosyytä, hevosen lääkintähistoriaa sekä tietoja hevosen lähikontakteista. Näytteet viljeltiin ja löydettyjen enterobakteerikantojen herkkyysmääritykset tehtiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa. Kyselylomakkeen vastausten perusteella määritettiin mahdollisia riskitekijöitä SPSS-ohjelman avulla. Dikotomisille muuttujille tehtiin ristiintaulukointi ja Fisherin eksakti testi. ESBL-prevalenssi laskettiin EpiTools-laskimella. Tutkimukseen osallistuneista hevosista viisi oli ESBL-positiivisia, jolloin ESBL-prevalenssi tutkimuspopulaatiossa oli 3,1 %. Tilastollisesti merkitseviksi riskitekijöiksi ESBL-kantajuudelle todettiin analyysin perusteella sairaalahoito viimeisen kolmen kuukauden sisällä, mikrobilääkehoito viimeisen kolmen kuukauden sisällä sekä kirurginen toimenpide viimeisen kolmen kuukauden sisällä. Tutkimuksen tuloksena saatu ESBL-prevalenssi hevosilla poikkesi hypoteesistamme sekä aiemmista tutkimustuloksista. Poikkeamaa voi selittää eroavaisuudet tutkimusten välillä esimerkiksi otoskoossa ja tutkimuspopulaatiossa. Harhaa tutkimustuloksiin on voinut aiheuttaa esimerkiksi Covid-19-pandemia sekä väärinkäsitykset kyselylomakkeen kysymyksiin vastatessa. Riskitekijäanalyysin tulokset myötäilivät aiempia tutkimustuloksia sekä hypoteesiamme.

Clostridium botulinumin tuottama hermomyrkky botuliinitoksiini aiheuttaa hengenvaarallisen halvaustilan eli botulismin ihmisille ja eläimille. Sekä botuliinitoksiinit että niitä tuottavat bakteerikannat ovat hyvin monimuotoisia. Tyypillisesti kukin C. botulinum -kanta tuottaa yhtä seitsemästä botuliinitoksiinin serotyypistä (A-G), mutta C. botulinum -ryhmässä I esiintyy myös kahta toksiinityyppiä tuottavia bakteerikantoja. Tutkimamme suomalaisesta imeväisbotulismitapauksesta eristetty C. botulinum Bf -kanta ilmentää toksiinityyppejä B ja F koodaavia geenejä. C. botulinum Bf -kantoja on eristetty useista imeväisiän botulismitapauksista ympäri maailmaa ja niiden tiedetään tuottavan pääasiassa B-toksiinia 37 °C:n lämpötilassa ja F-toksiinia 30 °C:n lämpötilassa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten C. botulinum Bf -kanta kasvaa, tuottaa itiöitä ja ilmentää kahta toksiinigeeniään eri kasvulämpötiloissa. Oletimme lämpötilan vaikuttavan merkittävästi bakteeripopulaatioiden kasvutehokkuuteen ja itiöiden muodostukseen sekä säätelevän osaltaan toksiinigeenien ilmentymisprofiileja. Toksiinigeeniaktiivisuutta säätelevien tekijöiden tutkiminen voi sekä valaista kahta toksiinia tuottavien bakteerikantojen alkuperää että antaa elintarviketeollisuudelle ja lääketieteelle tärkeää tietoa C. botulinumin toksiinituotannon säätelystä. Tutkimamme C. botulinum Bf -kannan bakteereja kasvatettiin TPGY-liemessä kolmessa eri lämpötilassa: 20 °C, 37 °C ja 42 °C. Kaikille bakteeriviljelmille muodostettiin kasvu- ja pH-käyrät. Lisäksi todennäköiset bakteerisolu- ja itiöpitoisuudet määritettiin eri kasvuvaiheissa. Viljelmien eri kasvuvaiheista kerättiin solunäytteet, joista eristetystä RNA:sta valmistettiin käänteiskopiointireaktion avulla cDNA:ta. RT-qPCR-analyysin avulla määritettiin toksiinigeenien botB ja botF ilmentymisprofiilit eri kasvuvaiheissa. Lämpötilan havaittiin vaikuttavan merkittävästi C. botulinum Bf -kannan kasvuun ja itiöintiin. Bakteerikanta kasvoi nopeimmin ja korkeimpaan kasvutiheyteen 37 °C:ssa. Lämpötilassa 20 °C kasvu oli huomattavasti hitaampaa, mutta tasaisempaa kuin 37 °C:ssa. Lämpötiloihin 20 °C ja 37 °C verrattuna 42 °C:n lämpötila inhiboi huomattavasti kasvua, itiöintiä ja happamien aineenvaihduntatuotteiden muodostusta. Toksiinigeeneillä havaittiin keskenään hyvin samankaltaiset, kasvukäyriä mukailevat ilmentymisprofiilit sekä 37 °C:ssa että 42 °C:ssa. Lämpötilassa 20 °C botB:n ilmentymisprofiili noudatti kasvutrendiä, mutta botF:n maksimaalinen aktiivisuus painottui poikkeuksellisesti vasta myöhäiseen stationaarivaiheeseen. Tulosten perusteella C. botulinum Bf -kannan metabolia on sopeutunut paremmin 20 °C:n ja 37 °C:n lämpötiloihin kuin 42 °C:n lämpötilaan. Tämä saattaa viitata bakteerikannan kehittyneen selviytymään niin nisäkkään ruumiinlämpötilassa 37 °C:ssa kuin ympäristön lämpötilassa. Toksiinigeenien keskenään samankaltaiset ilmentymisprofiilit 37 °C:ssa ja 42 °C:ssa viittaavat yhteisiin kasvuvaiheesta riippuviin säätelyreitteihin. Toisaalta botF:n poikkeava ilmentymisprofiili 20 °C:ssa saattaa selittyä toksiinigeeniklusterikohtaisella, lämpötilasta riippuvalla säätelymekanismilla. Kasvulämpötilan, toksiinigeeniaktiivisuuksien ja itiöinnin välille löydettiin useita hypoteettisia säätelyreittejä. Tutkimus toimii pohjana tuleville pyrkimyksille ymmärtää kahta toksiinia tuottavien C. botulinum -kantojen toksiinituotantoa ja sen säätelyä.