Browsing by Issue Date

Raakaöljyn ja sen jalosteiden käyttöön energianlähteenä liittyy useita ympäristöongelmia. Näistä yhtenä ovat öljyonnettomuudet, jotka voivat pahimmillaan johtaa vakavaan ympäristökatastrofiin. Myös pienempiä öljypäästöjä tapahtuu jatkuvasti joko vahingossa tai tahallaan aiheutettuina. Meriekosysteemeissä elävät linnut ovat usein öljyvuotojen ensisijaisia uhreja. Niiden höyhenpeite menettää öljyyn tahriutuessaan tärkeät lentämisen, eristämisen ja vedessä kellumisen mahdollistavat ominaisuutensa. Tämän seurauksena öljyyntyneet linnut kylmettyvät ja voivat hukkua. Erityisesti syvältä vedestä ravintonsa sukeltavat lajit ovat herkkiä öljyn vaikutuksille ja niitä uhkaa hyvin nopeasti nälkiintyminen. Myös öljyn myrkylliset yhdisteet aiheuttavat moninaisia haittoja, jotka johtavat lintujen kuolemaan tai heikentävät niiden lisääntymistä. Yksilöille koituvan kärsimyksen lisäksi öljyvahingolla voi olla myös merkittäviä populaatiotason vaikutuksia erityisesti uhanalaisille lintulajeille, joita Suomessakin tavataan useita. Itämeri on luokiteltu erityisen herkäksi merialueeksi, joka on altis erilaisille merenkulun aiheuttamille vahingoille. Matala rannikko ja rikkonainen saaristo yhdistettynä erityisesti talven haastaviin olosuhteisiin lisäävät öljyonnettomuuden riskiä. Toisaalta samat tekijät luovat haasteita öljyntorjuntatyöhön. Suomen aluevesillä suurilta öljyvuodoilta on kuitenkin vältytty useiden vuosikymmenten ajan, vaikka samalla öljynkuljetus on jatkuvasti lisääntynyt. Sota ja sen myötä Euroopan Unionin Venäjälle asettamat talouspakotteet muuttavat nyt Itämeren öljyliikennettä merkittävästi. Venäjän arvaamattomuus luo uhkakuvia, joissa myöskään tahallaan aiheutettu öljyonnettomuus ei ole täysin mahdoton. Kohonneen ympäristökatastrofin riskin vuoksi tämän kirjallisuuskatsauksen aihe on tällä hetkellä erityisen ajankohtainen. Suomessa tehtyjen riskinarviointien ja varautumissuunnitelmien merkitys korostuu, ja myös öljyntorjuntavalmiuteen tulisi panostaa aiempaakin enemmän. Tämä katsaus tarjoaa suomenkielisen koosteen öljyvuotoihin, Itämeren erityispiirteisiin sekä Suomen aluevesien lintulajistoon liittyen. Työ sisältää hyödyllistä ja helposti saatavilla olevaa tietoa sekä eläinlääkäreille että muille asiantuntijoille, joiden työpanosta tarvitaan mahdollisen öljyonnettomuuden aikana.

Ketamiini on nukutusaine, joka vaikuttaa keskushermoston NMDA- eli N-metyyli-D-aspartaattikanavien toimintaa estävästi. Yleisesti nautojen rauhoitukseen käytetään ksylatsiinia, mutta ketamiinin yhdistämisellä ksylatsiinirauhoitukseen on todettu olevan monia mahdollisia hyötyjä. Ketamiini vähentää ksylatsiinirauhoituksen haittavaikutuksia, sekä parantaa rauhoituksen kivunlievitystehoa ja helpottaa eläinten käsittelyä. Lisäksi ketamiinin on todettu vähentävän sentraalista kivulle herkistymistä, eli ilmiötä, jossa vakavan kudosvaurion yhteydessä kipua aletaan aistia myös terveen kudoksen alueella. Tämä ilmiö on osallisena myös kroonisen kivun synnyssä, eli ketamiinin käytöllä voitaisiin mahdollisesti myös ehkäistä kroonista kipua esimerkiksi nupoutuksen eli sarvenaiheiden polton yhteydessä. Ketamiinin käytöstä nautojen kivun hoidossa on toistaiseksi kuitenkin vain vähän tutkimustietoa. Tutkimuksessamme halusimme selvittää, voisiko ketamiinin lisääminen ksylatsiinirauhoitukseen lyhentää rauhoituksen kestoa. Rauhoituksen mahdollisimman lyhyt kesto olisi tärkeää nupoutettaessa vasikoita viileissä olosuhteissa, koska rauhoitus laskee vasikan ruumiinlämpöä. Vasikan ruumiinlämmön pitkäaikainen lasku taas altistaa sen esimerkiksi ripulille ja hengitystieinfektioille. Lisäksi pohdimme, voitaisiinko ketamiinin käytöllä parantaa rauhoituksen kivunlievitystehoa. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että edes ksylatsiinirauhoitteen, tulehduskipulääkkeen ja paikallispuudutuksen yhdistelmä ei täysin poista vasikoiden kipua ilmentävää käytöstä nupoutuksen jälkeen. Tarvetta tehokkaammalle kivunlievitykselle siis on. Tutkimuksessa nupoutettiin 56 vasikkaa kuumapolttoa käyttäen. Vasikat saivat ennen toimenpidettä joko pelkän ksylatsiinirauhoitteen tai ksylatsiini-ketamiinirauhoitteen. Lisäksi vasikat saivat tulehduskipulääkkeen (meloksikaami) ja paikallispuudutteen (prokaiini). Vasikoita kuvattiin kuuden tunnin ajan rauhoituksen jälkeen. Videoilta tarkkailtiin rauhoituksen kestoa sekä vasikoiden syömis- ja lepokäyttäytymistä. Lisäksi katsottiin, kuinka nopeasti vasikat rauhoittuivat makuulle rauhoitepistoksen jälkeen. Tutkimuksessa todettiin, että ketamiinia saaneet vasikat heräsivät rauhoituksesta pelkkää ksylatsiinia saaneita vasikoita nopeammin. Kummankin tutkittavan ryhmän vasikat kävivät makuulle yhtä nopeasti rauhoitepistoksen jälkeen. Ketamiinia saaneet vasikat kävivät syömässä rehua ja juomassa maitoa nopeammin rauhoituksen jälkeen. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu kivun vähentävän vasikan hakeutumista ruokinta-automaatille, joten saamamme tulos voisi viitata siihen, että ketamiini vähensi vasikoiden tuntemaa kipua. Ketamiinia saaneet vasikat kuitenkin viettivät vähemmän aikaa makuulla seurantajakson aikana kuin pelkkää ksylatsiinia saaneet vasikat. Tämä oli yllättävää, sillä aiemmissa tutkimuksissa on todettu vasikoiden kokeman kivun vähentävän niiden makuulla viettämää aikaa. Sekä aiempien tutkimusten että meidän tutkimuksestamme saatujen uusien tulosten perusteella vaikuttaisi siltä, että ketamiinin lisääminen tavallisesti käytettyyn ksylatsiinirauhoitukseen voisi olla hyödyllistä, mutta lisää tutkimusta aiheesta kuitenkin tarvitaan.

Clostridium botulinum on anaerobinen, itiöitä tuottava, gram-positiivinen bakteeri, joka tuottaa vahvinta tunnettua luonnollista myrkkyä, botulinumneurotoksiinia. Se aiheuttaa ihmisessä ja eläimissä harvinaista botulismia, joka on vakava, mahdollisesti kuolemaan johtava hermoston halvaustila. Botulismia tavataan säilöttyjen ja pakattujen elintarvikkeiden välityksellä leviävänä klassisena ruokamyrkytyksenä sekä suolistokolonisaationa imeväisikäisillä ja haavainfektiona ruiskuhuumeiden käyttäjillä. C. botulinumin luontaisesta elinympäristöstä ja ravinnosta tiedetään vähän. Samankaltaisen itiöllisen bakteerin, Bacillus subtiliksen, on todistettu käyttävän muita bakteereita ravinnokseen, mikä herättää kysymyksen myös C. botulinumin ravinnonhankinnasta ja samalla neurotoksiinituotannon merkityksestä bakteerin biologiassa. On kiinnostava kysymys, voisiko myrkyllä olla rooli ravinnonhankinnassa. Tutkimuksessa selvitettiin, käyttääkö C. botulinum ravinnokseen erilaisia gram-positiivisista ja -negatiivisista bakteereista tai luonnossa bakteerin elinympäristössä mahdollisesti esiintyvistä selkärangattomista peräisin olevia komponentteja, ja vaikuttavatko nämä substraatit C. botulinumin itiöitymiseen tai hermomyrkyntuotantoon. Substraatteina tutkittiin muun muassa kuollutta bakteerisolumassaa, bakteerien soluseinässä ja hyönteisten tai äyriäisten kuoressa esiintyvää kitiiniä sekä sen rakenneainetta, N-asetyyli-D-glukosamiinia (GlcNAc), sekä positiivisena kontrollina glukoosia. Tarkoitus oli kerryttää tietämystä C. botulinumin mahdollisesta luontaisesta elinympäristöstä ja ravinnosta ja sitä kautta etsiä yhteyksiä hermomyrkyntuottoon tai itiöitymiseen. Testikantana käytettiin C. botulinum ryhmän II Beluga Ei -kantaa, joka tuottaa rakenteellisesti autenttista mutta biologisesti inaktiivista toksiinia (toksoidi). Bakteerit kasvatettiin anaerobisissa olosuhteissa vähäravinteisessa kasvatusliemessä, johon lisättiin testattavia substraatteja. Negatiiviseen kontrollielatusaineeseen ei lisätty substraattia. Bakteerikasvua seurattiin mittaamalla kasvuston optista tiheyttä spektrofotometrilla sekä seuraamalla elävien bakteerien ja itiöiden määrää ja pH:ta kasvustossa. Tuotetun hermomyrkyn määrää seurattiin käyttämällä immunologista testiä (sandwich-ELISA). Bakteerien solumorfologiaa tarkasteltiin faasikontrastimikroskopian avulla. Tutkimuksessa selvisi, että bakteeriperäiset substraatit elatusaineessa lisäsivät C. botulinumin toksiinituotantoa elatusaineessa. Tämä saattaisi mahdollisesti liittyä ravinnonhankintaan, mikä viittaisi C. botulinumin kykyyn hyödyntää muita bakteereja ravinnokseen. Eri lajin bakteerimassa elatusaineessa lisäsi toksiinituotantoa enemmän kuin saman lajin, mikä voisi viitata C. botulinumin suosivan saaliskäyttäytymistä kannibalismin sijaan. Kaikkein suurimmat toksiinipitoisuudet mitattiin GlcNAc:a ja glukoosia sisältävistä elatusaineista. Botulinumneurotoksiinin hyöty bakteerille ja sen rooli ravinnonhankinnassa vaativat lisätutkimuksia. Bakteeriperäiset substraatit elatusaineessa lisäsivät C. botulinumin kasvua ja itiöitymistä. Sen sijaan GlcNAc ja glukoosi elatusaineessa laskivat elatusaineiden pH:ta huomattavasti, mikä johti itiöitymisen vähenemiseen. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää elintarviketurvallisuustutkimuksissa ja pyrkiä siten etsimään keinoja C. botulinumin toksiinituotannon hallitsemiseen elintarvikkeissa.

Melanooma on ihon melaniinipigmenttiä tuottavista soluista muodostunut kimoille hevosille yleinen kasvain, joka hevosen lihantarkastuksessa aiheuttaa osa- ja kokoruhohylkäyksiä. Euroopan unionin lainsäädännön mukaisesti kimoilta hevosilta tulee lihantarkastuksessa melanooman varalta irrottaa yksi lapa lavan lihasten ja imusolmukkeiden tutkimiseksi sekä paljastaa munuaiset. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan kimon hevosen melanooman esiintyvyyttä, kasvainten tyypillisimpiä sijaintipaikkoja sekä melanooman merkitystä hevosen lihantarkastukseen. Melanoomaa lähes yksinomaan todetaan kimon värisillä hevosilla. Kimolla hevosella on musta iho ja syntyessään tumma karvapeite, joka kuitenkin ikääntymisen myötä vaalenee harmaaksi ja lopulta lähes valkoiseksi. Melanoomaa esiintyy sitä todennäköisemmin, mitä vanhempi hevonen on; vaihtelevasti arvioiden noin 40 %:lla alle 15-vuotiaista ja noin 80 %:lla yli 15-vuotiaista kimoista todetaan melanoomaa. Melanooma ilmenee tyypillisesti tiiviinä kohonneina ihonalaisina kasvainmassoina, jotka voivat ajan myötä suureta ja kasaantua ryppäiksi. Selvästi yleisin melanooman sijaintipaikka on hännäntyven alapuolen pinta ja toiseksi yleisin perianaalialue. Melko yleisesti kasvaimia voidaan havaita myös korvasylkirauhasen alueella, huulilla, silmäluomilla ja ulkoisissa sukuelimissä, toisinaan myös esimerkiksi kaulalla ja raajoissa. Melanooma voi ajan myötä tarpeeksi pitkälle ja pahanlaatuiseksi kehityttyään lähettää etäpesäkkeitä ympäri elimistöä muun muassa imusolmukkeisiin, maksaan, pernaan, keuhkoihin ja luustolihaksiin. Nämä tunnistetaan tummana massana tai litteänä pigmenttikertymänä. Melanoomakasvaimet itsessään eivät yleensä ole haitallisia hevoselle, mutta ne voivat vuosien myötä suuretessaan haitata hevosen normaalitoimintoja, kuten syömistä ja ulostamista, tai iholla haavautua. Hevosia teurastetaan Suomessa melko vähän muihin kotieläimiin verrattuna, alle tuhat yksilöä vuodessa. Suomeen kuitenkin tuodaan ulkomailta hevosenlihaa noin miljoona kilogrammaa vuosittain. Ulkomaisissa tutkimuksissa hevosilla lihantarkastuslöydökset ovat suhteellisen harvinaisia, pääasiassa hevosilla todetaan kasvain- ja tulehdusmuutoksia. Melanoomaa todettiin enimmäkseen yksittäistapauksina, mutta kimoja paljon teurastavassa teurastamossa myös yleisestikin. Yksittäisenä löydöksenä melanoomalle riittää virkaeläinlääkärin harkinnan mukaan muuttuneen alueen poisto, mutta levinneenä kasvainsairautena ruho ja elimet hylätään kokonaan. Tutkimuksia kimojen hevosten melanoomasta on edelleen melko niukasti saatavilla ja erityisesti hevosen lihantarkastuslöydöksiä käsitteleviä artikkeleja on vain yksittäisiä eri maista, nämä ovat tyypillisesti jo vuosikymmeniä vanhoja ja näiden tulokset ovat hyvin eriäviä löydösten suhteen. Lisää tutkimuksia erityisesti Euroopassa teurastettavien hevosten lihantarkastuslöydöksistä kaivattaisiin. Kirjallisuuskatsauksen perusteella voidaan silti todeta, että vaikka lavan alueen lihakset ja imusolmukkeet taikka munuaiset eivät ole yleisimpiä melanooman esiintymispaikkoja, sitä kuitenkin todettiin näissä. Siten näiden tarkempi tutkiminen on hyvä lisävaatimus kimon hevosen muutoin jo melko perusteelliseen lihantarkastukseen auttamaan arvioimaan mahdollisen melanooman levinneisyyttä.

Kipu aiheuttaa koiralle kärsimystä, stressiä ja alentaa elämänlaatua. Kipu tulisi tunnistaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Kivun voimakkuuden arviointi on välttämätöntä, jotta kipua voidaan hoitaa. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on perehtyä koiran kipuun, sen ilmenemiseen ja kivun arviointiin. Työn tarkoituksena on toimia myös tietolähteenä koiran kivun tunnistamiseen eläinlääketieteen opiskelijoille, hoitajille ja eläinlääkäreille. Kipu voidaan luokitella keston, aiheuttajan ja sijainnin perusteella. Kipu aktivoi sympaattisen hermoston, joka nostaa verenpainetta, sydämen sykettä, aiheuttaa tihentynyttä hengistä, pupillien laajenemista ja kehon lämpötilan nousua. Kipu on omakohtainen tunnetila ja sen epämiellyttävyys vaihtelee yksilöittäin. Akuutin kivun tarkoituksena on mahdollistaa elimistön parantuminen ja merkit ovat yleensä selkeitä. Krooninen kipu voi kehittyä vähitellen ja merkit ovat aluksi hienovaraisia. Kipu muuttaa koiran olemusta ja käyttäytymistä. Kivun merkit ovat asteittaisia ja vaihtelevat kivun lähteen ja voimakkuuden mukaan. Kivulias koira makailee tyypillisesti enemmän, vähentää leikkimistä ja vetäytyy sosiaalisista tilanteista. Perustarpeiden tekeminen ja nukkumistavat voivat muuttua. Kivuliaana koira voi olla levoton ja rauhaton sekä läähättää, kuolata, täristä ja äännellä eri asteisesti. Koira voi olla kiinnostunut kipeästä alueesta ja reagoida siihen koskettaessa. Asento voi olla kyyristynyt ja naamalla olla huolestunut ilme. Liikkuminen voi olla jäykkää ja jalkakivussa ilmetä eri asteista ontumaa. Kivun voimistuessa koira voi sulkeutua, muuttua pelokkaaksi ja aggressiiviseksi. Kivun merkit eivät ole spesifejä, sillä ne voidaan yhdistää myös ahdistuneisuuteen ja pelkoon. Koirat eivät osaa kertoa kivustaan, joten kivun tunnistaminen perustuu olemuksen ja käyttäytymisen havainnointiin. Kivun arviointiin on kehitetty mittareita, joiden avulla kipua voidaan mitata johdonmukaisesti ja systemaattisesti. Akuutin kivun yksiulotteiset mittarit arvioivat kivun voimakkuutta, kun taas moniulotteiset mittarit huomioivat laajemmin koiran kipueleitä. Kroonisen kivun mittarit arvioivat kivun lisäksi koiran henkisen hyvinvoinnin alentumista ja elämänlaadun heikkenemistä. Osa kipumittareista on validoitu. Mittarien vertailu on silti haastavaa, sillä tutkimusten perusteella kipumittareista ei ole valittu parasta. Ymmärrys koiran kivusta ja kivun arvioinnista on edenneet harppauksittain viime vuosikymmeninä. Voidaan silti pohtia, voitaisiinko kipua tunnistaa yhä paremmin. Koirien käyttäytymisestä ja kipueleistä voidaan oppia uutta ja teknologia voi tarjota mielenkiintoisia uusia apuvälineinä kivun tunnistamiseen.

Maapallon kantokyky on jo nykyisellä elintarviketuotannolla koetuksella, ja alati kasvava väkiluku tulee lisäämään ruoantuotannon ympäristövaikutuksia. Tällä hetkellä elintarvikkeiden tuotanto kuluttaa luonnonvaroja kestämättömällä tavalla ja lisää kasvihuonepäästöjä. Uusia, kestävämpiä ruoantuotannon menetelmiä olisi kehitettävä myös tulevaisuuden ruokaturvan varmistamiseksi. Tässä hyönteisistä saatavilla elintarvikkeilla voisi olla merkittävä rooli. Lisäksi hyönteisiä voidaan hyödyntää eläinten rehuna. Kuten muidenkin tuotantoeläinten, myös ruokahyönteisten hyvinvointi tulee huomioida niiden tuotannossa. Tässä kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, mitä tällä hetkellä tiedetään Suomessa elintarvikkeina hyödynnettävien ruokahyönteisten hyvinvoinnista. Hyönteisten hyvinvointia arvioidaan pohdinnassa viiden vapauden periaatteen kautta huomioiden lisäksi myös positiiviset kokemukset. Viiteen vapauteen sisältyvät vapaudet 1) nälästä ja janosta, 2) epämukavuudesta, 3) kivusta, loukkaantumisista ja sairaudesta, 4) pelosta ja ahdistuksesta sekä 5) vapaus käyttäytyä lajille ominaisella tavalla. Syötäviä hyönteislajeja on raportoitu olevan maailmanlaajuisesti yli 2000. Tutkielman valmistumishetkellä Suomessa hyväksyttyjä elintarvikkeina markkinoitavia hyönteislajeja ovat Acheta domesticus (kotisirkka), Alphitobius diaperinus (kanatunkkari, toukkamuoto, yksinoikeus markkinoille saattamiseen Ynsect NL B.V. - yrityksellä 28.01.2028 asti), Apis mellifera (tarhamehiläinen, kuhnuritoukka), Hermetia illucens (mustasotilaskärpänen, toukkamuoto), Locusta migratoria (idänkulkusirkka) ja Tenebrio molitor (jauhopukki, toukkamuoto). Tutkielmassa käsitellään yleisesti hyönteisten anatomiaa, fysiologiaa ja käyttäytymistä sekä Suomen ruokahyönteisten luonnollisia elinolosuhteita. Ruokahyönteisten anatomiassa ja fysiologiassa on samat perusperiaatteet, mutta lajikohtaista vaihtelua on runsaasti. Käyttäytymisessä ja elinolosuhteissa on suuria lajikohtaisia eroavaisuuksia eikä varsinaisista käyttäytymistarpeista, mielen kyvyistä ja kivuntunnosta tiedetä juuri mitään. Suomen lainsäädännössä hyönteisten pidon vaatimukset tulevat yleisistä vaatimuksista, mutta laki ei mene yksityiskohtiin. Ruokaviraston laatima hyönteisohje suosittelee hyönteisten hyvinvoinnin kirjaamista osaksi omavalvontasuunnitelmaa. Stressitekijöiden vaikutuksesta hyönteisten selviytymiseen sekä hyönteisten negatiivisista kokemuksista tiedetään hyvin vähän. Lopetusmenetelmistä löytyy vain rajallista ja ristiriitaista tietoa. Lainsäädännöstä puuttuvat yksityiskohtaiset vaatimukset hyönteisten pidolle ja kohtelulle. Hyönteislajien monimuotoisuuden vuoksi yleistäviä johtopäätöksiä voi olla mahdotonta tehdä. Vähäisen tutkitun tiedon määrän vuoksi hyönteisten hyvinvoinnin arvioiminen on tällä hetkellä vaikeaa. Kirjallisuuskatsauksen loppupäätelmänä voidaankin todeta, että tutkittua tietoa ruokahyönteisten hyvinvointiin liittyen tarvitaan runsaasti lisää monelta eri osa-alueelta.

Kutisevat ihosairaudet koskettavat merkittävän suurta osaa maailman koirapopulaatiosta; noin joka kymmenennen koiran arvioidaan sairastavan pelkästään atooppista dermatiittia, eli atooppista ihottumaa. Oklasitinibi (kauppanimi Apoquel ©, Zoetis Belgium) on ensisijaisesti koirien atooppisen dermatiitin hoitoon tarkoitettu tehokas ja turvallinen lääkeaine, jonka käyttömahdollisuuksia on lähiaikoina tutkittu myös muiden harvinaisempien ihosairauksien hoidossa. Tässä kirjallisuuskatsauksessa pyritään luomaan kokonaiskuva oklasitinibista lääkeaineena, sen käyttöominaisuuksista koiran atooppisen dermatiitin hoidossa, sekä käyttömahdollisuuksista muiden kutisevien ihosairauksien hoidossa. Atooppiseen dermatiittiin liittyvän kutinan taustalla katsotaan olevan pääasiallisesti IgE-välitteinen tyypin I yliherkkyysreaktio. Tyypin II auttaja-T-solut erittävät sytokiineja, eli välittäjäaineita, jotka aktivoivat januskinaasin (JAK) ja signaalimuunnin ja transkriptioaktivaattorin (STAT) välittämää JAK–STAT-signalointia. Tämä saa aikaan B-solujen vasta-ainetuotannon ohjautumisen allergeenispesifiseen IgE-isotyypin suuntaan sekä ääreishermoston solujen kautta aivoissa kutinaksi tulkittavan tuntemuksen ja atooppisen dermatiitin tyypilliset kliiniset oireet, kutinan ja ihon tulehduksen. Oklasitinibi on toimintamekanismiltaan januskinaasiestäjä, joka estää januskiinasien, erityisesti JAK1-proteiiniperheen toimintaa ja siten lievittää atooppisen dermatiitin kliinisiä oireita. Se on nopeavaikutteinen, tehokas ja turvallinen lääkeaine, jonka yleisiin haittavaikutuksiin kuuluu lähinnä mahasuolikanavan oireita. Oklasitinibilääkitykseen yhdistetään myös vakavampia haittavaikutuksia, kuten immunosuppressiiviseen vaikutukseen yhdistetty kasvainten ja infektioiden esiintymisen lisääntyminen. Oklasitinibilla on kuitenkin havaittu olevan merkittävää immunosuppressiivista vaikutusta vasta ohjeannosta selvästi korkeammilla, noin kymmenkertaisilla annoksilla. Viimeisen parin vuoden aikana oklasitinibin käyttömahdollisuuksia on tutkittu atooppisen dermatiitin lisäksi myös useiden muiden kutisevien ihosairauksien, kuten esimerkiksi hyperkeratoottisen monimuotoisen punavihottuman, kroonisen kutaanisen lupus erythematosuksen ja pemfigus vulgariksen hoidossa. Nämä tutkimukset ovat antaneet lupaavia tuloksia, mutta aiheesta vaaditaan vielä paljon lisätutkimusta, ennen kuin näitä tuloksia voidaan pitää luotettavina. Kun tietämys oklasitinibin turvallisuudesta lisääntyy ja varmistuu, voidaan olettaa sen käytön lisääntyvän koirien atooppisen dermatiitin hoidossa. Lisäksi tulevaisuus näyttää saadaanko oklasitinibista myös merkittävä uusi hoitokeino vielä toistaiseksi vaikeasti hoidettavissa olevien harvinaisempien ihosairauksien hoitoon.

Koirat voidaan jakaa kallon muotonsa perusteella mesokefaalisiin, dolikokefaalisiin sekä brakykefaalisiin ryhmiin. Brakykefaalisilla koirilla pääkallo on muodoltaan lyhyt ja leveä. Brakykefaalisuus voidaan luokitella monella eri tavalla ja luokittelussa käytetään yleensä pääkallon mittojen erilaisia suhteita sekä kasvoluiden ja kallon luiden välisiä kulmia. Brakykefaalisuuden tyyppeihin luetaan koirilla bulldoggityyppinen, katantognaattinen sekä allometrinen brakykefaalisuus. Brakykefaalisilla koirilla havaitaan koko selkärangan alueella yleisesti nikamaepämuodostumia. Nikamaepämuodostumat voidaan jakaa edelleen jakautumisen häiriöihin, nikamansolmun muodostumisen häiriöihin sekä muihin nikamaepämuodostumiin. Myös brakykefaalisilla koirilla haluttu ominaispiirre eli korkkiruuvihäntä on seurausta nikamaepämuodostumista. Nikamaepämuodostumat voivat nikamaepämuodostuman tyypistä riippuen aiheuttaa köyryselkäisyyttä eli kyfoosia tai selkärangan sivusuuntaista vinoumaa eli skolioosia. Pahimmillaan nikamaepämuodostumat voivat aiheuttaa neurologisia puutoksia. Nikamaepämuodostumien kliininen merkitys arvioidaan yhdessä diagnostisten kuvantamismenetelmien, kuten röntgenkuvantamisen tai tietokonetomografian sekä neurologisen tutkimuksen kanssa. Lonkkadysplasia on yleinen suurilla, nopeasti kasvavilla koirilla, mutta myös bulldoggeilla ja mopseilla. Vaikka lonkkadysplasialla on geneettinen tausta, on ympäristötekijöillä merkittävä vaikutus taudin esiintyvyyteen sekä vakavuuteen. Lonkkadysplasian luokittelussa käytetään Suomessa kansainvälisen koiranjalostusliiton Fédération Cynologique Internationalen (FCI) arvosteluasteikkoa. Tämän kirjallisuuskatsauksen perusteella selkärangan nikamaepämuodostumat sekä lonkkadysplasia ovat yleisiä luustopoikkeavuuksia englannin- ja ranskanbulldoggilla sekä mopsilla. Jalostuksen kannalta olisi tärkeä tutkia jalostuksessa käytettävät yksilöt. Brakykefaalisuus itsessään on myös elämää heikentävä tekijä ja alla oleva syy muun muassa pitkälle pehmeälle kitalaelle, ihon poimuttumisesta johtuville ongelmille sekä hengitystieoireyhtymälle (BOAS). Englanninbulldoggeilla, ranskanbulldoggeilla ja mopseilla roturisteytyksiä tulee harkita terveempien linjojen saavuttamiseksi.

Lonkkanivelen kasvuhäiriö kuuluu yleisimpiin koiralla esiintyviin ortopedisiin sairauksiin. Uni- tai bilateraalisesti esiintyvässä sairaudessa lonkkanivel on väljä ja reisiluun pää subluksoi eli liikkuu osittain sijoiltaan pois lonkkamaljasta, kun lonkalle varataan painoa. Nivelen väljyys ja subluksaation aste vaihtelevat yksilön lonkkanivelten välillä ja eri yksilöiden välillä. Lonkkanivelen kasvuhäiriön seurauksena painon varaamisesta johtuvat voimat jakautuvat epätasaisesti reisiluun päässä ja lonkkamaljassa, jolloin nivelen muoto muuttuu ja nivelpinnat altistuvat nivelrikkomuutoksille. Lonkkanivelen kasvuhäiriöön liittyvät leesiot eivät ole nähtävissä eläimen syntyessä, mutta ne voivat kehittyä merkittävästi jo yhden vuoden ikään mennessä. Lonkkanivelen kasvuhäiriö on polygeeninen sairaus. Ympäristötekijät eivät aiheuta lonkkanivelen kasvuhäiriötä, mutta ne voivat toimia sairauden laukaisevana tekijänä sekä määrittää kasvuhäiriön voimakkuutta ja kehittymisen nopeutta. Lonkkanivelen kasvuhäiriön kehitykseen vaikuttavia tekijöitä ovat nivelen löysyys, vartalon tyyppi, ravinto, kasvunopeus ja luutumisen kehitys, anionivaje, nivelen rasitus sekä hormonaaliset tekijät. Useita tekijöitä voi ilmentyä yhtä aikaa ja niiden fenotyyppinen ilmentyminen vaihtelee rotujen välillä ja rodun sisällä. Lonkkanivelen kasvuhäiriö vaikuttaa olevan varsin yleistä suurikokoisilla ja raskasrakenteisilla roduilla, brakykefaalisilla roduilla sekä roduilla, joiden vartalon pituuden suhde korkeuteen on suuri. Lonkkanivelen löysyyttä voidaan arvioida palpatorisesti Ortolanin kokeella, mutta lopullinen kasvuhäiriödiagnoosi tehdään yleensä arvioimalla röntgenkuvista lonkkanivelen löysyyttä, subluksaatiota, nivelpintojen kongruenssia eli yhtenevyyttä sekä reisiluun pään ja lonkkamaljan remodelling-muutoksia. Vaikka lonkkanivelen kasvuhäiriöllä on todennäköisesti suurelta osin sama geneettinen tausta rodusta huolimatta, vaikuttaa siihen myös useita osittain rotukohtaisia pienen tai kohtalaisen vaikutuksen lokuksia. Pienet otoskoot sekä heikosti löydetyt roduille yhteiset kausaaliset variantit ovat johtaneet hajanaisiin ja suuren kuvan kannalta merkityksettömiin löydöksiin. Tiedeyhteisölle on vielä epäselvää, kuinka paljon roduille yhteiset ja yksittäisille roduille ominaiset variantit vaikuttavat lonkkanivelen kasvuhäiriön ja koiran muiden kompleksisten sairauksien riskiin. Lonkkanivelen kasvuhäiriöön linkittyvien lokusten välillä on hajontaa jopa populaatioiden välillä saman rodun sisällä. Lonkkanivelen kasvuhäiriön geneettisen taustan selvittämiseksi vaaditaan lukuisia tutkimuksia suurella populaatiolla, jossa eri rotuja tai niiden sekoituksia edustavia koiria on fenotyypitetty samojen kriteerien mukaisesti ja yksilöllisesti. Ihmisen kehityksellinen lonkkanivelen epämuodostuma on koiran lonkkanivelen kasvuhäiriön tavoin monitekijäinen ja etiologialtaan epäselvä sairaus. Koira toimii hyvänä luonnollisena tautimallina ihmisen lonkkanivelen epämuodostumalle sairauksien samankaltaisen etenemisen, leesioiden, diagnostiikan ja hoitomenetelmien ansiosta.

Hevonen on saman kokoluokan tuotantoeläimiin verrattuna lihaksistoltaan ainutlaatuinen. Hevosella voi lihasmassaa olla kehonpainosta jopa 50 %, kun taas tuotantoeläimillä vastaava luku on noin 30–40 %. Hevosen lihaksisto on kehittynyt nykyisen kaltaiseksi evoluution ja ihmisen tekemien jalostusvalintojen yhteisvaikutuksesta. Hevosurheilu on tuonut mukanaan myös terveysongelmia, kuten kilpahevosilla yleisen lannehalvaussyndrooman. Tämän tutkielman tarkoituksena on tehdä kirjallisuuskatsaus lihaksiston sikiöaikaiseen kehitykseen selkärankaisilla, satelliittisolujen rooliin lihasvaurion korjaamisessa, hevosen lihaksiston tyypillisiin piirteisiin, lihassyykoostumukseen ja treenin vaikutukseen, sekä lannehalvaussyndroomaan. Lisäksi tutkielmassa pohditaan hiukan tulevaisuuden diagnostiikka- ja hoitomuotoja. Aihe on tärkeä, sillä jalostus tuo mukanaan myös lihassairauksia, joiden mekanismien ymmärtämisessä ymmärrys hevosen lihaksiston normaalista toiminnasta on olennaista. Selkärankaisen lihaksiston sikiöaikainen kehitys on monimutkainen ja tarkkaan säädelty prosessi. Selkärankaisten lihaksistosta löytyy kolmea lihassolutyyppiä: poikkijuovaisia sydän- ja luustolihassoluja sekä sileälihassoluja. Luustolihaksiston kehitys alkaa sikiön päänpuoleisesta osasta ja eri alkion solukerroksista irtoaa ja kulkeutuu esilihassoluja, jotka erilaistuvat lopulta useiden säätelytekijöiden vaikutuksesta myosyyteiksi, jotka liittyvät yhteen lihasputkiksi. Osa esilihassoluista jää lepotilaan, ja näitä soluja kutsutaan satelliittisoluiksi. Nisäkkäiden lihaksiston regeneraatiokyky perustuu näihin soluihin, sillä ne kykenevät aktivoitumaan, jakautumaan ja erilaistumaan lihasvaurion seurauksena. Satelliittisolujen käyttöä terapiamuotona ihmisten lihassairauksissa on tutkittu, mutta toistaiseksi tekniikat vaativat vielä lisää tutkimusta. Luustolihassoluja muodostavat lihassyyt voidaan jakaa myosiinin raskaan ketjun mukaan hitaisiin ja nopeisiin lihassyytyyppeihin. Hitaat ovat tyypin I ja nopeat tyypin II lihassyitä. Tyyppi II voidaan edelleen jakaa alatyyppeihin IIA, IIB ja IIX, ja lisäksi tyypit muodostavat hybridityyppejä I/IIA, IIA/IIX ja IIX/IIB. Hevosella on nykykäsityksen mukaan tunnistettu esiintyvän lihassyytyyppejä I, I/IIA, IIA, IIA/IIX, ja IIX. Lihasmassan määrän lisäksi myös hevosella esiintyvät lihassyytyypit eroavat muista suurista nisäkkäistä, kuten laamasta ja siasta, joilta löytyy tyypin IIB-lihassyitä, toisin kuin hevoselta. Hevosyksilön lihassyytyyppikoostumukseen vaikuttavat mm. sen rotu, ikä ja käyttötarkoitus. Erilaisella treenillä voidaan lihassyytyyppikoostumukseen vaikuttaa. Etenkin kilpahevosia vaivaava lannehalvaussyndrooma on iso ongelma hevosurheilussa. Syndrooma voidaan jakaa sporadiseen ja toistuvaan muotoon, ja toistuva muoto edelleen toistuvaan rasitusperäiseen lannehalvaukseen sekä kahteen polysakkaridien kertymäsairauteen. Koska sairaus aiheuttaa hevoselle voimakasta kipua, ja voi johtaa jopa kuolemaan, ovat sairaiden yksilöiden aikainen tunnistaminen kilpailukäytön välttämiseksi sekä akuuttien lannehalvausepisodien ennaltaehkäisy olennaisessa roolissa. Tämän kirjallisuuskatsauksen loppupäätelmänä syndrooman eri muotojen diagnosointiin voitaisiinkin tulevaisuudessa käyttää mikro-RNA profiileja ja hoitoon esimerkiksi geeniterapiaa, mikäli hevosurheilun dopingsäännökset tulevaisuudessa sen sallivat.