Tämä tutkielma käsittelee patenttilain (PatL) 47 §:ssä sijaitsevan erityisen merkittävän yleisen edun kriteerin tulkitsemista ja soveltamista lääkepatentteihin. Patentilla saavutettua yksinoikeutta pidetään vahvana omistusoikeutena; lääkepatenttien kohdalla se on vahvistunut sen jälkeen, kun lääkkeille alettiin myöntää tuotepatentteja, ja TRIPS-sopimuksen myötä. Pakkolisenssi on merkittävä poikkeus patentinhaltijan yksinoikeudesta hyödyntää patenttia kaupallisesti ja kieltää vastaava hyödyntäminen kolmansilta tahoilta. Pakkolisenssimekanismi on luotu rajoittamaan patentinhaltijan yksinoikeudesta syntyviä, haitallisena pidettäviä vaikutuksia.
Lääkepatentteihin sovelletaan samoja patentoitavuuden vaatimuksia kuin muihinkin patentteihin. Lääketiede kehittyy vahvasti geeniteknologian suuntaan, jonka vuoksi lääkeaineiden ja lääketieteellisissä menetelmissä käytettävien tuotteiden patentointiin liittyy erilaisia rajanveto-ongelmia sen suhteen, mikä on patentoitavissa ja mikä ei. Rajanveto on tärkeää tehdä, kun halutaan taata esimerkiksi lääketieteen ammattilaisten vapaus harjoittaa ammattiaan.
Ilmaisuna PatL 47 §:n erityisen merkittävä yleinen etu on jokseenkin hatara, jonka vuoksi kysymyksenä on, miten kyseistä ilmaisua tulisi tulkita ja soveltaa, jotta se olisi riittävän kattava ja ajantasainen huomioiden lääketieteen nykyinen kehitys. Ilmaisun merkitystä tulkittaessa tutkielmassa on tukeuduttu vahvasti pakkolisenssimekanismin tausta-arvoihin, jolloin lopputulemana on, että PatL 47 § sisältää erilaisia intressejä ja arvoja, kuten lääke- ja ruoka-aineiden saatavuuden turvaaminen sekä ekonomiset kysymykset tietyin edellytyksin. Lopputuloksena on, että PatL 47 § sinänsä sopii lääkepatenttien yhteyteen. Nykyisessä tilanteessa PatL 47 § on kuitenkin erittäin harvoin sovellettu lainkohta.
Tutkittujen lähteiden valossa kansainvälisesti eniten sovellettu kriteeri pakkolisenssin myöntämiselle lääkepatenttiin on kansallinen hätätila, joka lääkepatenttien kohdalla liittyy usein kansanterveydellisiin kysymyksiin. Kansallisen hätätilan katsotaan sanamuotonsa puolesta sopivan kansallisen PatL 47 §:n alle, mutta tutkielmassa esiin tulleilla perusteilla on epätodennäköistä, että kyseinen pakkolisenssin edellytys täyttyisi kehittyneissä maissa.
Lääketieteen kehittyessä lähemmäs geeni- ja bioteknologiaa voidaan esittää kysymys siitä, tulisiko lääkepatentin hakijalle taata laaja patenttisuoja, joka sulkee patentin suojaaman keksinnön muiden toimijoiden ulottuvilta ja voi nykyisen kehityksen valossa johtaa pakkolisenssimekanismin soveltumiseen, vai tulisiko lääketeollisuuden keksintöjen patentoitavuutta tai patentin suojaa rajoittaa sen varmistamiseksi, että mainittuja keksintöjä voidaan tulevaisuudessa käyttää vapaasti. Molemmat vaihtoehdot edustavat jonkinasteista ääripäätä. Tutkielmassa esitetään vaihtoehto, jossa patentoitavuutta käsittelevälle sääntelylle annetaan nykyistä suurempi rooli PatL 47 §:n tulkinnassa, jolloin kyseistä lainkohtaa voitaisiin käyttää nykyistä aktiivisemmin tasapainottavana tekijänä.
