Tarkastelen tässä tutkielmassani Carl Schmittin ja Hans Kelsenin Weimarin tasavallan aikaista ajattelua suhteutettuna aikakauden
poliittisiin virtauksiin ja 1800-luvun saksalaisen oikeustieteen perintöön. Kriisiajan oikeustieteen tarkastelulla pyrin osaltaan valottamaan
politiikan ja oikeuden välistä suhdetta. Järjestelmän perusteita koskevan konsensuksen murentuessa myös mahdollisuus
juridisen ja poliittisen välisen erottelun ylläpitoon heikentyy.
Aloitan esittelemällä tasavallan historiallisen kehityslinjan 1918 vallankumouksesta syksyyn 1932, jolloin parlamentaarisen demokratian
perustan voidaan viimeistään katsoa murtuneen. Tarkastelen tasavallan historiaa ensisijaisesti pitkittyneenä luokkakonfliktina
SPD:n ja työväenliikkeen sekä keisarikunnan aikaisen eliitin välillä. Weimarin kontekstissa kysymys parlamentarismista oli
kysymys myös alempien sosiaaliluokkien mahdollisuudesta osallistua parlamentin välityksellä valtiotahdon muodostamiseen.
Seuraavaksi tarkastelen Weimarin perustuslain institutionaalisia ratkaisuja, joissa vahvalla plebisitäärisellä legitimiteetillä varustetulla
presidentillä pyrittiin tasapainottamaan parlamentin valtaa. Edelleen pyrin kartoittamaan historiallis-ideologisia tekijöitä Weimarin
parlamentaarisen järjestelmän ongelmien taustalla. Lopulta esitän tiivistetysti labandilaisen oikeustieteen paradigman, josta
tasavallan ajattelu versoi.
Carl Schmittiä tarkastelen aikakauden antiparlamentaaristen ajatusvirtausten teoreettisena henkilöitymänä. Järjestelmän perusta
oli irrationaalinen päätös jaottelussa sen ystäviin ja vihollisiin luoden homogeenisen kansakunnan ja mahdollistaen siten hallitsijoiden
ja hallittujen välisen demokraattisen identiteetin. Liberaali parlamentarismi oli sen sijaan aristokraattisena järjestelmänä menettänyt
oman ideaalisen oikeutuksensa siltä osin, kuin parlamentti ei enää ilmentänyt diskursiivista rationaliteettia, vaan siitä oli tullut
ainoastaan yhteiskunnan eri valtakeskittymien välisen kaupanteon forum. Suhteutan kuitenkin sekä Schmittin demokratiakäsityksen
että tämän parlamentarismikritiikin ajan historialliseen kontekstiin argumentoiden Schmittin teoreettisen kehikon olleen poliittisesti,
ei kognitiivisesti motivoitunut.
Hans Kelseniä tarkastelen taas eräänä harvoista aikakauden liberaalin puolueperusteisen parlamentarismin puolestapuhujista ja
siten tämän juridista ja demokratiateoriaa toisiaan täydentävinä. Ideologiakritiikin hälvennettyä illuusiot järjestelmää edeltävän
suvereenin valtiotahdon, kansakunnan kokonaisedun tai ylipositiivisen luonnonoikeuden mahdollisuudesta, oli parlamentarismi
mahdollista ymmärtää järjestelmänä, jossa moninaisten yhteiskunnallisten ryhmittymien vastakkaisista intresseistä oli mahdollista
muovata rauhanomainen kompromissi ja kodifioida se positiiviseen oikeuteen. Kriittis-relativistinen maailmankuva edellytti tällaisen
intressien pluralismin hyväksymistä. Schmittiläinen kansakunnan homogeniteettiin perustuva malli oli sen sijaan vastaavalla tavalla
metafyysinen, kuin teologisesti legitimoitu absoluuttinen monarkia.
Lopuksi tarkastelen tasavallassa käytyä keskustelua lakien perustuslainmukaisuuden valvonnasta ja Preussin vallankaappausjutun
oikeuskäsittelyä, jossa Schmittin ja Kelsenin teoreettisten mallien käytännön soveltuvuus on näkyvillä. Schmittin mukaan presidentti
oli valtiosäännön varjelijana oikeutettu tekemään poliittiset päätökset siitä, milloin perustava valtiollinen järjestys oli uhattuna.
Järjestyksen perustava ratkaisu oli Saksan kansan yhtenäisyydestä tehdyssä valinnassa ja parlamentti näin yhteiskunnan pluralisoitumisen
viime kädessä perustuslainvastainen heijastuma. Kelsen taas argumentoi lakien perustuslainmukaisuuden tuomioistuinten
toimesta tapahtuvan valvonnan puolesta. Ilman lakien perustuslainmukaisuuden riippumatonta valvontaa, ei valtiolla
tosiasiallisesti ollut perustuslakia lainkaan eikä ilman perustuslain tehokkaita vähemmistösuojasäännöksiä valtiota voinut pitää
demokraattisena.
