DNA-sormenjälkien käyttö koirien isyysmäärityksissä

Ns. restriktioentsyymin keksimisen myötä on kehitetty uusi menetelmä tutkia yksilön perimää geenitasolla. Perimäns isältämä DNA pilkotaan lyhyemmiksi pätkiksi restriktioentsyymin tunnistamista paikoista. Nämä pätkät kokoerotellaan elektroforeesilla. Radioaktiivisella koettimella saadaan näkyviin ne perimän sisältämät pätkät, joissa on kyseisen koettimen tunnistama ns. minisatellittialue. Näin saatu juovasto on yksilöspesifinen, ja sitä nimitetään yksilön DNA-sormenjäljeksi (DNA-fingerprint). Koirilla menetelmää voidaan käyttää yksilön tunnistamiseen, isyystutkimuksiin ja rodun sisäsiittoisuuden arvioimiseen. Isyystutkimuksessa jälkeläisen jokaisen juovan on löydyttävä jommalta kummalta vanhemmalta. Rodun sisäsiittoisuutta tutkittaessa arvioidaan rodun eri yksilöiden juovastojen samankaltaisuutta. Tutkimuksessa asetettiin pohdittavaksi, voiko voimakas sisäsiivoisuus alentaa menetelmän tuloksellisuutta varsinkin isyysmäärityksiä tehtäessä. Aineistona käytettiin 3 bedlingtoninterrieriä ja verrokkiryhmänä 8 sekarotuista. DNA eristettiin 2 ml verinäytteestä (EDTA). Aineiston perusteella laskettiin todennäköisyydet, että isyystapaus jäisi ratkaisematta käytettäessä kahta koetinta. Bedlingtoneilla tämä prosentti oli 36.0% (eli 36 isyystapausta sadasta jäisi ratkaisematta) ja sekarotuisilla 6.4%. Saadut prosentit ovat muihin vastaaviin tutkimuksiin verrattuna melko suuria. Tulosten perusteella havaitaan sisäsiittoisuuden vähentävän menetelmän tuloksellisuutta merkittävästi. Menetelmän käyttö isyysmäärityksiin ei ole mielekästä rutiininomaisena menetelmänä johtuen menetelmän kalleudesta ja hitaudesta. Perinteisillä menetelmillä ratkeamattomissa kiistatapauksissa voidaan DNA-sormenjälkianalyysillä kuitenkin saada hyödyllistä lisätietoa. Myös eri koirarotujen sisäsiittoisuuden arvioimisessa voidaan menetelmää soveltaa tuloksellisesti.