Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p18909"

84 s. + bilagor 6 s. Tiivistelmä – Referat – Abstract Studien granskar yrkeshögskolestudenternas upplevelse av översättningsmetoden, det vill säga att studera svenska genom att översätta yrkesrelaterade texter, uppfattning om sin motivation, syn på sina kunskaper i svenska och prefererade inlärningsmetoder. Avsikten med studien är att utforska om översättning kunde vara en lämplig undervisningsmetod inom yrkeshögskoleutbildningen i svenska som det andra inhemska språket. Undersökningsmaterialet består av två enkäter som studenter som deltar i studieavsnittet i teknisk svenska vid Kymmenedalens yrkeshögskola i utbildningsprogrammen i logistik och byggnadsteknik besvarar; en utgångsenkät innan undervisningen enligt översättningsmetoden inleds i augusti 2016 som alla 49 studenter besvarar och en senare enkät efter studieavsnittets del enligt metoden i november som 45/49 studenter besvarar. Studiens teoretiska bakgrund utgår från dialogiskt lärande, sociokonstruktivism och problembaserat lärande vilka utgör grunden för översättningsmetoden i studien. Det dialogiska lärandet baserar sig på Michail Bachtins tankar om dialogiskt tänkande och sociokonstruktivismen har sina rötter i bland annat Lev Vygotskijs psykologiska och pedagogiska studier om tanke och språk. Den teoretiska referensramen inkluderar även tidigare forskning i användning av översättning i språkundervisning och motivationens roll i språkstudier. Metodiskt sett är avhandlingen en enkätundersökning. Enkäterna består av påståendesatser som analyseras både kvalitativt och kvantitativt. Den kvantitativa analysen bygger på mätvärden från 1 till 5 enligt den femgradiga Likert-skalan som presenteras i form av 20 tabeller. Analysen beskriver och söker orsaker till enkätsvaren samt söker samband mellan upplevelsen av översättningsmetoden, synen på kunskaperna i svenska, motivationen och bakgrundsfaktorerna som består av kön, ålder och tidigare utbildning. Avhandlingens slutledning är att studier enligt översättningsmetoden lämpar sig för undervisning i svenska på yrkeshögskolor. Översättningsmetoden får generellt ett positivt gensvar hos studenterna. Ett samband mellan synen på kunskaperna i svenska och mellan tidigare utbildning, motivation, kön och upplevelsen av översättningsmetoden framkommer. Studentens tidigare utbildning och kön påverkar synen på kunskaperna på så sätt att kvinnliga studenter och studenter med studentexamen har positivare syn på sina kunskaper i svenska. Vidare finns ett samband mellan positiv syn på kunskaperna och både positiv motivation och positiv upplevelse av översättningsmetoden.

Syftet med denna avhandling pro gradu har varit att undersöka vad som ligger bakom finlandssvenskars språkval i digitala webbmiljöer. Samhället har sedan 1990-talet digitaliserats i rask takt och i den västerländska civilisationen har ett liv utan internet blivit allt mer främmande. Därför är det viktigt att det uppkopplade samhället även fungerar för språkliga minoriteter och därför behöver vi undersöka hur denna grupp navigerar på internet och när de använder vilka språk och varför. Urvalet består av unga finlandssvenskar från Helsingforsområdet som alla är födda mellan åren 1995–2000. Alla talar svenska som L1-språk, men de flesta talar även finska som L1-språk, vilket avspeglar den finlandssvenska populationen väl som till hög grad är tvåspråkig, speciellt i den finländska huvudstadsregionen. Informanterna kontaktades och datan samlades in under år 2017 där det totala inspelade materialet var lite över 9 timmar långt. I studien används modern mjukvara för skärminspelning samt annoteringsprogrammet Elan vilket ger en bild av hur informanterna navigerar på sex olika webbsidor och möjliggör mätning av tiden med hög precision. Den insamlade datan operationaliserades och fördes in i SPSS där de olika variablerna kunde mätas mot varandra och jämföras med den enkätundersökning som också utgjorde en del av undersökningen. Tillvägagångsättet att samla in den här typen av data för språkforskning är relativt nytt och öppnar upp för nya framtida möjligheter inom språkforskningen. Resultaten pekade på att kompetens i finska och identifikation med den finskspråkiga folkgruppen korrelerade negativt med hur lång tid informanterna uppehöll sig på webbsidor med svenskspråkigt innehåll, det vill säga att inga belägg kunde efter hypotesprövning finnas för att en finlandssvensk identitet eller kompetens i svenska skulle ha någon påverkan på hur mycket finska eller svenska informanterna använder sig av i webbmiljöer. En negativ korrelation innebär att tiden på svenskspråkiga sidor blir mindre när informanterna uppger en högre identifikation med och kompetens i det finska språket.

Aivoverenkiertohäiriö (AVH) on maailmanlaajuisesti merkittävimpiä kielen ja auditiivisen havaitsemisen vaikeuksien aiheuttajia. Viime vuosikymmeninä musiikin ja kielen harjoittamisen on havaittu edistävän aivoissa paitsi modaliteetin sisäistä (kieli–kieli, musiikki–musiikki) havaitsemista myös siirtymävaikutusta erityisesti musiikista kielen havaitsemiseen. Tämä Pro Gradu -tutkielma selvitti äänikirjojen ja musiikin kuuntelun vaikutuksia varhaiseen puheen ja musiikin havaitsemiseen ensimmäisestä aivohalvauksesta toipuvissa aivoissa. Kontrolloituun tutkimusasetelmaan kuului kaksi interventioryhmää, joista toinen kuunteli päivittäin äänikirjoja ja toinen musiikkia ensimmäisten kahden kuukauden aikana aivohalvaukseen sairastumisesta; kontrolliryhmä ei saanut kuunneltavaa materiaalia. Potilaiden (N = 55) varhaista puheen ja musiikin havaitsemista aivoissa mitattiin äänisarjassa poikkeavan tavun (puhe) ja soinnun (musiikki) magneettisella poikkeavuusnegativisuusvasteella (magnetic mismatch negativity, MMNm) akuuttivaiheessa sekä seurantamittauksissa kolme ja kuusi kuukautta aivohalvaukseen sairastumisesta. Magnetoenkefalografisten (MEG) vasteiden lähteet aivoissa paikannettiin erotuskäyrien miniminormiestimaateilla (MNE) potilaiden yksilöllisissä, rakenteellisiin magneettiresonanssikuviin (MRI) perustuvissa aivomalleissa. Vasteiden lähteet rajoitettiin kuuteen puheen ja musiikin havaitsemisen kannalta keskeiseen alueeseen (keskimmäinen ja alempi otsalohkopoimu, ylempi ja keskimmäinen ohimolohkopoimu sekä supramarginaalinen ja kulmapoimu). Ryhmä- ja leesion hemisfäärin interaktiot analysoitiin tilastollisesti toistomittausten varianssianalyysillä näillä alueilla. Lisäksi interaktiotulokset korreloitiin (Pearson) neuropsykologiseen kuntoutumiseen verbaalisen muistin, työmuistin, kielen ja musiikin havaitsemisen osa-alueilla aivovasteiden laajemman osallisuuden selvittämiseksi auditiivisessa tiedonkäsittelyssä. Tutkimuksessa havaittiin, että äänikirjojen kuuntelu tehosti varhaista kielen havaitsemista vasemmanpuoleisilla otsalohkon alueilla kontrolliryhmään verrattuna; MMNm:n lateralisoituminen vasemmalle ilmeni kolme kuukautta aivohalvaukseen sairastumisesta ja oli lisäksi yhteydessä verbaalisen muistin paranemiseen äänikirjaryhmällä. Musiikin havaitseminen puolestaan herätti MMNm- ja P3a-komponentin yhdistelmän, jonka amplitudi vasemmalla alemmalla otsalohkopoimulla korreloi negatiivisesti työmuistin ja verbaalisen muistin paranemiseen kuusi kuukautta aivohalvaukseen sairastumisesta. Musiikin kuuntelu paransi suoriutumista, kun äänikirjojen kuuntelu oli yhteydessä kasvavaan amplitudiin ja heikkenevään työ- ja verbaaliseen muistiin; ilmiö todennäköisesti liittyy musiikin aikaansaamaan aktivaation levittäytymiseen aivoissa. Yhdessä tulokset viittaavat siihen, että äänikirjojen kuuntelu voi kehittää varhaista auditiivista havaitsemista kielimodaliteetin sisällä, joskaan se ei suoraan tue myöhempää, tarkkaavuuteen ja/tai musiikkimodaliteettiin liittyvää havaitsemista. Musiikin kuuntelu sen sijaan ei tue varhaista puheen havaitsemista suoraan, mutta voi edistää aivohalvauksen jälkeisiä plastisia muutoksia havaitsemisen ja verbaalisen muistin kannalta edullisemmalla tavalla.

Työn tarkoituksena on selvittää saksan sananmuodostuksen kuvauksen historiaa erityisesti esimodernin ajan näkökulmasta. Lähtökohtana ovat antiikin kreikan- ja latinankieliset kieliteoriat, sillä niihin perustuvat myös varhaiset saksan kieliopit. Tutkielma perustuu lähinnä latinan- ja saksankielisiin primäärilähteisiin, kielioppeihin ja kielifilosofisiin teoksiin sekä aihetta jo käsitelleeseen moderniin tutkimuskirjallisuuteen. Sananmuodostuksen kuvauksen peruskäsitteet, yhdyssana ja johdos, ovat lähtöisin antiikin kieliteorioista. Kreikan ja latinan klassiset kieliopit eivät kuitenkaan tunne varsinaisesti sellaista käsitettä kuin 'sananmuodostus'. Toisaalta sananmuodostuksen piiriin kuuluvaa muoto-oppia luonnehditaan yleisesti epäsäännölliseksi, ei luonnon, vaan inhimillisten tottumusten aikaansaannokseksi. Myöhäisantiikin meille säilyneissä kieliopeissa – keskeisimpinä Donatuksen Ars maior ja Ars minor sekä Priscianuksen Institutiones – sanojen muoto-opillista käyttäytymistä luokitellaan tiukasti sanaluokista johtuvana 'aksidenssien' hierarkiana. Juuri sanojen, ei tätä pienempien yksiköiden, yhdistämistä käsitellään figuran eli hahmon aksidenssina, sanojen johtamista "loppukirjaimia muuttamalla" taas pääasiassa specieksen eli lajin aksidenssina. Nämä teoriat ovat perustana myös varhaisen uuden ajan kieliopille ja pohdinnoille kielestä. Renessanssi- ja humanistiset kieliopit pyrkivät kuvaamaan klassisia kieliä antiikin kieliopeille uskollisina. Vaikka antiikin kieliteorioissa johto-oppi mainitaan usein epäsäännöllisenä, 'anomalian' piiriin kuuluvana, 1400- ja 1500-luvun kieliopit (Perotti, Melanchthon, Camerarius) käsittelevät sitä säännöllisten taivutuskategorioiden kanssa samanarvoisena. Myös saksan varhaiset kuvaukset noudattavat antiikissa vakiintunutta jakoa kahdeksaan sanaluokkaan ja niiden aksidensseihin, mukaan lukien figuraan ja speciekseen. Niihin on omaksuttu myös kreikalle ja latinalle ominaiset muotokategoriat (esimerkiksi patronyymit), vaikka näitä ei varsinaisesti omina muotoinaan ole saksassa olemassa. Omaleimaista saksan kieliopeille niiden klassisiin esikuviin verrattuna on heräävän kieli-identiteetin ja kansallistunteen leimaama kielihistorian pohtiminen ja sananmuodostuskategorioiden sekä etymologisten tai saksan kielen historiaa koskevien teorioiden sulautuminen yhteen. Vaikka sananmuodostusta ('Wortbildung') ei saksalaisessa traditiossa nimetä omana käsitteenään tai kieliopin kategorianaan ennen 1800-lukua, jo Schotteliuksen ,Ausführliche Arbeit von der Teutschen HaubtSprache' (1663) käsittelee yhdyssanoja ja johtamista laaja-alaisesti ja erillään muusta muoto-opista. Schottelius pyrkii vielä kuvaamaan saksan kielen rakennetta sellaisena, kuin se on ollut raamatullisen Baabelin tornin rakentamisesta ja kielen synnystä lähtien, ja pitää siitä syystä erottelemiaan kantasanoja ja päätteitä 'alkuperäisinä'. Erityisen tärkeänä hän pitää kantasanojen yksitavuisuutta, mille on esikuvansa heprean kieliopissa. 1700-luvun kuluessa käsitys kielen historiasta ja sanojen muodostumisesta muuttuu. Vuosisadan alussa painetussa Bödikerin kieliopissa maailman kielet jaetaan vielä muutamaan eurooppalaiseen pääkieleen, jotka palautuvat Baabelin tornia seuranneeseen kielten erkanemiseen. Sananmuodostusta Bödiker ja hänen aikalaisensa käsittelevät pitkälti Schotteliuksen tavoin. Vuosisadan lopulla Adelungin 'Umständliches Lehrgebäude' painottaa ihmiskielten sanojen muodostuneen yksittäisistä onomatopoeettisista äänteistä, joiden yhdistyminen monimutkaisiksi käsitteiksi noudattelee länsimaista sivistyshistoriaa. Nykykielen johto-oppi on hänen mielestään kehitysaskel tästä alkuhämärästä, esimerkiksi umlaut- tai ablautjohdoksista (sinken : senken), jotka perustuvat 'hämärän kuulokuvan tuntemukseen' ('dunkle Empfindung des Hörbaren'). Looginen selitys näille ilmiöille esitetään lopulta muutama vuosikymmen myöhemmin historiallis-vertailevan kielitieteen avulla.

Under de senaste åren har det flitigt diskuterats att de finska elevernas språkkunskaper försvagats. För att detta påstående ska stämma betyder det att de språkregler eleverna numera behärskar inte i lika hög grad stämmer överens med målspråkets normer som tidigare. Syftet med denna avhandling är att ur ett grammatiskt och lexikalt perspektiv kartlägga ifall det skett någon förändring i provtexter i svenska som det andra inhemska språket i studentexamen under de senaste årtiondena. Hypotesen är att det har skett någon slags förändring i det språk skribenterna använder. Forskningsfrågorna lyder som följande: 1. Vilka avvikelser från målspråksformen förekommer det i studenters uppsatser i studentexamen? 2. Hur har avvikelserna förändrats med tiden? Materialet för denna undersökning består av 26 studentexamensuppsatser i A-svenska, varav hälften är skrivna år 1994 och andra hälften år 2014. Uppsatserna är bedömda med 62-78 poäng, vilket betyder medelgod nivå. Analysmetoden är felanalys. Avvikelserna identifieras och kategoriseras i syntax, morfologi, lexikon samt ortografi. Resultaten visar att det har skett en förändring i det språk som studenterna använder. Skribenterna år 2014 är sinsemellan mer jämna, dvs. avvikelsefrekvenserna mellan de uppsatser som bedömts med under 70 poäng skiljer inte lika stort från de uppsatser som bedömts med över 70 poäng jämfört med 1994. De som bedömts med 62-68 poäng år 1994 har en större avvikelsefrekvens överlag och framförallt i huvudsatsordföljden jämfört med 2014. Däremot har de som år 1994 bedömts med 70-78 poäng en mindre avvikelsefrekvens än 2014. 1994 gör skribenterna överlag fler avvikelser på nivå 4 på Processbarhetsteorins inlärningsskala (PT) medan skribenternad 2014 har en större avvikelsefrekvens i framförallt nominalfrasen som ligger på nivå 3 i PT men samtidigt har de bara en lite större avvikelsefrekvens i syntaxen, som ligger på en högre nivå i PT än nominalfrasen, än vad skribenterna 1994 har. Fastän skribenterna 2014 har en större avvikelsefrekvens på en lägre nivå i PT än skribenterna 1994 har 2014 däremot en mindre avvikelsefrekvens i de betydelsetunga lexikonen verb och substantiv. Där 1994 har större avvikelsefrekvens i de allra vanligaste verben gör 2014 avvikelser i framförallt i sådana verb och substantiv som är ämnesspecifika. Skribenterna 2014 har ett mer kommunikativt språk eftersom syntax och lexikon är de komponenter som anses vara viktiga för kommunikationen, medan skribenterna 1994 noggrannare följer stegen i PT.

Vesikauppias (kiinaksi Mai shui) on vuonna 1961 syntynyt puolen tunnin mittainen jingju- eli peking-oopperateos, jonka Mei Ying -nimisen huadan-roolikategorian pääroolin kantaesitti Liu Changyu. Kyseinen teos on jingju-versio monilla perinteisen kiinalaisen teatterin tyyleillä (xiqu) esitetyn näytelmän Liekkiratsu (Huoyan ju) yhdestä kohtauksesta. Tutkielmassa analysoidaan Vesikauppiaan keskeisen laulun ”Käyskentelen, käveleskelen” (Xing xing zou, zou xing xing) lukemattomia kulttuurisia symboleita ja viittauksia kiinalaiseen tarustoon, vuodenkierron juhliin, runouteen ja muihin kiinalaisiin oopperoihin. Samalla tutkielmassa tullaan esitelleeksi Suomessa vähemmän tunnetun peking-ooppera-taidemuodon keskeisiä tyylipiirteitä. Laulussa tarinan päähenkilö palvelijatar Mei Ying esittelee nuorelle emännälleen Huang Guiyingille puutarhassa kukkia. Mei Ying improvisoi jokaiselle kuukaudelle oman säkeistönsä luetellen kukkivia kukkia, mutta lisäksi hän luo laulunsa sisältöä mainitsemalla kiinalaisia vuodenkiertoon liittyviä juhlia, referoimalla kiinalaisia tarinoita ja siteeraamalla tunnettuja runoja. Tutkimuksessa laulusta hahmotetaan kuusi teemakokonaisuutta, joihin Mei Ying viittaa: kiinalainen ajanlasku ja kalenteri, kukkasymboliikka, kiinalaiset vuodenkierron juhlat, rakkaustarinat, kaunistautuminen sekä viittaukset avioliittoon ja seksuaalisuuteen. Tutkimuksessa selviää, että Mei Ying valitsee laulunsa kehyskertomukseksi kukkien kuvailun, koska ne kantavat kiinalaisessa kulttuurissa poikkeuksellisen vahvoja symbolisia merkityksiä. Laulun viimeiset säkeistöt poikkeavat kuitenkin tästä, sillä kuukaudet loppuvat jo ennen kuin Mei Ying haluaa lakata laulamasta. Mei Ying ratkaisee ongelman ryhtymällä listaamaan ensin naisen kaunistautumiseen liittyviä kukkia ja sen jälkeen makuuhuoneeseen ja erityisesti vuoteeseen liittyviä esineitä. Tutkielmassa laulun tulkitaankin sisältävän vahvasti avioliittoon ja seksuaalisuuteen liittyvää symboliikkaa. Tutkimuksesta käy ilmi, että analysoitu laulu ei ole pelkästään juonellinen osa Vesikauppiasta vaan se on poikkeuksellisen runsas ikkuna kiinalaiseen kulttuuriin. Tutkimus osoittaa, että peking-oopperan seuraaminen ja syvempi ymmärtäminen edellyttävät huomattavaa kiinalaisen kulttuuriperinnön ja -historian tuntemusta. Samalla tutkimuksessa käy ilmi, että erityisesti laulun avioliittoon ja seksuaalisuuteen liittyvät viittaukset eivät näyttäydy merkitykseltään samanlaisina eri kulttuuritaustaisille tutkijoille ja taiteilijoille.

Työn tavoitteena on kuvailla ja analysoida intialaisen kirjailijan Qurrantulain Hyderin (1927-2007) novellien puhuttelumuotojen käännöksiä urdusta ranskaksi. Tutkimustyö nojautuu vertailevaan kielitieteeseen. Tutkimuksen materiaali on koottu kolmesta Hyderin novellista: Yād kī ek dhanak jale; Ḍālan vālā ja Patjhar kī āvāz (1967) sekä niiden ranskankielisistä käännöksistä: L'Arc-en-ciel des souvenirs; Dalanwala, mémoires d'une enfance indienne ja Le bruissement des feuilles d'automne (2012). Näistä teoksista on poimittu pronominaaliset, verbaaliset ja nominaaliset puhuttelumuodot ja niiden esiintymät on koottu taulukoihin. Puhuttelumuotojen käyttöä tarkastellessa tukeudutaan urdun ja ranskan kielen sosiolingvistisiin tutkimuksiin ja niiden käännöksiä analysoidessa nojaudutaan käännöstutkimukseen. Urdun ja ranskan puhuttelumuotojen rakenteet eivät vastaa toisiaan. Urdussa on kolme pronominaalista puhuttelumuotoa, kun taas ranskassa niitä on kaksi. Tutkimuksessa päädytään tulokseen, että sekä urdun āp- (87,5%) että tum-pronominit (98,6%) on useimmiten käännetty vous ranskaksi, kun taas tū on käännetty tu (84,6%). Vaikka urdun tum vaatii monikon, sen käyttö vastaa ranskankielen yksikköpronominin käyttöä. Analyysissä todetaan, että urdun pronominien kohteliaisuusvivahteet ovat mahdottomia kääntää. Toinen ero kielten välillä on, että verbaalisia puhuttelumuotoja esiintyy ranskassa vain imperatiivissa, kun taas urdussa niitä voi käyttää muissakin tapaluokissa. Niinpä useat urdun verbaaliset puhuttelumuodot on täytynyt käännöksessä muuttaa pronominaalisiksi puhuttelumuodoiksi. Nominaaliset puhuttelumuodot on luokiteltu tutkimuksessa viiteen eri kategoriaan: sukulaisuussuhdetta ilmaisevat termit (40% esiintymisistä alkuperäistekstissä), tittelit (30,6%) nimet (21,2%), positiiviset affektiiviset termit (4,7%) ja negatiiviset affektiiviset termit (3,5%). Näistä suurin osa on käännetty ranskaksi. Joihinkin termeihin on lisätty nimiä käännöksessä. Kaikki emotionaaliset termit on käännetty mahdollisimman kirjaimellisesti. Tarkempi analyysi vahvistaa, että puhuttelumuodon kirjaimellinen ja sosiaalinen merkitys ei aina ole sama. Niissä tapauksissa, joissa kirjaimellista merkitystä ei ole käännetty, sosiaalinen merkitys on kuitenkin säilytetty. Tutkimuksessa todetaan, että novelleissa L'Arc-en-ciel des souvenirs ja Dalanwala kääntäjä on käyttänyt lähdetekstin strategiaa enemmän kuin kohdetekstin strategiaa. Jean-René Ladmiralin (1986) lähdetekstin strategiassa kääntäjä pysyy uskollisena alkuperäiselle tekstille ja kääntää tekstin kirjaimellisesti. Kohdetekstin strategiassa kääntäjä puolestaan muokkaa tekstiä vastaamaan kohdekielen rakenteita, jotta lukija ymmärtäisi tekstin paremmin. Le bruissement des feuilles d'automne ei sisällä tarpeeksi esiintymiä, jotta siinä käytetystä käännösstrategiasta voisi tehdä johtopäätöksiä.

Tämä tutkielma käsittelee sekä ranskaa äidinkielenään puhuvien että ranskaa vieraana kielenä opiskelevien suomalaisten lukiolaisten ranskan oikeinkirjoituksen osaamista. Ranskan kielen oikeinkirjoittaminen on herättänyt paljon keskustelua Ranskassa jo vuosikymmeniä. Oikeinkirjoitus- ja erityisesti saneluharjoitukset ovat ranskalaisille koululaisille ja opiskelijoille arkipäivää, mutta oikeinkirjoitus on edelleen ranskalaisille haasteellista. Saman haasteen edessä ovat myös ranskaa vieraana kielenä opiskelevat, vaikka aiheesta ei niin paljon kuule puhuttavankaan. Oikeinkirjoituksen painotus puuttuu useimmista Français langue étrangère, ranska vieraana kielenä -opetusmetodeista, mikä osaltaan asettaa vieraskieliset opiskelijat eriarvoiseen asemaan ranskalaisiin verrattuna. Tutkielmassa verrataan yhteensä 51 ranskaa äidinkielenään puhuvan sekä 20 suomea äidinkielenään puhuvan opiskelijan tekemiä oikeinkirjoitusvirheitä: niiden määrää sekä laatua. Tarkoituksena on saada selville millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä eri kohderyhmien tekemissä oikeinkirjoitusvirheissä ilmenee, sekä mistä mahdolliset erot ja yhtäläisyydet voivat johtua. Tutkimusmetodina käytetään tutkielman tarpeeseen muokattua André Chervelin ja Danièle Manessen Typologie des erreurs d’orthographe – oikeinkirjoitusvirheiden luokittelua. Tutkielmassa oikeinkirjoitusvirheet jaotellaan seitsemään eri kategoriaan: aksenttimerkkivirheet, leksikaaliset virheet, kieliopilliset virheet, leksikaalisten ja kieliopillisten yhtymävirheet, virheet, joissa saneltu sana on korvattu toisella sanalla, virheet, joissa sanellun sanan oikeinkirjoitus on virheellinen sekä virheet, joissa saneltu sana on kokonaan jätetty kirjoittamatta. Sekä ranskalaiset että suomalaiset ovat jakautuneet eri ikä- ja tasoryhmiin. Ranskalaista ryhmä FR1 on lukion ensimmäisellä luokalla, ryhmä FR2 peruskoulun kahdeksannella luokalla ja FR3 on joukko opiskelijoita kaikilta lukion asteilta. Näistä kaksi ensin mainittua opiskelee Ranskassa, kun taas FR3 on joukko opiskelijoita, jotka opiskelelevat Helsingin eurooppalaisessa koulussa, ja joista useimmat ovat kaksi- tai monikielisiä. Suomalaisista ryhmä FIN1 opiskelee A-ranskan kurssia RAA3.1 lukion kolmannella luokalla ja ryhmä FIN2 opiskelee A-ranskan kurssia RAA6.1 lukion toisella luokalla. Näistä jälkimmäinen on edistyneempi kurssi. Kukin kohderyhmä on osallistunut samaan saneluun, johon on käytetty J.M.G. Le Clézion novellikokoelmasta lyhyttä, yhteensä 72 sanan mittaista tekstikappaletta. Tutkielmassa vältetään liian yksityiskohtaista eri ryhmien välistä vertailua ja keskitytään pääosin ranskalaisten ja suomalaisten välisiin eroihin kokonaisuudessaan. Tutkielmassa selviää, että ranskaa äidinkielenään puhuvien opiskelijoiden tekemät oikeinkirjoitusvirheet jakautuvat kieliopillisten ja leksikaalisten oikeinkirjoitusvirheiden kesken. Suomalaisten opiskelijoiden tekemät virheet jakautuvat tasaisemmin kaikkien virhekategorioiden kesken. Suomalaiset tekevät suhteessa enemmän oikeinkirjoitusvirheitä opiskelijaa kohden kuin ranskalaiset. Tulosten perusteella voidaan muun muassa todeta, että ranskalaisten tekemien oikeinkirjoitusvirheiden määrä vähenee mitä korkeammalla asteella he opiskelevat, kun taas suomalaisten tuloksista on nähtävissä, että lukion toisen luokan ryhmä, joka opiskelee edistyneemmällä kurssilla, tekee vähemmän virheitä kuin lukion kolmannen luokan ryhmä. Tutkimustulosten myötä herääkin kysymys, ovatko ranskaa vieraana kielenä opiskelevat eriarvoisessa asemassa verrattuna ranskalaisiin, joille erilaiset oikeinkirjoitusharjoitukset ovat arkipäivää. Sanelun merkitys Ranskasssa on tärkeä, joten miksi sitä ei otettaisi käyttöön myös ranska vieraana kielenä -opetuksessa. Olisi myös mielenkiintoista saada selville, kuinka laajasti sanelu on jo käytössä ranska vieraana kielenä -opetuksessa Suomessa, ja millä tavoin sen käyttöönotto laajemmassa mittakaavassa voisi edesauttaa ranska vieraana kielenä -opetuksessa.

Japanin kielessä da- ja desu/masu-tyyli ovat puhetyylejä, joista puhujan on keskustelussa valittava jompikumpi sen mukaan, millainen on keskustelutilanne ja puhujan suhde keskustelukumppaniin. Da-tyyli yhdistetään epämuodollisissa tilanteissa ja tasavertaisille ja läheisille ihmisille käytettävään puheeseen, desu/masu-tyyli puolestaan muodollisissa tilanteissa ja tuntemattomille ja statukseltaan korkea-arvoisemmille käytettävään puheeseen. Helposti ajatellaan, että puhetyyliä vaihdetaan vain silloin, kun keskustelutilanteessa tai osallistujissa tapahtuu muutos. Tässä tutkielmassa nostan kuitenkin tarkasteltavaksi sen, että puhetyylejä voidaan keskustelussa vaihtaa muistakin syistä. Tutkielmassani käsittelen japaninkielisessä keskustelussa havaittavaa strategista kielenkäyttöilmiötä, jossa puhuja hetkellisesti meneillään olevan vuorovaikutustilanteen sisällä vaihtaa puhetyyliään da- ja desu/masu-tyylien välillä, vaikka keskustelutilanne ja keskustelun osallistujat pysyisivät samoina. Käytän tästä ilmiöstä tutkielmassani nimitystä ’tyylinvaihto’. Tutkielmani fokus on keskenään läheisten ja tasavertaisten ystävien välisessä keskustelussa esiintyvässä, da-tyylistä desu/masu-tyyliin tapahtuvassa tyylinvaihdossa, jota ei ole vielä paljon tutkittu. Päämääränä on keräämääni keskusteluaineistoa analysoiden selvittää 1) millaisissa puhetoiminnoissa tyylinvaihtoa esiintyy ja 2) millaisia funktioita tyylinvaihto tuo kyseiselle puhetoiminnolle ja miksi. Teoriaosiossa selkeytän käsitystä da- ja desu/masu-tyyleistä ja tyylinvaihdosta keskusteluaineistoni käsittelyä varten. Tutkimuskirjallisuutta hyödyntäen osoitan, miksi japanin puhetyylejä voidaan käyttää sekä sosiaalisten normien mukaan että kielellisenä strategisena keinona. Nostan myös esiin näkemyksen da- ja desu/masu-tyylien deiktisestä, kontekstiriippuvaisesta luonteesta: puhetyylit saavat niin normien mukaisen oletetun tulkintansa kuin ei-oletetun strategisen tulkintansa vasta esiintymiskontekstiaan vasten. Käsittelen myös tutkielmani kannalta relevanttien tyylinvaihtotutkimusten näkökulmia. Tutkielmani on kvalitatiivinen tapaustutkimus, ja tutkimusmetodina käytän keskustelunanalyysiä. Keskusteluaineistoni koostuu seitsemästä 3–4 hengen eri ystäväryhmän äänityksestä, jotka ryhmät ovat nauhoittaneet ilman tutkijan läsnäoloa aikavälillä 2014–2015. Keskustelijat ovat kaikki 18–22 vuoden ikäisiä yliopisto-opiskelijoita. Kunkin ryhmän keskustelijat ovat keskenään läheisessä ja tasavertaisessa ystäväsuhteessa käyttäen pääpuhetyylinään da-tyyliä. Kaikkien ryhmien keskustelut rakentuvat murresanoihin liittyvän tietovisapelin ympärille, mutta muilta osin keskustelua ei ole rajattu. Nauhoitusten pituudet vaihtelevat 30 minuutin ja 100 minuutin välillä. Analyysi- ja pohdintaosiossa selvisi, että tyylinvaihtoa esiintyy diskursiivisissa eli keskustelun kulkuun ja puhujan rooliin liittyvissä puhetoiminnoissa (esimerkiksi ’ilmoitus siirtymästä seuraavaan aiheeseen’) ja interpersonaalisissa eli keskustelijoiden ihmissuhteisiin liittyvissä puhetoiminnoissa (esimerkiksi ’valittaminen’). Myös tyylinvaihdon puhetoiminnoille tuomat funktiot olivat luokiteltavissa diskursiivisiksi (esimerkiksi ’osoitetaan kontrasti huumorimoodin ja vakavan välillä’) tai interpersonaalisiksi (esimerkiksi ’kompensoidaan negatiivista sisältöä’). Tyylinvaihdon funktioiden perustana on tyylien tunnusmerkkisyys normeista poikkeavassa kontekstissa esiintyessään, ja sitä kautta tyylinvaihdon osoittama kontrasti. Aineisto tuki myös näkemystä siitä, että sama tyylinvaihto voidaan tulkita sekä diskursiiviseksi että interpersonaaliseksi, ja että tyylinvaihdolla voi samanaikaisesti olla useampia eri funktioita. Keskusteluaineistoni tietovisatyylisyydestä johtuen kiinnitän analyysissäni erityisesti huomiota tyylinvaihdon ja arvuuttajan ja arvaajan roolien välisiin suhteisiin. Aineiston perusteella näyttää siltä, että tyylinvaihto kytkeytyy tiukemmin arvuuttajan rooliin siten, että tyylinvaihtoa esiintyy kaikissa arvuuttajalle ominaisissa puhetoiminnoissa, mutta ei arvaajalle ominaisissa.

Pro graduni käsittelee nominilausekkeiden ja niiden rakenteiden kuvausta latinan opetuskieliopeissa myöhäisantiikista uuden ajan alkuun eli 500-luvun alusta 1400-luvun loppuun. Aineistoni koostuu seitsemästä syntaksia käsittelevästä latinan kieliopista. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on, onko Priscianuksen Institutiones grammaticae -kieliopissa yhteyttä transitiivisuuden ja nominilausekkeiden rakenteiden kuvausten välillä. Motivaationa kysymykselle on se, että keskiaikaisissa (1000–1400-luvut) kielioppikuvauksissa transitiivisuus yhdistettiin nominilausekkeiden rakenteiden kuvaukseen. Tutkielmani todistaa, että Priscianuksen nominilausekkeiden kuvauksessa ei ole yhteyttä transitiivisuuteen. Priscianuksella transitiivisuus koskee ainoastaan verbilausekkeita, kun taas nominilausekkeiden muodostamisen motivaattorina on sanojen semantiikka. Priscianus korostaa kuvauksessaan dependenssirakenteiden eroja, koska nominilausekkeen pääsana on alisteinen verbille, mutta pääsanan omat määritteet eivät. 1100-luvun alussa Hugo de Sancto Victoren kieliopissa transitiivisuus koskee myös nominilausekkeita: transitio vastaa nykyistä rektiota ja intransitio vastaa lausekkeen sisäistä kongruenssia. Vuoden 1150 tienoilla kirjoitettu Petrus Heliaksen regimen-määritelmä puolestaan perustuu verbien rakenteeseen ja painottaa lauseen täydellisyyttä. Petruksen mukaan nominilausekkeessa määritteenä oleva adjektiivi on mukana lauseessa, jotta verbin ilmaisema merkitys olisi mahdollisimman täydellinen. Alexander de Villa Dein runomuotoisessa kieliopissa vuodelta 1199 nominilausekkeiden rektiota kutsutaan nimellä transitio personarum, mutta kongruenssia ei nimetä, koska se tapahtuu luonnostaan. Vuonna 1212 julkaistussa Eberharduksen runokieliopissa transitio mainitaan vain verbien objektien yhteydessä. 1200–1300-luvuilla kielioppiteorioihin lainataan runsaasti terminologiaa filosofiasta, mm. subiectum ja predicatum, joita ei kuitenkaan sovelleta opetuskielioppeihin. 1300-luvun opetuskielioppiperinnettä edustavassa regule-kieliopissa nominilausekkeiden kuvaus on keskiaikaisen käsityksen mukainen eli intransitio vastaa kongruenssia ja transitio rektiota. Nominilausekkeita kuvataan kuitenkin edelleen epätäydellisiksi, koska niistä puuttuu verbi. 1400-luvulla humanistit eivät hylkää kieliopeissaan keskiaikaista transitiivisuuskäsitystä, vaan humanisti Sulpitius kuvaa nominilausekkeiden rakenteita intransitio ja transitio-termeillä.