Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p25011"

Tutkimuksen päätavoite on analysoida ja kuvata lastensuojelun jälkihuollon työntekijöiden kuvaa asiakkaistaan. Tutkimuskysymys on, millaiseksi identiteettikuva jälkihuollon asiakkaista rakentuu työntekijöiden haastattelupuheessa. Identiteettikuva tarkoittaa tutkimuksessa ominaisuuksia, joita puheessa annetaan tietoisesti tai tiedostamatta puheen kohteena oleville. Tutkielma liittyy tutkimushankkeeseen “Sosiaalityön jälkihuollossa olevien nuorten asiakkuusprofiilit, osallisuus, tuki ja tuen vaikuttavuus. Kohti itsenäistä asumista tukevaa moniammatillista toimintamallia”. Tutkielman suurimpana motiivina on läpinäkyvyyden lisääminen. Aineistona on kuusi Helsingissä toteutettua jälkihuollon työntekijöiden ryhmähaastattelua, joihin osallistui yhteensä 22 jälkihuollon työntekijää. Tutkimus on aineistolähtöinen ja käytetty diskurssianalyysi on aineistoa tyypittelevä ja tulkitseva sekä omaa diskurssiaan luova. Metodologia pohjaa teoreettiseen viitekehykseen, joka on sosiaalinen konstruktionismi. Tutkimuksessa määriteltiin seitsemän työntekijöiden ryhmähaastattelujen puheessa rakentunutta jälkihuollon nuorta kuvaavaa diskurssia ja identiteettikuvaa. Identiteettikuvat on nimetty seuraavasti: “huonossa kunnossa oleva”, “lapseksi jäänyt”, “pärjäävä helmi”, “medikalisoitu nuori”, “päihteiden käyttäjä”, “passiivisena pysyvä” ja “epäonnistumaan tullut”. Useimmin esiintyneitä diskursseja ovat “huonossa kunnossa oleva”, “päihteiden käyttäjä” ja “lapseksi jäänyt”. Identiteettikuvat linkittyvät usein toisiinsa. Ne syntyvät vuorovaikutuksessa toisten työntekijöiden kanssa ja asiakassuhteessa, ja niitä muokkaavat myös käytössä oleva palvelujärjestelmä ja muu yhteiskunnallinen konteksti. Kun nuoren identiteettikuva määritellään ryhmähaastatteluissa huonokuntoiseksi, tilanne on sosiaalityön kannalta jumiutunut. Tällainen nuori on usein palvelujärjestelmän ulkopuolella ja sopimaton palveluihin. “Lapseksi jäänyt” -diskurssin nuoren identiteettikuvassa korostuu nuoren kehityksen keskeneräisyys, huolettomuus, ymmärtämättömyys aikuisten asioista sekä arjen osaamattomuus. “Pärjäävä helmi” -diskurssin nuoren identiteettikuvassa nuori määrittyy luotettavana, aktiivisena, itsenäisenä ja omillaan toimeen tulevana. “Medikalisoitu nuori” -diskurssissa keskustelu muuttuu ammattilaisten väliseksi terveydenhoitopainotteiseksi puheeksi, jossa nuorta määrittävä ominaisuus on hänen diagnoosinsa. “Päihteiden käyttäjän” identiteettikuvaa puolittaa päihteitä käyttävien nuorten jakaminen rutiinikäyttäjiin ja viihdekäyttäjiin. Jälkihuollon nuori on usein identiteettikuvasta riippumatta väärässä palvelussa ja pallottelun kohde. Asiantuntijat pystyvät jouhevasti liikkumaan diskurssista toiseen niitä hyödyntäen esimerkiksi nuoren tilanteen ja kontekstin mukaan. Moninaiset diskurssit voidaankin nähdä myös työvälineenä asiakkaan tilanteesta ja asiakastyöskentelystä keskusteltaessa ja sitä suunniteltaessa. Ei ole yhdentekevää, miten nuorista puhutaan, koska puhetavalla saattaa olla vaikutusta työntekijän työotteeseen. Yksipuoliseksi jumiutuessaan diskursseilla voi olla asiakassuhteeseen negatiivinen vaikutus. Vastavuoroista suhdetta voisi edistää nuoren riisuminen leimaavista elementeistä. Kielenkäytön reflektiota on hyvä tarkastella jälkihuollossa toimintatapoja kehitettäessä.

Tämän pro gradu -työn teema on sosiaalityön liikkumatila suomalaisessa vastaanottojärjestelmässä. Tutkimuskysymys, johon tutkielma pyrkii vastaamaan, on: millainen on sosiaalityön liikkumatila vastaanottojärjestelmässä? Tutkielma pyrkii selvittämään, millaista harkintaa sosiaalityöntekijät voivat käyttää Maahanmuuttoviraston asettaman tehtävänsä puitteissa. Tutkimuskysymysten käsittelyn ohella tutkielma valottaa lisäksi erityisen haavoittuvuuden ja erityisten tarpeiden käsitteitä. Keskeinen tutkimuskysymysten muotoilua inspiroinut teoria on Karen Healyn dynaaminen malli, joka kuvaa sosiaalityön liikkumatilan muotoutumista organisaatioiden ja sosiaalityöntekijöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Empiirinen materiaali koostuu fokusryhmähaastattelusta, johon osallistui viisi vastaanottopalveluissa työskentelevää sosiaalityöntekijää kolmesta eri vastaanottokeskuksesta. Fokusryhmähaastattelun keskustelukysymykset koskivat sosiaalityön asemaa vastaanottojärjestelmässä, turvapaikanhakijoiden erityistä haavoittuvuutta ja erityistarpeita, sosiaalityöntekijöiden toimintavaihtoehtoja vaikeissa tilanteissa sekä kontrollia turvapaikanhakijoiden kanssa tehtävässä sosiaalityössä. Litteroitu haastatteluaineisto analysoitiin laadullisella sisällönanalyysillä sekä ryhmittelemällä aineistosta nousevia teemoja hermeneuttisen tutkimusotteen mukaisesti. Haastatteluaineiston perusteella voidaan esittää, että sosiaalityöntekijät ottavat muodollista tehtävänkuvaansa laajemman roolin tukeakseen erityisen haavoittuvassa asemassa olevia henkilöitä. Sosiaalityöntekijöiden erityistä aktiivisuuta oikeusturva- ja oikeusapukysymyksissä sekä organisaation linjausten joustavaa tulkintaa perustellaan erityisen haavoittuvaksi tulkittujen henkilöiden erityisillä tarpeilla. Lausunnot lapsen edusta ja erityisen haavoittuvan henkilön tilanteesta näyttävät olevan tärkeä elementti sosiaalityöntekijöiden liikkumatilan kannalta, sillä lausunnot tarjoavat sosiaalityöntekijöille väylän vaikuttaa turvapaikan tarpeen arviointiin. Sosiaalityön tehtävä vastaanottojärjestelmässä koetaan olevan ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien edistäminen sekä puuttuminen epäoikeudenmukaisuuksiin, jotka aineistossa yhdistyvät puutteisiin turvapaikkaprosessien ja turvapaikkapäätösten laadussa. Tulokset tukevat sitä teesiä, että sosiaalityöntekijät voivat ammatillisen harkinnan avulla muuttaa organisaatioita, joissa työskentelevät. Ristiriitaisuudet organisaation antaman tehtävän sekä sosiaalityön ammattietiikan välillä, organisaation linjausten joustava tulkinta haavoittuvien ryhmien suojelemiseksi sekä ammatillisen kompetenssin merkitys valintatilanteissa ovat relevantteja kysymyksiä kaikessa sosiaalityössä, mutta vaikuttavat korostuvan turvapaikanhakijoiden kanssa tehtävässä sosiaalityössä. Tutkielman tulokset eivät ole yleistettävissä kaikkeen Suomen vastaanottopalveluissa tehtävään sosiaalityöhön haastateltujen sosiaalityöntekijöiden ja tutkimuksessa edustettuina olleiden organisaatioiden vähäisen määrän vuoksi.

Insecurity of working life has created a certain manner of speaking which emphasizes indi-vidual’s role as an ideal subject who is preoccupied by continuously improving oneself. Over the last few years youth policy has laid stress on different kinds of guidance and support sys-tems. In the center of the discussion is the social exclusion of the youth and its prevention. Young people’s access to public services was recognized as a crucial problem and conse-quently the Finnish government set up Youth Guarantee. One-Stop Guidance Centers (Ohjaamo) were established around Finland to meet these needs. They bring together differ-ent services providing guidance for housing, education and employment. This research considers how challenges with youth employment and marginalization are han-dled in multi-agency guidance and counselling. The point of interest is how multi-agency counselling is legitimized in One-Stop Guidance Centers. I also ask how young people’s sub-jectivity and counselling specialists’ subject positions are constructed in One-Stop Guidance Centers. The research data consists of six theme interviews with counselling specialists working in a One-Stop Guidance Center. Analysis method was discoursive reading. It was found that multi-agency guidance offered by One-Stop Guidance Center is linked to therapisation and ethos of vulnerability where handling and governing emotions has become an important part of today’s society. Social problems such as unemployment are pinpointed to originate from individual’s qualities. Improving self-knowledge and other measures directed to individual’s psyche are offered as a cure to these social problems. In multi-agency guidance the central practices consisted of improving youth’s self-esteem and building motivation. By building better self-knowledge and finding one’s strengths youth were guided to use their freedom of choice but also governed their expectations. Counsellors’ position was constructed between ambivalent objectives: on the one hand as an ally but on the other hand as a bureaucrat exercising power.