Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p3973"

Tässä tutkielmassa havainnoin piirtokirjoitusaineiston pohjalta varhaisen juutalaisuuden ja polyteismin yhteiseloa kreikkalaisroomalaisessa antiikissa sekä siinä ajassa ja paikassa tapahtuvia muutoksia. Erottelen millaisissa yhteyksissä juutalaisuus ja polyteismi kohtaavat, miten tätä kohtaamista kuvataan, kuka sitä kuvaa, kenen näkökulmasta teksti on kirjoitettu ja millaisessa asemassa juutalaisuus ja polyteismi ovat tässä tekstissä suhteessa toisiinsa. Lisäksi pyrin selittämään, mistä juutalaisuuden ja polyteismin päätyminen samaan tekstiin johtuu – suurimmassa osassa piirtokirjoituksia ei kuvata juutalaisuuden ja polyteismin kohtaamista, joten kyse on erityislaatuisesta tilanteesta. Lopulta havainnoin, missä määrin juutalaiset piirtokirjoitukset ovat mono- tai polyteistisiä ja millaista vuorovaikutusta niissä on havaittavissa valtaväestön kanssa. Kiinnitän erityistä huomiota juutalaisuuden moninaisuuteen ja identiteettien tunnistamiseen.Lopputuloksena esitän tulkinnan juutalaisuuden ja polyteismin suhteesta piirtokirjoitusaineiston perusteella.Tämä tutkielma on jatkoa keskustelulle varhaisen juutalaisuuden luonteesta. Aineistossani korostuvat erityisesti juutalaisuuden niin kutsuttu harmaa alue sekä paikalliset trendit.

Tutkielmani käsittelee elegisellä distikonilla kirjoitettuja hautarunoja säetekniikan valossa. Hellenistiseltä ajalta lähtien esiintyy riittävän pitkiä hautarunoja, jotta niitten tarkastelu tästä näkökulmasta on hedelmällistä. Sen vuoksi aineisto on hellenistiseltä ajalta ja roomalaisajalta. Yhtäältä selvitän yleisiä komposition malleja, jotka perustuvat säännönmukaiseen säkeenkäyttöön. Toisaalta käytän tällä tavalla saavutettua käsitystä hautaepigrammien muodosta apuvälineenä, kun pyrin avaamaan yksittäisten runojen poetiikkaa. Valitsemani säetekninen lähestymistapa ei edusta kreikkalaisten runomittojen tutkimuksen päälinjaa. Tästä syystä gradussani on kaksi johdattelevaa lukua – luvut 2 ja 3. Luvussa 2 määrittelen ja esittelen tärkeimmät säkeenkäytön ilmiöt, joita analyysissani sovellan. Luvussa 3 tarkastelen viittä Antipatros Sidonlaisen kirjoittamaa kirjallista epigrammia, joitten yhteinen aihe on Anakreonin hauta. Tulkitsen, että Antipatroksen keskeinen pyrkimys on ollut varioida runoissaan elegisen distikonin käyttöä. Tulkintani antaa tukea sille ajatukselle, että säetekniikka on ollut osa hellenististen runoilijoitten tietoista keinovalikoimaa. Graduni laajimmassa luvussa tarkastelen 32 esimerkeiksi valitsemaani kivirunoa. Käsittelen runot havainnollisessa järjestyksessä: ensiksi säetekniikaltaan yksinkertaisemmat ja sitten monitahoisemmat esimerkit. Esittelen kompositiomallin, jossa samasta runosta on eroteltavissa proosamaisempi ”hautakirjoitus”-osa ja laulullinen ”threnodia”-osa. Tällaisen mallin löytäminen on tutkielmani tärkein yleisen tason tulos. Luvun viimeisessä pykälässä käsittelen kompleksisia runoesimerkkejä. Osoitan niitten olevan poetiikaltaan niin rikkaita, että on perusteltua ottaa kiviepigrammit runoutena vakavasti.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on kreikkalaisen Kleobis ja Biton -tarinan esiintyminen ja käyttö Rooman valtakunnassa sekä 1800–1900-lukujen Suomessa. Tutkielmassani selvitän lähdeaineistoja vertailemalla, missä eri yhteyksissä tarina esiintyy roomalaisissa ja kirjallisissa ja kuvallisissa esityksissä ja millä tavoin. Lisäksi tarkastelen tarinan myöhemmän erästä ilmentymää, myytin esiintymistä Suomen kulttuurisella kentällä. Walter Runebergin Kleobis ja Biton -aiheinen friisi koristaa Helsingin Vanhan Ylioppilastalon julkisivua, ja tässä tutkielmassa käsittelen aihevalintaan vaikuttaneita seikkoja sekä Runebergin teoksen symboliarvoa Suomessa. Kleobis ja Biton olivat kaksi argoslaista veljestä, jotka kuljettivat vaunuissa istuvan äitinsä Heran temppeliin. Äiti rukoili jumalattarelta kiitokseksi parasta lahjaa, jonka ihminen voi saada, ja jumalatar myönsi pojille kuoleman unessa. Tutkielmani aineistona on kaikki säilyneet roomalaiset primaarilähteet, jotka kuvaavat veljesten tarinaa: viiden eri kirjailijan (Cicero, Valerius Maximus, Hyginus, Tertullianus ja Servius) nimissä säilyneet tarinaversiot sekä arkeologista materiaalia (lasimassakoruja, alttari, reliefilaatta, medaljonki ja rahoja). Suomen osalta aineistoni koostuu Walter Runebergin myyttiä käsittelevistä taideteoksista (friisi ja mitali) sekä niihin liittyvästä arkistomateriaalista (muun muassa kirjeistä) ja aikalaiskirjoituksista suomalaisessa lehdistössä. Kleobiksen ja Bitonin tarina esiintyy kreikkalaisessa kontekstissa erityisesti oikealla hetkellä tapahtuvan kuoleman ja sen onnekkuuden esimerkkinä. Roomalaisilla kirjailijoilla esiintyy ajatus kuolemasta lahjana ja näin ollen tarina toimii myös lohdutuksena lähimmäisensä menettäneelle henkilölle. Lähteitä vertailemalla totean, että tarinan hyödyntämisen painopiste kuitenkin siirtyy kuvastamaan veljeksiä pietas-hyveen esimerkkinä Ciceron jälkeen. Kuvallisissa lähteissä esitetään usein ainoastaan poikien uroteko, millä korostetaan veljesten hyveellisyyttä ja äitiin kohdistuvaa kunnioitusta. Roomalaisten kirjallisten ja kuvallisten esitysten käytön päämotiivi on tuoda esille Kleobiksen ja Bitonin esimerkillisyyttä keisariajan alusta lähtien. Suomessa Kleobis ja Biton esiintyvät Walter Runebergin töissä erityisesti yhteistyön symbolina. Ylioppilastalon kautta veljekset omaksuttiin ylioppilaiden vertauskuviksi niin hyvässä kuin pahassa. Aikalaiskirjoituksista ilmenee, kuinka veljeksiä hyödynnettiin symboleina muun muassa kielikiistassa. Kleobiksen ja Bitonin ja heidän tarinansa toinen merkittävä suomalainen käyttöyhteys oli toimia esimerkkinä isänmaan puolesta kamppailemisesta ja uhrautuvaisuudesta.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Ceres-jumalan temppeliä, myyttiä ja rituaaleja Rooman kaupungissa tasavallan ajalla (509-44 eaa.). Vanharoomalainen Ceres oli kasvun ja maan hedelmällisyyden suojelija sekä ihmisyhteisön, lakien ja senaatin päätösten vartija, ja hänellä oli yhteyksiä myös kuolleiden maailmaan Manalaan. Cereen temppeli oli yksi varhaisimmista tasavallan ajan temppeleistä. Ceres samaistettiin kreikkalaiseen Demeteriin, jonka rituaaleihin kuului vain naisten kesken harjoitettu Thesmoforia. Se jäljitteli Demeterin ja tämän tyttären Persefoneen myyttiä, joka oli erityisen suosittu Etelä-Italian ja Sisilian kreikkalaissiirtokunnissa, Magna Graeciassa. Tätä vastaavaa sacrum anniversarium Cereris -rituaalia harjoitettiin myös Roomassa, jossa sukupuolen perusteella rajoittavat rituaalit eivät muuten olleet tavallisia. Keskityn työssäni Cereeseen liittyviin ilmiöihin toisaalta naisten toiminnan, toisaalta kreikkalaisuuden näkökulmista. Kreikkalaisuus tarkoittaa tässä yhteydessä pääasiassa Magna Graeciasta tulleita vaikutteita. Roomalaisilla oli sinne tiiviit yhteydet viljakaupan vuoksi jo varhaisen tasavallan ajalla. Tutkimuskysymykseni muodostuvat näiden teemojen ympärille. Miten Cereen temppeli esitetään roomalaisen historiankirjoituksen traditiossa, ja mitä kreikkalaista siihen liittyy? Millainen oli Cereen kreikkalainen myytti Roomassa, ja millainen siihen liittyvä naisten kesken suoritettu uskonnollinen rituaali? Lähteinä käytän antiikin kirjallisuutta ja kuvallista aineistoa. Tarkastelen näitä lähdekriittisesti huomioiden eron lähteiden syntykontekstin ja niiden kuvaileman ajan välillä. Lähestymistapani on sosiaalihistoriallinen. Tällä tarkoitan ilmiöiden tarkastelua yhteisön näkökulmasta silloin, kun tavoitteena on sen sisäinen vakaus ja jatkuvuus. Uskonnollisen toiminnan ymmärrän sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkielmani koostuu kahdesta analyysiosasta. Luvussa kolme tarkastelen Cereen temppeliä muun muassa Vitruviuksen ja Pliniuksen kirjallisten kuvausten avulla. Temppelin kuvaohjelmaa hahmottelen tekemällä vertailua pääosin eteläitalialaisen kuvallisen aineiston perusteella, sillä temppelistä ei ole löydetty arkeologisia jäänteitä. Tämä osa tutkielmasta keskittyy 400-luvun eaa. alkuun, joka on temppelin oletettu rakentamisajankohta. Tutkielman toisessa osassa, luvussa neljä, analysoin Cereen myyttiä ja rituaalia pääasiassa Ovidiuksen kirjallisen kuvauksen pohjalta. Käsittelen erityisesti 200-lukua eaa. soveltamalla Jörg Rüpken teoriaa rituaalien rationalisoinnista. Rationalisointi tarkoittaa tässä tietoista rituaalien avulla vaikuttamista yhteisössä, jossa valtaa käyttivät ylipapit ja senaatti. Rüpken mukaan tämä oli reaktio aikakaudella käytyjen ensimmäisen ja toisen puunilaissodan (vuosien 264-222 eaa. välillä) aiheuttamaan lisääntyneeseen sosiaaliseen eriytymiseen, joka edellytti entistä tarkempaa sisäistä kontrollia. Yhdistän tämän kontrollin ulottuneen naisiin, kun sacrum anniversarium Cereris toisen puunilaissodan aikana vuonna 216 eaa. peruutettiin. Tutkimuksen perusteella Cerellä oli jo temppelinsä rakentamisesta lähtien vahva yhteys kreikkalaiseeen maailmaan. Kreikkalaisuus toi myöhemminkin arvovaltaa yhdelle Rooman tärkeimmistä jumalista. Tulkintani mukaan Cereen merkitys yhteisölle oli kahtalainen. Cereen kylvön, korjuun ja sadon varastoinnin rituaalit edistivät yhteisön jatkuvuutta takaamalla hyvinvoinnin materiaaliset edellytykset agraariyhteisön vuodenkierrossa, mutta ennen kaikkea Cereen naisten rituaali oli koko yhteisöä lujittavaa ja sen yhteisiin tavoitteisiin sitouttavaa kommunikaatiota, jonka avulla määriteltiin yhteisön jäsenten rooleja ja uusinnettiin vallalla olevia käsityksiä, esimerkiksi sukupuolesta.

Tutkielma käsittelee lasten erilaisia rooleja antiikin Rooman julkisen uskonnon parissa. Aiheesta ei ole tehty aiemmin kattavaa tutkimusta, joten tässä työssä perehdytään keskeiseen lähdemateriaaliin ja luodaan sen perusteella kokonaiskuva lasten julkisesta uskonnollisesta toiminnasta. Yleiskuvan lisäksi muita huomionkohteita ovat uskonnossa toimivien lasten yhteiset piirteet, sukupuolen merkitys sekä muutokset käsiteltävänä ajanjaksona, joka ulottuu 200-luvun lopulta eaa. 200-luvun lopulle jaa. Työssä keskitytään erityisesti Rooman kaupungissa ja sen lähialueilla tapahtuneeseen kulttitoimintaan. Aihetta koskevaa lähdemateriaalia löytyy ripotellen erilaisista antiikintutkimuksen lähdetyypeistä. Keskeisimpinä lähteinä toimivat antiikin kirjailijoiden kuvaukset sekä latinan ja kreikankielinen piirtokirjoitusmateriaali. Näiden tukena käytetään visuaalista materiaalia, kuten antiikin kuvataidetta ja numismatiikkaa. Työ on jaettu lasten uskonnollisten roolien mukaan kolmeen käsittelylukuun, joista ensimmäisessä perehdytään lasten tehtäviin erilaisissa papistoissa ja kollegioissa. Näitä ovat esimerkiksi Vestan neitsyet ja Salii-papisto sekä tietyt muut uskonnolliset seurat, joista on säilynyt vain yksittäisiä esimerkkitapauksia. Seuraavassa luvussa käsitellään lapsia avustavissa rooleissa, joista aluksi käydään läpi camilli- ja camillae-avustajat, sitten arvaaliveljiä avustaneet lapset ja lopuksi yksittäiset maininnat lapsista erilaisissa muissa avustustehtävissä. Kolmannessa käsittelyluvussa käydään läpi lasten tehtäviä erilaisissa lepytys- ja puhdistusrituaaleissa ensin yleisemmällä tasolla, sitten ludi saeculares -vuosisataisjuhlissa ja lopuksi lusus Troiae -kisoissa. Tämän jälkeisessä luvussa summataan yhteen, mitä aiemman analyysin perusteella on mahdollista päätellä lasten toiminnasta roomalaisen julkisen kultin parissa. Käsittelystä nousee muun muassa esiin, että suurimmassa osasta tapauksista lasten molempien vanhempien tuli olla elossa (patrimi et matrimi). Tämä liittyy muihinkin vaatimuksiin lasten täydellisyydestä ja rituaalisesta puhtaudesta, jota läheisten kuolemantapaukset eivät olleet saastuttaneet. Lisäksi käy ilmi, että eri sosiaaliluokkia ja sukupuolia edustaville lapsille oli eri tehtäviä uskonnon parissa. Lasten uskonnolliset tehtävät saattoivat monesti liittyä poliittiseen elämään, jossa lapsen perhe halusi tehdä nimeään tunnetuksi. Toisaalta jotkut lasten tehtävät johtuivat lähinnä käytännön syistä ja mahdollistivat uskonnollisten traditioiden eteenpäin välittämisen. Joissain yhteyksissä taas tarvittiin rituaalisista syistä juuri lapsia vain heille määrätyissä uskonnollisissa rooleissa edustamaan koko yhteisöä. Lapsilla ei siis ollut vain yhtä uskonnollista roolia ja syytä uskonnossa toimimiselle. Roomalainen uskonto oli luonteeltaan koko yhteisön huomioivaa ja täten myös lapset toimivat sen parissa kiinteästi jäämättä marginaaliseen asemaan.

Maisterintutkielmassani tutkin, mitä puut voivat paljastaa meille antiikin uskontoihin lukeutuvasta Attiksen kultista, jossa niiden läsnäolo näkyy niin myyteissä, taiteessa kuin rituaaleissa. Erityisesti Attikseen yhdistettiin pinja, Välimerellä kasvava havupuu, ja työssäni selvitän, miksi juuri pinja valikoitui Attiksen rinnalle ja mitä kyseinen puu ja siihen liittyvä symboliikka kertoo Attiksesta jumalana sekä hänen kultistaan. Attiksen ja hänen kulttinsa lisäksi perehdyn itse pinjaan, ja osoitan, että se ei ollut pelkkä symboli ja muistomerkki vaan pyhä puu, itsessään arvokas ja merkityksekäs. Tarkastelen työssäni myös Attiksen kultin kehitystä keisarikaudelta myöhäisantiikkiin ja käyn läpi sen yleisimpiä piirteitä. Attis kuvattiin useimmiten fryygialaisena miehenä, jonka myyttinen alkuperä kietoutui yhteen jumalatar Kybelen kanssa. Ajoittain kulttitasolla on vaikea erottaa, miten erilaiset rituaalit ja käytänteet näiden kahden välille asettuvat ja kumpaa erilaisissa riiteissä oikeastaan kunnioitettiin. Toisaalta tarkan jaon tekeminen ei ole tarpeellista, sillä he kuuluivat erottamattomasti yhteen. Tästä huolimatta työni keskittyy Attikseen ja hänen rooliinsa kultissa. Kybele kulkee kuitenkin aina rinnalla tarkastelussani. Lähteinäni toimivat antiikin kirjoittajien erilaiset versiot Kybelen ja Attiksen myytistä sekä arkeologinen kuva-aineisto, joita olen tulkinnut historiantutkimuksen metodein lähiluvun ja hermeneuttisen analyysin kautta. Alueellisesti aiheeni kattaa Rooman valtakunnan koko laajuudessaan keskittyen Roomaan ja sen lähialueisiin sekä Kreikkaan ja Galliaan. Ajallisesti tarkastelen roomalaisaikaa 100-luvulta ennen ajanlaskun alkua alkaen, mutta pääpaino työssäni on ajanlaskun alusta myöhäisantiikkiin. Lähdeaineiston valossa Attiksen ja pinjan yhteys näyttäytyy kiistattomana. Myytit kuvaavat hänen syntymäänsä puun hedelmästä ja hänen kuolemaansa pinjapuun juurella. Kuvataiteessa pinja oli yksi Attiksen tunnistettavimmista attribuuteista, ja hänen maaliskuun juhlapäiviensä kohokohta oli arbor intrat rituaali, jossa Attiksen identiteetin omaksunut pinjapuun runko kannettiin Kybelen temppeliin. Pinjapuun ja Attiksen yhteys kertoo heidän jakamastaan identiteetistä, joka kiteytyy ikivihreyteen. Lisäksi pinjaan liittyvät symbolit paljastavat keskeisiä ideoita Attiksen kultin taustalta: hedelmällisyyden, syklisyyden ja ikuisen elämän. Roomassa ei ollut vain yhtä tapaa tai syytä pitää puuta pyhänä, vaan hyvin monenlaiset tekijät saattoivat olla sen erityislaatuisen aseman takana. Pinjan pyhyyden puolesta puhuvat jo itsessään sen läheinen yhteys Attikseen, mutta myös Ovidiuksen kuvailema metamorfoosi, jossa Attis muuttuu itse pinjaksi. Puun rooli osana rituaaleja vahvisti sen pyhää statusta, minkä temppeliin kanto sinetöi, sillä temppelien sisäpuoli nähtiin jumalten alueena.

Pro gradu -työni tarkastelee eläinten asemaa arkaaisen Rooman kaupungin muodostumisesta kertovissa myyteissä. Lähteenäni ovat Titius Liviuksen kirjat I ja II. Myyttien Rooma oli agraariyhteisö, jonka muodostuminen, laajentuminen ja menestyminen oli huomattavissa määrin riippuvainen eläinten panoksesta. Tästä huolimatta eläimet vaikuttavat puuttuvan myyteistä lähes kokonaan. Tutkielmani päätehtävänä on nostaa esiin eläinten obskuureiksi jäävät hahmot ihmisen toiminnan takaa ja tarkastella eläimiin liittyviä kulttuurisia ja symbolisia merkityksiä näkökulmaltaan antroposentrisissä kertomuksissa. Aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu näistä lähtökohdista. Työni perustana toimii temaattinen sanastoanalyysi, jonka avulla osoitan, mitä eläimiä Liviuksen latinankielisessä lähdeaineistossa esiintyy. Analyysin avulla selvitän myös eläinten lukumäärät. Liviuksen viittaukset eläimiin jakautuvat a) suoriin eläinviitauksiin (eläinsubstantiivit ja -verbit) ja b) epäsuoriin viittauksiin (ihmisen toiminta, jossa eläimet mukana). Lisäksi käytän apuna kontekstualisointia tarkastellessani Liviuksen narratiivia muuta aikalaiskirjallisuutta vasten. Tutkimuksen kannalta merkittäviä kysymyksiä ovat seuraavat. Millaisissa tapahtumakonteksteissa ja -ympäristöissä eläimet esitetään, ja minkälaisia konnotaatioita niistä syntyy? Mihin eläimet sijoittuvat roomalaisessa yhteiskuntajärjestyksessä? Esiintyykö eläimillä toimijuutta? Esitetäänkö eläimet sukupuolittuneina? Tutkimuksellinen näkökulmani pohjaa humanistiseen eläintutkimukseen, joka kritisoi ihmisten aiheuttamaa eläinten näkymättömyyttä ja keskinäistä eriarvoisuutta yhteiskunnassa. Tarkastelen tätä näkökulmaa vasten Andrew Feldherrin teoriaa roomalaisten sosiaalis-poliittis-uskonnollisesta ajattelusta, jolla legitimoitiin johtavien miesten imperium (oikeutettu toimijuus ja käskyvalta), jonka mukaan yhteiskunnallinen näkyvyys skaalautuu vallan ja toimijuuden suhteen. Tutkimukseni osoittaa Liviuksen perustamismyyttien sisältävän huomattavasti enemmän eläimiä, kun suorien viittausten (63 kpl) lisäksi mukaan lasketaan myös epäsuorat viittaukset (108 kpl). Myyttien fauna koostuu tavallisista arkisista eläimistä, jotka Livius asemoi tarkasti erillisiin positioihin arkaaisen yhteisön sakraalina pitämässä yhteiskunnallisessa järjestyksessä. Nämä positiot ovat siinä määrin selkeitä, että näen niiden olevan Liviuksen konstruktio. Tutkimus osoittaa myös, miten eri eläimet saavat erilaisia merkityksiä eri yhteyksissä ja osoittavat myös ihmistoimijoiden keskinäisiä jännitteitä sekä kirjoittajan eetosta. Tutkimuksesta käy ilmi, että eläimet esitetään ihmiselle alisteisina ja ne etäännytetään kerronnasta silloinkin, kun ne ovat osallistujina tapahtumissa.

Tämä tutkielma käsittelee kreikan sanan kosmos käyttöä aikaisessa esisokraattisessa filosofiassa, eli miletoslaisten Thaleen, Anaksimandroksen, sekä Anaksimeneen ajattelussa. Tutkielman tavoite on haastaa nykyään yleinen ajatus siitä, että miletoslaiset olisivat olleet puhtaita luonnonfilosofeja, tutkimalla moniselitteisen kosmos-sanan käyttöä. Tämä saavutetaan kokoamalla kaikki näitä ajattelijoita koskevat tekstit, joissa kyseinen sana esiintyy. Ensin tekstit käännetään alkukielestä ja ne analysoidaan filologisesti. Filologisten havaintojen perusteella tekstit asetetaan seuraavaksi niiden filosofiseen kontekstiin, jolloin voidaan osallistua kirjallisuudessa käytävään keskusteluun näiden ajattelijoiden kokonaisfilosofiasta. Lopuksi esitetään vielä excursus liittyen kahteen muuhun keskeiseen esisokraattiseen termiin, phusis ja arkhê. Taustalla tässä työtavassa on ajatus siitä, että esisokraattisen filosofian tutkimuksessa on vuosisatojen saatossa muodostanut tiettyjä perusoletuksia, jotka eivät kaikki ole perusteltuja. Onkin siis arvokasta perehtyä teksteihin itseensä mahdollisimman tarkasti ja systemaattisesti. Lopputuloksena todetaan, että tutkielma tuo esille arvokkaita uusia näkökulmia nykykeskusteluun miletoslaisesta filosofiasta sekä vakavasti kyseenalaistaa Aristoteleesta kumpuavan perinteen, jonka mukaan nämä filosofit olivat puhtaita luonnonfilosofeja. Suositellaan jatkotutkimusta kosmos-sanan käytössä miletoslaisia seuraavien esisokraattisten filosofien teksteissä pitäen mielessä sanan monimuotoisuus ja aristotelisen perinteen vaikutus nykykäsityksiin heidän filosofiastaan. Meillä on vielä opittavaa esisokraatikoista ja esisokraatikoilta.