Browsing by Subject "Suomi"

Tutkimuksen tausta: Avohuollon apteekit tekivät monia toimenpiteitä varmistaakseen apteekkipalveluiden jatkuvuuden ja lääkkeiden saatavuuden COVID-19-pandemian aikana. Kriisijohtamisen prosessiteoria antaa rakenteellisen viitekehyksen kriisien ymmärtämiseen ja hallintaan. Tavoite: Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia suomalaisten avohuollon apteekkien kriisijohtamisprosessia COVID-19-pandemian aikana käyttäen kriisijohtamisen teoriaa teoreettisena viitekehyksenä. Menetelmät: Poikkileikkauskyselytutkimus kehitettiin kriisijohtamisen prosessiteorian pohjalta ja lähetettiin suomalaisille avohuollon apteekkareille sekä yliopistoapteekkien johtaville proviisoreille toisen pandemia-aallon aikana loka–marraskuussa 2020. Logistisen regressioanalyysin avulla tutkittiin, oliko johdon riskinäkemyksellä yhteyttä kriisivalmiuteen, ja miten kriisisuunnitelmat, tiimit ja yhteistyö ulkoisten sidosryhmien kanssa olivat yhteydessä pandemian vaikutuksiin avohuollon apteekeissa. Avoimista vastauksista saatu laadullinen aineisto ryhmiteltiin samankaltaisuuksien perusteella. Tulokset: Kyselyyn vastasi yhteensä 221 apteekkaria ja johtavaa proviisoria (vastausprosentti 36,7 %). Apteekeista 79,6 %:lla oli olemassa pandemiasuunnitelma ennen kriisiä. Pandemiakriisitiimi oli nimetty 35,3 %:lla apteekeista ja 33,5 % lisäsi tai paransi yhteistyötä muiden apteekkien tai lääkehuollon toimijoiden kanssa. Kollektiivinen päätöksenteko ja ulkoisen yhteistyön lisääminen tai parantaminen olivat yhteydessä vähäisempiin negatiivisiin vaikutuksiin johdon jaksamisessa. Lisäksi kollektiivinen päätöksenteko oli yhteydessä vähäisempiin negatiivisiin vaikutuksiin organisaation taloudessa. Kirjallisuudesta poiketen olemassa olevalla pandemiasuunnitelmalla oli enemmän negatiivisia vaikutuksia organisaatioiden resursseihin. Yhteyttä apteekkarin riskinäkemyksen ja apteekkien kriisivalmiuden välillä ei havaittu. Johtopäätökset: Apteekkien tekemät toiminnalliset muutokset ja infektion ehkäisy- ja torjuntakäytännöt mahdollistivat keskeisten palvelujen tarjoamisen pandemian asettamista haasteista huolimatta. Oppimista ja sopeutumista tapahtui reaaliajassa kriisin aikana. Kollektiivisen päätöksenteon kehittäminen ja yhteistyö kollegoiden ja muiden lääkehuollon toimijoiden kanssa voivat parantaa apteekkarien jaksamista ja apteekkien taloutta tulevissa kriiseissä. Jatkotutkimuksissa voitaisiin hyödyntää laadullisia tutkimusmenetelmiä ja tutkia tarkemmin kollektiivista päätöksentekoa sekä vaikuttavan kriisisuunnitelman sisältöä avohuollon apteekkien kontekstissa.

The EC regulations for organic farming (OF), No. 834/2007 and 889/2008, apply in all EU countries but still, different rules are being implemented. Every country in the EU has its own certification bodies and certification systems, and the interpretation of the EC regulations for organic farming is done nationally. The purpose of this research is to fill a gap in the understanding how rules of organic farming differ between three countries in Europe: Finland, Sweden and Austria. In particular, this study aims to examine the role of the national interpretations of the EC regulations for OF at different stages in the food supply chain. The main interest lies in why these differences in interpretation occur, and what interpretations are made at what stage in the system. The methods chosen for answering the research questions is a literature review, a survey with qualitative interviews for gathering relevant topics from the field and finally a comparison of the EC regulations for OF and the national legislations and guidelines in Finland, Sweden and Austria for these topics. This study shows that there are many topics in OF where the EC regulations for OF leave room for variable interpretations and hence, it is unclear to the implementing authorities in the member states how to interpret these. The most significant result is that some of the differences in interpretation lead to the organic farmers being unequal across the countries. Even for statements with clear reasoning and precise instructions there can be significant differences in interpretation between the countries. Based on the results of this research I can state that the farmers in OF would benefit from a more harmonized landscape of OF rules on EU-level, as this would lower the inequality between farmers in OF in the different countries. One mean of doing this would be to reduce the number of statements of qualitative character.

Self-rated health (SRH) is a frequently used survey indicator of general health. It is periodically utilised in the study of educational health disparities. Several researchers have, however, suggested that systematic population sub group differences in health self-ratings (reporting heterogeneity) may results in SRH reflecting a different health status, or aspects of health, for different educational groups. Previous studies imply that the associations between SRH and other indicators of health may be strengthened by higher education. However, the studies disagree on the strength and the scope of the interaction effect. Comparability is also an issue due to, for example, the variation in the selected health indicators by which SRH is assessed. No such studies have so far been conducted in Norther Europe. The purpose of this Master’s thesis is to address educational SRH reporting heterogeneity. Using quantitative methods, this thesis analyses which aspects of health are included in dichotomised poor or very poor SRH ratings, and whether education moderates the relationship between SRH and the indicators of health. The selected health indicators represent five health dimensions identified in previous studies: clinical health, functional health, health behaviours, mental health and bodily symptoms and experiences. The analyses are conducted using logistic regression and regression –based nonlinear decomposition methods. The study utilises the Health 2000 data (n= 5586) for the household and institution dwelling population over the age of 30 residing in mainland Finland. The data is nationally representative and consists of a clinical- and mental health examination, and survey sections. Overall, a high volume of somatic complaints was found strongly associated with poor self-rated health for all educational groups. Other significant contributors were functional health, diagnosed mental health conditions, and to some extent diagnosed diseases. An educational interaction effect was found for cardiovascular disease, subjective functional limitations in everyday tasks, and high volume of somatic complaints. In all cases education strengthened the association. However, for the majority of the indicators, SRH was associated with, no interaction effect was found. Compared to those respondents with a higher education, those with lower educational attainments more often reported poor SRH, but the selected health indicators and demographic variables explained virtually the whole difference. The study then, to some extent, concurs with earlier findings of higher education strengthening some of the associating between poor SRH and other indicators of health. However, the effect was statistically significant only when comparing basic education to higher educational attainments, and it was less systematic than some of the previous studies have suggested.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee eduskunnan Nato-keskustelun argumentaatiota strategisen kulttuurin näkökulmasta vaalikaudella 2011–2014. Tutkimuksessa on tärkeässä roolissa strategisen kulttuurin käsite, joka toimii myös tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä. Tässä tutkimuksessa omaksutaan strategisen kulttuurin määritelmä, jonka mukaan sillä viitataan kansakunnan tai valtion tunnusomaisiin ja pitkäikäisiin uskomuksiin, arvoihin ja tapoihin, jotka koskevat voimankäytön uhkaa ja voimankäyttöä ja joiden juuret ovat sellaisissa perustavaa laatua olevissa vaikutteissa kuten geopoliittisessa asemassa, historiassa ja poliittisessa kulttuurissa. Tutkimuksessa hyödynnetään strategisen kulttuurin tutkimuksen neljännen sukupolven tutkijoiden näkemyksiä, joiden mukaan erilaiset alakulttuurit kilpailevat keskenään vaikutusvallasta. Esimerkiksi Alan Bloomfield (2012) on käsitellyt sitä, miten valtion ulkoisen ympäristön muuttuessa aiemmin alisteisessa asemassa ollut alakulttuuri voi nousta näkyvään asemaan. Tämän tutkimuksen tapauksessa tuo ulkoisen ympäristön muutos tarkoittaa Ukrainan kriisiä, jonka myötä Venäjä miehitti Krimin ja liitti sen itseensä länsimaiden laittomaksi tuomitsemassa kansanäänestyksessä. Ukrainan kriisin myötä turvallisuuspoliittinen tilanne on kiristynyt varsinkin Itämerellä. Kriisin myötä keskustelu Suomen turvallisuuspoliittista ratkaisuista on kiihtynyt, ja tähän on liittynyt myös keskustelu Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Työn ensimmäinen tutkimuskysymys on se, millaista argumentaatiota Natosta on käyty eduskunnassa vaalikaudella 2011–2014. Toinen tutkimuskysymys kuuluu, onko argumentaatiossa havaittavissa muutosta Ukrainan kriisin eli oletetun ulkoisen shokin aikaisessa tilanteessa. Tutkimuksen mielenkiinto kohdistuu strategisen kulttuurin näkökulmasta siihen, onko Nato-jäsenyyttä kannattava alakulttuuri noussut näkyvämpään asemaan eduskunnan Nato-keskustelussa Ukrainan kriisin aikana. Nato-jäsenyyden kannattajista käytän nimitystä liittoutujat ja Nato-jäsenyyden vastustajista liittoutumattomat. Tällaisia termejä on käyttänyt Veikko Heinonen (2011) tutkiessaan Suomen turvallisuuspoliittista diskurssia. Erilaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset traditiot voidaan liittää keskusteluun Nato-jäsenyydestä. Suomen ulkopolitiikan pitkän linjan traditiot ovat länsisuhteita ja menestymistä korostava liberalismi sekä maantieteellisten tosiasioiden hyväksymistä ja suhteita Venäjään korostava pienvaltiorealismi. Vaikka kumpaakaan traditiota ei suoraan voida liittää liittoutujien tai liittoutumattomien alakulttuuriin, niin ne toimivat pohjana analyysille ja heijastavat osaltaan Suomen strategista kulttuuria. Tutkimusaineistona on kymmenen eduskunnan täysistuntokeskustelujen pöytäkirjaa, joissa Nato-keskustelulla on merkittävä rooli. Tarkastelussa ovat liittoutujien ja liittoutumattomien argumentit Natoon liittyen. Työssä hyödynnetään Chaïm Perelmanin argumentaatioteoriaa, jossa tärkeässä roolissa ovat puhuja ja hänen yleisönsä sekä niin sanotut julkilausumattomat lähtökohdat eli esisopimukset joiden voidaan katsoa heijastelevan strategista kulttuuria. Tässä tutkimuksessa yleisönä ovat ennen kaikkea Suomen kansalaiset mutta jossain määrin myös Venäjän valtio ja länsimainen yhteisö. Aineiston perusteella yleinen esisopimus, joka yhdistää sekä liittoutujia että liittoutumattomia on se, että maanpuolustushenkisyys on tärkeässä roolissa. Suomen kuuluminen Pohjoismaiden arvoyhteisöön hyväksytään myös yleisesti. Suomen asema demokraattisena länsimaana on myöskin tärkeä arvoja koskeva esisopimus, joskin länsimaisuutta korostavat voimakkaammin liittoutujat. Liittoutujien ja liittoutumattomien tiet eroavat Nato-jäsenyydestä puhuttaessa. Liittoutujien mielestä Suomen pitäisi liittyä Natoon, jotta Suomesta tulisi täysivaltaisesti länsimaisen yhteisön jäsen. Liittoutumattomat taas vetoavat hyväksi havaitsemaansa Paasikiven-Kekkosen linjaan, jossa Suomi toimii sillanrakentajana idän ja lännen välissä ja pysyttelee erossa suurvaltakonflikteista. Perelmanin teoriaan kuuluvat erilaiset sidosmuotoiset ja erottelumuotoiset argumentaatiotekniikat. Sidosmuotoisia argumentaatiotekniikoita ovat kvasiloogiset argumentit, todellisuuden rakenteeseen perustuvat argumentit sekä todellisuuden rakennetta muokkaava argumentit. Kaikkia sidosmuotoisia argumentteja käytetään Nato-keskustelussa runsaasti, mutta erottelumuotoisten argumenttien käyttö on vähäistä. Varsinkin liittoutujat käyttävät Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa kvasiloogisia argumentteja, joissa verrataan Ukrainan kriisiä toiseen maailmansotaan ja pyritään näin perustelemaan Nato-jäsenyyden tarpeellisuus historiallisella vertauksella. Sekä liittoutujat että liittoutumattomat käyttävät koko vaalikauden ajan todellisuuden rakenteeseen perustuvia argumentteja. Tyypillinen esimerkki todellisuuden rakennetta koskevasta argumentista on keino-päämärä -argumentti. Liittoutujien mukaan Nato-jäsenyys parantaisi Suomen turvallisuutta kun taas liittoutumattomien mielestä se huonontaisi sitä. Rinnastaminen on toinen todellisuuden rakenteeseen perustuva argumentoinnin muoto, ja siihen kuuluu auktoriteettiin vetoaminen. Sekä liittoutujat että liittoutumattomat vetosivat usein presidentti Sauli Niinistön esimerkkiin argumenteissaan. Auktoriteettiin vetoaminen lisääntyi Ukrainan kriisin aikana. Todellisuuden rakennetta muokkaavien argumenttien kohdalla sekä liittoutujat että liittotumattomat hyödyntävät argumenteissaan runsaasti esimerkkejä ja havainnollistamista sekä analogioita ja metaforia. Kuvaileva ja värikäs kielenkäyttö on yleistä niin liittoutujien kuin liittoutumattomienkin keskuudessa Tutkimus paljastaa, että Nato-keskustelussa on kyllä tapahtunut hienoista muutosta Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa, mutta se liittyy ennen kaikkea konsensusajattelun lisääntymiseen. Konsensusajattelu on tyypillinen Suomen strategisen kulttuurin piirre. Lisäksi sekä liittoutujat että liittoutumattomat korostavat useissa kommenteissa sitä, että Venäjän uhka liittyy ennen kaikkea talouteen. Nato-keskustelun jakolinjat ovat paikoillaan, ja argumenteissa toistuvat samat asiat, joista esimerkiksi Tuomas Forsberg (2002) on kirjoittanut. Tutkimus osoittaakin, että Nato-myönteinen alakulttuuri ei ole saanut vahvempaan asemaa Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa. Tämä on merkki Suomen strategisen kulttuurin jatkuvuudesta.

Pollinator abundance and diversity are declining at an alarming rate around the world, which poses a threat to ecosystem stability and human wellbeing. There are signs that growing pollination deficits are limiting agricultural yields in Finland and globally. More information is urgently needed on how changes in pollinator communities affect crop yields and how adequate pollination services could be achieved across a range of crops and locations. This study explores the effects of pollinator abundance and diversity on caraway (Carum carvi L.) pollination and yield. Caraway is partly wind-pollinated, but insect pollination has been shown to increase its yield. Flower visits of pollinating insects were monitored on 30 caraway fields in southern Finland in summer 2019. Yield samples were collected from open-pollinated plants and from control plants excluded from pollinators. Pollinator exclusion reduced caraway fruit set by 13.2% and seed yield by 39.6%. Fruit set, 100-seed weight and seed yield increased with increasing flower visitation. Pollinator species richness and Shannon index had no significant effect on the yield components, but evenness of the pollinator community had a negative effect on seed yield and the numbers of umbels and umbellets in the caraway plants. The most abundant pollinators visiting caraway were syrphid flies, non-syrphid Diptera and honeybees. Visits by syrphid flies and honeybees increased seed yield, while visits by non-syrphid Diptera, solitary bees and Lepidoptera had no significant effect on the yield components. Flower visits by beetles reduced 100-seed weight. The results show that syrphid flies provide an important pollinator service for caraway cultivation. It would be beneficial to study which syrphid fly species are the most effective pollinators for caraway and how to manage fields and farmland landscapes to increase their numbers. Relying only on managed honeybees to enhance caraway pollination may not be advisable due to their potential negative effects on wild pollinators. While increased pollinator diversity did not improve caraway pollination or yield in this one-season study, it may be important for the stability of pollinator services in long term.

Einari Marvia (1915–1997) teki monipuolisen uran musiikkialalla. Hän oli pianisti, kapellimestari ja säveltäjä, jonka tuotantoon kuuluu muun muassa yli sata yksinlaulua, orkesteriteoksia, pianosävellyksiä sekä kamari-, elokuva- ja populaarimusiikkia. Marvia toimi vuosina 1946–1980 Musiikki Fazerin kustannuspäällikkönä tehden suomalaisen musiikkikustannusalan pioneerityötä. Hän oli myös musiikintutkija, jonka erityisen kiinnostuksen kohteena olivat soittavat ylioppilaat Turun Akatemian ajoista lähtien. Lisäksi Marvia tunnetaan erinomaisena sovittajana ja soinnuttajana, joka teki kansanlaulusovitusten lisäksi lukuisia sovituksia joululaulu- ja toivelaulukokoelmiin. Tutkielman tavoitteena on esitellä Marvia säveltäjänä, tarkastella hänen henkilökuvaansa sekä selvittää sävellysten ominaispiirteitä. Analysoin teoksia perinteisen musiikkianalyysin (harmonia- ja muotoanalyysin) ja deskription keinoin. Orkesterisävellyksissä tutkin orkestraatiota ja puhallinkvartettoa tarkastelen myös huilistin näkökulmasta. Kartoitan Marvian koko säveltuotannon. Lisäksi käsittelen työssäni teosten esityksiä ja esittäjiä sekä tutkin lehdistömateriaalin perusteella minkälaisen vastaanoton sävellykset ovat saaneet. Kun Marvian syntymästä on hiljattain kulunut sata vuotta, on aika nostaa esille korkeatasoinen säveltäjä, joka ei kuulu suomalaisen säveltaiteen kaanoniin. Tutkielmani on arkistolähtöistä Suomen musiikin historian tutkimusta. Sen primääriaineistona on käytetty Kansalliskirjastoon koottua laajahkoa Marvia-arkistoa (coll. 779), joka sisältää muun muassa kirjeitä, valokuvia, päiväkirjoja, kirjoituksia, konserttiohjelmia ja sävellyskäsikirjoitukset useimmista Marvian teoksista. Tutkimusaineistoon kuuluvat myös Kansalliskirjastossa ja Ylen Arkistossa olevat Marvian sävellysten äänitteet. Arkistolähteitä täydentävät erityisesti Marvian puolison (1984–1997) Liisa Aroheimon antamat haastattelut. Henkilökuva-luvussa käsittelen Marvian henkilöhistoriaa ja kuvailen lyhyesti hänen toimiaan musiikkialalla. Luvun lopussa on Vastaanotto ja säveltäjäkuva -alaluku, jossa pohdin minkälaisena säveltäjänä Marvia on itseään pitänyt ja miten aikalaiset ovat häneen suhtautuneet. Pianosävellykset-luvussa käyn läpi teoksia romanttisista tyyliharjoitteluista laajamuotoiseen sonaattiin Des-duuri. Erityisen tarkastelun kohteena on Muunnelmia eteläpohjalaisesta kansanlaulusta, josta on tehty myös orkesteriversio. Neljännen luvun aiheena ovat laulut. Runous oli Marvian sydäntä lähellä ja hänen säveltuotantonsa painopisteeksi tulivatkin yksinlaulut 1940-luvulla. Muun muassa tulenkantajien ja Einari Vuorelan teksteihin sävellettyjen yksinlaulujen lisäksi Marvia sävelsi populaarisävelmiä nimimerkeillä Eero Meri, Reino Terho ja Veikko Takala. Muissa luvuissa käsittelen Marvian orkesterisävellyksiä ja kamarimusiikkiteoksia (erityisesti puhallinkvartettoa). Analysoidessani musiikkia Ilmari Unhon elokuvaan Sillankorvan emäntä (1953) hyödynnän elokuvamusiikin analyysimalleja ja termistöä. Tutkielmani kohteena on henkilö, jolle oli ominaista valtava työteliäisyys ja laadun taju. Perinteiset arvot niin yksityiselämässä kuin musiikissakin olivat hänelle tärkeitä. Marvian sävellyksissä on romanttisia, impressionistisia ja uusklassisia piirteitä. Sen sijaan moderneja tyylipiirteitä, kuten atonalismia niissä ei ole juuri lainkaan. Lauluissa kuvastuu suuri kiinnostus runoutta kohtaan ja niiden piano-osuudet ovat usein teknisesti vaativia. Teosten keskeisin ominaispiirre on värikäs harmonian käyttö. Marvian säveltuotanto on jäänyt ajan saatossa melko vähälle huomiolle, vaikka sävellyksiä esittivät aikoinaan Suomen nimekkäimmät taiteilijat. Osasyynä tähän voi olla se, että kustannuspäällikkönä hän ei halunnut julkaista omia teoksiaan.

Bakteerien mikrobilääkeresistenssin yleistyminen on aiheuttanut tärkeän terveysongelman maailmassa. Moniresistentit bakteerit leviävät ihmisten ja eläinten välillä sekä välityksellä. Eläinten parissa työskentelevät ihmiset voivat olla suuremmassa riskissä saada ja levittää moniresistenttejä bakteereita. Bakteerit leviävät joko suorassa eläinkontaktissa tai välillisesti ympäristön ja työvälineiden kautta. Leviämisen ehkäisyssä ensisijaista on oikeanlainen suojautuminen, kuten hyvän käsihygienian noudattaminen. Metisilliiniresistenttejä Staphylococcus aureus (MRSA) -bakteereita on eristetty eläinlääkäreiltä maailmanlaajuisesti. Eläinlääkäreillä voi esiintyä enemmän tuotantoeläimiin liitettyä CC398-genotyypin MRSA-bakteeria verrattuna muuhun väestöön. Aiemman tutkimustiedon valossa MRSA-bakteerien esiintyvyys suomalaisilla eläinlääkäreillä on ollut alle yhden prosentin. Euroopassa MRSA:n esiintyvyydet eläinlääkäreillä ovat olleet jopa hieman yli 20 %. Tutkielma oli osa tutkimushanketta, jonka aineisto kerättiin vuoden 2016 Eläinlääkäripäivien yhteydessä. Tutkielmassa selvitettiin kyselylomakkeen avulla suomalaisten eläinlääkäreiden suojautumiskäytäntöjä moniresistenttejä bakteereita vastaan ja kantajuudelle altistavia riskitekijöitä. Pääpaino oli tuotantoeläinpraktikkojen suojautumisen tarkastelussa. Tutkielman päähypoteesi oli, että suomalaisten eläinlääkäreiden suojautumiskäytännöt ovat hyvällä tasolla. Toinen hypoteesi oli, että mikäli kantajia ilmenee, voi riskitekijöitäkin löytyä. Tutkielmassa arvioitiin myös suomalaisten eläinlääkäreiden zoonoositietämyksen kehitystä vertaamalla vuoden 2016 tutkimushankkeen tuloksia vuonna 2009 toteutetun tutkimushankkeen tuloksiin. Hypoteesi oli, että eläinlääkäreiden omat arviot zoonoositietämyksestään ovat parantuneet aikaisemmasta. Kyselylomakkeen palautti 262 eläinlääkäriä. Tutkielmaa tehdessä tiedossa oli, että heistä yhdeksän kantoi moniresistenttiä bakteeria. Kyselylomakkeessa kysyttiin omaa arviota käsienpesumahdollisuuksien riittävyydestä työssä. Suurin osa (47,2 %) tallikäyntejä tehneistä hevospraktikoista (n=108) piti tallien käsienpesumahdollisuuksia joskus riittävinä. Tuotantoeläinpraktikkojen (n=118) arviot tilojen käsienpesumahdollisuuksien riittävyydestä olivat valoisammat: 66,9 % arvioi käsienpesumahdollisuudet usein riittäviksi. Vastaajia pyydettiin arvioimaan käsienpesuun käyttämänsä aika. Vastaajista (n=202) 63,9 % käytti käsienpesuun aikaa alle 15 s, kun taas 4,5 % arvioi pesseensä käsiään 40 s tai kauemmin. Maailman terveysjärjestö (WHO) suosittelee käsienpesuajaksi 40–60 s. Vuonna 2009 vastaajista 39,6 % arvioi olevansa samaa mieltä väittämän ”Minulla on hyvät tiedot zoonooseista ja niiden ehkäisystä” kanssa. Vastaava luku vuonna 2016 oli 57,2 %, joten osuus kasvoi 17,6 prosenttiyksikköä. Tulokset eläinlääkäreiden suojautumiskäytännöistä eivät olleet hypoteesin mukaisia, vaikkakin tuotantoeläinpraktikkojen suojavaatteiden käyttö oli osittain hyvällä tasolla. Hypoteesia kantajuuden riskitekijöistä ei voitu tutkia kantajien vähyyden vuoksi. Sen sijaan hypoteesi zoonoositietämyksen kehityksestä osui oikeaan. Tutkimustulokset korostavat koulutuksen tarvetta suojautumisessa, kuten käsienpesuun vaadittavan ajan noudattamisessa. Arviot riittävistä käsienpesumahdollisuuksista olivat heikoimmat talleilla. Eläinlääkäreiden tulisi ohjeistaa erityisesti hevostenpitäjiä käsienpesumahdollisuuksien riittävästä järjestämisestä. Suojautumiskäytäntöjen kartoittaminen on aiheellista myös tulevaisuudessa.

Tutkielma on tehty yksityismuutolta löydettyjen Ensio Uotin teosten Kansan Työ, Kansan Valta ja Näin tahtoi valtiomies. Tämän saivat aikaan diletantit pohjalta. Kahden ensin mainitun kannessa on sininen hakaristi valkoisella pohjalla ja teokset ovat hyvin äärioikeistolaisiksi sisällöltään. Kansan Työ ja Kansan Valta on painettu vuonna 1935, 'Näin tahtoi valtiomies. Tämän saivat aikaan diletantit vuonna 1955. Tutkielmassa keskitytään Kansan Työn ja Kansan Vallan käsittelyyn ja niiden vertaamiseen Adolf Hitlerin Mein Kampfin suomennoksiin Taisteluni 1 ja Taisteluni 2. Tavoitteena on selvittää, kuka oli Ensio Uoti ja olivatko hänen teoksensa Hitlerin Mein Kampfin plagiaatteja. Lähtökohta tutkimukselle oli haastava Uotista löytyvän aineiston niukkuuden vuoksi. Keskeisenä tutkimusaineistona ovat Uotin mainitut teokset ja Hitlerin Mein Kampfista tehdyt Lauri Hirvensalon suomennokset Taisteluni 1 ja Taisteluni 2. Uotista löytyy jonkin verran aineistoa Ek-Valpon arkisosta. Toisena merkittävänä Uotin elämää sisältävänä lähteenä toimii hänen veljentyttärensä Lea Brightin pitämä blogi. Myös aikalaislehdistö 1920-luvulta 1950-luvulle on osana keskeistä lähteistöä. Aiempaa tutkimusta Uotista löytyy niukasti, tärkeimpänä Henrik Ekbergin opinnäytetyö Führerns trogna följeslagare. Den finländska nazismen 1932 -1944. Muuta tuon ajan suomalaiseen äärioikeistoon liittyvää kirjallisuutta ja aikalaispoliitikkojen arkistoja käytetään myös tarvittaessa. Metodina toimii lähdekriittinen lähestymistapa. Tutkimus osoittaa Kansan Työn ja Kansan Vallan olevan pääosin Mein Kampfin plagiaatteja. Uoti oli muokannut Hitlerin tekstejä Suomen olosuhteisiin sopivaksi ja lisännyt teoksiinsa laajat talouselämää koskevat osiot. Suuri osa Uotin teksteistä on suoraan Mein Kampfista plagioituja. Teokset on koottu yhdistämällä Hitlerin tekstejä yhden virkkeen mittaisista pätkistä aina useamman sivun mittaisiin osioihin. Toisena tutkimustuloksena havaitaan Uotin olleen aktiivinen toimija Suomen 1930-luvun äärioikeistolaisessa kentässä. Hän oli mukana useissa aikansa äärioikeistolaisissa puolueissa ja perusti lopulta oman Suomalaissosialistisen Työväen puolueensa, jonka ohjelmajulistuksia Kansan Työ ja Kansan Valta olivat. Uoti ja hänen puolueensa olivat mukana vuoden 1936 eduskuntavaaleissa, saavuttamatta kuitenkaan mainittavampaa menestystä. Toisen maailmansodan aikana Uoti aktivoitui uudelleen ja oli Valpon seurannan kohteena vakoilusta epäiltynä. Hänet tuomittiin talvisodan jälkeen virkarikoksesta kuuden kuukauden vankeuteen. Uoti oli eduskuntavaaliehdokkaana 1951 ja pyrki vielä vuonna 1956 presidentinvaaliehdokkaaksi. Hän ei päässyt eduskuntaan, eikä ehdolle presidentinvaaleihin. Uotin taustalla vaikuttaneita voimia tai tukijoita ei löytynyt tutkimuksen aikana, hän vaikuttaa toimineen itsenäisesti. Ensio Uoti toi Hitlerin Mein Kampfin suomennettuna ja tiivistetyssä muodossa suomalaisten saataville kuusi vuotta ennen Mein Kampfin suomentamista. Hän ei kuitenkaan onnistunut levittämään suomalaissosialismiksi nimittämäänsä oppia kovinkaan laajalle epäonnistuttuaan poliittisissa pyrkimyksissään. Uoti ei ollut persoonana tarpeeksi vakuuttava, mikä yhdessä maamme olosuhteiden kanssa vaikutti merkittävästi hänen epäonnistumiseensa. Uotin eli suuren osan elämästään Saksassa ja sieltä voisi löytyä lisävalaistusta hänen elämäntarinaansa ja toimintaansa maamme rajojen ulkopuolella.

Epidemiaselvitystyössä paikalliset ja kansalliset toimijat pyrkivät selvittämään yhteystyössä ruokamyrkytysepidemian aiheuttajapatogeenin ja elintarvikkeen. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää epidemiaselvitystyön tiedonkulun haasteet sekä hyvät käytännöt. Onnistunut selvitystyö edellyttää tiedon vaihtoa eri osapuolten välillä. Tutkimuksen kohdemaina käytettiin Suomea, Latviaa ja Viroa. Tutkimus on toteutettu kyselytutkimuksena ja haastatteluina. Kohdemaiden paikallisille- tai alueviranomaisille lähetettiin sähköinen kyselylomake koskien epidemiaselvityksen käytäntöjä. Latvian ja Viron keskusviranomaisia haastateltiin lisäksi epidemiaselvitysprosessista, tiedonkulun käytännöistä ja selvitystyöhön osallistuvien viranomaisten osaamistasosta. Kyselyn tuloksia käsiteltiin ja analysoitiin Microsoft Office Excel 2013 -ohjelmalla ja IBM SPSS Statistics 24 -ohjelmalla. Tilastollisina testeinä käytettiin Fisherin tarkkaa testiä ja Mann-Whitneyn U-testiä. Lisäksi tuloksia analysoitiin ristiintaulukoimalla ja piirtämällä kuvaajia. Lisäksi joistain vastauksista muodostettiin summamuuttujia kuvaamaan ilmiöitä yleisemmällä tasolla. Haastatteluiden ja kyselylomakkeen avoimia vastauksia analysoitiin myös kvalitatiivisesti luokittelemalla ja teemoittelemalla. Tulosten perusteella epidemiaselvitystyöryhmän johtaja on yleensä määritelty etukäteen Suomessa ja Virossa. Konsultaatioapua on lähes aina saatavilla. Ilmoitus epidemiasta tehdään 73 % mukaan alle 24 tunnin kuluessa ensitiedon saamisesta. Epidemioiden yhteydessä näytteenotosta päättää yleensä Suomessa paikallinen viranomainen, kun taas Latviassa ja Virossa keskusviranomainen. Näytteenoton yhteydessä eristetty patogeeni tyypitetään Latviassa harvemmin kuin Suomessa tai Virossa. Epidemia raportoidaan käytännössä aina keskusviranomaiselle. Myös selvitystyön aikana kommunikoidaan keskusviranomaisen kanssa. Tiedonkulkua hankaloittavia tekijöitä kysyttäessä, kaikissa maissa esiin nousi esimerkiksi lainsäädäntö ja kiire. Epäluottamus ja eriävät mielipiteet nousivat virolaisten ja latvialaisten vastaajien vastauksissa esiin. Etukäteen nimetty epidemiaselvitystyön johtaja vähensi joidenkin tiedonkulkua haittaavien tekijöiden vaikutusta. Lokikirjaa ei ollut pidetty viimeisimmän epidemian yhteydessä Latviassa kuin muutamassa tapauksessa. Kansallisten viranomaisten haastatteluiden perusteella tiedonkulku koetaan pääasiassa sujuvaksi, mutta esimerkiksi lokikirjan pitämisessä ja yhteydenpidossa keskusviranomaiseen oli eroavaisuuksia paikallisten ja keskusviranomaisten antamien vastausten perusteella. Tiedonkulku myös perustuu erityisesti Latviassa ja Virossa henkilökohtaisiin suhteisiin. Suurimpia haasteita tiedonkulussa on sen perustuminen henkilöiden välisille suhteille. Selkeät ohjeet ja käytännöt, joita noudatetaan, minimoisivat mahdolliset ongelmat henkilöiden välisessä tiedonkulussa. Selkeä vastuunjako sujuvoittaa tiedonkulkua. Säännölliset tapaamiset viranomaisten välillä oli monella vastaajalla toiveena tiedonkulun sujuvoittamiseksi. Myös salattu nopean sähköisen yhteydenpidon alusta olisi hyödyllinen suomessakin RYMY-järjestelmän rinnalle. Raportit ovat pääasiassa avoimen tekstin muodossa, mutta jos niiden muotoa pystyttäisiin standardoimaan, voitaisiin selvitystyötä mahdollisesti nopeuttaa, kun muuttujien muodostaminen ja vertailu olisi helpompaa. Pääasiassa epidemioista kerätään kattavat tiedot ja ne raportoidaan kohtuullisessa ajassa.

Tutkimus on historian maisterinohjelman opinnäytetyötutkielma, jossa tarkastellaan Suomen erikoispikajunaliikenteen historiaa. Erikoispikajunat olivat 1970-luvulta 1990-luvulle harjoitettua merkittävien kaupunkien välillä kulkevaa rautateiden nopeaa kaukoliikennettä, ns. intercity-liikennettä. Tutkielmassa taustoitetaan erikoispikajunaliikennettä sekä VR:n aseman että Suomen kaupungistumisen kautta. 1970-luvun alussa, kun erikoispikajunaliikenne alkoi, VR oli valtion virasto, mutta siltä alettiin vaatia yhä enemmän kannattavuutta toiminnassaan, kuten valtion omistamalta liiketoiminnalta muutenkin. 1960-luvulla Suomi oli kaupungistunut voimakkaasti, mikä vaikutti myös maan liikennetarpeisiin. Monessa Länsi-Euroopan maassa tapahtui 1950- ja 1960-luvuilla samanlaista kehitystä kuin Suomessa erikoispikajunien myötä 1970-luvulta lähtien: paikallisliikennettä vähennettiin ja huomio siirrettiin merkittävien kaupunkien välisiin yhteyksiin ja niiden parantamiseen. Erikoispikajunaliikenne asetetaan tässä tutkielmassa kansainväliseen kontekstiinsa. Tutkielmassa käsitellään Suomen erikoispikajunaliikennettä suhteessa yleiseen Suomen liikenteen kehitykseen. Lisäksi käsitellään erikoispikajunaliikenteen muuttuminen sen harjoittamisen aikana. Tutkielmassa käsitellään myös erikoispikajunaliikenteen poliittista kontekstia ja käsitellään suomalaisten poliitikkojen rautatieliikennenäkemyksiä erikoispikajunien aikana. Aiempaa erikoispikajunaliikenteeseen keskittyvää tutkimusta ei ole tehty. Tämän tutkielman lähteinä ovat etenkin Rautatiehallituksen arkiston asiakirjat Kansallisarkistosta.