Browsing by Subject "intertekstuaalisuus"

Tutkin pro gradu –tutkielmassani Heikki Kuulan rap-lyriikan puhujien tuottamia tarinoita PLLP- ja Blacksuami-albumeilla. Näkökulmani on tekstilähtöinen. Kokoelmilla on äänessä kattava kirjo surkeita ihmiskohtaloita, jotka tuottavat pääosin minä-muotoisia tarinoita. Luen tekstejä roolirunoutena, joka rakentuu rap-lyriikan konventioiden, erityisesti gangsta-rapin lajin, varaan. Kartoitan tutkimuksessa lajihistoriallista viitekehystä, jotta ajallispaikallisten erojen merkitys Kuulan lyriikalle aukenisi paremmin. Analysoin lyriikkaa Vesa Haapalan puhujiin kytkeytyvää teoriaa hyödyntäen. Metodini on tekstianalyysi, jolla erittelen teosten puhujia ja puhetilanteita. Tulkinnassani käytän mimeettisen ja retorisen minän käsitteitä erottelemaan lyriikan ilmitasoa ja arvomaailmaa rakentavaa tasoa. Puhuja-aseman käsitteen avulla niputan puhujia, joiden arvomaailma ja tyyli ovat samankaltaisia. Puhuja-asemien avulla analysoin PLLP-kokoelman teoskokonaisuutta ja lopulta vertaan sitä Blacksuami-kokoelmaan. Albumien yhteisiä arvolinjoja erittelen runoilijan käsitteen avulla. Erittelen tarkasti kolmea runoa kielellisestä, puhujarakenteellisesta ja arvomaailmallisesta näkökulmasta. Analyyseissä pohdin konventioiden merkitystä, determinismiä vallitsevana ajatusmallina, Kallion kaupunginosaa ajattelua muokkaavana miljöönä ja affektiivisuutta arvomaailmaa välittävänä piirteenä. Tutkimuksen johtopäätökset ovat monitahoisia. Kotimainen ja amerikkalainen viitekehys rinnastuvat erilaisilla tavoilla: geton ja Kallion miljöiden, keskiön ja marginaalin, uuden ja vanhan, yksityisen ja yleisen sekä vapauden ja determinismin linjoilla. Näiden linjojen kautta voidaan tarkastella niitä maailmoja ja ristiriitoja, joita Heikki Kuulan lyriikka tuottaa. Ristiriidoista kumpuaa ironiaa, jonka purevuutta edesauttaa laaja kirjo erilaisia kielen rekistereitä, antiteesejä ja intertekstejä. Ironia kuitenkin paljastaa rivien välistä lukevalle historiaan peilaavalle lukijalle, miten Kuulan lyriikka esittää surkeat ihmiskohtalot omia mielen vankiloitaan rakentavina ja ylläpitävinä, tragikoomisina hahmoina.

Ilmestyskirjassa on kaikista Uuden testamentin kirjoista eniten viittauksia Vanhaan testamenttiin. Kirjan kirjoittaja, Johannes, on vahvasti argumentoinnut ja käyttänyt sitä kuvaillessaan ilmestymiskokemusta, Kristus-näkyä. Tämä pro gradu – tutkimus perehtyy siihen, miten Johannes on käyttänyt näitä lähteitään. Johanneksella on viitteitä myös muusta traditiosta, mutta tämä tutkimus sen rajallisuuden vuoksi keskittyy erityisesti masoreettiseen tekstiin. Vertailussa tulevat esiin vahvasti Septuaginta, ja jossain määrin Theodotion. Ilm. tutkiminen on toisenlaista kuin muiden Uuden testamentin kirjojen, sillä se on näistä ainoa apokalyptinen teos. Kirjallisuusgenrelle on tyypillistä tapahtumia paljastavat kuvaukset, joissa käytetään mystistä ja salaperäistä ilmaisua ja epäsuoria lainauksia Raamatusta, aikansa kirjallisuudesta ja perinteestä. Perinteisestä apokalyptiikasta poiketen Ilmestyskirjan tekijä esittelee itsensä profeetta Johanneksena. Hänet on usein yhdistetty apostoli Johannekseen, vaikka hän ei itse sano kuuluvansa apostolien joukkoon. Ilmestyskirja on alusta alkaen ollut hyvin kiistanalainen kirja, erityisesti sen edustaman hiliasmin takia. Tämän takia kirja hyväksyttiin viimeisenä Uuden testamentin kaanoniin, vasta noin 500 jaa. Ilmestyskirjalle on luonteenomaista myös profetia, ennustaminen ja eskatologia, oppi ja käsitys lopun ajan tapahtumista. Johannes viittaa runsaasti Vanhan testamentin teksteihin kuvatessaan näkemäänsä ja kuulemansa ilmestystään, sekä kirjan muissa luvuissa taisteluja hyvän ja pahan välillä, lopun ajan tapahtumia. Ilmestyskirjassa käytetyt epäsuorat viittaukset, alluusiot ja kaiut, aiheuttavat erimielisyyksiä, tutkimus – ja tulkintakiistoja. Ensimmäinen kiistakysymys liittyy edellä mainittujen termien määrittelyyn: täyttä yksimielisyyttä niistä ei ole saavutettu. Tästä johtuen tutkimustuloksia on lähes yhtä monta kuin tutkijoita. Perinteinen tekstikriittinen tutkimus on osana intertekstuaalista tutkimusta, mutta etenkin alluusiotapauksissa sen käyttö on ongelmallista. Tämän lisäksi tarvitaan muita historiallis-kriittisiä metodeja, kuten muoto – ja traditiokritiikkiä. Tutkimuskysymyksessä selvitetään miten Johannes on käyttänyt aiempaa traditiota uudessa kontekstissa. Ikuinen kiistakysymys onko hänen Vanhan testamentin kirjojen käyttö tietoista vai alitajuntaista. Johanneksen käyttämä kreikan kieli on hyvin heprealaisvaikutteista, mikä lisää tutkimuksen haasteellisuutta. Johanneksen ajan kristillisyys on ollut monimuotoista, muun muassa gnostilaisuus ja erilaiset profetialiikkeet kuuluvat aikakauteen Rooman keisarikultin lisäksi. Johannes on vahvasti ollut tietoinen etenkin apokalyptisesta kirjallisuudesta, sillä hän viittaa runsaasti Danielin, Jesajan, Hesekielin ja Sakarjan kirjoihin. Viime vuosikymmeninä Ilm:n tutkimuksessa on tullut esille retoriikan tutkimus, sekä sosiologinen lähestymistapa. Retoriikalla on ollut suuri merkitys varhaiskristillisellä ajalla, jolloin lukutaito oli vielä harvinaisuus. Vaikuttava esittäminen, esiintyminen ja argumentoinnin taito ovat olleet välttämättömiä oman uskottavuuden vakuuttelussa. Nykyihmiselle Johanneksen argumentoinnit ja viittausten käyttö voivat vaikuttaa vaikealta käsittää. Sen tähden tutkimusta pitää tehdä huomioiden tekstin syntyajan lähihistoria ja sen konteksti. Antiikin maailma on ollut hyvin erilainen kuin nykymaailma. Kuvailen siksi Ilm:n maailman ja taustan pääpiirteissään, jotta lukijalle syntyy ymmärrettävä kuva kirjan syntyajan kulttuurista. Uskonto ei synny eikä vaikuta erillään muusta kulttuurista ja elämästä. Sen tähden pyrin tutkimuskysymyksen kokonaisvaltaiseen ja monipuoliseen käsittelyyn. Vertailen ja käytän useita tutkimuksia ja erilaisia näkökantoja, jotta tulee esille tutkimuksen kirjo ja moninaisuus.

Tutkielmassa tarkastellaan Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin Sielut kulkevat sateessa groteskien, metafiktiivisten sekä intertekstuaalisten piirteiden vaikutusta teoksen pelottavien olentojen, syväläisten ja jumalan rakentumiseen sekä kauhistuttavuuteen. Tutkielman lähtökohtana on ajatus siitä, että teoksen realistisuus vahvistaa olentojen aiheuttamaa kauhua, outoutta ja pelon tunnetta lukijassa. Sen sijaan painottamalla omaa fiktiivisyyttään metafiktion keinoin teos purkaa realistisen kaltaisen, mutta yhtä aikaa groteskin maailman aikaansaamaa kauhullista vaikutelmaa. Analyysissä osoitetaan, että olentojen ulkomuoto rakentuu pääasiassa kahden käsitteen, groteskin yhdistelyn sekä luokattomuuden varaan. Näistä yhdistely vaikuttaa olentojen kuvauksessa ainoastaan visuaalisesti, kun taas luokattomuus näkyy kuvallisuuden lisäksi erityisesti syväläisten epätäydellisessä suhteessa ihmisyyden kategoriaan. Lisäksi osoitetaan, että mitä enemmän tietoa tapahtumista ja olennoista saadaan, sitä vähäisempi groteskin vaikutus on. Mahdollisten ja mahdottomien elementtien horjuttaminen, yhdistely ja vääristely ovat tiedon lisäksi suuri vaikutin syväläisten kuvauksessa sekä vastaanotossa, sillä ne hankaloittavat lukijan tekemää arviointia tarinamaailman realistisuudesta. Myös vieraan ja epäinhimillisen voiman identifioituminen teoksen kuvitteelliseksi kirjoittajaksi murtaa sekä yliluonnollisuuden että groteskin vaikutelman. Kirjailijan läsnäolo ei kuitenkaan vaikuta groteskien kuvien arviointiin, sillä syväläiset ja jumala pysyvät ulkoiselta olemukseltaan yhä inhottavina, vaikka niihin liittyvä psykologinen pelko katoaisi. Tutkielmassa päädyttiin alkuasetelmassa esitettyyn olettamukseen siitä, että siinä missä teos pyrkii groteskin tyylikeinojen kautta luomaan kammottavaa tunnelmaa sekä pelottavia olentoja, se samanaikaisesti purkaa juuri luomiaan kauhullisia vaikutelmia paljastamalla oman metafiktiivisyytensä. Osoittaessaan avoimesti lukijalleen keinotekoisen luonteensa, teos poistaa samalla itseensä liittyvät selittämättömyydet eliminoiden siten myös pelon, joka outoihin, selittämättömiin asioihin liittyy. Teoreettisena kehyksenä tutkielmassa ovat toimineet groteskin lajiteoriasta, intertekstuaalisuudesta sekä metafiktiosta johdetut yleiset keinot.

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on Taidevandalismi-nimisen Facebook-sivuston taidemeemit ja niiden huumori. Sivustolla julkaistaan taidemeemejä eli kuvia taideteoksista, joihin tekijä on lisännyt itse tekstiä. Tavoitteena on selvittää, millaisia kielellisiä keinoja huumorin rakentamiseen käytetään ja mihin tai kehen huumori kohdistuu. Keskeinen hypoteesi on, että meemit toteuttavat inkongruenssiteoriaa ja että huumorin tulkinta ulottuu yhteiskunnalliselle tasolle. Tutkimuksen aineistona on käytetty Taidevandalismi-Facebook-sivustolla aikavälillä 18.1.2015–4.7.2017 julkaistuja kuvallisia internet-meemejä, joita kertyi yhteensä 201 kappaletta. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii kehyssemantiikka, joka avaa meemeihin sisältyviä erilaisia tulkinta- ja tietokehyksiä. Lisäksi tutkimuksessa on käytetty huumorintutkimuksen keinoja, erityisesti Toini Rahtun määritelmää ironiasta sekä Mihail Bahtinin karnevalismin käsitettä. Keskeistä on myös ajatus intertekstuaalisuudesta, joka läpäisee internet-meemit kauttaaltaan. Analyysi lähtee liikkeelle kehystasolta ja etenee tarkempiin sana-, lauseke- ja lausetason huumorin keinoihin. Lopulta työssä tarkastellaan huumorin tyylikeinoja erityisesti ironian, karnevalismin ja intertekstuaalisuuden kautta. Tutkimuksessa osoitetaan, että hypoteesi näyttäisi käyvän toteen: inkongruenssi on keskeinen huumoria rakentava tekijä, ja se ilmenee monin kielellisin tavoin. Myös yhteiskunnallinen aspekti välittyy meemeistä. Ironia kohdistuu meemeissä enimmäkseen uskontoon, ikään, sukupuoleen, politiikkaan sekä stereotypioihin, kun taas karnevalismi ilmenee pyhyyden banalisoimisena, voimakkaina vastakkainasetteluina ja ruumiintoimintojen korostamisena. Intertekstuaaliset viittaukset kohdistuvat suurimmaksi osaksi muihin tekstilajeihin, meemeihin ja suomalaiseen kulttuuriin. Aihetta ei ole tutkittu aiemmin suomen kielessä, ja internet-meemit ylipäätään ovat jääneet paitsioon Suomen kontekstissa. Tutkielman yhtenä tavoitteena onkin avata aiheen jatkotutkimusmahdollisuuksia.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan lauluntekijä Olavi Uusivirran kappaleiden suhdetta Eino Leinon runoihin. Teoriaviitekehyksenä käytetään Kiril Taranovskin subtekstianalyysiä. Subtekstillä tarkoitetaan tekstin primaarimerkitysten alle piiloutuvaa merkitystä. Runoanalyysien metodi perustuu Leino-alluusioiden ja -sitaattien paikallistamiseen Uusivirran kappaleista. Tutkielman aineistona ovat Uusivirran kappaleet ”Löysäläisen laulu” ja ”Ukonlintu ja virva-liekki”, jotka ovat molemmat ilmestyneet albumilla Minä olen hullu (2008). Näitä vertaillaan Leinon kirjoitusasultaan vain hieman eroaviin runoihin ”Löysäläisen laulu” (Shemeikan murhe, 1924) ja ”Ukon lintu ja virvaliekki” (Helkavirsiä 2, 1916). Tärkein tutkimuskysymys on, mitä lisämerkityksiä Olavi Uusivirran lyriikoiden tulkinta Eino Leinon runojen kautta tuo niihin. Lisäksi tutkitaan, eroaako tulkinta näin pelkkään diktioon perustuvasta tulkinnasta; onko siteeraaminen poleemista vai tukeeko se tekstiä? Millä tavoin Uusivirran tekstit voidaan ymmärtää ilman subtekstejä ja niiden analysoinnin jälkeen? Tässä työssä yhtenä tavoitteista on myös pyrkiä hälventämään rajoja, joita voidaan pystyttää niin kutsuttujen korkeakirjallisten- ja populaarikulttuuristen tuotteiden välille. Analyysien perusteella voidaan huomata, että nämä kaksi Uusivirran kappaletta rakentuvat tiivistii Leinon runojen päälle. Kappaleissa käytetään alluusioita ja sitaatteja, sekä myös alku- tai loppusointuisuutta mukailemaan Leinon runojen kieltä ja muotoa. Leino-lainat eivät ole vain sieltä täältä poimittuja lauseenosia, joita olisi ripoteltu kappaleiden lyriikoihin vain siksi, että ne kuulostavat mukavilta. Leinon runot vahvistavat niitä teemoja, joita Uusivirran kappaleista on tulkittavissa ilman Leinon runojen läsnäoloakin. Alluusioiden ja sitaattien käyttö ei ole poleemista. Tämän tutkielman valossa näyttää, että taiderunouden ja populaarin laululyriikan rajat eivät ole niin selviä. Aineiston perusteella voidaan sanoa, että populaariksi mielletty teos voi olla, ja onkin, kytköksissä suurempaan kirjalliseen perinteeseen.

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Ciceron retoriikkaa ja filosofiaa käsittelevien teosten sekä kirjeiden tekstikohtia, joissa hän viittaa kreikkalaiseen draamaan tai lainaa sitä joko alkukielellä tai latinankielisinä käännöksinä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten viittaukset ja lainaukset jakautuvat Ciceron eri teostyypeissä. Pyrin aineistoon ja aiempaan tutkimukseen nojautuen myös arvioimaan, millaisia lähteitä Cicero käytti kirjoittaessaan, ja missä tarkoituksissa kreikkalainen draama esiintyy hänen kirjoituksissaan. Tutkielmassa kuvaan aineiston kokoamisessa hyödyntämäni menetelmän ja esittelen aineiston kokonaisuuden havainnollistaen diagrammein tekstiotteiden jakautumista tyypeittäin, kirjallisuudenlajeittain sekä eri kirjailijoiden välillä. Esittelen periaatteet, joiden mukaan tyypittelen tekstiotteet, ja jaan aineiston tyypeittäin kolmeen käsittelylukuun, joissa tarkastelen tekstikohtia yksityiskohtaisemmin. Tekstiotteiden yhteyteen liitän suomenkieliset käännökset. Tutkimukseni osoittaa, että kreikkalainen tragedia esiintyy Ciceron teoksissa huomattavasti komediaa runsaslukuisempana. Viittaukset draamaan jakautuvat suhteellisen tasaisesti eri kirjallisuudenlajien välillä, mutta käännöslainoja esiintyy ainoastaan filosofiaa käsittelevissä teoksissa ja alkukielisiä lainoja vain kirjeissä. Ciceron käyttämistä lähteistä ei ole mahdollista esittää varmaa arviota. Aineisto viittaa kuitenkin siihen, että varsinkin kirjeissä esiintyvät viittaukset ja lainaukset voivat hyvin olla Ciceron omasta muistista lähtöisin. Sen sijaan filosofisten teosten pitkät lainaukset lienevät melko varmasti käännöksiä hänen lähdeaineistonansa käyttämistään kadonneista kreikankielisistä tutkielmista. Aineiston tarkastelun perusteella kreikkalainen draama esiintyy Ciceron teksteissä ainakin vahvistamassa latinan kielen asemaa kulttuurin kielenä, osoittamassa oppineisuutta ja yhteiskunnallista asemaa, elävöittämässä ja tuomassa huumoria sekä huipentamassa asiakokonaisuuksien käsittelyä. Draaman henkilöt ja tapahtumat voivat toimia vertauskuvina Ciceron aikalaishenkilöille ja tapahtumille. Cicero myös viittaa draaman avulla aiemmin käsittelemiinsä aiheisiin.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani outlaw country -yhtye Freud Marx Engels & Jungin levyttämien kappaleiden sanoituksissa esiintyviä viittauksia kristinuskoon. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten kristinusko näkyy Freud Marx Engels & Jung -yhtyeen sanoituksissa ja millaisia kristinuskoon ja Raamattuun liittyviä termejä, ilmaisuja, hahmoja ja muita viittauksia kristinuskoon kappaleiden sanoituksissa on. Lisäksi selvitän millaisissa yhteyksissä nämä viittaukset esiintyvät ja miten niitä käytetään. Hypoteesini mukaan Freud Marx Engels & Jung -yhtyeen kappaleissa on runsaasti viittauksia kristinuskoon, viittauksia kristinuskoon tehdään erilaisilla tavoilla ja kristinuskoon liittyvää sanastoa ja teemoja käytetään monin eri tavoin. Tutkimuksessa käytetty aineisto koostuu Freud Marx Engels & Jung -yhtyeen kappaleista, jotka on julkaistu yhtyeen vain omissa nimissä julkaistuilla ja niiden uusintajulkaisuilla sekä kokoelmalevyillä. Myös yhtyeen toiminnan lopettamisen jälkeen julkaistu singlelevy on sisällytetty lähtöaineistoon. Yhtyeen materiaali on julkaistu vuosina 1986−2019. Edellä mainittuihin kategorioihin sopivia kappaleita yhtye julkaisi 146, joista tutkimukseen analysoitavaksi valitsin 52 kappaletta. Tutkimusmenetelmänäni käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysiä, mitä täydennän runoanalyysin keinoilla. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on intertekstuaalisuus eli tekstienvälisyys. Tutkimukseni sijoittuu uskontotieteelliselle populaarikulttuurin tutkimuskentälle, tarkemmin sanottuna uskonnon ja populaarimusiikin tutkimukseen. Tutkimuksesta käy ilmi, että Freud Marx Engels & Jung -yhtyeen kappaleiden sanoituksissa käytetään usein kristinuskoon liittyvää sanastoa, teemoja ja henkilöhahmoja ja tämä tehdään monipuolisesti sekä erilaisilla tavoilla. Sanoituksissa käytetään intertekstuaalisia viittauksia Raamattuun ja sen kertomuksiin. Raamatun kieltä käytetään hyväksi, kuten myös Raamatusta löytyviä henkilöhahmoja. Hahmoja esiintyy lauluissa suoraan henkilöinä, vertauskuvallisesti käyttäen sekä huudahduksen omaisina ilmauksina ja voimasanoina. Sanoituksissa esiintyy myös kristinuskon institutionaalisia symboleja, kuten pappeja ja kirkkorakennuksia. Myös kristillisen elämän kuoleman jälkeiset paikat, taivas ja helvetti, mainitaan usein. Viittauksia kristinuskoon ja Raamattuun käytetään muun muassa kappaleissa, joilla otetaan kantaa johonkin poliittiseen tilanteeseen tai yhteiskunnalliseen ongelmaan. Kuitenkaan kappaleissa ei oteta kantaa itse kristinuskoon vaan sitä käytetään välineenä muihin asioihin kantaa ottaakseen. Kantaaottavien laulujen lisäksi viittauksia kristinuskoon löytyy lähes millaisissa kappaleissa tahansa, kuten rakkaus- ja erolauluissa.

Pro gradussani tarkastelen kodittomuuden teeman rakentumista Tanja Pohjolan Lintu pieni -romaanissa (2014). Lintu pienessä kuvataan Doran elämää vangittuna lapsuudenkodissa Viipurissa jatkosodan aikana vuonna 1944 sekä vuonna 1953 Helsingissä, jossa aikuistunut Dora elää nimensä Doroteaksi muuttaneena ja yrittää unohtaa menneisyytensä. Temaattisessa luennassani erittelen teoksen piirteitä, jotka rakentavat kodittomuuden teemaa sekä sitä tukevia sivuteemoja, vankeutta, kaltoinkohtelua ja kuolemaa. Analysoin teemojen ilmenemistä romaanin motiiveissa, mise en abyme -rakenteessa ja intertekstuaalisissa viittauksissa. Koska kodittomuus on merkityksellisen paikan eli kodin puutetta, hyödynnän myös paikkasuhteisiin liittyvää käsitteistöä luodatessani kodittomuutta ilmiönä. Lisäksi käytän psykoanalyysista ja traumafiktion tutkimuksesta peräisin olevaa trauman käsitettä apuvälineenä päähenkilön kodittomuuden tarkastelussa. Pohjola rakentaa Lintu pienen kodittomuuden teemaa päähenkilön suhteissa koteihin. Väkivallan ja vankeuden kokemukset sekä kuoleman asettuminen kotiin muuttavat kodin luonteen ja aiheuttavat kodittomuuden trauman. Kotiin ja kotikaupunkiin heijastuvat topofobiset tunteet ovat osa teoksen vierauden kuvausta. Doran olemassaoloa määrittää eksistentiaalinen kodittomuus. Kodista tulee kaivattu, tavoittamaton paikka, johon kohdistuu nostalgista kaipuuta ja utooppista haaveilua. Paikkasuhteiden lisäksi teemat rakentuvat romaanin kuvallisuudessa, rakenteessa ja tekstienvälisissä yhteyksissä. Kuoleman teema ilmenee erityisesti marttyyri- ja tulisymboliikassa sekä lintusymboliikassa, esimerkiksi Feeniks-myytissä ja sielulinnuissa. Kaltoinkohtelun teemaa avaavat lapsiin vertautuvat hauraat pikkulinnut ja vankeuden teemaa häkkilintumotiivi. Romaanin tapahtumia ennakoivan mise en abymen haarautuvat versiot myös heijastavat romaanin kokonaisuutta peilaamalla vankeuden ja turvattomuuden tuntoja. Mise en abymeen yhdistyvät alluusiot Vammelvuon ”Lintu pieni”-runoon ja Attarin Lintujen matka -runoelmaan. Ne tukevat romaanin kuoleman teemaa kuvaamalla rajan ylittämistä, pienen linnun tai lintuparven matkaa tuonpuoleiseen. Topeliuksen satunäytelmän, Lintu sinisen, vangittu prinsessa vertautuu kotiinsa vangittuihin pikkutyttöihin, siniseksi linnuksi taiotun prinssin kohtalolla taas on yhtymäkohtia Lintu pienen sisätarinan kuolevaan lintumieheen. Kaltoinkohtelun teemaan viittaavat subteksteissä esiintyvät pahat äidit. Lintu sinisen ilkeän äitipuolen hahmo vertautuu romaanin lapsensa vangitsevaan äitiin. Alluusio Euripideen Medeiaan ennakoi romaanin kuoleman teemaa, lapsen kuolemaa äidin toiminnan seurauksena. Medeia-subteksti myös yhdistää Lintu pienen antiikin kohtalotragedioihin ja viittaa traumaattisten tapahtumien väistämättömään toistumiseen romaanissa.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Vilho Lammen (1898–1936) tuotantoa osana 1920–1930-luvun suomalaista kuvataidekenttää. Tutkielma rajaa tarkasteltaviksi teoksiksi Lammen lapsiaiheiset maalaukset. Tutkielma koostuu sekä teoreettisesta osasta, jossa keskitytään Suomen sotien väliseen kuvataiteeseen ja yhteiskuntaan, tyylihistoriaan sekä intertekstuaalisuuteen, että käytännön osasta, jossa Lammen lapsiaiheiset teokset luetteloitiin ja syvennyttiin niiden merkityksiin ja uusiin tulkintoihin, jota teoksista voidaan tehdä. Lammen tuotannon kokonaismääräksi arvioidusta noin 650 teoksesta löydettiin noin 100 lapsiaiheista maalausta. Merkitysten ja kontekstin ymmärtämiseksi tutustuttiin Lammen saamaan näyttelykritiikkiin suomalaisissa sanomalehdissä sekä Lammen elinaikana että hänen kuolemansa jälkeen aina vuoteen 2020 saakka. Taidehistorian tyylihistoria muodostaa teoreettisen viitekehyksen, jota vasten Lammen teoksia peilataan. Tutkielmassa pyritään tarkastelemaan kriittisesti Lammen sijoittumista aikansa kuvataiteeseen liitettyihin tyylisuuntauksiin. Lampi nähdään aktiivisena ja yhteiskunnallisena hahmona, mikä näyttäytyy hänen tuotannossaan. Tyylillisesti Lammen teokset nähdään osana oman aikakauden kuvataidetta. Kuitenkin Lampi nähdään omaa tyyliään etsivänä ja toteuttavana taiteilijana. Lammen maalauksia ja hänen tyyliään verrattiin aikanaan muun muassa Paul Cézannen (1839–1906), Vincent van Goghin (1853–1890), Alvar Cawénin (1886–1935) ja Tyko Sallisen (1879–1955) tuotantoon, kunnes 1920–1930-lukujen vaihteessa hän irrottautui aikaisemmasta tyylistään suurikokoisten ja jopa aggressiivisten (miehiä kuvaavien) töidensä kautta. Vuoden 1931 Pariisin-matkan jälkeen hänen kuvaustapansa muuttui jälleen. Se rauhoittui ja siirtyi lähemmäksi uusasiallista ilmaisua. Intertekstuaalisuuden soveltaminen taiteen ja erityisesti maalausten katsomiseen muodostaa tutkielmassa kehyksen, jonka kautta etsitään uusia merkityksiä Lammen teoksille. Intertekstuaalinen kuvan katsominen nostaa esiin Lammen lapsiaiheisten teosten surumielisyyden ja salaperäisyyden. Niissä risteää itsensä paljastamisen ja mysteerin säilyttämisen ja sekä sisäisen että ulkoisen kontrollin merkityskentät, joita vasten lapsiaiheisia teoksia tarkastellaan. Kasvu ihmisenä ja taiteilijana limittyy kokonaisuudeksi, joka näyttäytyy sekä muutaman taidehistorian merkkiteosten että hänen omien teostensa tarkastelussa rinnakkain. Lammen lapsessa näkyy alakulo, alistuminen, antautuminen sekä päättäväisyys, voima ja luova, kiihkeä elämänhalu. Lammen elinaikanaan saamassa taidekritiikissä ei juurikaan lapsiaiheisia teoksia arvioitu. Yleisesti kritiikki korosti Lammen tietynlaista poikkeavuutta taiteilijana ja erilaisuutta. Kuolemansa jälkeen myös Lammen lapsiaiheiset teokset saivat uudenlaista huomiota. Kirjoittelussa korostui maalausten psykologisoiva selitys Lammen ennenaikaiseen ja oman käden kautta tapahtuneeseen kuolemaan. Lapsiaiheiset teokset yhdistettiin jo tuolloin Lammen taiteilijapersoonaan ja sen ilmenemiseen teoksissa. Tutkielma etenee rakenteellisesti menemällä yhä syvemmälle ja katsoo teoksia yhä yksityiskohtaisemmin. Se tiivistyy Lammen lapsiaiheisten teosten käsikuvauksen tarkasteluun. Lähtökohtana pidetään Lammen Omakuva (1934) ja Tytön muotokuva (1934) -nimisiä teoksia. Teokset paljastavat Lammen oman käden näyttäytyvän suuressa osassa hänen lapsiaiheisia töitään. Sen kautta Lammen taiteilijuus ja ihmis(en) kuva paljastuu katsojalle. Elämän ja teoksissa nähtävien eleiden kaksijakoisuus on ilmeinen. Lapsiaiheisten teosten yleisilme kautta koko tuotannon on näennäisen ilmeettömyyden sävyttämä, mutta juuri tuo pinnallinen ilmeettömyys korostaa syvemmän tarkastelun kautta nousevaa jopa räjähtävän voimakasta ääntä ja elämäntuntoa.

Nag Hammadin kirjastoon (NHK) kuuluvasta tekstistä Kolmimuotoinen Protennoia (ⲡⲣⲱⲧⲉⲛⲛⲟⲓⲁ ⲧⲣⲓⲙⲟⲣⲫⲟⲥ, πρωτέννοια τρίμορφος) tunnetaan ainoastaan yksi säilynyt käsikirjoitus. Teksti on osa kirjaston koodeksia, jolle on annettu järjestysnumero NHK XIII. Koodeksista on säilynyt ainoastaan kahdeksan papyruslehteä eli yhteensä 16 sivua, joka käsittää Kolmimuotoisen Protennoian tekstin kokonaisuudessaan. Nag Hammadin kirjaston koodeksit lienevät alun perin kuuluneen erillisiin kirjastoihin tai tekstikokoelmiin, sillä joistakin teksteistä on kaksois- tai jopa kolmoiskappaleet. Koodeksien kannet on myös valmistettu eri menetelmillä ja käsikirjoitusten käsialoissa on eroja. Koodeksit onkin luultavasti koottu useammasta eri paikasta ennen niiden kätkemistä saviruukkuun Jabal al Tarif -kalliojyrkänteen juurelle 300–400-luvulla jaa. Tutkijayhteisön keskuudessa ei vallitse yksimielisyyttä koodeksit valmistaneiden tai tekstejä lukeneiden henkilöiden uskonnollisesta profiilista. Monet kirjalliset konventiot ja tekstien sisältö viittaavat kuitenkin koodeksien varhaiskristilliseen alkuperään. Tutkielman keskeisin tavoite on tarjota suomenkielinen käännös aikaisemmin suomentamattomasta Kolmimuotoisesta Protennoiasta. Lisäksi tutkielmassa kiinnitetään erityistä huomiota myös Nag Hammadin käsikirjoitusten kodikologiaan kirjaston alkuperää arvioitaessa, sillä aikaisemmassa suomalaisessa tutkimuksessa tämä tarkastelunäkökulma on jäänyt vähäiseksi. Nag Hammadin kirjaston alkuperän arvioiminen on tarpeellista, jotta ymmärtäisimme sitä sosiaalista todellisuutta ja intellektuaalista ympäristöä, jossa Kolmimuotoinen Protennoia kirjoitettiin tai jossa sitä luettiin ja kopioitiin. Tutkielman toisena näkökulmana on Kolmimuotoisen Protennoian intertekstuaalisuudet yhteydet muihin teksteihin. Nag Hammadin kirjastoon kuuluvan Johanneksen salaisen kirjan (NHK II,1) pidemmällä resensiolla on erityinen intertekstuaalinen suhde Kolmimuotoiseen Protennoiaan, sillä Protennoian kirjoittaja on käyttänyt Johanneksen salaisen kirjan päättävää Kaitselmus-hymniä innoittajanaan ja omaksunut siitä kolmiosaisen rakenteen Kolmimuotoiseen Protennoiaan. Tuntematon kirjoittaja on muutenkin hyödyntänyt Johanneksen salaisessa kirjassa olevaa materiaalia ja muuta tuntemaansa juutalaista ja varhaiskristillistä kirjallisuutta kirjoitustyössään. Kirjoittaja on myös selkeästi tuntenut kreikkalaista filosofiaa, sillä tekstissä on alluusioita stoalaiseen dialektiikkaan.