Browsing by Subject "nykytaide"

Tutkielman aihealue on suomalainen piirustustaide ja piirtämisen praktiikka. Tutkielmassa tarkastellaan kuopiolaisen kuvataiteilija Arto Väisäsen (s. 1958) piirustusmetodia ja visuaalista retoriikkaa seuraavien käsitteiden kautta: muisti, inventio, teko, kompositio ja tyyli. Aihetta tarkastellaan morfologisesta ja retorisesta näkökulmasta, muodon ja muodostumisen kautta eli millä tavalla teosten aiheita visuaalisesti ilmaistaan ja miten piirustuksellinen tyyli syntyy. Aineisto käsittää Väisäsen 12 piirustusta/piirustuskollaasia vuosilta 2011–2019 ja taiteilijan keskusteluhaastattelut 2019–2020. Aineistolähtöiseen ja havainnoivaan tarkasteluun yhdistetään käsitteellistä ja vertailevaa metodia. Nykypiirtämistä käsitellään suhteessa länsimaiseen piirustusperinteeseen, jossa piirtäminen nähdään kehon- ja mielenliikkeen vuorovaikutteisena tapahtumana ja intentionaalisena taiteellisena tekona. Tutkielman kaksinapaiseksi jännitteeksi muodostuu inventio ja idean hylkääminen taiteellisessa teossa. Kysymys koskettaa länsimaisen taiteen perusongelmia: imitaation ja invention suhdetta, intentionaalisuuden ja ei-intentionaalisuuden ongelmaa sekä narraatiosta retoriikkaan siirtymistä. Retoriikka on taiteilijan ilmaisutapa, joka on välittömässä yhteydessä tekniikkaan ja tyylittelyyn. Tyylittely on keskeinen tekijä varhaisen modernin taiteen kaudella. 1900-luvun modernismissa on sen sijaan myös tyylittelyä ja retorisia pyrkimyksiä välttäviä suuntauksia. Paul Klee puhuu avoimesta piirustusprosessista ja artikulaatiosta, joka hylkää retoriikan. Klee näkee piirtämisessä orgaanisen muodostumisen muotoa tärkeämpänä tekijänä. Nykytaiteessa retorinen ilmaisu on jälleen saanut erityisen aseman sekä narraation luomisessa että sen hävittämisessä. Väisäsen visuaalinen retoriikka on runollista, dramatisoitua ja morfoottista. Taiteilija lumoutuu keskiajan taiteesta: sen haurauden ja kärsimyksen kuvauksesta. Piirustuksissa on myös modernin henkeä: draamaa ja lavastettuja kohtauksia – elämän, kuoleman, seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden teemoja. Muotokieli on tyyliteltyä ja retorista. Se sisältää antiklassisia piirteitä ja hylkää naturalismin. Piirtäessä karataan fyysisestä todellisuudesta kohti surrealismia ja abstraktia ilmaisua, ei kuitenkaan puhdaspiirteisesti vaan toteuttamalla sisäkkäisiä ja lomittaisia kuvia, vaihtelevaa merkkikieltä ja erilaisia tyylittelyn tapoja. Tutkielmassa Väisäsen piirustustyyliä kutsutaan morfoosipiirustukseksi. Morfoosipiirustus on prosessinomainen ja verkostomainen piirtämisen laji, jossa yhdistetään orgaanisia muotoja, symbolisia merkkejä ja epäkonventionaalista piirustusjälkeä. Morfoosipiirustuksen tarkastelussa ongelmaksi muodostuu taiteellisen teon intentionaalisuus ja ei-intentionaalisuus. Väisäsen piirtämisen tavoitteena on visuaalisesti ja taiteellisesti merkittävä teos. Tässä tapauksessa kohtaamme intentionaalisen ongelman suhteessa Kleen prossessipiirtämiseen. Kleen mukaan piirtäminen ei ole kompositionaalista vaan evolutiivista. Väisäsen prosessissa kuitenkin operoidaan sekä aiheen että materiaalin, sommittelun ja teknisten inventioiden parissa. Kollaasipiirustuksissa toteutuu taiteilijan tietoisesti luoma visuaalinen ja sensitiivinen tila. Väisäsen taiteellisessa teossa onkin Kleen evolutiivisen piirtämisen lisäksi, kysymys myös Michael Baxandallin tarkoittamasta intentionaalisesta visuaalisesta intressistä eli taiteilijan kuvaan kohdistamasta aktiivisesta toiminnasta.

Tutkielmassa tarkastellaan nykytaideteoksia, jotka toimivat 1800-luvun menneisyyden representaatioina tai käyvät vuoropuhelua 1800-luvun visuaalisen kulttuurin kanssa. Tutkimuskohteena on hahmottaa, miten kuvataiteen representaatiot 1800-luvusta vertautuvat muuhun aikamme historiakuttuuriin, erityisesti uusviktorianisiimiin representaatiogenrenä. Tutkielmassa kysytään, millaisia merkityksiä 1800-luku ja valokuva teoksissa saavat. Samalla pohditaan historiallista representaatiota ja valokuvan mediumia koskevaan teoretisointiin nojaten, millainen on valokuvan ja historian representaation suhde teoksissa. Aineistona on suomalaisten nykytaiteilijoiden teoksia 2000- ja 2010-luvuilta. Tutkielmassa käsitellään valokuvataiteilija Anni Leppälän (s. 1981) museoympäristössä kuvaamia teoksia, Marjo Levlinin (s. 1966) sukulaisten sadan vuoden takaista Amerikan-siirtolaisuutta jäljittävää lyhytelokuvaa ja installaatioteoksia sekä taiteilijaparin Saara Salmen (s. 1981) ja Marco Melenderin (s. 1968) valokuvaa, performanssia ja yhteisötaidetta yhdistävää projektia Atelieri O. Haapala. Teoksia lähiluetaan tutkimuskysymyksen kannalta. Keskeisen teoreettisen taustan tutkimukselle muodostavat uusviktorianismin käsitteen teoretisointi angloamerikkalaisessa kirjallisuustieteessä, valokuvan väline-erityisyyttä ja olemusta merkkinä koskeva teoreettinen keskustelu, sekä narrativistisen historianfilosofian käsitykset historian representaatiosta. Erityisesti Stephen Bannin ja Hayden Whiten tropologinen lähestymistapa historian representaation poetiikkaan sekä C. S. Peircen semiotiikkaan pohjautuva valokuvan indeksisyyden käsite muodostavat uusviktorianismin käsitteen ohella tutkielman teoreettisen perustan. Näkökulmat avaavat eri suunnista 1800-luvun, historian representaation ja valokuvan merkityksiä teoksissa, sekä auttavat hahmottelemaan, mitä uusviktorianismi kuvataiteessa voi merkitä. Uusviktorianismia suomalaisessa kulttuurissa ei ole aiemmin tutkittu, ja kansainvälisestikin uusviktorianismin käsitettä on sovellettu kuvataiteen tutkimukseen vain vähän. Tutkielmassa todetaan, että suomalaisesta valokuvaa hyödyntävästä nykytaiteesta on löydettävissä uusviktoriaanisina pidettäviä piirteitä. Teoksia yhdistää kiinnostus 1800-luvun visuaalisen kulttuurin muotoihin ja niiden uudelleentulkintaan. Kuten uusviktoriaaniset romaanit ovat uudelleentulkinneet viktoriaanisen kirjallisuuden klassikoita, tarkastelemani teokset uudelleentulkitsevat ja parodioivat 1800-luvun valokuvan kulttuurihistoriaa ja aikakauden taideteoksia. Teoksissa 1800-luvulle ominainen visuaalinen kulttuuri kuitenkin yhdistyy myöhempiin, modernin ja nykytaiteen ilmiöihin samaan tapaan kuin uusviktoriaaninen fiktio yhdistää 1800-luvun romaanin perintöä postmoderneihin kerronnan keinoihin. Kuten uusviktoriaanisessa kirjallisuudessa, näyttäisi analyysieni perusteella myös uusviktoriaanisessa kuvataiteessa olevan kyse yhdistelmästä nostalgiaa ja postmodernia itserefleksiivisyyttä. Kaikki analysoimani teokset ironisoivat eri tavoin valokuvan kykyä toimia historian representaationa, mutta paradoksaalisesti samalla luovat valokuvaa hyödyntäen representaatioita, joilla pyrkivät kosketuksiin menneisyyden kanssa. Voisikin sanoa, että uusviktoriaanismille tyypilliseen tapaan tutkielmassa analysoidut teokset katsovat taaksepäin löytääkseen nykyisyydessä teitä eteenpäin – oli sitten kyse menneisyyden ja nykyisyyden välisen etäisyyden ja ajan pysäyttämisen mahdottomuuden reflektoimisesta unohdetun menneisyyden käyttöstä utooppisena voimana nykyisessä poliittisessa keskustelussa tai nykytodellisuuden uudelleenmuotoilusta menneisyyden innoittamana.

Tutkielma tarkastelee saksanjuutalaisen filosofin Walter Benjaminin (1892–1940) auran käsitettä. Käsite esiintyy tunnetuimmassa muodossaan Benjaminin esseessä ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakautena” (1935–1940). Aura edustaa esseessä merkitystä, joka ilmentää taidetta koskevaa historiallisteknistä kehitystä. Tämän myötä taide menettää alkuperäisen, uskonnollisen arvon luonteensa, jota kuvaa kulttiarvon käsite. Kopioinnin mahdollisuuden myötä korostuu taiteen näyttelyarvo, joka koskee esimerkiksi elokuvaa ja valokuvausta taidemuotoina. Näyttelyarvo ilmentää taiteen yhteiskunnallista muutosta, jossa taide tavoittaa suuremmat ihmisjoukot ja ero alkuperäisen ja kopioidun taideteoksen välillä muuttuu sosiaalisesti merkityksettömäksi. Tutkielman ensisijainen tutkimuskysymys on, voiko aura muodostaa esseetä laajemman käsitteellisen kokonaisuuden osana Benjaminin myöhäistuotantoa? Tutkielma tarkastelee auran käsitteen luonnetta, pyrkien muodostamaan käsitteestä tulkinnan vaihtoehtona Benjaminin reseptiohistoriassa kannatusta saaneelle käsitykselle aurasta autenttisen taideteoksen synonyyminä. Tutkielman toinen tutkimuskysymys pohtii auran suhdetta nykytaiteeseen. Mitä aura voi mahdollisesti kertoa nykytaiteen piirteistä ja taiteesta nykyisyydessä? Tutkielman kirjallisuus muodostuu Benjaminin myöhäistuotannon primäärilähteistä, Benjaminia käsittelevästä kommentaarikirjallisuudesta, paikkasidonnaista teoriaa käsittelevästä kirjallisuudesta sekä nykytaideteoksia taustoittavista verkkolähteistä. Auran tulkitsemisen kannalta tutkielman keskeisimmät lähteet mainitun “Taideteos-esseen” lisäksi ovat Benjaminin hashiksen käyttöä koskevat muistiinpanot sekä esseet “Pieni valokuvauksen historia” (1931) ja “Silmä väkijoukossa” (1939). Tutkielma käy läpi Benjaminin myöhäiset elämänvaiheet, myöhäisen tuotannon keskeiset teemat sekä esittelee mainittua Benjaminin primäärikirjallisuutta erilisessä luvussaan. Tutkielma käy läpi Theodor W. Adornon esittämän kritiikin koskien auraa “alkuperäisyyden myyttinä”, Giorgio Agambenin Benjaminia koskevan tulkinnan taiteen ja uskonnon välisen suhteen historiallisesta muutoksesta sekä Jacques Rancièren Benjaminia koskevan kritiikin taiteen ja politiikan välisestä suhteesta. Mainitut teemat koskevat myös tutkielmassa käsiteltävää kysymystä nykytaiteen yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta luonteesta. Tutkielman perusteella voidaan väittää, että Benjaminin myöhäistuotannosta on mahdollisuus muodostaa auraa koskien ”Taideteos-esseetä” laajempi tulkinnallinen kokonaisuus. Tutkielma väittää, että aura voidaan käsittää taidetta kuvaavan historiallisen muutoksen ohella myös yksilöllisen havainnon kohteena ja taidekokemuksen piirteenä. Aura muodostaa myös teeman inhimillisen kokemuksen yleisestä historiallisesta muutoksesta. Tutkielma esittää auralla olevan yhteys paikkasidonnaisen taiteen historialliseen kehitykseen ja piirteisiin. Näitä ovat paikkasidonnaisen taiteen tapa irtaantua modernin taiteen keskeisistä ideaaleista koskien taideteoksen muotoa, objektikeskeisyyttä sekä taideteoksen mediumiin liittyviä kysymyksiä. Tutkielman mukaan aura ilmentää myös nykytaiteelle ominaisen näyttelykeskeisyyden luonnetta sekä sopii multimediaalisten paikkasidonnaisten taideteosten tarkasteluun. Auran ajallinen yhteys paikkasidonnaiseen taiteeseen perustuu auran sopivuudessa paikkasidonnaisten taideteosten väliaikaisuudelle.

Tutkielman aihe on subliimi IC-98:n teoksissa Arkhipelagos (Navigating the Tides of Time), Epokhe (The Last Sixth of the Final Hour) ja Nekropolis. Teoksia tarkastellaan tutkielmassa subliimin ilmentyminä, jäljittäen niiden sisällöllisiä ja esteettisiä yhteyksiä sekä historialliseen subliimiin, että subliimin nykymuotoihin. Subliimi estetiikan ja taideteorian käsitteenä juontaa juurensa antiikin aikaan ja kohosi keskeiseen rooliin 1700-luvun teoreetikkojen teksteissä. Puhuttiin sitten psykologisesta ilmiöstä, metafyysisestä esteettisestä kokemuksesta tai luonnon tai taiteen objektista, subliimi vakiintui tarkoittamaan jotain intensiivisyydessään ja mahtavuudessaan mittaamatonta ja käsittämätöntä. Subliimi sai uusia muotoja postmodernin teorian piirissä ja on jatkanut eloaan estetiikan tutkimuksessa, taideteoriassa ja taiteessa nykypäivään saakka. Tutkielmassa tehdään katsaus subliimin historiaan käymällä lyhyesti läpi subliimin teorian keskeisten ajattelijoiden Edmund Burken, Immanuel Kantin ja Jean-François Lyotardin teorioiden perusajatukset. Tämän kautta luodaan pohja pohdinnalle siitä, millä tavoin IC-98:n teokset kytkeytyvät subliimin historiaan ja subliimia tavoittelevan taiteen traditioon. Teoksille etsitään yhtymäkohtia niin romantiikan subliimia heijastelevasta maisemamaalauksesta, kuin postmodernin subliimin teorian ajatuksesta subliimista sen esittäjänä, jota ei voi esittää. Teokset liitetään tutkielmassa apokalyptisen subliimin kategoriaan, jonka historialliseen ja nykymuotoiseen estetiikkaan ja aihemaailmaan ne monella tasolla yhdistyvät. Apokalyptinen subliimi on saanut uusia piirteitä ekologisen kriisin aikakaudella: antroposeenin aika on tuonut subliimin teorian ratkaistavaksi kysymyksiä ihmisen muuttuneen luontosuhteen ja luonnonsubliimin olemuksesta, sekä subliimin poliittisesta potentiaalista. IC-98:n videoinstallaatiot kytkeytyvät monitahoisesti näihin kysymyksiin: ne käsittelevät sivilisaatioiden ja ekologioiden vaiheita allegorisen kuvakerronnan kautta, ja niissä ollaan sekä luonnon subliimina pauhaavan voiman, että ympäristöpoliittisten sisältöjen äärellä. Taideteosten ja subliimin suhdetta käsiteltäessä on tarpeen huomioida myös taiteelliseen subliimiin liittyvä problematiikka ja sen keskeiset kysymykset nykyteorian piirissä. Tutkielmassa luodataan tämän keskustelun eri haaroja ja taiteellisen subliimin mahdollisia muotoja. Subliimin kokemuksen mahdollisuutta taiteen kontekstissa pohdittaessa tutkielmassa lopulta painottuu Kantin teoriasta lähtevä ja Lyotardin edelleen jalostama ajatus subjektin mielessä tapahtuvasta subliimista, sekä katsojan position ja esteettisen filtterin merkitys. Tutkielman loppupäätelmissä IC-98:n teosten esitetään olevan nykytaiteen subliimin ytimessä voimakkaan illusorisina, kokonaisvaltaisina ja moniaistisina kokemuksina, jotka luovat potentiaaliset edellytykset subjektiiviselle subliimille kokemukselle ja subliimin taiteen poliittisen potentiaalin ilmenemiselle, sekä ajankohtaisten sisältöjen käsittelemiselle subliimin estetiikan keinoin.