Browsing by Subject "paikka"

Tutkielman tavoitteena on tarkastella paikkoja niissä marokkolaistaustaisten kirjailijoiden espanjankielisissä kertomakirjallisuuden teksteissä, joissa esiintyy muuttoliikettä kuvaava matka. Tutkielman aiheen taustalla on Maghrebin alueen postkoloniaalinen espanjankielinen kirjallisuus, joka on toistaiseksi ollut varsin vähän tutkittu alue espanjankielisen kirjallisuuden piirissä. Tutkielmassa selvitetään, millaisia tässä kontekstissa esiintyvät kirjalliset paikat ovat, ja millainen suhde tekstien päähenkilöillä on kuvattuihin paikkoihin. Menetelmänä tutkielmassa käytetään ranskalaisen Bernard Westphalin kehittämää tieteenrajat ylittävää geokritiikkiä, ”la géocritique”, jonka teoreettinen tausta perustuu postmodernin liikkeen ajatuksiin ajan ja tilan muuttuneesta suhteesta sekä vertailevan kirjallisuudentutkimuksen viimeaikaisiin kysymyksiin. Teoreettinen viitekehys yhdistää näin vertailevan kirjallisuustieteen, postkolonialistisen kirjallisuuden ja kulttuurimaantieteen aloilla tehtyä tutkimusta. Metodin tukena tutkielmassa hyödynnetään lisäksi Mieke Balin narratologisen tutkimuksen mallia. Aineistona tutkimuksessa on käytetty kymmentä espanjankielistä tekstiä seitsemältä eri marokkolaistaustaiselta kirjoittajalta. Yksi korpuksen teksteistä on romaani ja loput ovat novelleja. Kaikissa aineiston teksteissä esiintyy muuttoliikettä kuvaava matka joko fyysisenä tai kuvitteellisena kokemuksena, ja sitä kuvataan tutkimuksessa termillä ”viaje migratorio”. Geokritiikin mallia noudattaen teksteistä on ensin poimittu niissä esiintyvät paikat, joita on sen jälkeen tutkittu niiden ympäröivään todellisuuteen liittyvien viittaussuhteidensa kautta. Toiseksi päähenkilöiden suhdetta löydettyihin paikkoihin on tutkittu heidän perspektiivejään ja tilaan liittyviä huomioitaan tarkastelemalla. Lisäksi tutkimuksessa on metodin mukaisesti huomioitu paikkojen mahdolliset intertekstuaaliset viittaukset sekä niiden kulttuurinen ja historiallinen kerrostuma, jotka vaikuttavat käsitykseemme paikoista. Tutkimuksessa havaittiin kaikkia geokriittisessä mallissa esiintyviä paikkojen viittaussuhteita, mutta muuttoliikettä kuvaavan matkan keskeiseksi elementiksi muodostuivat kuvitteelliset paikat, kuten unet, unelmat ja muistot, sekä fyysiset paikat, jotka saivat metaforisia ulottuvuuksia. Erityisesti meri ja Gibraltarin salmi esiintyvät teksteissä sekä yhdistävänä siltana että erottavana muurina. Lisäksi tutkimus osoittaa, että päähenkilöiden perspektiivi häilyy yhtäältä kotoisen tuttuuden ja toisaalta vieraan ja eksotisoivankin katseen välillä. Tätä näkökulmaa kuvaavat etenkin yksinäisyyden, poissulkemisen ja vieraantuneisuuden kokemukset. Päähenkilöiden suhde paikkoihin oli verkostomainen ja vaihtui ajan myötä. Tutkimuksessa päätellään, että ajan ja paikan suhde teksteissä on dynaaminen ja vaihteleva. Henkilöiden kokemukset paikoista ja heidän tilankäyttönsä paljastavat lisäksi muuttoliikettä kuvaavan matkan monimutkaisen ajallisen ja paikallisen ulottuvuuden sekä sen, että matka ei välttämättä koskaan pääty. Ennen kaikkea tällaisen matkan paikat osoittautuivat eräänlaiseksi kolmanneksi tilaksi, josta käsin päähenkilöt käsittelivät suhdettaan ympäröivään yhteiskuntaan, esittivät poliittista ja sosiaalista kritiikkiä sekä pohtivat monimutkaisia identiteettikysymyksiä. Tutkimuksesta voidaan yleisesti päätellä, että marokkolaistaustaiset kirjailijat osallistuvat omalta osaltaan Välimeren alueen ajankohtaisiin kysymyksiin sekä muuttoliikettä koskevaan keskusteluun yleensä. Heidän tekstinsä eivät mukaudu Marokon aluetta ja muuttoliikettä kuvaaviin yksipuolisiin tai yksinkertaistaviin selityksiin, vaan niissä esiintyy erilaisia vivahteita ja todellisuuksia, jotka herättävät lukijan pohtimaan myös omaa näkökulmaansa ja suhdettaan ympäröivään tilaan. Tutkimus tuo niin ikään esiin, miten espanjankielinen kirjallisuus ulottuu nykyään myös perinteisten valtiollisten rajojen ulkopuolelle, mikä haastaa omalta osaltaan käsitykset kansallisista kirjallisuuden kaanoneista.

Tarkastelen tutkimuksessani kolmen uskonnon; juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jakamaa Jerusalemin kaupunkia 1800-luvun alkupuoliskon matkakertomuksissa. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Miten paikan merkitys rakentuu eri uskontojen matkailijoiden matkakertomuksissa ja miten matkailijat rakentavat kunkin uskonnon identiteettiä kaupungissa. Käytän lähteenäni kuutta eurooppalaista matkakertomusta, joista kaksi on juutalaisten, kolme kristittyjen kertomuksia sekä yksi muslimin kertomus. Tutkimukseni teoreettinen lähtökohta yhdistyy kulttuurihistorian, uskontotieteen ja kulttuurimaantieteen kontekstiin, mutta tulkitsen paikan merkitystä ja sen identiteettiä lähinnä kulttuurimaantieteen valossa. Tutkimukseni osoittaa, että Jerusalemin merkitys juutalaisille rakentuu matkakirjoittajilla juutalaisten menneisyydestä ja historiasta kaupungissa. Se merkitsi juutalaisille kokonaisuutena heidän esi-isiensä ja kuninkaidensa muinaisen suuruuden kaivattua paikkaa. Juutalaiset kävivät kaupungissa muistelemassa menneisyytensä paikkoja: tuhoutuneiden temppeleidensä paikkaa sen jäljelle jääneellä läntisellä tukimuurilla tai esi-isiensä hautapaikoilla. Matkakertomuksissa kaupungin juutalaisuuden identiteetti rakentuu menneen loiston muistamisesta kontrastina juutalaisten tuon hetkiseen köyhyyteen ja ahdinkoon kaupungissa. Kristityille kaupungin merkitys rakentuu kristinuskon keskeisten tapahtumien paikkojen näyttämöllä, jolla olivat tapahtuneet käänteentekevät hetket: Kristuksen elämä maan päällä, kuolema sekä ylösnousemus. Merkityksellisin paikka sijoittuu kristinuskon keskukseen, eri uskontokuntien jakamaan Pyhän haudan kirkkoon, jossa kristityt matkailijat antoivat paikalle merkityksiä kertomalla kokemuksistaan. Kristinuskon identiteetti rakentuu kuitenkin matkakertomuksissa eri kirkkokuntien riitaisuudesta ja kilpailusta pyhillä paikoilla. Muslimeille Jerusalemin merkitys rakentuu vallasta kaupungissa sekä kaupungin, sen pyhien paikkojen ja ihmisten hallinnasta turkkilaisten osmanien tai egyptiläisten arabien ollessa virallisesti hallitsijoina. Paikkojen merkitys syntyy myös pyhiinvaelluksen paikoissa Temppelivuoren kahdessa temppelissä: Kalliomoskeijassa ja al-Aksa-moskeijassa, jonne Profeetta Muhammed oli tehnyt yöllisen taivasmatkan. Matkalaisten kertomuksissa kaupungin muslimi-identiteetti rakentuu pääosin koko kaupungin ja sen pyhien paikkojen hallinnasta. Sen lisäksi, että Jerusalem oli tuona aikana kolmen uskonnon jakama kaupunki tilallisesti ja maantieteellisesti, oli se myös eri matkailijoiden ja paikallisten asukkaiden jakama kohtaamispaikka. Jerusalemin merkitys matkakertomuksissa syntyy kaupungin, sen pyhien paikkojen ja ihmisten niin matkailijoiden kuin sen asukkaiden kohtaamisessa sekä menneen ja nykyisen kohtaamisen kontekstissa.

My master`s thesis is a comparative study in which I study the role of the forest in classical and modern literature – similarities and differences. The sub-questions focus on the forest as a place, symbol, and allegory. As material, I use four Finnish fiction works; two of them represent classic literature and two represent modern literature. The works are: Seitsemän veljestä (1870) by Aleksis Kivi, Havukka-ahon ajattelija (1952) by Veikko Huovinen, Uniin piirretty polku (2009) by Helena Waris and Kultarinta (2014) by Anni Kytömäki. The theoretical starting point is ecocriticism, which means the representation of human and non-human relationships. The work also features material ecocriticism, which focuses on non-human agency and the liveliness of matter. The research method is close reading, where the work is analyzed in detail and systematically with the help of text samples. Regarding the results, in Kultarinta (2014) the concern about the destruction of the biosphere was the most visible. The different attitudes related to climate change can be seen in the forest relationships of the main characters. For example, in Seitsemän veljestä (1870), the forest is more the scene of events and an adventure environment. On the other hand, already in Havukka-ahon ajattelija (1952), the forest is equated with the fate of the nation.

Tämä tutkielma käsittelee kodin kokemuksia ja kuulumisen tunteen muodostumista Suomenlinnan historiallisessa merilinnoituksessa, joka on sekä suojeltu maailmanperintökohde että Helsingin merellinen kaupunginosa. Tutkielma nojaa vahvasti arjen elämän tutkimukseen. Tarkastelen aineistoni kautta, kuinka paikkaan kuulumista ja paikkaan kiinnittyviä valtarakenteita eletään ja uusinnetaan arkisissa käytänteissä ja sosiaalisissa kohtaamisissa. Suomenlinnan merilinnoitus valikoitui tutkimuskohteeksi, koska se mahdollistaa kodin kokemusten ja asukkaiden ja tilan vuorovaikutuksen monipuolisen tarkastelun sekä urbaanissa kaupunkitilassa, suojellussa maailmanperintökohteessa että turistikohteessa. Tutkielman aineisto koostuu etnografisesta materiaalista, johon kuuluu haastatteluja, valokuvia ja Suomenlinnassa tehtyjen havainnointikierrosten tuottamia muistiinpanoja. Yhdeksän Suomenlinnan asukkaan haastattelut ja haastattelujen yhteydessä otetut valokuvat muodostavat aineiston keskeisimmän osan. Haastattelut ovat puolistrukturoituja teemahaastatteluja, jotka toteutin kävelyinä Suomenlinnassa. Kävelyhaastattelu on etnografinen tutkimusmenetelmä, joka tarjoaa monia etuja, kun halutaan tutkia paikkaan liittyviä kokemuksia ja paikan roolia eletyssä arjessa. Haastatteluissa pyrin selvittämään paikkasuhteen muodostumiseen vaikuttavia tekijöitä ja kotiin liitettyjä merkityksiä arkisten reittien ja rutiinien sekä asukkaiden kokemuksissa merkityksellisten paikkojen kautta. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat kodin ja kuulumisen tunteen käsitteet, joita tarkastelen alue- ja kulttuurintutkimukselle tyypillisesti poikkitieteellisesti. Tutkielmassa pyrin tuottamaan tietoa Suomenlinnan asukkaiden kuulumisen tunteen, kodin merkitysten ja paikkasuhteen muodostumisesta jokapäiväisessä elämässä. Tutkin, miten erilaiset tilat ja käyttäjäryhmät vaikuttavat oman tilan kokemiseen ja millaisia rajaamisen prosesseja tapahtuu yksityisen ja julkisen tilan raja-alueilla. Tutkielma osoittaa, että paikkaan kuuluminen on monimutkainen tilallinen prosessi, joka rakentuu sosiaalisissa ja kulttuurisissa merkityksenannoissa, erilaisista rajanvedon prosesseissa ja ajallisissa suhteissa. Tutkielmassa nousee esiin, miten monimutkainen ja monista elementeistä muodostuva kokonaisuus kodin ja kuulumisen tunne on. Aineiston valossa koti voi olla epämääräisesti rakentuva ja ajallisesti elävä asia, joka laajentuu fyysisen asunnon rajojen ulkopuolelle asukkaiden toimintaympäristöön, joka rakentuu sosiaalisissa suhteissa ja arkisissa käytänteissä ja kulkureiteissä. Informanttien arkiset tavat olla yhteydessä fyysiseen ympäristöönsä edistävät kuulumisen tunteen syntymistä ja vaikuttavat ympäröivän tilan kokemiseen. Tutkielma osoittaa myös etnografisen kävelyhaastattelun edut paikkaan liittyvien kokemusten ja jokapäiväisen elämän tarkastelussa suhteessa perinteiseen istumahaastatteluun.

Tutkimus käsittelee Puolustusvoimien erityistehtävissä palvelleiden henkilöiden muistoja ja kokemuksia varusmiesaikaan liittyvistä tiloista. Tutkimuksessa yhdistyy folkloristisen muistitietotutkimuksen ja tilateorian näkökulmat. Tutkielman teoreettinen viitekehys sijoittuu ymmärtävään muistitutkimukseen. Tutkimuksessa sovellan Henri Lefebvren, Doreen Masseyn ja Tor Hernesin tilateorioita. Lefebvren teoria tarjoaa tutkimukselle käsitteitä tilojen sosiaalisesta ja kulttuurisesta merkityksestä, Masseyn teoria korostaa tilojen dynaamisuutta ja moninaisuutta ja Hernesin teoria auttaa tarkastelemaan tilallisuutta organisaation näkökulmasta. Tutkimuksessa käytän teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Sisällönanalyysiä hyödyntämällä pyrin löytämään aineistosta tyypillisiä kertomuksia, jonka jälkeen lähestyn aineistoa uudestaan tilateorioita hyödyntäen. Analyysimenetelmänä käytän lähilukua, joka tarjoaa mahdollisuuden yksityiskohtaisten tulkintojen vertailuun ja kokonaisuuden hahmottamiseen. Tarkastelen muistelutekstejä kiinnittäen huomiota muistelijoiden esiin nostamiin fyysisiin, sosiaalisiin ja mentaalisiin tiloihin, sekä niille annettuihin merkityksiin. Tutkimuksen tavoitteena on avata uusia näkökulmia varusmiesten käyttämiin tiloihin muistitietotutkimuksen ja tilateorioiden valossa. Tutkimuksessa pyrin myös syventämään ymmärrystä varusmiesten arjesta ja tilallisuuksista, sekä todentamaan tilateorioiden soveltuvuutta muistitietotutkimukseen. Tutkimusaineisto koostuu varusmiespalvelukseen liittyvistä muisteluista, jotka olen kerännyt kirjallisten teemakyselyjen avulla. Aineisto sisältää vuosina 2014–2019 erityistehtävissä palvelleiden henkilöiden kertomuksia ja kokemuksia oman varusmiespalveluksensa ajalta. Tutkielma tuo esiin tilakokemuksen yksilöllisyyden sekä tilojen muuttuvuuden varusmiesten kokemusten kautta. Varusmiespalveluksen fyysiset, sosiaaliset ja mentaaliset tilat muodostavat kompleksisen verkoston. Sukupuoli voi vaikuttaa tilan kokemiseen ja merkityksiin. Tilojen kehittyminen ja muutos on jatkuvaa organisaation toiminnan ja ympäristön muutosten myötä. Tilateorioiden hyödyntäminen tutkielmassa mahdollistaa uuden näkökulman varusmiespalvelukseen liittyvien muistojen tarkasteluun ja jäsentämiseen, korostaen tilojen välisiä yhteyksiä, sekä niiden merkitystä kokonaisuuden ymmärtämisessä.

Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka tanskalaisartisti Myrkur heijastaa pohjoisuutta, pohjoista identiteettiä ja estetiikkaa tuotannossaan. Laadullinen sisältöanalyysi paljastaa, millaisin keinoin Myrkur esittää pohjoisuuteen liittyviä mielikuvia niin musiikissaan kuin visuaalisessa ilmaisussaan, luoden kokonaisvaltaisen pohjoisen kuvan artistiudestaan. Teoreettisesti tutkimus perustuu sekä ekomusikologiaan eli ekokriittiseen musiikintutkimukseen, erityisesti paikallisuuteen ja topofiliaan että borealismiin. Pohjoisuus näkyy Myrkurin taiteessa strategisena essentialismina, jossa pohjoista kuvastoa hyödynnetään tarkoituksellisesti imagon luomisessa sekä topofiliana, jossa suhde tiettyyn merkitykselliseen paikkaan korostuu. Analyysistä selviää, millaisin tavoin Myrkurin musiikki, erityisesti Folkesange-albumi, tarjoaa erilaisia näkökulmia paikallisuuteen ja pohjoisuuteen. Samalla tutkielma käsittelee pohjoisuuden ja borealismin erilaisia ulottuvuuksia ja kytkee Folkesangen osaksi 2020-luvun ekokriittisesti tulkittavissa olevaa musiikkia, vaikka Folkesange ei olekaan eksplisiittisen ekokriittinen albumi, voi siitä tehdä ekokriittisen tulkinnan kautta pohjoisuuteen, paikkaan ja ihmisen luontosuhteeseen liittyviä havaintoja. Tutkielmasta muodostuu kokonaiskuva siitä, että pohjoisuutta representoivaksi tulkittavat musiikilliset ja visuaaliset aiheet toimivat osana koherentin artisti-imagon rakennusta.

Tutkielmassa tarkastellaan Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta – These little town blues are melting away -näytelmätekstiä (2011) ihmisen ja luonnon välisen suhteen moninaisten ilmenemisen muotojen ja niiden merkitysten kautta. Keskiössä ovat ihmisten, eläinten ja paikkojen läsnäolon, keskinäisen vuorovaikutuksen sekä toimijuuden kysymykset ekokatastrofin kynnyksellä ja sen lopulta tapahtuessa. Vuorovaikutusta, läsnäoloa ja toimijuutta tarkastellaan näytelmän keskeisen aiheen, ilmastonmuutoksen, valossa. Ilmastonmuutoksen merkittävin ilmenemismuoto näytelmässä on merenpinnan nouseminen: näytelmässä Itämeren rannalle sijoittuvan kylän asukkaat kohtaavat (ilmaston)muutoksen joutuessaan pakenemaan nousevaa merenpintaa tai muutoin reagoimaan siihen. Merenpinnan nousu motivoi näytelmän hahmoja toimintaan tai toisaalta tuo esiin anti-toimijuuden, kuten kykenemättömyyden tai haluttomuuden toimia. Tapahtumien synnyttämisen lisäksi merenpinnan nousu luo näytelmälle esteettisen kehyksen. Tutkielman teoreettinen viitekehys painottuu ekokriittiseen tutkimussuuntaukseen. Työn edetessä kuitenkin kävi ilmi, että posthumanismia teoriana ei voi kokonaan ohittaa, sillä jo tutkielman kysymyksenasettelussa ristivalottuvat sekä ekokriittinen että posthumanistinen sävy. Ekokritiikki taustateoriana vahvistaa tehtyä tulkintaa ilmastonmuutoksesta näytelmän keskeisenä aiheena ja siten motivoi ja perustelee tutkielman näkökulman valinnan. Tutkielmassa käytetään myös monitieteellistä paikan käsitettä tarkastellessa näytelmän tapahtumapaikkojen (kuten metsä, kylä ja palvelukeskittymä Onni-keskus) merkityksiä. Paikka-käsite on oleellinen myös hahmoteltaessa näytelmän tapahtumaympäristöä kokonaisuutena sekä muutoksen näyttämönä. Analyysissa merkityksellisiksi kasvavat näytelmän henkilöhahmojen (osin muuttuva) suhde luontoon ja sen merkitykset, ihmis- ja eläinhahmojen lajienvälisyyden kysymykset sekä tapahtumapaikat suhteessa toimintaan. Luonto esimerkiksi näyttäytyy näytelmän henkilöhahmoille hyvin erilaisin tavoin; eräille se on näkyvimmin läsnä ja totta erilaisten representaatioiden muodossa, toiselle taas meressä uidessa, ikään kuin luontoon sulautuessa. Joku katsoo luontoa resurssina, toisille kokemus luonnosta on niin kaukainen, että edes kodin lattian läpi nouseva merivesi ei auta ymmärtämään, mitä tapahtuu. Kun näytelmän keskeinen käänne eli kodeista evakuointi tai muilla tavoin lähteminen tapahtuu, asetelma muuttuu merkittävästi. Joidenkin kohdalla se tarkoittaa luontosuhteen syvenemistä ja vahvistumista dramaattisinkin tavoin, osan ohittaessa ekokatastrofin aivan viimeiseen asti. Tutkielma tuo esiin, kuinka monenlaisia motiiveja, tunteita, reaktioita ja toimintaa merenpinnan nouseminen synnyttää, ja miten monin eri tavoin niitä voi tulkita. Kun maa muuttuu mereksi, tämä tulee näkyväksi ja todeksi niin näytelmän ihmis- kuin eläinhahmoillekin. Esiin piirtyvät myös tapahtumien syyt ja seuraukset. Merkittäväksi näytelmässä nousee ajatus kaiken yhteydestä: ekokatastrofi, joka tapahtuu kylässä harmaan meren laidalla, tapahtuu jossain muodossa myös muualla, kaikkialla.

Tiivistelmä – Referat – Abstract This partly autoethnographical study of homelessness within highly mobile people asks if the meaning of home changes and how it changes when people do not have a fixed point of dwelling. It aims to shed light onto the question of space and place within social studies. This thesis combines personal narrative with semi-structured interviews in order to provide better understanding of the seemingly simple concept of ‘home’. The fieldwork was conducted in multiple locations around the world, following the mobile lifestyles of people working within the yachting industry. As the thesis focuses on the lifestyles of elites, it provides a different perspective to homelessness as the studies that focus on forced homelessness do. The ‘spatial turn’, which started in the late 1980’s, has changed the perception of space and place not only within anthropology but in other fields of academia as well. This thesis looks at how this theoretical approach has affected the way that space and place is reflected in everyday life. Utilising discourses from mobility and transnationalism studies, the aim is not to present highly mobile people as disconnected from place but, instead, to show how place and space are still meaningful. The analysis of different spatial perspectives concentrates on three different aspects: home as a dwelling place, home as a community and home as a nation. Through these approaches, the thesis makes the concept of home easier to understand. Another important element that this thesis reveals is how anthropologists should not forget the temporal aspect of life while putting more emphasis on spatiality. The thesis argues that only by combining these two elements, we can fully comprehend the implications of mobile lifestyle. Without the temporal aspect, the understanding of homelessness remains partial. Drawing from previous ethnographic studies of lifestyle migration, this thesis contributes to the discourse of rootedness and the implications of leaving one’s homeland. Identity and nomadic lifestyle are in a constant dialogue with each other, affecting the life trajectories of the “elite homeless”. This thesis looks at how time changes its shape, when life consists of short periods of time in multiple different locations. The interview material amplifies the paradox of the need for a permanent home and the urge to keep travelling. The thesis aims to show how once uprooted, the ability to relocate and return to location bound lifestyle becomes problematic. This thesis also aspires to show how autoethnography can be a useful tool for anthropologists. The writer’s personal experiences act as the structure around which other ethnographic material and the theory build on. As autoethnography is not widely used method in anthropology, the thesis looks into the history and two main branches of autoethnography.

Keväästä 2020 kevääseen 2023 koronakriisi ehti mullistaa maailmaa niin yksilöllisellä, yhteisöllisellä, kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla. Pandemian kriittisimmissä vaiheissa toimeenpantujen laajamittaisten rajoitusten myötä merkittävä osa ihmisistä ajautui koteihinsa eristyksiin. Tässä tutkielmassa tarkastelen suomalaisten kokemuksia pandemia-ajan sosiaalisesta eristäytymisestä ja kodin merkityksistä. Käytän tutkimusaineistonani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosina 2020 ja 2021 keräämiä Koronakevät- ja Koko vuosi koronaa -aineistoja. Kysyn, miten sosiaaliseen eristäytymiseen suhtauduttiin, minkälaisia kodin tilallisia muutoksia koronapandemian aikana tapahtui ja minkälaisia merkityksiä kodille paikkana pandemian aikana annettiin? Analysoin aineistoa aineistolähtöisen sisällönanalyysin sekä lähiluvun keinoin. Kytken tutkimusaiheen kodin käsitteen problematiikkaan ja maantieteilijä Doreen Masseyn teoretisointiin tilasta ja paikasta. Sosiaaliseen eristäytymiseen suhtauduttiin monin eri tavoin ja siihen liitettiin sekä positiivisia että negatiivisia merkityksiä. Yhtäältä eristäytyminen koettiin ulkopuolisista odotuksista ja paineista vapauttavana, arjen rauhoittajana ja mahdollisuutena keskittyä itselle merkityksellisiin asioihin. Toisaalta eristäytymistä varjostivat pelko sekä ahdistuksen ja yksinäisyyden kokemukset. Koronapandemian aikainen koti näyttäytyi niin turvapaikkana, olohuoneena, velvollisuutena, vankilana kuin paikkana, josta oli päästävä pois. Nämä kokemukset eivät välttämättä sulkeneet toisiaan pois, ja ne saattoivat olla ajassa muuttuvia. Pandemian aikana fyysinen asunto ja koti saivat erityisen merkityksen, kun kotiin oli eristäydyttävä. Myös asunnottomuus ja kodittomuus kytkeytyvät oleellisesti keskusteluun asumisesta. Asunnottomuus ja kodittomuus koronapandemian kontekstissa tarjoaisivatkin kiinnostavia näkökulmia jatkotutkimukselle.