Browsing by Subject "terveydenhuolto"

Sote-uudistusta on tehty Suomessa vuosien ajan, se on epäonnistunut moneen kertaan ja se on vaaliväittelyiden keskeisin aihe. Siihen liittyy valtavasti erilaisia intressitahoja kansainvälisistä terveyspalveluyrityksistä kolmannen sektorin järjestöihin ja kunnalliseen itsehallintoon liittyen. Tänä päivänä tuo hanke näyttää muuttavan suomalaisen hallintomallin perustavanlaatuisesti, kun maahamme suunnitellaan uutta väliportaanhallintoa eli maakuntaitsehallintoa. Tutkimus pyrkii selvittämään miten nykytilanteeseen on päädytty viimeisen kymmenen vuoden aikana. Toisaalta se pyrkii selvittämään miksi sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus kytkeytyy niin merkittävällä tavoin kunta- ja maakuntahallintojen uudistamiseen. Kolmantena pohdinnan alueena on tuoda esiin millaiset tekijät ovat vaikuttaneet uudistuksen polkuun, millaisia valtaresursseja eri intressitahoilla on ja ylipäänsä mitä nämä tahot ovat tavoitelleet. Tutkimuksen aineistona hyödynnetään viranomaismateriaaleja (ministeriöiden työryhmämuistioita ja -raportteja, hallitusohjelmia, hallituksen esityksiä, aihealueesta annettuja lakeja, valiokuntien lausuntoja sekä osin myös media-artikkeleita). Tutkimusmenetelmänä hyödynnetään prosesseja jäljittävää tapaustutkimusta. Lähteenä on aiempi tutkimus sekä alkuperäislähteet, kuten hallituksen esitykset ja valiokuntien lausunnot. Prosesseja jäljittävässä tapaustutkimuksessa olennaista on etsiä usein varsin rajallisesta aineistosta syy-seuraus-suhteita, joista voidaan päätellä prosessin vaiheita ja tapahtumien suhteita toisiinsa. Tutkimuksen lähtökohtana on löytää sote-uudistuksesta polkuriippuvuuteen liittyviä tekijöitä. Olennaisena tekijänä on tarkastella olemassa olevien instituutioiden merkitystä, uusien instituutioiden muodostumista ja itseään vahvistavia palauteprosesseja sekä vaihtoehtoisia ratkaisutapoja ja niiden hylkäämiseen johtaneita syitä. Tällöin voidaan tarkastella tehtyjen ratkaisujen pohjalta miksi yhtä käyttökelpoista vaihtoehtoa ei jossakin tilanteessa valittu ja ovatko muutokset tapahtuneet tietoisesti vai ajauduttiinko niihin sattumalta. Sote-uudistuksesta vuoden 2005 jälkeen on nähtävissä useita kriittisiä käännekohtia, joissa olisi voitu valita toinenkin reitti. Niistä ensimmäisenä voidaan pitää eduskuntavaalitulosta 2007, jonka jälkeinen hallitus päätti keskeyttää parlamentaarisen valmistelun. Vaikka kyseessä on tiedossa oleva, toistuva ja hallinnollinen tapahtuma, se samalla muutti poliittista asetelmaa perustavanlaatuisella tavalla. Seuraava kriittinen käännekohta oli vuoden 2011 eduskuntavaalitulos, sen jälkeiset vaikeat hallitusneuvottelut, joiden pohjalta hallituksen keskeiseksi tavoitteeksi nousi kuntauudistuksen toteuttaminen. Kuntauudistus kuitenkin tosiasiallisesti törmäsi jo alkumetreillään voimakkaaseen vastustukseen kuntien taholta ja vastustus huipentui, kun SDP ilmoitti vastustavansa pakkoliitoksia. Tämä käänne uhkasi viedä uudistuksen loputtomaan selvitysten ja minimaalisten uudistusten polulle. Tämän jälkeen hallituksen katse kääntyi sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteen uudistamiseen, jossa seuraava kriittinen käännekohta oli Orpon johtaman koordinaatioryhmän tulosten kaatuminen ja uuden sote-aluemallin varaan rakentuvan vaihtoehdon (Vapaavuoren valmistelu) valitseminen. Seuraava kriittinen käänne tapahtui helmikuussa 2015 kun perustuslakivaliokunta antoi kaksi kriittistä lausuntoaan, jotka kaatoivat hallituksen valmistelemat esitykset. Yksi kriittinen käännekohta oli Keskustan kotikunta- maakunta -mallin muodostaminen vuonna 2012 ja sen omaksuminen Sipilän hallituksen ohjelmaan keväällä 2015. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus on siten ollut puoluepoliittis-ideologisten tavoitteiden, vaalikauden aikataulullinen, perustuslaillisten oikeuksien, hallinnollisteknisten ja -valtasuhteiden välinen taistelukenttä. Kun jotakin osa-aluetta on kyetty edistämään, on siihen löytynyt vastus jonkin toisen osa-alueen puolelta. Tämä on johtanut kierteeseen, jossa kulloinkin käsillä ollutta mallia on paikkailtu ja tasapainotettu, mutta näistä muutoksista huolimatta kaikki aikaisemmat mallit ovat lopulta ajautuneet ylitsepääsemättömiin vaikeuksiin. Viime vuosien aikana tehdyt hallinnon ja palvelurakenteen uudistushankkeet ovat osoittaneet suomalaisen päätöksentekojärjestelmän monimutkaiset ja syvälliset ongelmat. Toisaalta tästä herää myös kysymys poliittisen tavoitteenasettelun karkaamisesta, voidaanko edes olettaa, että kyettäisiin muuttamaan perustavanlaatuisesti sellaisia asioita joissa yhteiskunnassamme intressit ja valta-asetelmat jakautuvat niin moniin osiin.

Syövän yleisyydestä johtuen sen ennaltaehkäisyyn, hoitamiseen ja hoitojen toteuttamiseen kehitetään jatkuvasti uusia menetelmiä. Terveydenhuoltoa pyritään tehostamaan teknologisilla ratkaisuilla, ja potilaita aktivoidaan omahoitoon. Tiedon kerääminen potilailta mahdollistaa yksilöllisen hoidon, jonka avulla voidaan ennaltaehkäistä oireita aiempaa paremmin. Syöpäpotilaan digitaalisen oireraportoinnin välineen, Noonan, luvataan olevan kokonaisvaltaisesti hyödyksi syöpähoidoissa: ongelmien ennaltaehkäisyn lisäksi sairaanhoitajan ja lääkärin aikaa säästyy sovelluksen hoitaessa osan työtehtävistä ja potilaat säilyttävät turvallisuudentunteensa saadessaan yhteyden hoitoyksikköönsä. Noona-sovellus syntyi julkisen sairaalan ja start up -yrityksen yhteistyönä. Noonan avulla digikytketty potilas tuottaa sairaudestaan tietoa, joka kiinnostaa toimijoita niin syöpätutkimuksen kuin kaupallisen lääkekehityksenkin piirissä. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia merkityksiä Noonan käyttäjät sovellukselle antavat. Lisäksi tarkastellaan sitä, millaista työtä potilas sovelluksen kautta tekee ja miten se vaikuttaa muiden toimijoiden tekemään työhön. Tutkimuksen aineisto koostuu potilaiden kirjoituksista, hoitotyöntekijöiden haastatteluista, yrityksen markkinointimateriaaleista sekä digitaalista oireraportointia tai Noonaa käsittelevistä mediateksteistä ja dokumenteista. Aineistonkeruu aloitettiin potilaiden kirjoitusten keräämisellä. Pian selvisi, että sovelluksen käyttö ei ollut levinnyt odotetusti, minkä seurauksena tutkimusasetelmaa muutettiin monia tutkimussijainteja kattavaksi tapaustutkimukseksi. Oireseurantaa osana syöpähoidon järjestämistä lähestytään yhteistuotannon näkökulmasta. Sosiaalisten maailmojen tutkimusperinne antaa välineitä monitoimijaisen areenan tarkasteluun. Abduktiivista sisällönanalyysiä on ohjannut digikytketyn potilaan ja potilaan työn käsitteet. Tutkielman tuloksina esitetään, että eri toimijoiden näkemykset sovelluksesta eivät asetu saumattomasti yhteen. Syöpäpotilaan, sairaanhoitajan, lääkärin ja yrityksen edustajan rakentamat representaatiot sovellukselle ovat hyvin erilaisia. Tehokkaan tiedonkeruun representaatio vaikuttaa onnistuvan parhaiten vakuuttamaan syöpätutkimukseen osallistuvat toimijat sovelluksen käytön hyödyllisyydestä. Julkisen sairaalan digikytketyt potilaat ja sairaanhoitajat mahdollistavat tiedonkeruun, ja yksityinen yritys voi myydä tietoa lääketeollisuudelle. Sovellus ei tuota luvattua helpotusta yhteydenpitoon kaikkien potilaiden kohdalla, mutta potilas osallistuu sovelluksen kautta oman hoitonsa järjestämiseen tekemällä luokittelu- ja raportointityötä. Hoitotyötä tekeville sovellus näyttäytyy usein kuormittavana lisätyökaluna. Digikytketty syöpäpotilas pyrkii mahdollistamaan oman hoitonsa asettumalla hänelle tarjottuun rakentavan yhteistuottajan rooliin.  Syöpähoidoissa vuorovaikutussuhde rakentuu ensisijaisesti potilaan ja sairaanhoitajan välille, ja positiivisen suhteen luominen edellyttää osapuolilta tunnetyön tekemistä. Sairaanhoitaja toimii välikätenä apua tarvitsevien potilaiden ja kiireisten lääkärien välissä, mihin Noonan on esitetty tarjoavan tukea. Sovelluksella pyritäänkin korvaamaan syöpähoidoissa tehtävää tunnetyötä, mutta Noonalle asetettu pyrkimys rakentaa kumppanuutta hoitoyksikön ja potilaan välillä epäonnistuu. Noona on lähinnä fyysisten oireiden raportointiin ja niistä kootun tietopankin kokoamiseen tarkoitettu digitaalinen työkalu, joka tuottaa hyötyä enemmän markkinatoimijoille kuin hoitojärjestelmälle. Tunnetyön huomioiminen ja siihen resurssien kohdentaminen voisi parantaa syöpähoitoja kokonaisvaltaisemmin kuin teknologinen instrumentti. Syöpätutkimuksen ja -innovaatioiden tulisi palvella syöpähoitojen ja terveydenhuollon ensisijaista käyttäjää, potilasta.

Introduction Lifestyle change recommendation from healthcare professional can motivate people to improve their lifestyles and decrease the risk for non-communicable diseases (NCD). Previous evidence show that lifestyle change recommendations are provided insufficiently in healthcare. Unhealthy diet, physical inactivity, excessive use of alcohol and smoking are lifestyle factors that can be influenced to prevent or delay the development of NCDs. Aims This Master´s thesis aim was to investigate the quantity of received lifestyle change recommendations from healthcare professionals in Finland, and whether sociodemographic factors influence on receiving them. We also studied whether there are differences between lifestyles (diet, physical activity, smoking and alcohol consumption) and risk factors (hypertension, dyslipidemia, hypergly-caemia and overweight or obesity) among those who received lifestyle change recommendations and those who did not. Materials and methods Cross-sectional data (n=5125) from FinHealth-2017 -study, by the Finnish institute of Health and Welfare were used in this study. Variables concerning lifestyle change recommendations, lifestyle and metabolic risk factors were gathered by questionnaires and certain risk factor variables were measured in health examinations. Statistical analyses for continuous variables were performed by analysis of covariance (ANCOVA) and by crosstabulation for categorial variables. Results Received lifestyle change recommendations were reported by 25 % of participants. Nurses were reported as provider of the recommendation twice as often as doctors. Age group from 50 to 70 years reported receiving recommendations the most. Lifestyle- and metabolic risk factors were more com-mon among those who received lifestyle change recommendations, but quality of diet did not differ notably. Conclusions Results suggest that the quantity of received lifestyle change recommendations from healthcare professionals is low, considering the lifestyles and the prevalence of risk factors in Finnish population. Thus, it is possible, that risk factors for NCDs are not identified in healthcare practise, or that lifestyles are not raised as an issue during healthcare visits with patients that are still relatively healthy, without comorbidity. Results suggest that lifestyle guidance and primary prevention should be made a priority to prevent NCDs and enable adequate public healthcare for all in the future.

Syömishäiriöt ja niiden oireet ovat yleistyneet viime vuosikymmeninä. Ne koskettavat kaiken ikäisiä sukupuolesta riippumatta. Syömishäiriöt aiheuttavat niin psyykkisiä, fyysisiä kuin sosiaalisiakin haittoja, jotka ovat pahimmillaan hyvin vakavia. Tutkimusten mukaan varhainen puuttuminen ehkäisee oireiden pahenemista ja parantaa toipumisennustetta. Syömishäiriöön sairastuneen on usein itse vaikea ymmärtää avuntarvettaan, ja siksi terveydenhuollon ammattilaisten on tärkeää tunnistaa syömishäiriön oireet ja ottaa ne puheeksi. Aiempien tutkimusten mukaan syömishäiriöiden tunnistaminen terveydenhuollossa on heikkoa ja moni sairastunut jää vaille hoitoa. Tämän laadullisen maisterintutkielman tarkoituksena oli kuvata, minkälaista on terveydenhuoltoalalle valmistuvien ammattilaisten osaaminen syömishäiriöistä Suomessa. Tutkielmassa selvitettiin, minkälaista opetusta terveydenhuoltoalan opiskelijat olivat saaneet ja minkälaiseksi he arvioivat oman osaamisensa syömishäiriöihin liittyen. Tutkielman aineisto kerättiin loppuvuodesta 2021 sähköisen kyselyn avulla, johon vastasi 47 vastaajaa. Vastaajat edustivat yhdeksää eri terveydenhuollon ammattia ja olivat joko vastavalmistuneita tai valmistumassa olevia. Aineisto analysoitiin induktiivisen sisällönanalyysin avulla. Tulosten perusteella syömishäiriöihin liittyvä opetus on epätasalaatuista niin sisällöltään kuin määrältään. Opetus on enimmäkseen vähäistä ja toisinaan jopa olematonta. Opetuksessa painottuvat tunnetuimmat syömishäiriöt eli anoreksia ja bulimia. Keskeisimmiksi puutteiksi terveydenhuoltoalalle valmistuvien osaamisessa nousevat syömishäiriöiden tunnistaminen ja puheeksi ottaminen. Osalla terveydenhuoltoalalle valmistuvista on syvällisempää osaamista syömishäiriöistä. Vahvempi osaaminen pohjautuu esimerkiksi käytännön harjoitteluun syömishäiriöiden hoitoon erikoistuneessa yksikössä tai syömishäiriöiden valitsemiseen opintoihin liittyvän tehtävän aiheeksi. Tutkielman tulosten perusteella on tärkeää kehittää terveydenhuoltoalalle valmistuvien osaamista syömishäiriöistä, ja näin varmistaa, että kaikilla alalle valmistuvilla on riittävät valmiudet syömishäiriötä sairastavan tunnistamiseen ja auttamiseen. Terveydenhuoltoalan opetuksessa tulisi kiinnittää huomiota erityisesti syömishäiriöiden monimuotoisuuden ymmärtämiseen ja oireiden tunnistamiseen sekä harjoitella syömishäiriöiden puheeksi ottamista. Jatkossa olisi hyvä selvittää tarkemmin, miten terveydenhuollon ammattilaiset osaavat tunnistaa ja ottaa puheeksi syömishäiriöiden oireita.

Tässä tutkielmassa tutustutaan terveydenhuollon käsitteisiin: saatavuuteen, rahoitukseen, hyödyntämiseen, kansalliseen terveydenhuoltoon ja niihin vaikuttaviin tekijöihin. Saatavuus määritellään mahdollisuudella tyydyttää terveystarpeita. Terveydenhuollon rahoituksella tarkoitetaan varojen keräämistä, rahastojen muodostamista ja palveluiden ostamista. Palveluiden hyödyntämiseen vaikuttavat yksilön käyttäytymisen lisäksi sosioekonominen asema ja palveluiden saatavuus. Kansallisella terveydenhuollolla tarkoitetaan koko väestön mahdollisuutta terveyspalveluiden käyttöön tarpeen tullen kohtuuhinnalla. Terveysalan ammattilaisten epätasainen maantieteellinen jakautuminen sekä pienituloisuus ja korkeat palvelumaksut vähentävät saatavuutta sekä pohjoismaissa, että Itä-Afrikassa. Pienituloisuus ja korkeat palvelumaksut ovat kuitenkin pienituloisissa maissa moninkertainen ongelma verrattuna korkeatuloisiin maihin. “Out-of-Pocket payment” eli terveyspalveluiden omasta taskusta maksaminen ajaa pienituloisia köyhyyteen. Pohjoismaissa palvelujen käyttämättömyys on yleisesti alhaista. Hyvinvointivaltioissa alhaiset henkilökohtaiset tulot ovat merkittävin hyödyntämistä vähentävä tekijä. Pienituloisissa maissa palveluiden käyttämättömyyttä lisää palveluiden huonoksi koettu laatu ja puutteet terveystiedoissa. Kansallinen terveydenhuolto on globaali tavoite, joka on saavutettu Suomessa vuosikymmenien kehityksen seurauksena. Jokaisella pysyvästi maassa asuvalla on oikeus sosiaaliturvaan, joka sisältää terveyspalvelut. Sub-Saharan Afrikassa tavoitteeseen ei olla vielä päästy. Esteinä ovat alhainen sairausvakuutuksen kattavuus, lukuisat sairausvakuutusjärjestelmät ja riittämätön valtion rahoitus. Ruanda on ainoa maa Sub-Saharan Afrikassa, joka on saavuttanut 80 % sairausvakuutuksen kattavuuden.

Sosiaali- ja terveysalaan sekä alan toimintaympäristöön kohdistuu muutospaineita, jotka vaativat alan organisaatioita uudistumaan. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten toimitilamuutos terveydenhuollon organisaatiossa vaikuttaa työntekijöiden kokemuksiin työhyvinvoinnista. Tarkoituksena on tutkia, mitkä tekijät uusissa monitoimitiloissa tukevat tai haittaavat työhyvinvointia sekä millaisia keinoja työntekijät käyttävät uusiin tiloihin sopeutumiseen ja tiloissa toimimiseen. Tutkimuksen tulokset antavat tietoa siitä, mitä eri tekijöitä tilamuutoksissa tulee huomioida terveydenhuollon ammattilaisten työhyvinvoinnin turvaamiseksi. Tulosten perusteella voidaan havaita, mitkä tekijät uusissa toimitiloissa auttavat työntekijöitä sopeutumaan muutokseen ja vähentämään kuormitusta. Tutkimus on kohdistunut yhteen terveydenhuoltoalan organisaatioon, jonka pohjalta terveydenhuollon ammattilaisten kokemuksia tilamuutoksesta tarkastellaan. Maisterintutkintutkielmaa varten saatu aineisto on kerätty osana Työterveyslaitoksen ja Tampereen yliopiston yhteistä tutkimushanketta. Aineistona on ollut 14 terveydenhuollon ammattilaisen yksilöhaastattelua. Haastatteluista puolet on toteutettu ennen tilamuutosta ja puolet tilamuutoksen jälkeen. Haastateltavat ovat olleet fysioterapeutteja, hoitajia ja psykologeja. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty sisällönanalyysiä. Tulosten perusteella tilamuutoksen hyvinvointivaikutukset liittyvät tilojen ja tavaroiden muutokseen, uusiin tietojärjestelmiin, työtehtävien ja työtapojen muutoksiin, työyhteisön muutoksiin sekä työntekijöiden vaikuttamismahdollisuuksiin. Monitilatoimistossa rauhattomuuden koetaan aiheuttavan häiriöitä työskentelyyn ja haasteiden tavaroiden säilyttämisessä ja kuljettamisessa paikasta toiseen nähdään heikentävän työn sujuvuutta. Lisäksi uusien tietojärjestelmien toimimattomuus koetaan kuormittavaksi, vaikka järjestelmien ajatellaan osittain myös helpottavan työtä. Monitoimitiloissa työskenteleminen näyttääkin vaativan työntekijöiltä uudenlaista ajanhallintaa ja työtapojen muuttamista. Lisäksi kollegoiden tapaaminen monitoimitiloissa koetaan vaikeaksi ja kollegoilta saatavan tuen kuvataan vähentyneen. Työntekijät kokevat vaikuttamismahdollisuutensa muutoksessa vähäisiksi. Työntekijöiden toiminnan näkökulmasta keskeistä on muutokseen sopeutuminen, mikä näyttää tapahtuneen kuitenkin suhteellisen nopeasti. Työntekijät pyrkivät myös löytämään keinoja kuormituksen vähentämiseen tilamuutoksessa esimerkiksi rajaamalla työtään ja kehittämällä tiloissa toimimiseen uusia työtapoja työn sujuvuuden lisäämiseksi. Tutkimus lisää tietoa siitä, miten terveydenhuollon ammattilaiset kokevat toimitilamuutoksen ja millaisia vaikutuksia terveydenhuollon toimitilamuutoksilla on työntekijöiden työhyvinvointiin. Tutkimustulosten tarkastelussa yhdistyvät työhyvinvoinnin ja tilallisuuden näkökulmat. Terveydenhuollon ammattilaisten työhyvinvoinnin muodostumisessa on tarkasteltu tilojen merkitystä ja sitä, miten tilat voivat rajoittaa tai mahdollistaa työhyvinvoinnin kokemuksia. Terveydenhuollon ammattilaisten käyttämät keinot tilamuutokseen sopeutumisessa ja uusissa toimitiloissa toimimisessa tarjoavat uuden näkökulman tilamuutosten tarkasteluun terveydenhuoltoalalla. Terveydenhuollon tilamuutosten tutkiminen on jatkossa edelleen tärkeää. Erityisesti kaivataan lisää tutkimustietoa siitä, mikä selittää ammattiryhmien välisiä eroja tilamuutoksen kokemuksissa ja työhyvinvoinnin muutoksissa.

Umpihoitoja käytetään lypsykarjalla umpeutuksen yhteydessä hoitamaan jo olemassa olevia utaretulehduksia sekä ehkäisemään uusia infektioita. Suomessa käytetään umpeutuksen yhteydessä pitkävaikutteisia mikrobilääkkeitä sisältävien valmisteiden lisäksi vedintulppavalmisteita, jotka mekaanisesti estävät mikrobien kulkeutumista utareeseen. Tämä tutkielma sisältää umpihoitoja ja niiden vaikutuksia käsittelevän kirjallisuuskatsauksen lisäksi tutkimuksen, jolla pyrittiin keräämään tietoa suomalaisten lypsykarjatilojen umpihoitokäytänteistä. Ennakko-oletuksena oli, että suurin osa suomalaisista lypsykarjatiloista käyttää mikrobilääkkeellistä umpihoitoa valikoiden vain tietyille lehmille, eli umpihoitokäytäntö on selektiivinen. Selektiivisessä umpihoitokäytännössä tavoitteena on hoitaa jo olemassa olevat utaretulehdukset. Umpihoitovalmisteet ovat kertahoitoina verrattaen vaivattomia ja edullisia, ja niiden hoitovasteet ovat hyvät. Kirjallisuuden perusteella umpihoidot pienentävät sekä kliinisen että piilevän utaretulehduksen riskiä umpikauden lisäksi myös seuraavalla lypsykaudella. Mikrobilääkkeiden käyttöön liittyy kuitenkin kasvava huoli lisääntyvästä mikrobilääkeresistenssistä, ja antibiootteja sisältävät umpihoidot voivatkin muodostaa merkittävän osan lypsykarjalla käytetyistä mikrobilääkkeistä. Tutkimusten perusteella kaikkien umpeutettavien lehmien hoito mikrobilääkkein ei ole taloudellisesti kannattavampaa kuin selektiivinen umpihoito. Maailmalla useassa maassa, joissa on rutiininomaisesti umpihoidettu lähes kaikki lehmät mikrobilääkkein, pyritäänkin siirtymään selektiiviseen umpihoitokäytäntöön. Suomalaisten lypsykarjojen umpihoitokäytänteisiin liittyvä tutkimus toteutettiin lypsykarjatilallisille suunnattuna kyselytutkimuksena, osana laajempaa umpeutuskäytänteisiin ja vedinsairauksiin liittyvää tutkimuskokonaisuutta. Kyselyyn saatiin 230 vastausta. Vastaajista 77 % kertoi tilan umpihoitokäytännön olevan selektiivinen. Heistä 72 % arvioi hoitavansa antibiootein korkeintaan neljäsosan lehmistä. Kriteerit, joilla selektiivistä umpihoitoa käyttävät vastaajat kertoivat valitsevansa mikrobilääkkein hoidettavat lehmät, olivat pääosin linjassa Helsingin Yliopiston tuotantoeläinsairaalan suositusten kanssa. Vastaajista 6 % kertoi, ettei tilalla käytetä mikrobilääkkeellistä umpihoitoa lainkaan. He perustelivat käytäntöään sillä, ettei umpihoidoille ole nähty tarvetta, tai umpihoidoista ei ole havaittu olevan etua. Vastaajista 17 % taas kertoi hoitavansa kaikki umpeutettavat lehmät mikrobilääkkein. Verrattaessa umpihoitokäytäntöjä tilojen perustietoihin, vaikuttaa siltä että mikrobilääkkeellisiä umpihoitoja käytetään enemmän isoissa kuin pienissä karjoissa. Vedintulppavalmisteita kertoi käyttävänsä 36 % kyselyyn vastanneista tilallisista. Heistä 43 % kertoi käyttävänsä vedintulppavalmisteita kaikille lehmille. Kirjallisuuden perusteella vedintulppavalmisteiden teho utaretulehdusten ennaltaehkäisyssä on selkeä, ilman huolta mikrobilääkeresistenssin lisääntymisestä. Umpihoidot ovat merkittävä osa lypsykarjatilan utareterveyden hallintaa. Tilan olosuhteet ja utareterveystilanteen tunteva eläinlääkäri on tärkeässä roolissa vaikuttamassa tilalla käytössä olevaan umpihoitokäytäntöön. Parhaimmillaan tilallisten ja eläinlääkärin välisenä yhteistyönä pystytään sopimaan kullekin tilalle sopivimmat kriteerit eri tyyppisten umpihoitojen käytölle.

Tutkielma käsittelee COVID-19-epidemiaa ja valmiuslain 93-95 §:n nojalla annettujen hoitajien perusoikeuksia rajoittaneiden asetusten soveltamista Suomessa kevään 2020 poikkeusolojen aikana. Asetusten poikkeusvaltuudet koskivat lepoaikoja, ylitöitä ja vuosiloman antamista koskevia säännöksiä, irtisanomisajan pidennyksiä ja työvelvollisuutta. Tutkielma nivoo hoitajien oikeuksien rajoittamisen osaksi koronaviruspandemian sukupuolittuneita vaikutuksia ja yhteiskunnallista kontekstia, jossa on kyse hoiva-alan naisvaltaisuudesta, sukupuolisegregaatiosta ja työvoimapulasta kärsivästä matalapalkka-alasta. Tutkielman aineisto käsittää muun muassa valmiuslain nojalla annettujen asetusten eduskuntakäsittelyn asiakirjoja, kuten asetusehdotuksia, valiokuntien mietintöjä ja lausuntoja sekä asiantuntijalausuntoja. Perustuslakivaliokunta ja työelämä- ja tasa-arvovaliokunta olivat saaneet tietoonsa valmiuslain toimivaltuuksien väärinkäytöksiä. Tutkielman tulokset käsittävät ensinnäkin havainnon, ettei valtioneuvosto seurannut ja raportoinut eduskunnalle perustuslakivaliokunnan edellyttämällä tavalla valmiuslain 93 ja 94 §:n toimivaltuuksien käyttöä. Toiseksi, työsuojeluviranomainen ei aineiston perusteella ollut tietoinen valvontavastuustaan poikkeusoloissa, mikä heikensi työntekijöiden oikeussuojaa. Lisäksi, valmiuslain toimivaltuuksien käyttöönottovaiheessa ei eritelty ja arvioitu eri toimien vaihtoehtoisuutta eikä valmiuslain eri soveltamisvaihtoehdot käyneet riittävällä tavalla ilmi asetusten perusteluista. Asetusehdotuksissa ei tuotu esille muun sääntelyn, kuten KVTES:n, mahdollistamien toimien vaihtoehtoisuutta suhteessa valmiuslain toimivaltuuksiin. Valmiuslain käyttö pandemiassa ei voi automaattisesti tarkoittaa hoitajien perusoikeuksien rajoittamisen tarvetta. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään muun muassa tarve selvittää sekä työnantajien poikkeusvaltuuksien väärinkäytökset että keinot työntekijöiden oikeusturvan vahvistamiseksi. Valmiuslakia uudistettaessa tulee ottaa huomioon hoitajien oikeudet. Hoiva-ala tulee myös nostaa varautumisen keskiöön.

Kolmannen sektorin, ja tarkemmin uskonnollistaustaisten organisaatioiden sairaanhoitotoiminnan juuret ulottuvat Tansaniassa jo siirtomaavallan ajalle, jolloin modernit terveydenhuoltopalvelut tuotiin maaseudulle osana kristillistä lähetystyötä. Vaikka itsenäistymisen jälkeen perusterveydenhuoltoa siirrettiin julkisen sektorin vastuulle, uskonnollistaustaisiin organisaatioihin luokiteltavien toimijoiden merkitys terveydenhuollossa on edelleen suuri. Kustannusten nousu ja pitkällä aikavälillä tapahtunut ulkomaisen rahoituksen supistuminen on kuitenkin heikentänyt viime vuosikymmenien aikana toimijoden mahdollisuuksia rahoittaa ja ylläpitää terveydenhuollon palveluita. Julkishallinnon uudistaminen ja 1990-luvulla toteutetut terveydenhuollon reformit ovat luoneet pohjaa julkisen ja kolmannen sektorin välisen yhteistyön vahvistamiselle, samaan aikaan, kun rajanveto julkisen ja kolmannen sektorin välillä on hämärtymässä. Tutkimuksessa tarkastellaan julkisen vallan ja uskonnollistaustaisten organisaatioiden välisten suhteiden kehitystä ja kehitykseen vaikuttaneita tekijöitä tansanialaisen terveydenhuollon kontekstissa. Tutkimuksessa selvitetään Tansanian evankelisluterilaisen kirkon sairaalassa toteutetun tapaustutkimuksen sekä tapauksen kontekstin kautta, minkälaisena kirkon ja laajemmin uskonnollistaustaisten organisaatioiden toimintamahdollisuudet näyttäytyvät muuttuneessa toimintaympäristössä, ja missä määrin kumppanuudet yhteistyön muotona toteutuvat tänä päivänä toimijoiden välisessä yhteistyössä. Aineisto on kerätty haastattelu- ja dokumenttianalyysin menetelmin. Tutkimusasetelmani rakentuu kolmannen sektorin tutkimuksen lisäksi organisaatioteorioiden varaan, jotka selittävät organisaatioiden välisissä suhteissa tapahtuneita muutoksia niiden ympäristötekijöiden kautta. Yhteistyön toteutumista tarkastellaan yhteistyön organisoinnin kenttänä, mihin myös kumppanuus yhteistyön muotona voidaan sijoittaa. Tutkimuksen perusteella on löydettävissä sekä poliittisessa ilmapiirissä että resurssien jakautumisessa tapahtuneita muutoksia. Vaikka poliittisen ilmapiirin avautuminen ja uskonnollistaustaisten järjestöjen pitkät perinteet tarjoavat hyvät lähtökohdat kumppanuuksien edistämiseen, käytännön tasolla toimeenpanoa estää resurssien niukkuudesta johtuvat intressiristiriidat sekä epäluottamus päivittäisessä yhteistyössä koettujen pettymysten seurauksena. Uskonnollistaustaisten organisaatioiden näkökulmasta tiivistynyt yhteistyö voi jatkossa toisaalta vahvistaa sairaanhoitotyön edellytyksiä turvaamalla toiminnan kannalta oleelliset taloudelliset resurssit ja sitä kautta palveluiden jatkuvuus. Toisaalta taas julkisen sektorin hallitseva asema keskeisten resurssien kontrolloinnissa saattaa johtaa uskonnollistaustaisten organisaatioiden neuvotteluaseman heikentymiseen; yhteistyön hallintatavoissa onkin löydettävissä piirteitä kontrollisuhteen vahvistumisesta sekä julkisen hallinnon tuomisesta takaisin politiikan keskiöön.

Globaalit ympäristöongelmat vaikuttavat haitallisesti ekosysteemien lisäksi ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin. Terveydenhuollossa onkin tapahtumassa liikehdintää kohti kestävämpien toimintatapojen huomiointia. Globaalin kestävyyskriisin ratkaisujen löytämiseksi tarvitaan eri sektoreiden ja eri alojen ammattilaisten osallistamista keskusteluun ja kestävyyden edistämiseen. On kuitenkin syytä tutkia niitä luontoon ja kestävyyteen liittyviä ajattelumalleja, jotka vaikuttavat terveydenhuollon ammattilaisten työhön tässä ja nyt. Ihmisen etääntynyttä luontosuhdetta on ehdotettu yhdeksi syyksi kestävyyskriisille. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yleislääkäreiden näkemyksiä heidän työnsä suhteesta luontoon, sekä heidän käsityksiään siitä, millainen lääkäreiden rooli tulisi olla ekologisen kestävyyden edistämisessä. Aineisto koostuu 20:n eri puolella Suomea työskentelevän yleislääkärin haastattelusta. Aineiston analyysimetodina käytettiin laadullista sisällönanalyysia. Lääkärit tunnistavat useita yhteyksiä työnsä ja luonnon välillä konkreettisten lääkärin toimien tasolla, filosofisella tasolla, sekä terveyden ja luonnon yhteyksissä. Luonto nähdään kuitenkin työn valossa ristiriitaisena, samalla sekä olennaisena että etäisenä. Lääkäreillä on tietämystä työn ympäristökuormituksesta sekä terveyden ja luonnon yhteyksistä, mutta he kaipaavat lisää tietoa ja tukea siihen, miten he voisivat konkreettisesti ottaa kestävyys- ja luontonäkökulmat työssään huomioon. Lääkärit ilmaisevat halukkuutta kestävyyden edistämiseen työssään, mutta kokevat roolin haasteelliseksi. Monet lääkärin ammatin toimivaltaan liittyvät piirteet, kuten eettiset ohjeet ja vaatimukset tutkimusnäyttöön perustuvan hoidon toteuttamisesta vaikuttavat jarruttavan yksilöiden toimintaa työssä kestävyysteemaan liittyen. Perustavanlaatuista muutosta, jossa ihminen tunnistettaisiin kokonaisvaltaisesti osana luonnon kokonaisuutta, tarvitaan terveydenhuollon sektorilla. Tutkielma on toteutettu osana Maj ja Tor Nesslingin rahoittamaa HUMUS – Terveydenhuolto rakentamassa kestävää tulevaisuutta -tutkimushanketta, joka tutkii terveydenhuollon sektorin ja sen toimijoiden mahdollisuuksia osallistua kestävyyskriisin ratkaisemiseen.