Browsing by Subject "kuolema"

Kuolemaa käsitteleviä lastenkirjoja on viime vuosikymmeninä tutkittu paljon. Suomessa kuvakirjojen sisältämiä kuolemakäsityksiä ei kuitenkaan ole aiemmin tutkittu. Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella kahdeksan suomalaisten realistisen lasten kuvakirjan kuolemakäsityksiä. Tutkimuksessa tutkimuskysymyksiä on kaksi: 1. Mitä kuolemakäsityksiä suomalaisten lasten kuvakirjojen teksteistä voidaan löytää? 2. Miten kirjan tekstissä esiintyvät kuolemakäsitykset näkyvät kuvakirjan kuvissa? Tutkimus on laadullinen. Aineisto koostuu kahdeksasta vuosina 2007–2019 ilmestyneestä suomalaisesta läheisen ihmisen kuolemaa käsittelevästä lasten kuvakirjasta. Kirjojen tekstin analysoinnissa käytän teoriasidonnaista sisällönanalyysiä ja kuvien analysissa sovellan ikonografista menetelmää. Kuolemakäsitysten tarkastelussa käytän teoriana Söderbergin ruotsalaisten kuvakirjojen kuolemakäsityksiä käsitelleen tutkimuksen pohjalta kehittämää kuolemakäsitysjaottelua. Analysoin kuolemakäsityksiä ensin kirjojen teksteistä, jonka jälkeen tarkastelen teksteissä kuvattujen kuolemakäsitysten ilmenemistä kuvissa. Perustan etenemisjärjestyksen Mikkosen kuvakirjan määritelmälle. Kyseisen määritelmän mukaan kuvakirja on kirja, jossa aukeamien kuvitus on alisteinen niiden tekstille. Tutkimuksen kuvakirjojen kuolemakäsitykset jakautuvat neljään kuolemakäsitykseen, jotka ovat kristillinen kuolemakäsitys, ateistinen kuolemakäsitys, vaihtoehtoinen kuolemakäsitys sekä agnostisistinen kuolemakäsitys. Tutkimuksen havainnot eri kuolemakäsityksistä aineistossa ovat hyvin samankaltaisia kuin Söderbergin tutkimuksessaan tekemät havainnot. Kaikki kolme Söderbergin löytämää kuolemakäsitystä niille tunnusomaisine piirteineen esiintyvät myös tämän tutkimuksen aineistossa. Lisäksi analyysissa aineistosta löytyi neljäs, erillinen kuolemakäsitys, agnostisistinen kuolemakäsitys. Kristilliselle kuolemakäsitykselle tyypillistä on kuolemaa koskevan lohduttavan tulkinnan perustuminen ajatukseen taivaasta. Ateistiselle kuolemakäsitykselle tyypilliseksi osoittautui etenkin lohduttavan tulkinnan puuttuminen, kuoleman peruuttamattomuuden ja kuolleen muistoissa elämisen kuvaaminen. Vaihtoehtoisessa kuolemakäsityksessä annettavat lohdulliset tulkinnat ovat monitulkintaisia ja pohjautuvat fantasiaan. Keskeisenä agnostisistisessa kuolemakäsityksessä näyttäytyy se, että kukaan ei voi tietää, mitä kuoleman jälkeen on ja, siksi ihminen saa ajatella kuolemanjälkeisestä niin kuin haluaa. Kahdeksasta kuvakirjasta viidessä oli havaittavissa selkeästi kahteen eri kuolemakäsitykseen viittaavia piirteitä. Kirjoista yksi edustaa sekoitettua kuolemakäsitystä eli kirjassa yhdistyy kaksi tasavahvasti kirjassa ilmenevää kuolemakäsitystä.

Kuolema-keskustelu on yhteiskunnassamme edelleen tabu ja asiasta puhumista vältellään etenkin lasten kanssa. Sairastuminen ja kuolema ovat harvinaisia aiheita etenkin lasten kuvakirjoissa, vaikka ne ovat luonnollinen osa jokaisen elämää. Keskustelu ja syventyminen näihin aiheisiin ei traumatisoi lapsia, vaan päinvastoin auttaa heitä ymmärtämään niitä paremmin. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten vanhemman sairastuminen ja kuolema kuvataan lasten kuvakirjoissa. Lisäksi pohdinnassa on se, miten lasten kuvakirjojen lapsipäähenkilöt reagoivat uutisiin vanhemman sairastumisesta ja millaista heidän elämänsä on vanhemman kuoleman jälkeen. Tässä tutkielmassa tarkastelen myös sitä, millainen lasten kuolemakäsitys on eri kehitysvaiheissa ja miten lasten kanssa tulisi keskustella kuolemasta. Tutkielma sisältää myös tietoa lastenkirjallisuudesta, sen kirjallisuusterapeuttisesta käytöstä sekä siitä, miten nämä aiheet ovat esiintyneet ennen ja miten ne esiintyvät nykyään lastenkirjallisuudessa. Tutkielmassa analysoin ja tulkitsen kahta erilaista 2000-luvun lasten kuvakirjaa lähiluku- menetelmällä: Tuula Sandströmin Santeri ja syöpäri: Ylösnousemuskuja 1 (2004) sekä Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Tyttö ja naakkapuu (2004). Tulkinnan pohjalta voi päätellä sen, että lapset reagoivat vanhempiensa sairastumiseen tai kuolemaan voimakkaasti ja laajasti, kuitenkin kaikki yksilöllisesti. Lapsia ei tulisi sulkea sairauden etenemisen vaiheista pois eikä myöskään jättää suruaikana yksin, vaan heitä tulisi tukea ja osallistaa heidän kehitystasonsa mukaisesti.

Fin de siècle -ajalla taiteen kuolemakuviin valittiin tyypillisesti nuori, kaunis, valkoinen, alaston nainen, joka kuvattiin viattomana uhrina. Toinen yleinen tapa oli esittää nainen kuoleman personifikaationa, vaarallisena ja syntisenä femme fatale -viettelijänä. Keskityn tutkielmassani neljään teokseen: Félicien Ropsin Ihmisparodia-akvarelliin (1887–1891), Edvard Munchin Marat’n kuolema I -öljyvärimaalaukseen (1907), Oscar Parviaisen Loppu-öljyvärimaalaukseen (1910) ja Sarah Bernhardtin noin vuonna 1873 tapahtuneeseen hauta-arkussa makaamiseen, josta on olemassa valokuvia. Tutkin teosta performatiivisena kehollisena esityksenä ja kutsun sitä nimellä Arkku. Käytän hyväkseni taidehistorian kuva-analyysiä, etenkin lähilukemista ja vastakarvaan lukemista, ja sukupuolentutkimuksen metodologiaa. Tutkielmassani Arkku-teos haastaa perinteisiä kuvakonventioita ja mahdollistaa vastakarvaan luvun. Kuvakulttuurilla on valta vaikuttaa siihen, miten kuolema koetaan. Kuvalliset representaatiot kietoutuvat myös naissukupuoleen liitettyihin asenteisiin. Miehen katse (male gaze) dominoi fin de siècle -ajan kuvakulttuuria. Kuolemakuvissa nainen usein kutistettiin vartaloksi, hallittavaksi lihaksi, katseen kohteeksi ja miellyttämisen välineeksi. Fokus oli usein naisen alastomassa ruumiissa ja siitä fantasioinnissa. Tutkielmani tarkoitus on purkaa näitä naisiin ja kuolemaan yhdistettyjä sukupuolioletuksia ja kuvallista kuolemakulttuuria. Haluan nostaa esiin modernin naisen katseen ajan dominoivan katseen rinnalle ja luoda vastanarratiivia. Tavoitteenani on perehtyä siihen, miten misogyyninen, naista esineellistävä ja eroottinen naiskuva 1800- ja 1900-luvun taitteen kuolemakuvissa voitiin haastaa. Femme fatale -tyyppinen kuolemahahmo voidaan nähdä ajan siveellisen ja passiivisen naiskuvan vastakohtana: edistyksellisenä, seksuaalisena ja kapinallisena moraalisäätöjä vastustavana aktiivisena toimijana. Kuitenkin Sarah Bernhardt naistaiteilijana tarjosi omalla teoksellaan monisäikeisemmän ja väkevämmän vastineen. 1800-luvun lopun kuolemakuvarepresentaatioiden vaikutus ulottuu nykypäivään. Seksualisoiva, väkivaltainen katse ei ole kadonnut. Samoin yhä edelleen huomio on taattu mediassa, kun kuolema korjaa nuoren, viattoman ja kauniin naisen.

Tutkielmassa käsitellään kolmen antiikin roomalaisen myyttisen naisen kuolemaa. Nämä kolme naista ovat Lucretia, Verginia ja Dido. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten sukupuoli näkyy heidän kuolemiensa kuvauksissa. Tutkimus käsittelee myös sitä, mikä tekee kuolemasta erityisen roomalaisen ja miten roomalainen kuolema, romana mors, näyttäytyy. Lisäksi tutkimus ottaa kantaa siihen, millaisia tunteita hahmot näyttävät kokevan, miten hahmoja toiseutetaan ja miten hahmojen tarinoita on käytetty antiikin jälkeen. Lucretian, Verginian ja Didon tarinat ovat esimerkkejä naisten kuolemista roomalaisessa kirjallisuudessa. Tarinoista selkeimmin esille nouseva teema tämän tutkimuksen näkökulmasta on hahmojen kuolemien seksualisointi. Hahmoja seksualisoidaan esimerkiksi kuvailemalla heitä kauniiksi ja himoittaviksi ja assosioimalla heitä seksuaalisina pidettyihin esineisiin. Romana mors-termiä käsitellään usein miesten kautta, mutta myös naiset saattoivat roomalaisessa kirjallisuudessa kokea romana morsin. Romana mors oli kunniakas kuolema, jossa tärkeää oli näyttäytyä jalona ja päättäväisenä. Myös itsemurhan tekeminen saattoi osoittaa näitä hyveitä. Tutkimuksessa käsitellyistä hahmoista kaksi, Dido ja Lucretia, tekevät itsemurhan. Lucretia esiintyy tarinassa ideaalimatroonan tavoin ja kokee kuoleman, joka edustaa romana morsin arvoja. Dido taas ei ole roomalainen, mutta hänenkin kuolemassaan ovat läsnä jotkin romana morsin piirteet, kuten päättäväisyys. Myös Verginia kokee kunniakkaan kuoleman, joka noudattelee romana morsin arvoja. Hahmojen seksualisoinnin lisäksi hahmojen toimijuuden aste tarinoissa on tärkeä teema tässä työssä. Koska hahmot ovat naispuolisia, on perusteltua kysyä, poikkeaako heidän toimintansa roomalaisesta ”normaalista” edusti, jota miesten toiminta edusti. Hahmot käyttäytyvätkin tarinoissa sekä feminiinisesti että maskuliinisesti. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaisia tunteita hahmot kokevat, miten hahmoja toiseutetaan ja miten tarinoita on käytetty antiikin jälkeen. Toiseus on teema, joka nousee esille etenkin Didon tarinassa hänen edustaessaan viholliskansaa, karthagolaisia. Tunteet ovat niin ikään esillä Didon tarinassa hänen käyttäytyessään tunteidensa vallassa. Kuitenkin myös Lucretian voidaan nähdä toimivan tunteikkaasti. Tämän jälkeen tutkitaan lyhyesti sitä, miten tutkimuksessa käsitellyt tarinat elävät edelleen länsimaisessa populaarikulttuurissa.

Tavoitteet. Kuolema koskettaa jokaista ihmistä, mutta siitä huolimatta saatavilla on puutteellisesti tutkimustietoa siitä, miten kuoleman teemoja tulisi käsitellä kouluissa. Tässä tutkielmassa käsitän kuoleman teemoiksi esimerkiksi oman kuolevaisuuden reflektoinnin, läheisen menettämisen ja kuolemaan liittyvien tunteiden tunnistamisen. Lasten ymmärrys kuolemasta kehittyy huomattavasti alakouluiässä ja aiempien saatavilla olevien tutkimusten mukaan kuoleman teemojen käsittelyn oppiminen näytti vaikuttavan lasten ja nuorten taitoihin käsitellä kuoleman teemoja positiivisesti. Tämän tutkielman tavoitteena oli tutkia kuoleman teemojen käsittelyä opettajien näkökulmasta. Tarkoituksena oli saada tietoa siitä, minkälaisia kokemuksia opettajilla on kuoleman kohtaamisesta heidän työssään ja millaisia näkemyksiä heillä on kuoleman teemojen käsittelystä oppilaiden kanssa. Opettajien näkökulman tutkiminen on olennaista, sillä ilman sitä ei lasten ja nuorten kuoleman teemojen käsittelyä tukevaa kasvatusta voida suunnitella. Menetelmät. Toteutin tämän tutkielman systemaattisena kirjallisuuskatsauksena, jonka luonteen mukaisesti aineiston koonnin apuna olivat selkeät kriteerit, joiden perusteella seuloin aineistoa. Lopullinen aineisto koostui kahdeksasta vertaisarvioidusta kansainvälisestä tutkimuksesta, jotka valikoin tutkimukseen Helka-tietokannasta. Tulosten analyysimenetelmänä käytin kategorisointia, jossa jaoin saamani tulokset neljään pääluokkaan. Tulokset ja johtopäätökset. Opettajat kokivat huomattavasti epävarmuutta ja avuttomuutta tilanteissa, joissa heidän tuli käsitellä kuolemaa oppilaiden kanssa. Opettajien valmiudet käsitellä kuoleman teemoja olivat heikkoja, eivätkä he tienneet millainen rooli heidän tulisi aihetta käsitellessä ottaa. Kuolema koettiin tabuna, josta puhuminen oli epämukavaa ja vaikeaa. Opettajat kertoivat välttelevänsä kuoleman teemojen nostamista esille oppilaiden kanssa. Saamieni tulosten valossa opettajat tarvitsevat enemmän tukea ja ohjausta siihen, miten kohdata kuolemaan liittyvät aiheet työssään. Myös keinoja, joiden avulla kuoleman teemoja voitaisiin käsitellä oppilaiden kanssa, tulee kartoittaa lisää.

Tutkimuksessa selvitettiin laadullisen sisällönanalyysin avulla, miten papit ovat kokeneet omaisten kohtaamisen. Lisäksi tutkittiin kokevatko he koulutuksensa riittävänä omaisten kohtaamiseen, mitkä ovat erityisen haastavia tilanteita omaisten kohtaamisessa ja mitä tunteita näihin kohtaamistilanteisiin liittyy. Tutkimuksella kartoitettiin myös pappien näistä tilanteista saamaa palautetta sekä lisäkoulutuksen tarvetta. Tutkielman tavoitteena on sanoittaa papin työhön liittyviä kohtaamistilanteiden haasteita, jotta papeille voitaisiin tarjota tarvittavaa lisäkoulutusta ja vahvistaa pappien työssä jaksamista. Tutkimusaineisto kerättiin kyselytutkimuksella. Vastaajina oli 21 pappina, kappalaisena tai kirkkoherrana toimivaa henkilöä neljästä eri seurakunnasta. Valinta otokseen tehtiin aineiston saavutettavuuden vuoksi eri puolilta Suomea sekä erilaiset toimintaympäristöt huomioiden. Tutkimustuloksista löytyi kaksi pappeja erityisesti haastavaa teemaa. Omaisten kohtaamisessa nämä olivat: kohtaaminen riitelevien omaisten ja läheisensä traagisesti menettäneiden kanssa. Papit kokivat osaamisensa kehittämiseksi vertaistuen eri muodoissaan hyödyllisemmäksi kuin lisäkoulutuksen. Omaisten kohtaamisessa pappien tunnistamien tunteiden kirjo, niin itsessään kuin omaisissa, oli pääsääntöisesti runsas. Vaikeiden tunteiden tunnistamisesta ja tunnustamisesta näyttäisi olevan hyötyä papin työssä. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että pappeja koulutettaessa ja perehdytettäessä olisi hyvä kiinnittää enemmän huomiota omaisten ja surevien ihmisten kohtaamiseen. Pappien parissa tulisi kehittää vertaistuen malleja. Tutkimukseni tulokset osoittavat myös, että esimiesten tulisi ohjata pappeja systemaattiseen yhteydenpitoon omaisten kanssa myös hautauksen jälkeen. Osa papeista koki ratkaisuna tähän sururyhmän pitämisen. Seurakunnissa tulisi kuitenkin ratkaista paremmin se, millainen malli pappien työssä jatkossa kohtaisi kaikki omaiset.

Tutkielma on uskontososiologiaan paikantuva diskurssianalyysi Alankomaalaisesta pro-eutanasia liikkeestä ja sen parissa toimivista ihmisistä ja järjestöistä. Tutkielma analysoi Nederlandse Vereniging voor een Vrigwillig Levenseide-järjestön, NVVE:n, työntekijöiden ja vapaaehtoisten, sekä eri järjestöjen asiantuntijoiden haastatteluja. Tutkielman tavoitteena on selvittää millaisia diskursseja haastateltavat luovat puhuessaan eutanasiasta: Nostavatko nämä diskurssit esille uskonnon käsitteen, mihin auktoriteetin rooli sijoitetaan, sekä kuinka nämä elementit heijastavat teoriaa kuoleman kulttuurin elpymisestä (tai sen uudesta tulemisesta). Diskurssianalyysi muodostaa työn teoreettisen taustaoletuksen puheen tavoitteellisesta luonteesta ja analyysin metodina toimii Tony Walterin teoria kuoleman kulttuurin siirtymästä modernista neo-moderniin järjestykseen. Durkheimin näkemys uskonnosta yhteisön vaalimien arvojen ja normien kokonaisuutena, yhteisöllisyyden kokemuksena, tarjoaa kehyksen pro-eutanasia yhteisön tarkastelemiselle. Taustaluvuissa tutkielma paneutuu eutanasiaa koskevien sääntöjen muotoutumiseen osana kärsimyksen roolin tulkintaa oikeusjärjestelmän ennakkotapausten kautta: Yhteiskunta joutuu ottamaan kantaa sairaan ruumiin ja mielen, sekä eksistentiaalisen kärsimyksen, asemaan eutanasia-pyynnöissä. Diagnosoidusta sairaudesta tai tilasta johtuva, kestämätön kärsimys ilman realistista mahdollisuutta toipumiselle, muotoutuu yhdeksi ehdoksi eutanasialle, poissulkien eksistentiaalisen kärsimyksen riittävänä perusteena. Alankomaiden dekriminalisoitua eutanasian, keskustelu itsevalitun kuoleman ympärillä suuntasi huomionsa lääkärin rooliin, kyseenalaistaen tämän auktoriteetin elämän ja kuoleman tuomarina. Järjestönä NVVE pyrkii mahdollistamaan eutanasialla tarkoitetun, lääkärin aiheuttaman kuoleman lisäksi kaksi tästä erillistä väylää toteuttaa itsevalittu kuolema: Avustettu ja autonominen kuolema. Nykyisen järjestelmän salliessa ainoastaan lääkäreiden avustaa kuolemassa, itsen-auktoriteetin kannattajat vierastavat tätä lääkärin kaikkivoipana nähtyä roolia ja kannattavat mahdollisuutta päättää yksilön omasta kuolemasta ilman lääketieteen ammattilaista: Varmojen ja helppojen keinojen ollessa saatavilla, henkilö aiheuttaa kuolemansa joko itse, tai valitsemansa tahon avustamana. Tutkielman analyysi muodostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen näistä käsittelee haastateltavien esiin tuomia myötätunnon diskursseja, jotka painottavat kärsimyksen, armon ja empatian käsitteitä, ajatuksen kärsimyksen tarpeettomuudesta vaikuttaessa taustalla. Analyysin toinen osa keskittyy itsen diskurssiin: Tämä muodostuu autonomian ja vapauden; feminismin; kontrollin ja individualismin, diskursseista. Itsen-diskurssi esittää yksilön aseman paikoitellen sakraalina. Diskurssi nostaa myös esille eutanasian taustalla vaikuttavan vaatimuksen korkeasta elintasosta, sekä yksin toteutetun eutanasian, itsen-eutanasian (eng. self-euthanasia), vaihtoehtona itsemurhalle. Analyysin kolmas osa tarkastelee vastareaktioita vallitseville diskursseille. Nämä vastareaktion ilmenevät joko individualismin kyseenalaistamisena sekä eutanasian ja hollantilaisen kulttuurin uhkien käsittelemisenä. Analyysi osoittaa, että myötätunnon diskurssit kumpuavat nimensä mukaisesti tunteesta ja käsittelevät aihetta usein suhteessa ruumiin ja lääketieteen diskursseihin, heijastaen näin kuoleman kulttuurin modernia puolta ja lääketieteen auktoriteettiasemaa. Itsen-diskurssit ilmenevät usein periaatteesta kumpuavia näkemyksiä, joissa keskustelu eutanasian rajanvedosta nähdään itseä rajoittavana ja näin myös epäolennaisena. Näin ollen tunteen ohjatessa mielipidettä, auktoriteetti eutanasian soveltamisesta annettaan luultavammin lääketieteelle. Taustaluvut ja analyysi muodostavat kuvan yksilöiden vaihtelevasta suhteesta ympäröivään yhteiskuntaan ja ajanjaksoon. Yksilön rooli oman elämän ja kuoleman määrittäjänä on viety äärimmilleen, muistuttaen paikoitellen kuluttajan asemaa kehittyneessä yhteiskunnassa. Käsitys uskonnosta orientoitumisjärjestelmänä esittää pro-eutanasiayhteisöt autonomiaa, itsemääräämisoikeutta ja individualismia vaalivana viitekehyksenä, joka torjumalla yliluonnollisuuteen nojaavan uskonnon muodostuu itsessään sekulaariksi uskonnoksi. Samaan aikaan eri diskurssit osoittavat modernin ja neo-modernin yhteiskunnan elementtien osittaisen päällekkäisyyden tukittavassa yhteisössä.

Tässä tapaustutkimuksessa tarkastellaan, millaista kriisityötä on tehty Seinäjoella teinisurman 28.4.2015 jälkeen. Teinisurmassa 15-vuotias tyttö surmasi samalla luokalla olleen ikätoverinsa tekijän kotona. Kriisityöntekijöiden osalta selvitetään myös heidän kokemuksiaan kriisityöstä. Tutkimuksessa tarkastellaan myös kriisityöntekijöiden välistä yhteistyötä. Kriisityötä tutkitaan reilun vuoden jälkeen tapahtuneesta painottaen nuorille tarjottua tukea. Tutkimuksen tarkoituksena on luoda kuva Seinäjoella tehdystä kriisityöstä nuorten näkökulmasta. Tutkimus toteutetaan haastattelemalla kriisityöntekijöitä (N = 5), jotka ovat kaupungin tai seurakunnan työntekijöinä tekemässä kriisityötä. Lisäksi aineistona on päiväkirjamainen minuuttiaikataulu tehdystä kriisityöstä sekä ”Koulujen psykososiaalinen tuki äkillisen kriisin yhteydessä” -suunnitelma. Lehdistön näkökulmaa kriisiin tutkitaan sanomalehti Ilkasta ja yhdestä Opettaja-lehden artikkelista. Aineistoa analysoidaan sisällönanalyysin keinoin. Kriisityön suunnittelu aloitettiin jo tapahtumapäivänä. Jo seuraavana päivänä kriisityöntekijät olivat kouluilla, joissa tehtiin kriisityötä kaksi tai kolme päivää. Lyseolla oltiin lisäksi oikeudenkäynnin, tuomion julistamisen ja vuosipäivän aikaan. Kriisityössä painotettiin nopeaa arkeen palaamisen strategiaa. Kriisityötä tehtiin yksilöiden ja ryhmienkin kanssa ottaen huomioon nuoret, koulun henkilökunta, vanhemmat ja kriisityöntekijät. Nuoria tuettiin välillisesti vanhempia ja opettajia tukemalla, kun näille esimerkiksi kerrottiin kriisin vaiheista ja nuoren tukemisen keinoista. Median uutisointitapaa pidettiin röyhkeänä ja sen yrityksiä saada haastatteluja tungettelevana. Kriisityöntekijöiden välinen yhteistyö sujui hyvin. Seurakunnalla oli kriisityössä aktiivinen rooli. Tarjotun tuen ja itselle saadun tuen määrän kriisityöntekijät kokivat riittäväksi. Oman roolinsa he kokivat kohtaajana ja huolenpitäjänä, joka pystyy vastaanottamaan järkytyksen ja surun. Kriisityössä edettiin pitkälti opaskirjoissa olevien ohjeiden mukaan. Kriisityössä oli käytössä erilaisia tuen muotoja. Nuorten reaktiot kriisiin ja kriisityöntekijöiden kokemukset mukailivat aikaisempien tutkimusten tuloksia.

Tutkielmassa tarkastellaan iäkkään äidin saattohoitoa ja kuolemaa aikuisten lasten kirjoittamien kirjeiden avulla. Kirjoituspyynnön keskiössä on saattohoidossa tapahtunut rukous tai rukoukset. Tutkimustehtävänä on selvittää laadullisen teoriasidonnaisen narratiivis-temaattisen analyysin avulla, mikä merkitys rukouksella on iäkkään äidin saattohoidossa ja kuolemassa. Teoreettinen viitekehys muodostuu Mari Pulkkisen väitöskirjan aiheesta suru kokonaisvaltaisena kokemuksena sekä Christine Valentinen tutkimuksesta, jonka mukaan tunneside jatkuu yli kuoleman. Aineisto kerättiin mielipidepalstoilla julkaistujen lehti-ilmoituksien avulla. Lopulliseen aineistoon rajattiin 16 kirjettä iäkkään äidin saattohoidosta. Teoriasidonnaisen narratiivis-temaattisen analyysin avulla aineistosta nousee esiin rukouksen rooli ja merkitys saattohoidossa ja kuolemassa. Rukous erottuu kolmena erilaisena kertomustyyppinä: 1. rukous yhteisenä muistona eli tunnesiteenä sukupolvien välillä, 2. rukous kantavana voimana koko saattohoidon ajan ja yli kuoleman sekä 3. rukous keinona tuoda omat huolet ja murheet Jumalalle. Näin siis muodostuu kolme kertomustyyppiä: muistokertomukset, voimakertomukset sekä huolikertomukset. Muistokertomuksissa yksittäinen rukous muodostaa merkittävän muiston äidin ja lapsen välille. Voimakertomuksissa rukous toimii kantavana voimana koko saattohoidon ajan ja yli kuoleman. Huolikertomuksissa rukouksessa tuodaan esiin voimakasta huolestuneisuutta tai jokin yksittäinen huolenaihe. Nämä kolme kertomustyyppiä muodostavat tulosluvut. Niitä lähestyn teoriasidonnaisesti, teoreettista viitekehystä käyttäen. Erityisesti tarkastelen saatua aineistoa tunteiden, tekojen, ilmaisun ja jatkuvan tunnesiteen näkökulmasta. Tarkastelen aineistossa esiin nousevia tunteita. Sitten etsin eri ilmaisumuotoja rukouksista, eli sitä missä muodossa rukous on ilmaistu. Lopuksi tarkastelen rukoukseen liittyviä tekoja ja niiden merkitystä. Tutkimus valottaa iäkkään äidin kuolemaa sekä aikuisen lapsen ja äidin välistä suhdetta. Kirjeet osoittavat, että äidin ja lapsen tunneside on vahva. Vaikka useassa tapauksessa äidin kuolemasta on jo aikaa, halutaan silti vielä kirjoittaa ja kuvata äidin viimeiset hetket. Lisäksi ollaan valmiita jakamaan kokemus muiden ihmisten kanssa. Kertomukset osoittavat, että äidin ja lapsen tunneside säilyy vielä kuolemankin jälkeen. Tämän aineiston rukouksilla on ollut merkittävä rooli lohduntuojana sekä äidille että lapselle. Rukousten ilmaisumuodot ovat olleet hyvin vaihtelevat.