Browsing by Subject "osallisuus"

Tutkielma käsittelee pienituloisuudessa elävien kuvailuja hyvinvoinnistaan ja sen rajoituksista. Tutkielmassa tarkastellaan, miten köyhyys näyttäytyy arkielämää määrittelevänä kontekstina yksilöiden hyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään, millaisia sisältöjä köyhyyskirjoituskilpailuun osallistuneet henkilöt tuovat esiin hyvinvointiaan edistävinä ja tukevina sekä rajoittavina kokonaisuuksina. Tutkimus paikantuu kvalitatiivisen köyhyys- ja hyvinvointitutkimuksen kentälle ja hyvinvointia lähestytään kokonaisvaltaisesta näkökulmasta. Metodina tutkielmassa on laadullinen sisällönanalyysi. Tutkielman aineistona on Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä –kirjoituskilpailun vuonna 2012 kerätty seuranta-aineisto. Aineisto on analyysissa rajattu kahteen pääteemaan 1. hyvinvointia rajoittavat ja 2. hyvinvointia tukevat ja edistävät sisällöt. Näihin teemoihin sijoittuvat sisällöt muodostavat kokonaisuuden, joka käsittää 358 aineisto-otetta. Tekstinkäsittelyohjelmaan vietynä aineisto-otteiden kokonaisuus on noin 69 liuskaa. Kahden pääteeman sisälle on muodostettu alateemoja linkittämällä yhteen toisiinsa liittyviä ja samankaltaisia asiakokonaisuuksia. Aineiston valossa voidaan todeta, että köyhyys rajoittaa yksilöiden hyvinvointia. Köyhyys luo elämäntilanteena kontekstin, jossa yksilön hyvinvointia rajoittavat erilaiset taloudellisesta niukkuudesta aiheutuvat kuormitustekijät. Rajoittaviksi tekijöiksi tutkielmassa on yksilöity sairastaminen, elintason alhaisuus ja kuluttamisen rajoitukset, velkaantuminen ja velkakierteet, sosiaalinen syrjintä ja ulkopuolisuus sekä henkinen kuormitus. Hyvinvointia rajoittavat asiat konkretisoituvat ihmisten arkielämässä ja kokemuksissa kaikilla hyvinvoinnin tasoilla. Pienituloisuudella voi siis olla seurauksia yksilöiden aineelliselle, sosiaaliselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Kirjoituskilpailuun osallistuneet henkilöt kuvailivat myös hyvinvointiaan edistäviä ja tukevia seikkoja. Hyvinvointia tukevat ja edistävät toimivat sosiaaliset suhteet ja lähiverkostot sekä onnistunut yhteistyö palvelujärjestelmän tahojen kanssa. Hyvinvoinnin ylläpitämisen kannalta osallisuuden ja tasavertaisuuden kokemukset ovat kirjoittajille merkityksellisiä. Sosiaalinen hyväksyntä sekä kuulluksi ja nähdyksi tuleminen, niin omissa lähiverkostoissa kuin palvelujärjestelmässä, näyttäytyivät tärkeinä hyvinvointia ja osallisuutta edistävinä seikkoina. Mielekäs ja merkityksellinen tekeminen sekä itsensä toteuttamisen ja kehittämisen mahdollisuus tukevat itsetuntoa ja antavat onnistumisen kokemuksia. Aineellista tukea kirjoittajat saavat lähiverkostoltaan, seurakunnalta sekä sosiaalitoimesta. Toimeentulotuki näyttäytyi kirjoittajille viimesijaisena tukimuotona. Kaikenlainen toiminnallisuus rytmittää arkea ja antaa elämälle sisältöä. Uskonto on tärkeä voimavara erityisesti toivon ja turvallisuuden tunteen näkökulmasta. Luontoon mennään levähtämään, rauhoittumaan ja eheytymään. Oman arvomaailman ja positiivisen elämänasenteen merkitys köyhyydessä pärjäämiselle on ratkaisevaa. Taloudellinen niukkuus ei yksinään määritä ja ohjaa yksilön koettua hyvinvointia ja elämääntyytyväisyyttä. Köyhyydestä voi kuitenkin seurata esteitä yksilöiden valinnan- sekä toimintamahdollisuuksien ja osallisuuden näkökulmasta. Kirjoittajat kertovat huonoista, lannistavista ja epäonnistuneista avunsaamisen sekä –hakemisen kokemuksista, jotka kuvailevat pienituloisen henkilön eriarvoisuutta palvelujärjestelmässä. Sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuuden ja laadun tulisi olla kaikille yhteiskunnan jäsenille sama riippumatta taloudellisesta statuksesta. Empaattinen ja hyväksyvä lähestymistapa luo pohjan toimivalle vuorovaikutukselle yksilön ja asiantuntijan kohtaamisessa. Julkinen keskustelu köyhyydestä koetaan yksipuolisena, leimaavana ja normittavana. Keskustelua tulisi monipuolistaa ja laajentaa käsitystä köyhyydestä elämäntilanteena. Tässä tehtävässä pienituloisten omat kokemukset ovat avainasemassa.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ikäihmisten kokemuksia tieto- ja viestintätekniikan (eli uusmedian), käytöstä. Väestön ikääntyminen ja yhteiskunnan läpäisevä digitalisaatio ovat ajankohtaisia ilmiöitä. Kiinnitän huomiota ikäihmisten uusmedian käyttöön sosiaalisten suhteiden, käyttöön liittyvien haasteiden ja sosiaalisten käytäntöjen näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni on, millaisia digitaalisia käytäntöjä ikäihmisillä on, ja miten he ylittävät digitaalisia kuiluja sosiaalisten suhteidensa avulla. Tutkimuksessa keskitytään noin 70–80-vuotiaiden suomalaisten miesten ja naisten kokemuksiin. Tarkastelun kohteena ovat älypuhelinten, tablettitietokoneiden, perinteisten kännyköiden ja tietokoneiden käyttö viestinnän ja sähköisen asioinnin, etenkin pankkiasioinnin, välineinä. Aineisto on kerätty teemoitettujen yksilö- ja ryhmähaastattelujen sekä osallistuvan havainnoinnin keinoin. Osallistuva havainnointi toteutettiin neljässä ikäihmisille suunnatussa digityöpajassa. Ikäihmiset käyttävät uusmediaa eri tavoin kuin nuoremmat ikäryhmät, ja he suosivat eri välineitä. Uusmedian omaksuminen tapahtuu sosiaalisissa suhteissa muun muassa työpaikalla, perhepiirissä ja ystävien kesken. Läheisten ihmisten rooli lämpiminä asiantuntijoita ja ikäihmisten digitaalisen elämän fasilitoijina nousee vahvasti esiin. Uusien digitaalisten käytäntöjen omaksumiseen liittyvät myös laitteiden käyttöön vaikuttavat mediaideologiat ja yhteydet aikaisempiin käytäntöihin ja kompetensseihin. Tiedollisten, ruumiillisten ja kielellisten kompetenssien puute syventävät digitaalisia kuiluja. Haasteista huolimatta ikäihmisillä kuitenkin on toimijuutta ja kyky löytää luovia ratkaisuja. Tutkimus vahvistaa käsitystä, että teknologiat omaksutaan sosiaalisesti. Jos ikäihmisten digitaalista osallistuttua yhteiskunnassa halutaan vahvistaa, tulee omaksumisen ja käytön sosiaalisuus ottaa vakavasti. Tämä tarkoittaa kasvokkaisia yhteisöjä, joissa digitaalisuus on osa arjen käytäntöjä.

Tavoitteet. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää ja kuvailla, millaista tietämystä varhais-kasvatuksen opettajan nimikkeellä toimivat varhaiskasvatuksen ammattilaiset omaavat käsittees-tä inklusiiivinen varhaiskasvatus. Tämän tiedon avulla voidaan yhteistyössä varhaiskasvatuk-sen kehittämis hankeen kanssa parantaa varhaiskasvatuksen henkilöstön tietämystä inklusiivi-sesta varhaiskasvatuksesta. Varhaiskasvatuksen henkilöstön tieto aiheesta kertoo sitä pohjaa, jolla inklusiivista kasvatusta toteutetaan, ja opettajien osaamisella on suuri rooli inkluusion to-teutumisessa. Varhaiskasvatusta tulisikin suunnitella ja toteuttaa inklusiivisesti (Opetushallitus, 2018). Menetelmät. Tutkimus oli luonteeltaan kvalitatiivinen eli laadullinen, ja aineiston analyysi tehtiin teorialähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimuksen analyysirunkona toimi Inklusiivisen var-haiskasvauksen ekosysteeminen malli (European Agencyn Inclusive Early Chilhdood Educati-on, 2017). Tutkimuksen analysoitava aineisto saatiin yhteistyössä hankkeessa lähetetystä e-lomakkeesta, jossa varhaiskasvatuksen opettajat olivat vastanneet avoimeen kysymykseen: ”Mitä mielestäsi on inklusiivinen varhaiskasvatus?”. Koko tutkielman analysointi rakentuu tä-män kysymyksen ympärille. Vastauksia lomakkeeseen tuli yhteensä 18 kappaletta. Nämä valitut vastaajat toimivat varhaiskasvatusyksiköissään varhaiskasvatuksen opettajan nimikkeellä. Tulokset ja johtopäätökset. Tutkimuksen tulokset osoittivat varhaiskasvatuksenopettajien tietä-myksen inklusiivisesta varhaiskasvatuksesta olevan hyvällä tasolla niin, että jokainen tutkimuk-seen osallistunut opettaja osasi avata käsitettä jollain tavalla. Vastauksista pystyi näkemään kak-si selkeää luokkaa vastausten jakautuvuudesta mallissa sisimmille sekä uloimmille kehille. Osa vastauksista avasi käsitettä enemmän konkreettisten tekijöiden kautta, kun taas toiset vastaukset keskittyivät varhaiskasvatuksessa tarjoamiin palveluihin. Sain varhaiskasvatuksen opettajien vastauksista tuotua esille inklusiiviselle varhaiskasvatukselle olennaisia ja merkittäviä käsitteitä sekä teemoja, joka selitti yleisesti hyvää tietämystä aiheesta. Vastausten samankaltaisuus selitti myös yhteneväistä tietämystä, jonka avulla inklusiivista varhaiskasvatusta on helpompi toteut-taa.

Tavoitteet. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää inkluusiokäsitteen jäsentymistä osana suomalaista koulutuspolitiikkaa ja koulutusta ohjaavia hallintotekstejä sekä niiden suhdetta perusopetuksen käytänteisiin. Peilasin hallintotekstien ja koulutuspolitiikan inkluusiota koskevia jäsennyksiä koulujen käytäntöihin inklusiivisena yhteisönä. Aiemmat tutkimukset osoittavat koulutusta koskevien lakitekstien ja Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden (2014) pohjautuvan inklusiivisille arvoille, mutta niiden perusteella johdettavat käytänteet eivät täytä inkluusioperiaatteen kriteerejä osallistavasta kasvatuksesta. Yksi merkittävimmistä haasteita suomalaisen koulutuspolitiikan ja hallintotekstien sisällön sekä koulun arjen käytänteiden välisessä epätasaisuudessa on inkluusiokäsitteen hankala määriteltävyys. Työn teoreettinen tausta perustuu inkluusion erilaisiin määrittelyihin koulutuksen kontekstissa aiempaa tutkimusta hyödyntäen. Menetelmät. Tutkielman aineisto koostui tutkimusartikkeleista, jotka käsittelivät inkluusiota osana koulutuksen toimintamalleja. Osa artikkeleista käsitteli inkluusiota Suomea laajemmin, kun taas osan sisältö rajautui ainoastaan Suomen koulutusjärjestelmän tilanteeseen ja inkluusion toteutukseen sen puitteissa. Aineistoon sisältyi osia neljästä eri laista, jotka säätelevät inkluusion toteuttamista koulutuksessa. Lisäksi tutkielmassa käytettiin aineistona Oikeus oppia-hankkeen väliraporttia vuodelta 2021, Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita vuodelta 2014 ja UNESCO:n Salamancan julistusta vuodelta 1994. Tutkielma on toteutettu kuvailevana kirjallisuuskatsauksena. Analyysissa on hyödynnetty narratiivista ja integroivaa lähestymistapaa ja aineiston analyysitapana on käytetty abduktiivista sisällönanalyysia. Tulokset ja johtopäätökset. Vaikka inkluusion käsitettä ei ole kirjattu suoraan Suomen lakiin, lain tarjoama viitekehys edellyttää suomalaista koulutusjärjestelmää toteuttamaan koulutusta inklusiivisesti. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin (2014) on kirjattu inkluusioperiaatteen mukaisen opetuksen järjestäminen, mutta inkluusion käsitteen sisältöä ei ole määritelty. Lait ja muut hallinnolliset asiakirjat noudattivat Salamancan julistuksen (2014) mukaisia arvoja. Inkluusion merkityksiä POPS:ssa (2014) ja koulun arjen käytänteissä ohjasivat edellä mainitut tekstit, jotka käsittelivät inklusiivisen kasvatuksen toteuttamista koulussa. Merkityksien johtaminen suoraan käytänteiksi näyttäytyi analyysini perusteella hankalalta, sillä inkluusion käsitteelle ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. Resurssien rajallisuus määritti käytänteitä, minkä vuoksi inkluusion kokonaisvaltainen toteuttaminen kärsi kaksoisjärjestelmän aikaisista perinteistä. Toimintakulttuurin muuttaminen inklusiivisemmaksi oli yksi merkittävä keino kohti inklusiivisempaa koulua ja sitä pystytään kehittämään panostamalla niin opettajien tietotaitoon. Myös kouluyhteisön kehittäminen sekä vaalimalla osallisuutta että auttamalla yksittäisiä oppilaita tuen tarpeensa kanssa tekisi koulun toimintakulttuurista inklusiivisemman.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa tavoitteenani on tutkia, mitä tiedetään isien kokemuksista yhteistyöstä ammattikasvattajien kanssa, sekä isien osallisuudesta ja kuuluvuuden tunteesta varhaiskasvatuksessa ja mahdollisesti kokemusten muodostumiseen vaikuttavista tekijöistä. Tutkimusten mukaan isät kohtaavat hyvin erilaista kohtelua kasvattajien ja ammattihenkilöiden taholta kuin äidit (Määttä & Rantala, 2016). Kyseisessä teoksessa kasvatusjärjestelmää kuvattiin vahvasti matriarkaaliseksi, ja siinä osoitettiin, miten isät kohtaavat ammattihenkilöiden taholta mikroaggressioita, jotka vahvistavat kulttuurisia mallitarinoita isän toissijaisuudesta ja passiivisuudesta kasvattajana ja vanhempana. Tutkielman aineisto koostuu suomalaisista tutkimuksista. Aineistoksi valikoitui neljä 2000- luvulla toimitettua teosta. Aineistonkeruussa käytettiin aluksi systemaattista hakua, jonka jälkeen tehtiin lisähaku aineiston lähteitä tarkastelemalla. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin periaatteen mukaisesti. Analyysi toi esiin, että tutkimusta isistä varhaiskasvatuksen asiakkaina on hyvin vähän. Isät kohtasivat passiivisia ja aktiivisia mikroaggressioita varhaiskasvattajien taholta. Varhaiskasvattajien ja vanhempien välisessä vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä oli eroja isien ja äitien välillä. Osa varhaiskasvattajista jakoi tietoa lapsen arjesta pääosin äidille. Äitejä huomioitiin keskusteluissa enemmän kuin isiä. Suurin osa yhteydenotoista varhaiskasvatuksen taholta kohdistui äidille. Myös kasvattajien asenteet vanhempien rooliodotuksista välittyivät vanhemmille. Lisäksi äitien ja kasvattajien välisissä keskusteluissa isä katoaa kasvattajien puheista kokonaan. Tällaista syrjintää varhaiskasvatuksessa kohtaavien isien määrää ei oltu kartoitettu kovinkaan laajasti, ja siitä voidaan vain esittää valistuneita arvioita. Miesten kokemasta syrjinnästä yleisesti on tehty tutkimusta enemmän, ja se osoittaa, että miehet kokevat syrjintää erityisesti naisvaltaisissa organisaatioissa, jollainen myös varhaiskasvatus on. Tästä voidaan päätellä, että varhaiskasvatuksessa on syytä kiinnittää aiempaa enemmän huomiota tasa-arvon toteuttamiseen vanhempien kanssa tehtävässä yhteistyössä.

Tutkielmassa tarkastellaan osallisuutta ja osallistamista Helsingin kaupungissa ja erityisesti Helsingin kaupungin digitaalisilla näytöillä. Työn tavoitteena on tarkastella Helsingin kaupungin digitaalisten näyttöjen potentiaalia toimia osallistamisen työkaluna. Lisäksi pohditaan ja kuvaillaan demokratian muutosta, digitalisaation vaikutuksia ja osallisuutta Helsingin kaupungissa. Demokratian muutoksessa teknologia ja ihmisten toimijuus mahdollistavat uusia demokratian muotoja joissa demokratia on entistä avoimempaa ja yhä useampi voi osallistua siihen. Tutkielmassa on toteutettu monipaikkaista kenttätyötä, johon on sisältynyt osallistuvaa havainnointia sekä haastatteluja. Päähaastateltavia tutkielmassa on seitsemän ja he ovat kaikki töissä Helsingin kaupungin virastoissa ja työskentelevät lähellä osallistamisen kenttää. Lisäksi havainnointi olen tehnyt sekä kaupungin digitaalisten näyttöjen yhteydessä sekä Helsingin kaupungin virastojen järjestämissä tapahtumissa, jotka liittyvät kaupungin kehittämiseen ja osallisuuteen. Helsingin kaupungilla on strategian mukaan olevan vahva poliittinen tahto osallistaa. Hallinnon muutokset ovat kuitenkin hitaita. Osallistaminen ja osallistuminen ovat olleet lain määritteleminä pakollisia vasta 2000 -luvun alusta alkaen, joten parhaat osallistamisen käytännöt (best practices) ovat vasta muotoutumassa. Digitalisaation ja informaatioteknologian kehityksen myötä deliberatiivinen demokratia on entistä helpommin saavutettavissa. Digitalisaatio mahdollistaa aikaisempaa laajemman osallistamisen ja osallistumisen. Myös asiantuntijuuden rooli on muuttumassa, kun osallistamisen ja digitalisaation johdosta tieto leviää kaupunkilaisille entistä helpommin. Toisaalta digitalisaatioon liittyy riski yhteiskunnallisesta eriarvoistumisesta. Vaikka digitalisaatio mahdollistaa entistä laajemman ja helpomman osallistamisen ja osallistumisen, eivät digitaaliset näytöt ole paras mahdollinen tapa osallistaa helsinkiläisiä. Näyttöjen paikkasidonnaisuus voi aiheuttaa eriarvoistumista ja rajoitteita osallistumiselle. Digitaalisten kaupunkinäyttöjen potentiaali voisi sen sijaan olla kaupungin viestinnällinen kanava, joka luo kaupunkitilaan mielikuvaa kaupungin tahdosta kuulla kaupunkilaisia. Digitaalisten kaupunkipintojen käyttöön liittyvät myös kysymykset yksityisyydestä ja yksilön vaikutelmanhallinnasta sekä vallasta, koska useimmiten kaupungin digitaalisilla pinnoilla osallistaminen suuntautuu ylhäältä alas eli kaupungin taholta kaupunkilaisille. Kaikki erilaiset osallistamisen tavat ovat kuitenkin tärkeitä Helsingin kaupungille ja sen kehittämiselle, koska kaupunkilaiset eivät ole homogeeninen ryhmä. Positiivinen ilmapiiri osallisuutta kohtaan edistää kaupunkilaisten aktiivisuutta ja välejä hallinnon ja kaupunkilaisten välillä.

Laadullinen tutkielmani käsittelee erään kolmanteen sektoriin kuuluvan kristillistaustaisen organisaation toimintaa koronapandemian aikana asunnottomien parissa. Tavoitteena on kartoittaa työntekijöiden kokemuksia koronapandemian vaikutuksista tutkimani organisaation päiväkeskusten toimintaan ja asunnottomien asiakkaiden osallisuuden toteutumiseen. Olen hyödyntänyt tutkielmassani asunnottomuuteen liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Aineisto koostuu kuudesta asunnottomien parissa työskentelevien teemahaastattelusta sekä yhdestä sähköpostin avulla toteutetusta haastattelusta, joka sisältää kahden työntekijän vastaukset. Analyysimenetelmänä käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Teoreettisena näkökulmana on osallisuus. Maailmanlaajuinen tilanne on vaikuttanut koko yhteiskuntaan. Pandemian seuraukset ovat voimakkaat jo alun perin heikossa asemassa olevien ihmisten elämässä. Asunnottomien palveluita on jouduttu sulkemaan ja kaventamaan, minkä myötä korona on aiheuttanut merkittäviä muutoksia tutkimani organisaation toimintaan ja asunnottomien osallisuuden toteutumiseen. Tutkielman päätulokset muodostuivat seuraavista kokonaisuuksista: pandemian seuraukset organisaation toimintaan ja asiakkaisiin, kehityskohteet ja yhteisöllisyyden kokeminen. Asiakkaiden virastoasioiden hoito eli palveluohjaus on korostunut, mutta pandemia on pakottanut luopumaan kaikesta yhteisöllisestä toiminnasta. Koronapandemian vaikutukset ovat näkyneet asiakkaiden henkisessä ja fyysisessä terveydessä. Työntekijät pyrkivät varmistamaan, että asiakkaiden perustarpeet täyttyvät. Poikkeusaikana oleskelua on rajoitettu julkisissa tiloissa ja päiväkeskuksissa, jolloin asunnottomien on ollut hankalampaa löytää paikkaa, jossa viettää aikaa. Haastatteluissa toistui asunnottomien hätämajoituspaikkojen lisätarve. Haastateltavien tulevaisuuden toiveena oli palata organisaatiossa koronaa edeltävään yhteisölliseen toimintaan. Tämän tutkielman tulokset kertovat, että koronapandemia on opettanut hyödyllisiä asioita, joita voidaan mahdollisesti soveltaa tulevaisuudessa asunnottomien palveluja kehitettäessä. Kolmannen sektorin rooli on tullut entistä näkyvämmäksi. Pandemia-aikana julkisen sektorin ja kolmannen sektorin välinen yhteistyö on ollut tärkeässä osassa. Tätä yhteistyötä toivottiin jatkettavan entistä tiiviimmin.

Tutkielman tarkoitus on tuottaa tietoa sekä muistisairaan vanhuksen itsemääräämisoikeudesta että sen toteutumisesta. Tutkimuksen kysymyksenasettelu on dualistinen, kaksikärkinen: ensimmäisessä tutkimustehtävässä selvitetään itsemääräämisoikeuden olemusta, sen alaa ja ulottuvuutta oikeustieteellisessä kontekstissa lainsäädännön ja oikeuskirjallisuuden valossa sekä tehdään rajanvetoa sallitun ja hylättävän intervention välillä. Toinen tutkimustehtävä on tutkia, miten muistisairaan vanhuksen autonomia reaalielämässä toteutuu hänen itsensä ja hänen läheisensä kokemana. Tutkimus on toteutettu yhdistämällä kahta eri tutkimusmetodia: lainopillista metodia selvitettäessä voimassa olevia oikeusnormeja ja niiden soveltamista sekä empiiristä, laadullista tutkimusmetodia tutkittaessa itsemääräämisoikeuden toteutumista reaalielämässä. Muistisairaiden ja heidän läheistensä kokemuksia on kartoitettu yksilöllisesti toteutettuna teemahaastatteluna. Haastattelut on nauhoitettu ja litteroitu ja haastatteluaineisto on analysoitu abduktiivisesti. Lähtökohta muistisairaan itsemääräämisoikeudelle on, että vaikka muistisairaus on etenevä, neurologinen sairaus, muistisairaan autonomia ei pääty diagnoosin saamiseen. Toimintakyvyn heiketessä autonomia kaventuu asteittain, mutta oikeutta tehdä itsenäisiä ja itseään koskevia päätöksiä tulee kunnioittaa ja tukea niin pitkään kuin mahdollista. Itsemääräämisoikeuden olemusta on pohdittu erilaisten autonomian määritelmien avulla. Koska tutkielma liittyy vanhuusoikeuden alaan, myös itsemääräämisoikeuteen liittyvät, vanhuusoikeuden keskeiset käsitteet on selvitetty oikeuskirjallisuutta apuna käyttäen. Perinteisen individualistisen autonomian rinnalla käsitellään relationaalista autonomiaa, ja relationaalisen autonomian ilmentymänä tuettua päätöksentekoa, joka mahdollistaa muistisairaan päätösten tekemisen vielä siinäkin vaiheessa, kun oma toimintakyky ei riitä alentuneen kognition vuoksi. Haastattelututkimuksen tuloksia on havainnollistettu purkamalla litteroitua materiaalia haastateltujen autenttiseksi puheeksi. Tällä tietoisella valinnalla on haluttu antaa haastatelluille se, mikä heille kuuluu: ihmisen yksilöllinen ääni. Samasta syystä haastatelluille henkilöille on annettu nimet, joskin keksityt - tunnistamisen välttämiseksi. Tausta-ajatuksena tutkimuksessa oli, että muistisairas ei voi käyttää itsemääräämisoikeuttaan, jos hän ei ole tietoinen itsemääräämisoikeutensa olemassaolosta ja oikeuksiinsa pääsemisen instrumenteista. Tutkimuksessa keskiöön nousi erityisesti kolme asiaa: ensiksi, että lakisääteiset neuvontapalvelut eivät toimi tavalla, joka turvaisi muistisairaiden vanhusten oikeuden oikeaan ja oikea-aikaiseen tietoon heitä koskevissa oikeudellisissa ja sosiaaliturvaan liittyvissä kysymyksissä. Toiseksi, että relationaalisen autonomian ilmentymänä tuettu päätöksenteko on luonteva toimintamalli läheisissä relaatioissa ja kolmanneksi, että yksin asuvat, perheettömät muistisairaat ovat joka suhteessa kaikkein haavoittuvimmassa asemassa. Tulokset ovat linjassa aikaisempien tutkimusten kanssa. Lainsäädännöllisiä kehityskohteita ovat itsemääräämisoikeuslain säätäminen sekä tuettua päätöksentekoa koskevien pykälien lisääminen jo olemassa olevaan lainsäädäntöön. Myös "omaisköyhyyden" ratkaiseminen kolmatta sektoria apuna käyttäen voisi olla selvittämisen arvoista pyrittäessä parantamaan kaikkein haavoittuvimmassa olevien, perheettömien muistisairaiden vanhusten asemaa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa analysoidaan maahanmuuttajien kotouttamiseen liittyvää eduskuntakeskustelua osallisuuden näkökulmasta. Tavoitteena on kuvata sitä, millaisen kuvan keskustelu muodostaa osallisuudesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Kotouttaminen on Suomessa lakisääteinen prosessi, jonka avulla tuetaan maahanmuuttajien sopeutumista uuteen maahan. Kiinnostuksen kohteena on esimerkiksi se, käsittävätkö poliitikot kotouttamisen monipuolisena osallisuuden tukemisena vai jollakin tapaa rajoittuneena osallistumisena. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostuu osallisuus-käsitteen ympärille. Syrjäytymisen vastaparina osallisuus kuvastaa moniulotteista osallistumista ja yhteenkuuluvuutta. Tutkielman aineisto koostuu eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista sekä kirjallisista kysymyksistä vastauksineen vuosilta 2010–2016. Vaikka eduskuntakeskustelua ei voida pitää kaiken kattavana kuvana kotouttamisen todellisuudesta, voidaan sen perusteella kuitenkin päätellä poliittisen eliitin käsityksiä ja suhtautumista maahanmuuttajiin. Tämä poliittinen eliitti säätää lakeja, päättää muuttajien elämää koskevista asioista sekä muotoilee julkista diskurssia, joten sillä on merkittävää vaikutusvaltaa. Aineiston ajankohtaisuuden lisäksi se kuvaa aikaa, jolloin perussuomalaisten viitoittamana nationalismi ja populismi ovat nostaneet päätään. Tutkimusmenetelmää voidaan nimittää laadulliseksi sisällönanalyysiksi, jota ohjaa tieteenfilosofisesta näkökulmasta sosiaalinen konstruktionismi. Edellinen viittaa siihen, että todellisuuden uskotaan syntyvän kielellisessä vuorovaikutuksessa. Tulokset osoittavat, että poliitikkojen keskustelussa yhteiskunnallinen osallisuus perustuu suurelta osin aineellisiin resursseihin, kuten palkkatyöhön. Maahanmuuttajien toimijuutta korostetaan lähinnä työmarkkinoille ja veronmaksuun liittyvissä asioissa. Varsinaista yksilöllistä voimaantumista ei aineiston perusteella pidetä keskeisenä maahanmuuttajien yhteiskunnallisen osallisuuden kannalta. Kolmas osallisuuden ulottuvuus, yhteisyys, jää myös verrattain vähälle huomiolle keskusteluissa. Yhteenkuuluvuus hahmottuu pääasiassa työnteon ja muiden sosiaalisten velvoitteiden kautta saavutettavaksi asiaksi. Suomalaisen yhteiskunnan hahmottuminen aineistossa rakentuu osittain vastakkainasettelulle, jossa Suomi kuvastaa länsimaista arvomaailmaa, oikeusvaltiota, demokratiaa ja tasa-arvoa, kun taas muuttajien lähtömaat edustavat näiden vastakohtia. Kotouttaminen nähdään pääosin tärkeänä asiana ja sille annetaan useita merkityksiä. On kuitenkin huomattavaa, miten kotouttamiskeskustelua hallitsee työn tekeminen ja ajattelumalli maahanmuuttajista vierasperäisenä työvoimana, joka jollakin tapaa elää suomalaisen yhteiskunnan ulkopuolella. Tällainen diskurssi ei edesauta korjaamaan useiden maahanmuuttajien kohtaamaa yhteisyyden vajetta. Aineisto heijastaa osaltaan maahanmuuttokeskustelulle tyypillisiä stereotypioita ja yleistämistä. Kun vaikutusvaltaisilla päättäjillä on kapea kuva jostakin ilmiöstä, esimerkiksi eri etnisistä kulttuureista ja niiden sopeutumisongelmista, saattaa se luoda kansalaisten ja työnantajienkin keskuuteen haitallisia ennakkoluuloja. Keskustelussa saa huomattavan paljon huomiota niin kutsuttu rajoittava diskurssi, jonka mukaan kotouttamisen ongelmat saataisiin ratkaistua rajoittamalla muuttajien määrää ja kohdistamalla heihin entistä tiukempia rajoitteita työnteon, palkkatason ja suomen kielen oppimisen osalta. Suunta on joltakin osin muuttunut assimiloivaa politiikkaa kannattavaksi. Osallisuuden näkökulmasta kotouttaminen eduskuntakeskustelussa ilmenee verrattain yksiulotteisena, jossa ei oteta huomioon maahanmuuttajia kokonaisvaltaisina toimijoina ja osana yhteisöä. Pitkällä tähtäimellä ihmisiin panostaminen voisi vaikuttaa myös siihen taloudelliseen panokseen, jonka maahanmuuttajat mahdollisesti tuovat mukanaan.