Browsing by Subject "osallisuus"

Tutkielman tarkoituksena oli tutkia koulutettujen kokemusasiantuntijoiden kokemuksia toiminnastaan. Koulutetut kokemusasiantuntijat ovat melko uusi toimijaryhmä sosiaali- ja terveysalalla. Toimintaympäristöksi tutkielmassa hahmottuu laajasti yhteiskunta. Koulutetut kokemusasiantuntijat toimivat erilaisissa tehtävissä kuntoutujien tai ammattilaisten kanssa työskennellen, julkisen sektorin palveluiden kehittämistyöryhmissä ja myös oppilaitoksissa luennoiden. Laajempi ymmärrys ilmiöstä ja työtä tekevistä henkilöistä parantaa mahdollisuuksia kokemusasiantuntijoiden oikeanlaiseen käyttöön. Tutkielman yhteiskunnalliseksi tehtäväksi asettuu sosiaalisen raportoinnin kaltainen tiedon välittäminen. Tutkielma asettuu osaksi yhteiskuntatieteellistä osallisuus- ja kan-salaisyhteiskuntakeskustelua sekä sosiaalityön yhteisöllisen tiedonmuodostuksen perinnettä. Tutkimuskysymykset olivat: 1. Mitä ja millaista kokemusasiantuntijana toimiminen on haastateltavien kertomana? 2. Onko kokemusasiantuntijatoiminnan koettu vaikuttaneen omaan kuntoutumiseen ja elämäntilanteeseen? Miten? 3. Millaisena haastateltavat näkevät tulevaisuutensa? Aineisto muodostui kahdeksan pääkaupunkiseudulla toimivan koulutetun kokemusasiantuntijan keskustelumuotoisesta teemahaastattelusta. Vapaamuotoisen keskustelun kautta aineisto rakentui yhteisenä tuotoksena kertomuksen muotoon. Analyysin tulokset on esitetty induktiivisesti, yksityisestä yleiseen tietoon ja ilmiön ymmärtämiseen pyrkien. Tutkielman taustalla vaikuttivat sosiaalisen konstruktionismin ajatukset ja sosiaalityön lähtökohdat sekä narratiivinen tutkimustapa. Kokemusasiantuntijuus näyttäytyy aineiston kautta vaativana, aktiivisena ja kehittyvänä toimijuutena. Yksilön tasolla kokemusasiantuntijatoiminta on edistänyt omaa kuntoutumista, parantanut itsetuntoa sekä tuonut mahdollisuuden kehittää itseään ja tehdä työtä. Toiminta ja etenkin negatiiviset kokemukset saattavat silti kuormittaa omaa hyvinvointia. Tasa-arvoisuuden ja asiakaslähtöisyyden edistäminen koetaan tärkeiksi ja kehittämistä tarvetta nähdään edelleen olevan. Positiivisia toimintakokemuksia ovat olleet erityisesti kuntoutujien ja oppilaitosten kanssa toimiminen. Kehittämistyöstä on saatu sekä hyviä että huonoja kokemuksia. Kokemusasiantuntijatoiminta jatkuu tulevaisuudessakin, mutta määrä saattaa vähentyä muiden projektien tai ammatillisen toiminnan viedessä tilaa. Kokemustietoa ei aina osata arvostaa ja ammattilaisten muutosvastarintaa on havaittu esiintyvän. Kokemusasiantuntijat toimivat palvelujärjestelmän tilauksesta, joten toiminnan kehittämiseen tarvitaan yhteistyötä. Kokemusasiantuntijat ovat tähän valmiita ja näkevät palvelujärjestelmän kehittymisen kaikkien osapuolten eduksi. Koulutetuilla kokemusasiantuntijoilla on tähän hyvin sopiva ratkaisuihin suuntautuva työskentelyote. Sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämiselle kokemusasiantuntijoita käyttäen on nähtävissä sekä taloudellisia että hyvinvoinnin ja tasa-arvoisuuden lisääntymisen perusteita. Aineiston perusteella kokemusasiantuntijoiden vaikuttamismahdollisuudet jäävät ainakin toistaiseksi vielä näennäisvaikuttamisen tasolle. Palkkioiden maksu on myös ollut puutteellista, joka oikeutetusti koetaan arvostuksen puutteena.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen, kuinka pääkaupunkiseudun elintarvikeavun muuttamisesta osallistaviksi yhteisöruokailuiksi keskustellaan Helsingin Sanomien ja Ylen uutisten yhteydessä käydyissä verkkokeskusteluissa vuosina 2017-2018. Elintarvikeapu on lähtökohtaisesti kolmannen sektorin ja seurakuntien järjestämää hävikkiruoan ilmaisjakelua, jonka tarkoitus on auttaa vähävaraisia ihmisiä. Elintarvikeapu on tähän asti järjestetty pääosin niin kutsutuissa leipäjonoissa, jotka saattavat pääkaupunkiseudulla olla useita kilometrejä pitkiä. Aiemman tutkimuksen perusteella leipäjonoihin turvautuvilla ihmisillä huono-osaisuus on yleensä kasautunut useammalle elämän osa-alueelle. Leipäjonoista saatu apu lievittää ongelmia tilapäisesti, mutta ei poista huono-osaisuutta. Elintarvikeapua on viime vuosina pyritty kehittämään osallistaviksi yhteisöruokailuiksi, jotta apu vastaisi myös vastaanottajien sosiaalisiin tarpeisiin. Tutkielmassani tarkastelen, kuinka verkkokeskustelijat konstruoivat osallisuuden ja yhteisöllisyyden elintarvikeavussa sekularisoituneeksi mielletyssä hyvinvointivaltiokontekstissa. Pro gradu -tutkielmani on laadullinen tutkimus ja metodina käytän diskurssianalyysia. Keskeisimmät tutkimusaineistosta esiin nousevat diskurssit ovat Nöyryytetyt-, Hylätyt kansalaisemme- ja Hyysääjävaltio-diskurssit. Diskurssien nimet kuvaavat diskurssien asemoitumista ja suhdetta elintarvikeavussa käyviin ihmisiin ja hyvinvointivaltioon. Diskurssit heijastelevat yhteiskunnassa vallitsevia arvoja, ideologioita ja hierarkkisia valta-asetelmia. Niiden kautta voidaan tarkastella, kuinka yhteisöruokailuista ja hyvinvointivaltiosta keskustellaan ajankohtaisessa kasalaiskeskustelussa. Diskurssit muodostavat keskenään erilaisia käsityksiä ja kuvauksia maailmasta, eli representaatioita. Keskeisimmät diskurssien konstruoimat representaatiot ovat hyvinvointivaltio, elintarvikeapu, köyhyys, kirkko, sekä osallisuus ja yhteisöllisyys elintarvikeavussa. Osallisuus ja yhteisöllisyys näyttäytyvät diskurssien kautta mielenkiintoisesti joko vallankäytön välineinä tai hyvinvoinnin lähteinä ja sen tuottamisen tapoina. Myös hyvinvointivaltioon suhtaudutaan eri tavoin siitä riippuen, koetaanko hyvinvointivaltion rakenteet ja mekanismit perusturvan kannalta riittämättömiksi vai liian laajoiksi ja kansalaisia passivoiviksi. Keskustelu elintarvikeavusta ja sen uudistamisesta on varsin polarisoitunutta ja assosioituu erilaisiin käsityksiin hyvinvointivaltion arvoista, tavoitteista ja hyvinvoinnin tuottamisen tavoista.

Tutkielmassa on tarkasteltu Kotoa Kotiin -hankkeen (2019-2021) vapaaehtoistoimintaa. Tavoitteena oli selvittää hankkeessa toimivien vapaaehtoisten näkemyksiä siitä, miten vapaaehtoistoiminta voi tukea maahanmuuttajanaisten kotoutumista sekä vuorovaikutusta eri kulttuuri- ja uskontoryhmien välillä. Tutkimus perustuu neljän Kotoa Kotiin –hankkeen vapaaehtoisen haastatteluun. Tutkimusmenetelminä on käytetty puolistrukturoitua teemahaastattelua ja aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Vastaukset on teemoiteltu kolmeen ryhmään, “kulttuurien kohtaamisen kolmeksi tasoksi”. Arjen tasolla vapaaehtoisten tarjoama tuki maahanmuuttajanaisille oli yhdessä tekemistä, läsnäoloa ja suomen kielen harjoittelua. Dialogisella tasolla korostuivat kulttuurien välinen vuorovaikutus ja yhteyden luominen kantasuomalaisten sekä maahanmuuttajien välille. Yhteiskunnallisella tasolla vapaaehtoiset halusivat vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin ja asenteisiin ja edistää kotoutumista myös tällä tavoin. Tutkimustulosten perusteella vapaaehtoistoiminta voi auttaa maahanmuuttajia ja kantasuomalaisia tutustumaan toisiinsa ja lähentää eri väestöryhmiä. Vapaaehtoistoiminnan keinoilla on mahdollista myös tukea maahanmuuttajanaisten suomen kielen oppimista. Kotoa Kotiin -hankkeen vapaaehtoiset olivat saaneet koulutusta kulttuurisensitiiviseen työskentelyyn. Kulttuuri- ja uskontodialogia käytiin esimerkiksi juhlapyhistä ja niihin liittyvistä ruokaperinteistä. Vapaaehtoiset pitivät uskonnon ja kulttuurin huomioon ottamista tärkeänä osana kotoutumistyötä. Tutkimuksen perusteella vapaaehtoiset kaipaavat kuitenkin enemmän tukea siihen, miten uskontoon ja kulttuuriin liittyvistä asioista voi puhua luontevasti, ketään loukkaamatta.

We have long been invited to engage in climate action in different forums, without specifying what is actually expected of us to solve the accelerating climate crisis. Traditionally, individual citizens have only been seen as consumers in climate action. Although citizen participation in climate work has also been studied more and more in recent years, there is a little research on how citizens themselves perceive their own role in climate action. Climate action at local level and small municipalities, as smaller administrative units, could also provide better opportunities to support individuals in their own climate actions. In this thesis, I examine the climate agency and participation of residents in local climate action through their perceived roles and means of participation. I am conducting a review at the level of one small Finnish municipality by carrying out a qualitative case study. The case municipality is Kokemäki in the Satakunta region, with a population of about 7000. My research questions are (1) how the municipal representatives and local residents perceive the roles of the municipality and local residents in local climate action, and (2) what means are identified by municipal representatives and local residents to strengthen the climate agency of local residents. The research material consists of thematic interviews of the municipal representatives, group discussions of the residents and a survey conducted for the residents. As a method of analysis, I have used qualitative content analysis. The results show that municipal representatives and local residents have a similar perception of the roles, even though there are differences. In total, six different roles were identified for the municipality, and communication as a cross-cutting role. A key finding is that local residents perceived their own role more active than the municipal representatives did. A total of five roles were outlined for the residents, two of which emerged mainly in the experiences of the residents: the role to support each other and the role to activate the municipality to act. The roles of the municipality and the residents are strongly linked, and instead of looking individual means to support climate agency, it might be useful for small municipalities to shift the examination more strongly to their own role in relation to the residents. The development of communication and interaction is a key means of supporting climate agency. In addition to communication based on positive tone and examples in particular, the need for encounter and discussion emerged. Discussions with local residents, also on the topic of climate change, could bring new knowledge, understanding and ideas to the municipality, and at the same time provide a forum for communicating the importance of climate action, which also supports sustainable choices in everyday life. Strengthening the experience of working together increases the potential for self-motivated action and also enables peer learning and interaction between residents. The desire to take care of one's own home region could also support local climate action, as long as the objectives and actions are set at a local scale.

Tämä pro gradu –tutkielma tarkastelee lastensuojelun asiakasvanhempien kokemuksia läheisneuvonpitoprosessin aikana käydyistä dialogeista. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata sitä, millaisia merkityksiä vanhemmat ovat antaneet läheis- ja viranomaisverkostojen kanssa käydyille keskusteluille. Vanhempien käsitykset kertovat paitsi heidän suhteestaan sosiaalityöhön, mutta erityisesti heidän käsityksensä avaavat siitä, kuinka he ovat kokeneet hyvin henkilökohtaisten asioiden käsittelyn erilaisten verkostojen kanssa. Sosiaalityön oikeutus nousee yksilön kannalta siitä, kuinka se kannattelee asiakasta arkisessa selviytymisessä ja yhteiskunnan kannalta siitä, kuinka se edesauttaa asiakasta muutoksessa. Läheisneuvonpidon dialogien tavoite liittyy molempiin. Tutkielman taustalla ovat teoreettiset käsitykset dialogisuudesta ja vuorovaikutussuhteiden merkityksestä. Dialogisuus voi olla luonteeltaan sekä monologista että dialogista. Monologisen dialogin tavoitteeksi riittää yhteinen sopimus siitä, kuinka aiotaan toimia. Sen sijaan dialoginen dialogi yltää yhteisten käsitysten muodostumiseen eri osapuolten välille. Läheisneuvonpidon prosessiluonteen vuoksi molempien muodostuminen on mahdollista. Edellytyksiä molemmille luovat kaikkien osallistujien vuorovaikutusorientaatiot. Vuorovaikutusorientaatiot on tässä tutkielmassa mielletty empaattiseksi kuulemiseksi (asiakaskeskeinen), toiseksi näkökulmaksi (asiantuntijakeskeinen) ja dialogiseksi, jaettuun ymmärrykseen pyrkiväksi näkökulmaksi. Tämä mukailtu jaottelu sisältää työntekijöiden ohella myös asiakkaan yksityisen läheisverkoston. Osallisuuden kokeminen ja itsemääräämisoikeus ovat keskeisiä sosiaalityön arvoja. Siksi on perusteltua tutkia sen toteutumista työskentelytavassa, jonka periaatteisiin kuuluvat demokraattinen vuorovaikutus ja osallisuus itseään ja perhettään koskevaan päätöksentekoon. Tutkielma pyrkii hahmottamaan ilmiötä, jossa tavoitellaan dialogisuutta ja osallisuutta. Tutkimuksen aineisto koostuu kahdeksan lastensuojelun asiakasvanhemman yksilöhaastattelusta. Haastateltavien lasten asioissa oli järjestetty läheisneuvonpitoja, joiden osallistujista he olivat päättäneet samoin kuin käsiteltävistä asioista. Tutkimus perustuu sosiaalisen konstruktionismin tieteenfilosofisiin lähtökohtiin, jossa todellisuus nähdään sosiaalisesti rakentuneena. Vaikka todellisuus rakentuukin sosiaalisissa kanssakäymisissä, jokainen yksilö antaa sille omat merkityksensä itse. Lastensuojelun sosiaalityöhön liittyy omalta osaltaan puuttuminen ihmisten itsemääräämisoikeuteen ja yksityiseen perhe-elämään. Se, millä tavoin julkinen valta ihmisten yksityisyyteen puuttuu, voi olla sekä asiantuntijakeskeistä että dialogista. Tässä tutkimuksessa dialogisuus käsittää asiantuntijoiden ohella myös ihmisten yksityisen verkoston. Ihminen muodostaa lopulta käsityksensä erilaisten verkostojen kanssa käymiensä keskustelujen perusteella. Riippumatta siitä, millainen on todellinen asioiden tila, merkityksellisempää on se, kuinka se yhteisesti jäsennetään. Laadullinen aineisto analysoitiin sisällönanalyysillä. Sisällönanalyysiä ohjasivat vahvasti myös teoreettiset jäsennykset dialogisuudesta ja osallistujien vuorovaikutusorientaatioista. Tutkimuksen tulokset ovat sekä aineistolähtöisiä että teoriaohjaavia. Aineiston perusteella keskeisin tulos on vanhempien kokemus verkostojen yhteisen tilannekuvan muodostamisen edellytyksistä, sen merkityksestä ja näiden myötä muodostuneesta toiminnan suuntautumisesta. Teoriaohjaavaa on käsitys dialogisuuden kokemisen ehdoista. Ensinnäkin täytyi muodostua kokemus siitä, että oma mielipide oli vakavasti otettu mukaan keskusteluun, vaikka tästä mielipiteestä olisi ollut eriäviä näkemyksiä. Toiseksi täytyi muodostua käsitys siitä, että toinen näkökulma ei omasta käsityksestä poiketen ole vain ihmistä syyllistävä, vaan pyrkii häntä ymmärtäen löytämään ratkaisuja yhteisissä keskusteluissa. Dialogisuuden kokemisen ehdot liittyivät toisaalta siihen, kuinka oikeutetuksi ja omasta näkökulmastaan totuudenmukaiseksi haastateltavat kokivat itsestään poikkeavan näkökulman sekä siihen, kuinka he kokivat oman näkökulmansa otetuksi mukaan dialogiin. Dialogisuuden kokemus oli keskeinen selittävä tekijä sille, että yhteinen tilannekuva oli mahdollista muodostaa ja tilannekuvan muodostuminen vaikutti siihen, millaiseksi osallistujien toiminta suuntautui. Dialogisuuden kokemus muodostui näistä tekijöistä.

Lapsen henkilökohtaisella osallisuusoikeudella on korkein mahdollinen hierarkkinen tuki erityisesti perustuslain 6.3 §:ssä ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 12 artiklassa ja se vaikuttaa myös kaikki lapsen oikeudet läpileikkaavana periaatteena. Osallisuusoikeus on toteutettava jokaisessa lasta koskevassa tilanteessa ja se on otettava huomioon niin lapsen ja huoltajien kuin lapsen ja muiden yhteiskunnan toimijoiden, kuten koulutoimen, välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkielmassa tutkitaan alaikäisille kuuluvaa henkilökohtaista osallisuusoikeutta, ja sen kontekstina on sekä perhe että peruskoulu, jotka sulautuvat lapsen henkilöä koskevissa kysymyksissä yhteen moniulotteiseksi suhteeksi. Lapsen osallisuusoikeudesta peruskoulun toimintaympäristössä on nostettu tiettyjä ongelma- tai erityiskohtia. Tutkimuskysymykset muodostetaan näiden pohjalta ja niihin pyritään vastaamaan pääasiallisesti lainopillisella tutkimusmenetelmällä, kuitenkaan unohtamatta oikeuden ulkopuolisen maailman vaikuttavuutta lapsen oikeuksiin. Ensinnäkin tutkitaan, turvataanko perusopetusta koskevassa sääntelyssä riittävällä tavalla lapsen osallisuusoikeutta henkilökohtaisella tasolla siten kuin perus- ja ihmisoikeussääntely velvoittaa. Toiseksi selvitetään, millainen on lapsen ja huoltajien vaikutusvallan ja lapsen henkilökohtaisen osallisuusoikeuden suhde peruskoulun toimintaympäristössä lasta koskevissa kysymyksissä. Tutkielmassa käsitellään lapsen osallisuusoikeuden tärkeimpiä ulottuvuuksia perus- ja ihmisoikeuslähtökodissa tutkimuskysymysten kannalta. Osallisuusoikeudesta on erotettavissa erilaisia elementtejä, kuten velvollisuus lapsen mielipiteiden selvittämiseen ja kuulemiseen sekä niiden painoarvon huomioimiseen lapsen kehittyvien valmiuksien mukaisesti, kuin myös lapsen tiedonsaantioikeus. Lisäksi huomioon on otettava lapsen edun ensisijaisuus, jossa eräänlaisena punnintaparina on lapsen osallisuus ja erityinen suojeluntarve, joka voi joissakin tilanteissa rajoittaa lapsen osallisuutta. Lisäksi tärkeä seikka on huoltajille kuuluva perhe-elämän suojasta seuraava autonomisuus lapsen huoltoon ja kasvatukseen. Huoltajilla on lähtökohtaisesti oikeus päättää lapsen henkilökohtaisista asioista sekä edustaa lasta ja käyttää hänen puhevaltaansa. Huoltajille kuuluu myös velvollisuus keskustella lapsensa kanssa ennen päätöksentekoa. Lisäksi tutkielmassa käsitellään kattavasti lapsen osallisuutta perusopetusta koskevassa sääntelyssä ja esitetään seikkoja kodin ja koulun yhteistyöstä ja vuorovaikutuksellisuudesta. Erityisenä kysymyksenä tutkielmassa nostetaan oppilaan oppiainevalintoihin liittyvää sääntelyä. Esimerkkinä huoltajien vaikutusvallasta käsitellään lapsen uskonnonopetusta koskevaa sääntelyä sekä oppilashuoltolain 18.2 §. Oppilaan osallisuutta turvataan peruskoulussa henkilökohtaisen osallisuuden sijasta varsin korostuneesti yleisenä ja kollektiivisena osallisuutena etenkin perusopetuslain 47a §:ssä. Tätä on pidettävä heikkoutena, sillä useat lasta koskevat kysymykset vaikuttavat peruskoulussa hyvin vahvasti ja konkreettisesti lapsen elämään. Lisäksi osallisuus näyttäytyy koulussa enemmänkin yhteiskunnallisten kansalaistaitojen opetteluna. Hallintopäätöksenteon yhteydessä lapsen osallisuus on turvattu hallintolaissa kuulemisena, mutta tosiasiallisen hallintotoiminnan yhteydessä oppilaan osallisuus saa velvoittavuutensa lähinnä perus- ja ihmisoikeustasolta ja hallinnon periaatteista. Johtopäätöksenä pidetään tutkielmassa esitetyn mukaisesti sitä, että nimenomaiselle lapsen henkilökohtaista osallisuutta turvaavalle säännökselle olisi tarvetta perusopetusta koskevassa sääntelyssä lapsen oikeusturvan turvaamiseksi. Lisäksi tutkielmassa esitetään johtopäätöksenä huoltajille koululainsäädännössä annetun vaikutusvallan korostuneisuus ja osittainen ristiriitaisuus. Lisäksi todetaan huoltajien vaikutusvallan olevan suhteessa siihen, millä tavoin ja, kuinka aktiivisesti huoltajat toteuttavat lapsensa osallisuutta ja ottavat lapsensa mielipiteet ja toiveet huomioon.

Lapsen osallisuus ja sen toteutuminen eri konteksteissa on aihe, joka herättää ajoittain keskustelua. Lastensuojelussa lapsen osallisuus on yksi merkittävistä teemoista, joka on nostettu esille myös syksyllä 2019 päivitetyssä lastensuojelun laatusuosituksessa. Jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus oman osallisuuden toteuttamiseen, kuten omien asioiden käsittelyyn osallistumiseen sekä omien mielipiteiden ja ajatusten esille tuomiseen. Koen osallisuuden merkityksellisenä ja tärkeänä asiana lapsen oikeuksien toteutumisen kannalta, jonka vuoksi tarkastelen tutkielmassani lapsen osallisuutta ja sen näkymistä lastensuojelun asiakassuunnitelmissa. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostaa lapsen osallisuus. Tutkielmassa lapsen osallisuutta tarkastellaan lastensuojelun viitekehyksestä käsin. Lapsen osallisuuden toteutumista tutkielmassa tarkastellaan myös erilaisten osallisuuden mallien kautta, joista Nigel Thomasin osallisuuden ulottuvuudet ovat valikoituneet merkittäväksi osaksi tutkielman teoreettista viitekehystä sekä analyysirungon pohjaksi. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten lapsen osallisuus näkyy lastensuojelun sijaishuollon asiakassuunnitelmissa. Tutkielman aineisto muodostuu 30 lastensuojelun asiakassuunnitelmasta, jotka on laadittu huostaanotetuille ja sijaishuoltoon sijoitetuille lapsille. Aineisto pitää sisällään sekä perhe- että laitoshoitoon sijoitettujen eri-ikäisten lasten asiakassuunnitelmia, jotka on laadittu edellisen vuoden aikana. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin keinoin ja analyysirunko on johdettu Thomasin osallisuuden ulottuvuuksista. Analyysirunkoni teemat ovat: lapsen osallistuminen suunnitelman laatimiseen, lapsen tilanteen kuvaus, lapsen osallistuminen tavoitteiden asettamiseen ja arviointiin, lapsen omien ajatusten ja mielipiteiden esille tuominen, lapsen mahdollisuus saada tukea osallistumiseen sekä lapsen mahdollisuus omiin päätöksiin. Lapsen osallisuuden rakentuminen lähtee liikkeelle siitä, osallistuuko hän oman asiansa käsittelyyn ja asiakassuunnitelman laadintaan vai ei. Aineistoni lapsista 19/30 on osallistunut asiakassuunnitelman laadintaan. Osallistuessaan oman asiakassuunnitelmansa laadintaan lapset ovat saaneet itse kertoa omasta arjestaan sekä osallistua tavoitteiden asettamiseen ja arviointiin. Omista asioista puhuminen ja mukana oleminen lisäävät lapsen osallisuutta ja mahdollisuutta saada tietoa. Vanhemmat lapset ovat pienempiä lapsia aktiivisempia ottamaan aktiivisesti osaa keskusteluun ja tutkielman tuloksista on nähtävissä osallisuuden kasvavan lapsen iän myötä. Analyysirungon teemoina olevista osallisuuden ulottuvuuksista lapsen mahdollisuus omiin päätöksiin oli vähäisintä, parhaiten lapsen osallisuus toteutui ja tuli näkyväksi lapsen omien ajatusten ja mielipiteiden esille tuomisessa sekä lapsen tilanteen kuvauksen yhteydessä. Lapsen osallisuuden näkyväksi tuleminen asiakirjatekstissä on riippuvainen myös siitä, kuinka asiat asiakassuunnitelmaan kirjataan. Osallisuus näyttäytyy jokaisen lapsen kohdalla omanlaisenaan, eikä toiselle sopiva osallisuuden toteutumisen tapa välttämättä sovi toiselle.

Tavoitteet. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on syventää ymmärrystä opettajan roolista lasten osallisuuden edistämisessä varhaiskasvatuksessa. Tarkoituksena oli selvittää, miten opettajat voivat omalla toiminnallaan edistää lasten osallisuutta varhaiskasvatuksessa ja miten opettajan käyttämä valta voi joko vahvistaa tai estää lasten aktiivista roolia oman oppimisensa ja oppimisympäristönsä kehittämisessä. Opettajan käyttämä valta on keskeinen tekijä, ja sen ymmärtäminen on olennaista, jotta voimme kehittää pedagogisia käytäntöjä, jotka tukevat lasten aktiivista roolia oman oppimisensa ja oppimisympäristönsä kehittämisessä. Menetelmät. Tutkimusmenetelmänä käytettiin kuvailevaa kirjallisuuskatsausta, jonka tarkoitus on tiivistää ja koota yhteen aiemmin tehtyä tutkimusta tai kirjallisuutta tietyllä aihealueella. Sen tavoitteena on tarjota yleiskuva ja kokonaisvaltainen ymmärrys kyseisestä aiheesta, esittelemällä erilaisia näkökulmia, teemoja ja löydöksiä. Lisäksi kuvaileva kirjallisuuskatsaus pyrkii havainnollistamaan nykytilannetta, tunnistamaan tutkimuksen aukkoja ja ehdottamaan mahdollisia suuntaviivoja tulevalle tutkimukselle. Tämä katsausmenetelmä nojaa tutkimuskysymykseen ja pyrkii antamaan kuvailevan ja laadullisen vastauksen valittuun aineistoon perustuen. Tutkimusaineistoksi valikoitui neljä tutkimusartikkelia ja kaikki tutkimukset ovat toteutettu varhaiskasvatuksen kontekstissa Suomessa, Uruguayssa, Kyproksella ja Italiassa aikavälillä 2010—2019. Tulokset ja johtopäätökset. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että opettajien rooli on keskeinen lasten osallisuuden edistämisessä varhaiskasvatuksessa. Lapsia osallistetaan toiminnan suunnitteluun ja toteutukseen monin eri tavoin. Lasten osallisuus on erityisesti nähtävillä leikin suunnittelussa ja toteutuksessa. Vaikka opettajat pyrkivät tukemaan lasten osallisuutta, valta-asetelman vaikutus on havaittavissa, ja opettajat säilyttävät usein viime kädessä valtaa ja kontrollia oppimisympäristön suunnittelussa ja toteutuksessa, ja näin ollen lasten mahdollisuus vaikuttaa heitä koskeviin päätöksiin saattaa olla rajalliset. Tasapainon löytäminen edellyttää opettajilta aktiivista lasten aloitteiden ja mielenkiinnonkohteiden havainnointia ja huomiointia sekä jatkuvaa huomiota vuorovaikutuksen dynamiikkaan lasten ja opettajien välillä.

Objectives. The goal of this thesis was to examine the assumptions of an inclusion that personnel in early childhood education have. The theoretical context of this study is the ecosystem model of inclusive early childhood education. Model is developed based on Urie Bronfenbrenner´s ecological systems theory. In the ecosystem model is described macro-, meso-, ecso- and microsystem factors that has to be considered when early chilhood ecucation is developed as more inclusive. Concepts are also explained. Methods. The material of this thesis was collected in research that clarified the state of special support in early childhood education. In this thesis was analysed one question´s answers of that research. Answers was given 572. From these answers was chosen five personnel groups whose answers was received more than 15. From these groups (early childhood special education teacher, early chilhood education teacher, childminder, nursery nurse and day care center manager) was chosen 15 answers each, based on discretionary sample. The answers that were chosen told about inclusion from works point of view. The answers were analysed and categorized in themes. Fenomenografi and dialogical theme-making was used as methods. Results and conclusions. Seven themes were made from the answers: the pedagogical solutions and tools that support inclusion, inclusion as a value, associates who support inclusive early childhood education, inclusion as a child´s right, inclusion as a child’s place, the challenges that inclusion has and enough education and know-how for inclusion. Themes were divided in between personnel groups. Inclusion as a value and inclusion as a child´s right were mentioned in every groups answers. The pedagogical solutions and tools that support inclusion was mentioned mostly by early childhood education teachers and early childhood special education teachers. Inclusion as a child´s place was mostly mentioned by early childhood special education teacher and day care center managers. Inclusion´s challenges were mentioned mostly by nursery nurses and day care center managers. Enough education and know-how for inclusion was mentioned by day care center managers, early childhood education teachers and nursery nurses. Associates who support inclusive early childhood education was written by early childhood special education teachers and early childhood education teachers.

The aim of the study was to describe children’s agency related to climate change and to find out what kind of climate actions children do. In addition, the factors limiting and supporting children’s climate action were studied. The climate crisis is a wicked problem that requires a change in human behavior. In recent years young people's concern about the climate change as well as their social impact have increased. Previous research shows that active agency promotes student’s environmentally responsible behavior. Efforts have been made to strengthen children's empowerment and agency in society by increasing opportunities for participation. In this study climate change knowledge, emotions and climate change action were the main research themes. The target group consisted of 4th grade children (N = 18) which were interviewed during winter 2021. The group interviews were recorded and analyzed using theory-guided content analysis. The children were able to name causes and consequences of climate change, as well as to suggest solutions. Participants also expressed misconceptions about climate change. Differences were found considering how children experience the severity of climate change. Emotions that the participants associated with climate change were anxiety, sadness, fear and hope. However, not all participants associated strong feelings about climate change. The children committed climate actions related to transportation, food, energy consumption and social impact. The study showed that child's social environment can act as a limiting or promoting factor in climate action. Adult example in particular, such as parents’ role, was significant. The study shows that children’s climate action is a multidimensional entity. As some children feel that their own influence in mitigating climate change is weak, there is a need to create more opportunities for participation. Adult’s role as an enabler of child’s climate action is essential.