Browsing by Subject "Neuvostoliitto"

Pro gradu -tutkielma käsittelee neuvostoliittolaisessa naistenlehti Rabotnitsassa käytyä keskustelua naisten rooleista vuosina 1987–1991. Siinä on keskitytty artikkeleihin, jotka kommentoivat naisten rooleja äiteinä, työläisinä ja vaimoina, sekä kaksoistaakan ongelmien ratkaisuihin, jotka nousivat artikkeleissa esille. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten kaksoistaakan ongelmaa käsiteltiin lehdessä, millaisia ratkaisuja sille esitettiin ja millaisia naisten rooleja artikkelit suosivat. Lisäksi tutkielma tarkastelee naistenlehti Rabotnitsaa tämän keskustelun keskusteluareenana ja selvittää, dominoivatko tietynlaiset näkemykset keskustelua sekä muuttuivatko lehdessä esitetyt näkemykset ajan myötä. Rabotnitsa oli kerran kuukaudessa ilmestyvä, Neuvostoliiton laajalevikkisin aikakauslehti ja sen kohdeyleisö oli kaupunkilaiset työläisnaiset. Lehteä alettiin julkaista jo vuonna 1914 ja sitä julkaistaan edelleen Venäjällä. Neuvostoliittolainen sukupuolijärjestelmä, jossa naiset huolehtivat kotitöistä sekä lastenhoidosta kokopäivätyön ohella, oli johtanut naisten kaksoistaakkaan. Kaksoistaakka sekä uuvutti naisia että haittasi heidän urakehitystään. Iso osa Rabotnitsassa käydystä keskustelusta käsittelikin juuri näitä teemoja. Rabotnitsan artikkelit olivat osa laajempaa keskustelua, jota Neuvostoliitossa käytiin naisten ongelmista ja rooleista 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa. Glasnost ja sensuurin lakkauttaminen teki julkisesta keskustelusta vapaampaa sekä mahdollisti ongelmista puhumisen ja raportoimisen. Tämä tarkoitti myös naisten yhteiskunnalliseen asemaan liittyvien kysymysten kriittistä käsittelyä. Avainkäsitteitä tutkielmassa ovat sukupuolen (gender) ja sukupuolijärjestyksen (gender order) käsitteet, joita on käytetty apuna alkuperäislähteiden analysoinnissa. Neuvostoliittolainen sukupuolijärjestelmä, jossa naisten tehtäviin kuului sekä kotitöistä ja lapsista huolehtiminen että kokopäivätyö kodin ulkopuolella, kyseenalaistettiin ja sitä alettiin tarkastella yhä kriittisemmin 1980-luvun lopulla. Tutkielmassa sukupuolijärjestyksen käsitettä käytetään sekä kuvailtaessa neuvostoliittolaista sukupuolijärjestystä että artikkeleissa ehdotettuja vaihtoehtoisia tapoja määrittää ja järjestää naisten ja miesten tehtävät ja roolit yhteiskunnassa. Nämä vaihtoehtoiset tavat nähdään tutkielmassa myös ehdotuksina ratkaista kaksoistaakan ongelma. Tutkielmassa käy ilmi, että Rabotnitsassa julkaistiin erilaisia näkemyksiä naisten rooleista sekä ratkaisuja kaksoistaakan vähentämiseksi. Ensinnäkin jotkut keskustelun osanottajista kannattivat naisen perinteistä sukupuoliroolia, joka määrittää kodin ja siihen liittyvät toiminnot naisten tehtäviksi ja velvollisuuksiksi. Näissä näkemyksissä oli osin samanlaisia elementtejä kuin 1970-luvulta lähtien Neuvostoliitossa vallalla olleissa näkemyksissä, jotka korostivat naisellisuutta ja naisten roolia äiteinä. Nämä keskustelijat tarjosivat neuvostoliittolaisen sukupuolijärjestyksen vaihtoehdoksi sukupuolijärjestystä, jossa naisella olisi pääasiallinen vastuu kodista ja lapsista mutta he eivät välttämättä samassa määrin osallistuisi työelämään. Kaikki naisellisuutta ja äitiyttä korostaneet eivät kuitenkaan nähneet, että naisten sulkeminen työelämän ulkopuolelle olisi kannattavaa. Toiseksi Rabotnitsassa julkaistiin artikkeleita, joiden kirjoittajat ja haastateltavat haastoivat näkemyksen siitä, että naisten paikka olisi kotona. He vaativat, että naisten ongelmat otettaisiin paremmin huomioon yhteiskunnassa ja heidän asemaan parannettaisiin esimerkiksi tarjoamalla parempia julkisia palveluita. Sekä konservatiiviset näkökannat että feminismiin kallellaan olevat artikkelit voimistuivat 1990-luvulla Rabotnitsassa käytiin myös keskustelua käytännön keinoista naisten kaksoistaakan selättämiseksi. Näitä olivat osa-aikatyö, valinta uran ja perheen perustamisen välillä, tasa-arvoisemmin jaettu vanhemmuus ja kotityöt, työolojen parantaminen sekä pidempi äitiysloma. Suurin osa keskusteluun osallistuneista kannattivat näitä keinoja. Jotkut keskustelijoista kuitenkin olivat sitä mieltä, että sukupuolirooleja tulisi tarkastella kriittisemmin. Useimmissa yllä mainituista keinoissa olettamuksena olikin, että yhteiskunta oli rakennettu miehiselle normille ja naiset äiteinä olivat erityisryhmä työvoiman sisällä, jonka osallistuminen työelämään aiheutti tarvetta erityisjärjestelyille. Vaikka Rabotnitsassa käytiin kriittistäkin keskustelua naisten rooleista, lehdessä julkaistiin myös esimerkiksi reseptejä, vaatekaavoja, kodinsisustusohjeita ja lapsille tarkoitettua materiaalia. Tutkielmassa tämä nähdään esimerkkinä siitä, että Rabotnitsan sisältö samaan aikaan haastoi ja vahvisti naisen traditionaalista sukupuoliroolia, joka määritti kodinhoidon ja lapset naisten velvollisuuksiksi.

Tutkimuksen kohteena on Svensk Botten -niminen viikkolehti, joka edusti suomenruotsalaisessa lehdistössä selvästi oikeistolaista maailmankuvaa. Lehti ilmestyi vuosina 1937 - 1944. Tässä tutkimuksessa tarkasteluaika on rajattu jatkosodan 20 ensimmäiseen kuukauteen (heinäkuu 1941 - helmikuu 1943). Tutkimuksen kohteena on se, minkälainen kuva Neuvostoliitosta välittyi Svensk Bottenin kirjoituksista jatkosodan alkuvaiheessa. Svensk Bottenin kuva Neuvostoliitosta oli hyvin kielteinen. Sen keskeisiä elementtejä olivat torjuva suhtautuminen kommunistiseen järjestelmään ja kielteinen asennoituminen venäläisiin kansallisuutena. Kommunistiseen järjestelmään kohdistuvassa kritiikissä tuotiin ensisijaisesti esille sen väkivaltaisuus, pyrkimys levittää valtapiiriään voimakeinoin sekä hallita valtansa alla eläviä ihmisiä terrorin avulla. Myös kommunistisen talousjärjestelmän tehottomuutta ja marxilaisen ideologian moraalittomiksi katsottuja piirteitä arvosteltiin. Svensk Bottenissa venäläisvastainen argumentaatio oli kaksijakoista. Yhtäältä venäläisiä pidettiin laiskoina, aloitekyvyttöminä ja kollektiivisuuteen taipuvaisena kansana. Toisaalta taas korostettiin heidän taipumustaan jatkuvaan alueelliseen laajentumiseen aktiivisen valloituspolitiikan kautta. Svensk Bottenin kirjoittelussa jälkimmäinen aspekti korostui enemmän, sillä sotapropagandassa olennaisempaa on uhkakuvien luominen kuin vastustajan halveksiminen. Suurin osa Svensk Bottenin kirjoittajista suhtautui venäläisiin hyvin kielteisesti. Kuitenkin lehden kirjoittajien välillä on havaittavissa selviä eroja venäläisvastaisten kannanottojen jyrkkyydessä. Siksi tässä tutkimuksessa on nostettu tarkastelun kohteeksi kahden keskeisen kirjoittajan, päätoimittaja Herman Gummeruksen ja toimitussihteeri Eric Fockin, maailmankuva. Eric Fock oli omaksunut kansallissosialistisen maailmankuvan, ja tämä näkyi selvästi hänen kirjoituksissaan rasistisena asenteena. Gummeruksen kannanotot olivat jonkin verran maltillisempia kuin Fockin, vaikka Gummerustakin voi pitää melko vahvasti venäläisvastaisena. Svensk Bottenissa ilmenevän venäläisvastaisuuden juuria tarkasteltaessa huomioidaan myös ulkomailta tulleet ideologiset vaikutteet. Tässä suhteessa kansallissosialistisella Saksalla on oma roolinsa, mutta vielä keskeisemmäksi nousevat ruotsalaisten nationalistien (muun muassa Harald Hjärne, Adrian Molin ja Rütger Essén) 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana esittämät näkemykset venäläisistä. Varsinkin päätoimittaja Gummeruksen ajatusmaailmaan oli ruotsalaisten nationalistien käsityksillä ollut suuri vaikutus. Vaikka Svensk Bottenissa oli havaittavissa selvää venäläisvastaisuutta, ei lehti kuitenkaan ollut kategorisesti slaavilaisvastainen. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii se, kuinka myönteisessä sävyssä Svensk Bottenissa pohdittiin ajatusta Ukrainan kansakunnan itsenäisyydestä. Lehden ukrainalaismielisyyttä selittää se, että päätoimittaja Gummeruksella oli jo ensimmäisen maailmansodan ajoilta periytyvät läheiset yhteydet ukrainalaisiin maanpakolaisiin.

Nostalgia yhdistää monia venäläisiä ja myös muita entisen Neuvostoliiton kansoja. Ihmiset muistelevat haikeudella joitakin menetetyksi koettuja asioita. Tässä tutkielmassa käsitellään aikaisemmin tutkimatta jäänyttä tšetšeenien ja inguušien elämää Neuvostoliitossa. Tšetšenia tuli tutuksi suomalaisille sotien ja mediajulkisuuden myötä, mutta tutkimuksia sotia edeltävästä ajasta on vain niukasti. Asiantuntijoiden mukaan monien Kaukasuksen alueen konfliktien juuret ovat neuvostoajoissa. Neuvostovalta oli muuttanut aluetta ja sen ihmisiä, mutta tämä historia on ollut täynnä synkkyyttä. Alkuperäisasukkaisiin kohdistui syrjintää, sillä he eivät saaneet asua pääkaupungissaan Groznyi:ssa. Vuoristolaisilta oli evätty mahdollisuuksia edetä uralla, vaikka monet onnistuivat kouluttautumaan muualla tasavaltansa ulkopuolella ja arvostivat neuvostokoulutusta. Tämän tutkielman tekohetkellä tšetšeenien ja inguušien sosiaalisessa mediassa esiintyy neuvostonostalgiaa, joka herättää paljon kysymyksiä. Värikkäät ja hohdokkaat kuvat neuvostomenneisyydestä johtaisivat melkein harhaan, sillä niiden välittämä elämä näyttää täydelliseltä. Tutkimuksen kysymyksenä on, mikä saa tšetšeenejä kaipaamaan neuvostoaikoja? Vastaukseksi tähän kysymykseen on haastateltu 20 eri-ikäistä tšetšeeniä, jotka elivät Neuvostoliitossa parhaimpina pidettyinä aikoina. Nuorimmat haastatellut muistavat rauhan ajoista vain hieman. Vanhemmilla on taas enemmän muisteltavaa. Haastattelumateriaalien tueksi käydään läpi aikakautta koskevaa kirjallisuutta ja muita tutkimuksia. Tutkimustulokset osoittavat, että kuvitteellisen menneisyyden ja koettujen kokemusten välillä on ristiriita, mutta neuvostomenneisyyttä koskevat muistot kertovat millaisilla asioilla ihmisille on edelleen merkitystä.

Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielman aiheena on neuvostoliittolaisten P-15-meritorjuntaohjusten hankinta Suomen puolustusvoimille 1960-luvulla. Suomessa ohjukset saivat sittemmin nimikkeen meritorjuntaohjus 66 (MTO 66). Tutkielmassa rekonstruoidaan P-15- meritorjuntaohjushankkeeseen liittynyt hankinta- ja päätöksentekoprosessi ensimmäisistä meritorjuntaohjusten hankintaa koskeneista suunnitelmista ohjuskaluston vastaanottoon. P-15-meritorjuntaohjuksen hankintaa on sivuttu muutamissa aiemmissa tutkimuksissa. Aiempi tutkimus on kuitenkin keskenään ristiriitaista, eikä esimerkiksi ohjusten hankinta-ajankohdasta tai lukumäärästä ole päästy yksimielisyyteen. Aiemmassa tutkimuksessa ei ole myöskään paneuduttu siihen Suomen ja Neuvostoliiton väliseen sopimus- ja kaupankäyntijärjestelmään, jonka puitteissa P-15-ohjusten hankinta tapahtui. Näitä aiemman tutkimuksen puutteita paikataan arkistoaineistoon, valtiosopimuksiin ja tutkimuskirjallisuuteen perustuvalla analyysilla. Ohjukset oli kielletty Suomelta Pariisin rauhansopimuksessa 1947. Ohjushankinnat mahdollistuivat vuodenvaihteessa 1962–1963, kun voittajavaltioilta saatiin uusi tulkinta rauhansopimuksen asettamiin rajoituksiin. Meritorjuntaohjushankinnan taustalla oli Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmitun vuosien 1966–1970 tavaranvaihtosopimuksen salainen lisäpöytäkirja, jossa sovittiin vuosittaisista sotilasmateriaalihankinnoista. Ennen lisäpöytäkirjan pohjalta käytävien hankintaneuvottelujen aloittamista sotilasjohto pyysi presidentti Kekkoselta suostumusta ilmatorjuntaohjusten ja meritorjuntaohjusten hankintoihin. Presidentti kuitenkin hyväksyi ainoastaan meritorjuntaohjusten hankinnan ilmeisesti siksi, että hän ei uskonut niiden muodostavan edes potentiaalista uhkaa ulkovalloille. Meritorjuntaohjuksia koskevat hankintaneuvottelut alkoivat Neuvostoliitossa maaliskuussa 1965. Neuvostoliitto ei kuitenkaan tarjonnut pelkkiä ohjuksia vaan ohjusveneitä ohjuksineen. Tutkielman tuloksena havaitaan, että hankintaneuvottelut jatkuivat ilman ratkaisevia tuloksia Neuvostoliitossa huomattavasti pidempään kuin aiemmin on luultu; lähes kesään 1965 saakka. P-15-ohjuksia koskevat jatkoneuvottelut alkoivat elokuussa 1965 Helsingissä. Neuvotteluihin sisältyi muun muassa kaksi uutta Neuvostoliittoon suuntautunutta neuvottelumatkaa ja lukuisia tapaamisia Neuvostoliiton edustajien kanssa. Lopulta Neuvostoliitto suostui myymään ohjukset ilman veneitä. Aiemmissa tutkimuksissa esitetyt tiedot ohjusten hankinta-ajankohdasta ja niiden määrästä tarkentuvat huomattavasti. Tutkielma osoittaa, että hankintasopimus solmittiin vasta 15.7.1966. Sopimukseen kuului ohjusjärjestelmän muiden osakokonaisuuksien ohella ainoastaan 24 ohjusta. Tämä määrä ohjuksia myös toimitettiin Suomeen. Tutkielman tuloksena havaitaan, että Suomen ja Neuvostoliiton välinen sotilasmateriaalikauppa muodosti kolmitasoisen sopimusjärjestelmän, joka toimi keskeisiltä osiltaan erillään siviilisektorin idänkaupasta. Ensimmäisen ja toisen tason sopimukset olivat Suomen ja Neuvostoliiton välisiä valtiosopimuksia. Kolmannen tason sopimukset eivät olleet valtiosopimuksia vaan kaupallisia sopimuksia, joissa sopimuspuolina olivat Suomen puolustusministeriö ja Neuvostoliiton ministerineuvoston ulkomaisia taloudellisia suhteita hoitavan valtionkomitean insinööripäähallinto. Insinööripäähallinnon vastuualueeseen kuului Suomen ja muiden ulkovaltojen kanssa käytävä sotilasmateriaalin kauppa. Hankintaprosessiin liittyvän päätöksenteon osalta tutkielma vahvistaa aiemmassa tutkimuksessa ilmi tullutta käsitystä siitä, että tasavallan presidentin hyväksyntä oli välttämätön edellytys kaikille potentiaalisesti ulkopoliittisesti merkityksellisille puolustusvoimien hankinnoille, jollainen P-15-meritorjuntaohjushankintakin oli. Sen sijaan puolustusneuvostossa ja valtioneuvostossa keskityttiin tämän hankinnan osalta enemmänkin yleisiin Neuvostoliiton-hankintojen rahoituskysymyksiin kuin ulkopoliittisiin näkökohtiin. Eduskunnan vaikutusmahdollisuudet hankintojen suhteen vaikuttavat olleen todella vähäiset. Eduskunnalle ei annettu kunnollisia tietoja hankintojen taustalla olleesta tavaranvaihtosopimuksen salaisesta lisäpöytäkirjasta, joka oli valtiosopimus. Myöskään kyseisen lisäpöytäkirjan perusteella laadituista uusista sopimuksista tai hankittavista nimikkeistä ei eduskunnalle kerrottu. Hankintasopimusten maksamiseen kuitenkin käytettiin eduskunnan puolustusministeriölle myöntämiä perushankintavaroja, jotka sisältyivät normaaliin valtion tulo- ja menoarvioon.

Pro gradu-tutkielmani käsittelee Neuvostoliitossa ja Venäjällä vuosina 1986-2018 tehtyä Gulag-historiapolitiikkaa julkisen historiakulttuurin näkökulmasta ja sitä, miten Gulag-historiaa on käytetty poliittisiin ja yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Tässä työssä Gulagia käytetään sen arkikielisessä merkityksessä sateenvarjokäsitteenä, jolla tarkoitetaan Neuvostoliiton aikaisten vankileirien lisäksi myös kaikkea Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmään sisältynyttä poliittista väkivaltaa. Historiapolitiikalla tarkoitetaan tietoisesti tapahtuvaa historian poliittista käyttöä, jonka avulla pyritään saavuttamaan tiettyjä yhteiskunnallisia tavoitteita. Julkisella historiakulttuurilla viitataan julkisessa tilassa tapahtuvaan historian poliittiseen käyttöön, esimerkiksi erilaisiin muistomerkkeihin ja muistopäiviin. Aikarajaukseni alkaa vuodesta 1986, jolloin glasnost-periaatteen käyttöönotto mahdollisti ensimmäistä kertaa avoimen keskustelun Neuvostoliiton vankileirihistorian kaltaisesta aiemmin vaietusta aiheesta. Aikarajaukseni päättyy vuoteen 2018, johon mennessä on mielestäni ollut kestävää tarkastella Gulag-historiapolitiikan pitkäkestoisten suhdanteiden lisäksi myös 2010-luvun Venäjän yhteiskunnallisen tilanteen uudenlaista heijastumista vankileirihistorian tulkintaan. Tutkimukseni näkökulma perustuu siihen, että Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän yhteiskunnalliset olosuhteet ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, miten Gulag-historiaan on suhtauduttu. Tutkimuskysymykseni mukaisesti tarkastelen, millaista Gulag-historiapolitiikkaa Neuvostoliitossa ja Venäjällä on tehty, ja miten sitä on hyödynnetty poliittisiin ja yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Gulag-historiapolitiikan ajallisten painotusten ja ominaispiirteiden lisäksi kiinnostukseni kohdistuu historiapolitiikan taustalla olevien historiapoliittisten motiivien havainnointiin. Hypoteesini on, että Gulag-historiapolitiikka on luonteeltaan ja sisällöiltään alueellisesti ja sosiaalisesti jakautunut ilmiö, jonka ilmenemisessä on paikallistasolla suuria eroja. Oletus perustui siihen, että historiapolitiikan kentällä ovat vaikuttaneet melko tasaisesti muutamat keskenään erilaiset toimijat, joiden historiakulttuuri on lähes poikkeuksetta ollut tiiviisti sidoksissa poliittisten repressioiden historian kannalta tärkeisiin paikkoihin. Tästä voisi päätellä, että Gulag-historiapolitiikka olisi luonteeltaan epäyhtenäistä, ja että tämä epäyhtenäisyys näkyisi venäläisessä yhteiskunnassa kollektiivisen muistamisen ja yleisen Gulag-historiatietoisuuden puutteellisuutena. Tutkimusmetodini on lähdeaineiston laadullinen sisällönanalyysi, jonka perusteella analysoin Gulag-historiapolitiikan ilmenemistä ja Gulag-historialle aineistossa annettavia merkityksiä. Tekemäni johtopäätelmät kontekstoin Neuvostoliiton ja Venäjän yhteiskunnallisiin kehitysprosesseihin. Aineiston sisällönanalyysin perusteella käy ilmi, että tutkimushypoteesini toteutui osittain. Gulag-historiapolitiikka osoittautui hypoteesini mukaisesti yhteiskunnallisesti jakautuneeksi ja monimuotoiseksi ilmiöksi. Tätä perustelee ennen kaikkea sen historiapoliittisten toimijoiden monimuotoisuus: voidaan katsoa, ettei koko aikarajauksen aikana ole ollut olemassa yhtä yhtenäistä Gulag-historiapolitiikkaa, vaan pikemminkin useiden yksittäisten toimijoiden suhteellisen tarkasti rajattuja historiapoliittisia näkemyksiä ja niiden perusteella tuotettua historiakulttuuria. Etenkin kansalaisjärjestö Memorialilla ja ortodoksisella kirkolla on ollut omat selkeän yhtenäiset näkökulmansa, jotka ovat näkyneet niiden historiakulttuurien erilaisuutena. Niiden historiakulttuurit osoittautuivat omiksi, yhtenäisiksi kokonaisuuksikseen, joiden vaikutukset vastoin hypoteesiani ylittävät paikkakuntakohtaiset rajat, ja joilla on molemmilla ollut huomattava vaikutus Gulag-muistamiseen valtakunnallisella tasolla ympäri Venäjää. Kaikkia historiapolitiikkoja yhdisti niiden motiivien sisäpoliittisuus, pyrkimys kansallisen yhtenäisyyden luomiseen ja Stalinin hallintokauden aikaisten repressioiden suhteellinen korostaminen. Tästä huolimatta Venäjällä ei ole yksiselitteistä, kollektiivista käsitystä siitä, kuinka Gulag-historiaan tulisi suhtautua ja kuinka sitä tulisi julkisesti muistaa ja käsitellä. Tulevaisuuden kannalta huomionarvoista on etenkin valtion 2010-luvulla Gulag-historiaa kohtaan herännyt kiinnostus, jonka taustalla näyttäisi olevan pyrkimys rajoittaa ja kontrolloida valtiosta riippumatonta Gulag-historiapolitiikkaa. Tämä koskee etenkin sellaista historiapolitiikkaa, jonka taustalla on pyrkimys liberaalidemokraattisten arvojen edistämisestä. Nähtäväksi jää, tuleeko Gulag-historiasta tosiasiallinen osa kollektiivista kansallista muistia, ja missä määrin mahdollisesti valtion uusi historiapoliittisen vallankäytön väline.

Tutkielma käsittelee Sakari Tuomiojan puolipoliittisen toimitusministeristön käynnistämää MiG-15-hävittäjien hankintaa Neuvostoliitosta vuonna 1954. Hanke oli ulkopoliittisena avauksena ennen kuulumaton, kuten presidentti Paasikivi päiväkirjassaan manasi siitä kuultuaan. Hankkeesta oli päätetty hallituksen pienessä sisäpiirissä pääministeri Tuomiojan, puolustusministeri Päiviö Hetemäen ja kauppa- ja teollisuusministeri Teuvo Auran kesken. Siitä ei ollut kerrottu etukäteen presidentille, puolustusvoimien johdolle eikä edes hallituksen ulkoministerille Ralf Törngrenille. Siinä missä kaluston ostaminen Neuvostoliitosta oli myöhemmin 1960-luvulla yleinen käytäntö, oli se 1950-luvun puolivälissä kaikkea muuta. Lisäksi aloitteen tekijänä oli sotien jälkeen oikeistolaisin hallitus. Ministereinä oli tunnettuja johtohahmoja porvaripuolueista. Erikoista oli sekin, että uusi ulkopoliittinen avaus tehtiin vasta eduskuntavaalien jälkeen, kun seuraavaa hallitusta oltiin jo muodostamassa. Tutkielmassa rekonstruoidaan hävittäjähankkeen koko elinkaari. Lisäksi pohditaan, miksi hankkeeseen ryhdyttiin, miksi hanke kaatui ja mitä siitä seurasi. Lähdeaineisto koostuu pääasiassa arkistolähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta. Aiempi tutkimuskirjallisuus on hävittäjähankkeen osalta kuitenkin hajanaista ja keskenään ristiriitaista. Aihetta on kirjallisuudessa lähinnä ohimennen sivuttu, eikä siitä ole olemassa perusteellista tutkimusta. Tutkimusaiheen historiallinen viitekehys liittyy Stalinin kuoleman jälkeiseen kansainvälisen politiikan suojasäähän, Suomen sisä-, ulko-, kauppa- ja puolustuspolitiikkaan sekä ilmavoimien kalustohankintoihin 1950-luvulla. Tutkielman pääasiallinen metodi on lähdekritiikki. Tutkielma osoittaa, että MiG-15-hankkeen taustalla oli ensisijaisesti tarve parantaa ilmavoimien huonoa kalustotilannetta, joka nähtiin yhtenä Suomen puolustuksen pahimmista puutteista. Sen lisäksi hankinnan käynnistämiseen vaikutti idänkaupan tasapainottamisen tarve, sekä mahdollisesti pyrkimys ylläpitää hyviä suhteita Neuvostoliiton kanssa. Jälkimmäinen taas liittyi sisäpoliittiseen valtataisteluun, jota käytiin seuraavia presidentinvaaleja silmällä pitäen. Hävittäjähankinnan ulkopoliittinen painoarvo kuitenkin aliarvioitiin. Hanke aiheutti huolta länsimaiden keskuudessa, nousi lehtien otsikoihin ja nostatti huhumyllyn Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallisesta lähentymisestä. Lopulta Suomi perääntyi kaupasta ja päätyi ostamaan MiGien sijaan Vampire Trainer -harjoituskoneita Isosta-Britanniasta. Kaupan kaatumiseen vaikuttivat poliittiset, taloudelliset ja sotilastekniset syyt. Merkittävin tekijä oli kysymys siitä, koulutettaisiinko lentäjät Neuvostoliitossa, kuten Suomi toivoi, vai Suomessa, kuten Neuvostoliitto toivoi. Tutkielma sijoittaa hävittäjähankkeen ulkopolitiikan, idänkaupan, sisäpoliittisen valtataistelun ja puolustusmateriaalihankintojen monisäikeiseen kokonaisuuteen. Tutkimustulokset paljastavat, kuinka vaikea Suomen kansainvälispoliittinen asema oli 1950-luvun puolivälissä ja kuinka ulkopoliittisesti tulenarkoja puolustushallinnon kalustohankinnat olivat. Tutkielma myös osoittaa, kuinka vahvasti sisäpoliittinen valtataistelu, kauppapolitiikka ja puolustuspolitiikka linkittyivät toisiinsa ja ennen kaikkea ulkopolitiikkaan sekä Neuvostoliiton-suhteeseen. Tulokset kertovat samalla siitä, että länsimaissa Suomen asemaa tarkkailtiin herkeämättä ja etsittiin merkkejä pienen maan vajoamisesta Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Suomen kylmän sodan aikaisesta kaupankäynnistä sosialististen maiden kanssa poliittisesti ja taloudellisesti merkittävintä oli kahdenvälinen kauppasuhde Neuvostoliiton kanssa. Tässä tutkielmassa määrittelen idänkaupan Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi erityissuhteeksi, jota luonnehti käsitys molempien toisilleen myöntämästä erityisasemasta, kaupan tason poliittinen merkitys, jatkuvuuden korostaminen sekä clearing-järjestelmä. Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991 myös idänkauppa loppui. Tässä tutkielmassa argumentoin kuitenkin, ettei idänkaupan loppuminen ollut suoranaisesti seurausta Neuvostoliiton hajoamisesta. Kehityskulut, jotka johtivat idänkaupan loppumiseen, olivat murtaneet perustan kahdenvälisen kaupan erityissuhteelta jo ennen kuin Neuvostoliitto lopetti olemassaolonsa. Tarkastelen kaupan erityissuhteen purkautumista vuosina 1988–1991. Keskeisiä tapahtumia idänkaupan loppuvaiheessa oli clearing-järjestelmän uudistaminen vuonna 1988, viimeisen clearingpohjaisen runkosopimuksen allekirjoittaminen 1989, clearing-järjestelmän lopettaminen vuonna 1990 sekä Neuvostoliiton hajoaminen 1991. Keskityn kauppapolitiikan valmistelutason toimintaan. Tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston ja Suomen Pankin idänkaupan osaston arkistoaineisto. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensinnäkin tutkin Suomen kauppapolitiikan toimijoiden näkemyksiä idänkaupan tulevaisuudesta. Käsittelen sitä, miltä idänkaupan tulevaisuus näytti silloin, kun se oli loppumassa. Vaikka idänkaupan loppuminen näyttää jälkikäteen suoraviivaiselta, se ei ollut sitä tapahtumahetkellä. Käytän apunani Reinhart Koselleckin käsitteitä odotushorisontista (horizon of expectations) ja kokemusavaruudesta (space of experience). Toiseksi pyrin piirtämään kuvan siitä idänkaupasta, joka loppui. Tarkastelen idänkauppaa sille ominaisten piirteiden kautta selvittääkseni, mitkä idänkaupan ominaisuudet vaikuttivat sen loppumiseen. Tutkielman perusteella Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppasuhteen erityisyyden purkaantuminen johtui ensisijaisesti muutoksista Neuvostoliitossa, mutta myös Suomen ja kansainvälisen ympäristön poliittisilla ja taloudellisilla muutoksilla oli merkitystä. Idänkaupan järjestelmä loppui, koska se ei sopeutunut muuttuvaan maailmaan. Idänkaupan ilmiöön liittyneiden vahvojen epämuodollisten instituutioiden ansiota oli, että erityissuhde jatkui niin pitkään.

Tutkielmassa käyn läpi tilannetta jossa Suomen ja Venäjän neuvostotasavallan (vuoden 1991 joulukuusta Venäjä) välinen kaupankäynti muotoutui vuosien 1990–1992 välillä ja sen jälkeen. Päättäen tarkastelujakson vuoteen 1994. Sivuan myös tilannetta kansainvälisten sopimusten pohjalta. Argumentoin, että idänkaupan loppuminen tuli yllätyksenä Suomen poliittiselle johdolle ja liiketoiminnan edustajille. Lisäksi tuon esiin kaupan notkahduksen olleen lyhytaikainen. Tuon esille metsäteollisuuden näkökulmasta miten kauppaneuvottelut edistyivät ja miten niiden nähtiin toteutuvan liiketoiminnan näkökulmasta. Minua kiinnostaa mitä tapahtui siirtymän aikana? Tutkielmassa keskityn siirtymään Idänkaupasta Venäjän kauppaan. Tutkimuskysymyksenä minulla on miten muutokset koettiin kaupankäynnin jatkuvuuden suomalaisten toimijoiden näkökulmasta? Avaan tutkielmassa vientiyrityksen näkökulmaa. Pyrin yhdistämään Venäjän sekavan 1990-luvun alun tilanteen heijastumisen ulkomaankaupan muotoutumisen tarkasteluajankohtana. Tärkeimpiä lähteitä minulla ovat Elinkeinonkeskusarkiston Suomen Metsätalouden Keskusliiton vuosikertomukset. Idänkauppa loppui clearing-kaupan mukana, mutta kaupankäynti Venäjän kanssa ei loppunut.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani kiellettyjen kirjojen kääntämistä ja sensuuria Neuvostoliitossa ja suomettumisen aikakauden Suomessa. Sensuurikysymyksistä olen kuitenkin ottanut huomioon ainoastaan poliittisista syistä sensuroidut teokset jättäen täten esimerkiksi uskonnon tai seksin varjolla sensuroidut teokset käsittelyn ulkopuolelle. Esimerkkiteoksinani käytän George Orwellin kirjoja Vuonna 1984 ja Eläintenvallankumous Neuvostoliiton osalta. Suomettuneessa Suomessa kielletystä käännöskirjasta työssäni on esimerkkinä Aleksandr Solženitsynin teosta Vankileirien saaristo. Tutkielmani tutkimusmetodina ovat käännösnormit, jotka olen jakanut ennakko- ja toimintanormeihin. Teoreettisena viitekehyksenä toimii yhdistelmä käännöshistoriaa ja kääntämisen sosiologiaa. Neuvostoliitossa useat eri valtion viranomaiset (Glavlit, Tšeka ja Kominolit) pyrkivät toiminnallaan sensuroimaan kirjoja. Näistä huolimatta kielletyiksi luokiteltuja ja muita ulkomaisia teoksia saattoi lukea useaa eri kautta. Sallittuja väyliä olivat eri kirjallisuuslehdet ja kirjastojen erityisosastot, joita olivat oikeutettuja käyttämään ainoastaan tarkoin valitut henkilöt. Lisäksi kielletyt kirjat levisivät tamizdat- ja samizdat-painoksina, eli teoksina, jotka oli joko painettu ulkomailla tai kirjoitettu tai kopioitu käsin ja täten annettu luettavaksi eteenpäin. Neuvostoliiton rikoslainsäädännön nojalla kuitenkin tällaisen painoksen lukemisesta saatettiin tuomita vankeuteen tai karkotukseen. Molemmat Orwellin teokset levisivät Neuvostoliitossa laittomina painoksina, sillä Orwell osallistui osaltaan aikakautensa informaatiosodankäyntiin ja pyrki tietoisesti levittämään teoksiaan Itä-Euroopan valtioiden alueella. Neuvostopolitiikan vaikutus tuntui myös Suomen julkaisupolitiikassa. Vuonna 1974 silloinen valtiojohto ilmaisi Tammen kustantamolle, ettei sen suunnitelma julkaista kiistelty Aleksandr Solženitsynin teos Vankileirien saaristo olisi suotavaa Suomen ulkopolitiikan kannalta, ja näin ollen Tammi päätyikin teoksen poistamaan julkaisuluettelostaan. Vankileirien saaristo oli joutunut neuvostohallinnon silmätikuksi kirjailijan voitettu Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1970. Suomessa teos julkaistiin ensimmäisen kerran ruotsiksi vuonna 1974 ja suomeksi vasta kaksi vuotta myöhemmin. Neuvostoliiton hajoamisen ja suomettumisen aikakauden päättymisen jälkeen suomalainen käännös- ja kustannuspolitiikka on voinut toimia vapaasti välittämättä ulkopoliittisista vaatimuksista. Venäjällä sensuuri on nykyisin myös paljon vähäisempää kuin Neuvostoliiton aikaan, vaikka sitä kuitenkin maassa edelleen esiintyy. Esimerkkinä mainittakoon, kuinka Kaunotar ja hirviö -elokuvalle asetettiin 16 vuoden ikäraja yhden elokuvassa esiintyvän homoseksuaalisen hahmon vuoksi.