Browsing by Subject "ikääntyminen"

Ikääntyvän väestön alkoholinkäyttöön on alettu kiinnittää huomiota erityisesti märäksi sukupolveksi kutsuttujen suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä. Tutkimusten mukaan alkoholin kulutus vanhemmissa ikäryhmissä on lisääntynyt samalla kun raittiiden osuus on laskenut. Kokonaiskulutuksen kasvaessa myös alkoholia ongelmallisesti käyttävien määrä lisääntyy. Laadullista tutkimusta tästä kohderyhmästä on vasta vähän. Tässä tutkielmassa tarkastellaan alkoholille annettuja merkityksiä elämäntapojen muutosta tavoittelevien yli 55-vuotiaiden henkilöiden näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää, miten alkoholinkäytölle annetut merkitykset muuttuvat elämäntapamuutokseen motivoitumisen prosessissa. Lisäksi tarkastellaan muutokseen motivoivia ja muutoksessa tukevia tekijöitä. Tutkimuksen toimintaympäristönä on Kalliolan setlementin toteuttama ja Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA:n tukema kolmivuotinen hanke. Uusi alku -elämäntaparemontti on yli 55-vuotiaille alkoholia runsaasti käyttäville henkilöille suunnattu intensiivinen avokuntoutusjakso, joka koostuu terapeuttisista ryhmätapaamisista, ohjatusta liikunnasta ja yhteisöllisestä toiminnasta. Toimintamallilla tavoitellaan ikääntyvän väestön alkoholihaittojen vähentämistä ja elämänlaadun paranemista. Tutkimus nojaa fenomenologiseen tieteenfilosofiaan ja konstruktivistiseen tutkimustraditioon. Tutkimuksen teoreettis-käsitteellinen osuus rakentuu ikääntyvien alkoholinkäyttöä koskevan aiemman tutkimuksen sekä ongelmallisen alkoholisuhteen ja muutosprosessin tarkastelun varaan. Keskeisiä käsitteitä ovat alkoholi, ikääntyminen, elämäntapa ja merkitykset. Tutkimusta varten haastateltiin kahdeksaa elämäntaparemonttiin osallistunutta henkilöä, joista viisi oli naisia ja kolme miestä. Aineistonkeruumenetelmänä käytettiin puolistrukturoitua narratiivista yksilöhaastattelua ja analyysissä sovellettiin temaattista narratiivista analyysitapaa pääosin aineistolähtöisesti. Tutkimuskysymykset olivat: 1) Minkälaisia merkityksiä alkoholi saa haastateltavien kertomuksissa? 2) Mitkä tekijät ovat kannustaneet elämäntapamuutokseen ja tukeneet sen toteuttamisessa? Tulokseksi saatiin kuusi alkoholin merkityskategoriaa: hauskanpito, sosiaaliset tilanteet, rentoutuminen, lääke masennukseen ja ahdistukseen, potkua ja elämyksiä sekä oman tilan ottaminen. Nämä merkitykset kyseenalaistuivat muutosprosessin aikana. Muutokseen kannustaneita tekijöitä lähestyttiin uhkien ja mahdollisuuksien kautta. Uhkina koettiin runsaan juomisen aiheuttamat fyysiset ja psyykkiset terveysriskit, ikääntyminen, tunne siitä, ettei ole enää oma itsensä, sekä lähipiirin palaute. Mahdollisuuksina koettiin vahvistuva itsearvostus ja halu pitää itsestä parempaa huolta, huomion kiinnittäminen elämänlaatuun ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin sekä rehellisyys ja halu toimia toisin. Elämäntapamuutosta tukevat tekijät jaettiin neljään kategoriaan, joita olivat yhteys muihin ihmisiin, ammatillinen tuki, arjen rutiinit ja yksilölliset tekijät. Tulosten valossa elämäntapojen muutos on hidas prosessi, joka kytkeytyy merkitysten muuttumiseen. Narratiivisella ja fenomenologisella, ymmärtämiseen pyrkivällä otteella on muutoksessa tukemisessa tärkeä sija. Uusi alku -elämäntaparemontin kaltaiset matalan kynnyksen palvelut ovat erityisen tärkeitä ikääntyville päihteidenkäyttäjille.

Objective: Cognitive impairment as a consequence of a stroke is common. Advanced age increases the frequency of poststroke cognitive deficits. Particularly executive dysfunction has an important role in poststroke disability. Complex by their nature, however, measuring executive function is difficult. The Hayling test, Design fluency task and Questioning task are some of the less common assessment methods of executive functions, and thus, they are not widely studied. The aim of the present study was to assess the feasibility of these tests in elderly patients three months after ischemic stroke. Performances on these tests were compared to conventional assessment methods of executive functions, and their predictive value on functional disability in follow-up was examined. Methods: 62 stroke patients and 39 control subjects, aged 55-85, underwent comprehensive neurological and neuropsychological examinations three months after the index stroke. Executive functions were studied with the Trail Making test, Stroop test, Wisconsin card sorting test, Verbal fluency task as well as with the Hayling test, Design fluency task and Questioning task. The modified Rankin Scale (mRS) and the Lawton's Instrumental activities of daily living -scale (IADL) were used to assess functional abilities at three months, and the mRS after 15 months follow-up. Results and conclusions: The Hayling test and Questioning task and the four conventional tests of executive functions differentiated stroke patients from healthy controls. Furthermore, the executive functions predicted functional dependence in the elderly stroke patients. The Hayling test was most consistently associated with functional disability as evaluated with mRS and IADL three months after the stroke, and predicted functional disability as evaluated with mRS at 15 months follow-up. Of all executive functions tests, the Hayling test proved to be the most constant predictor of functional abilities in elderly stroke patients. However, there is no golden standard for measuring executive functions, and in the future, more sensitive methods are needed. Nevertheless, the present study confirms the importance of assessing executive functions in clinical populations, when predicting functional disability even in the long-term.

Objectives. The objective of this study was to investigate the relationship between physical and cognitive activity at different eras (young adulthood, middle age, old age) and subjective and objective cognitive functioning in elderly subjects. In addition, the change of physical and cognitive activity over time and the relationship of the activities crosswise and longitudinally were investigated. Methods. Subjects (n = 73) were healthy seniors aged 60 years or older. Level of activity at different eras of life and subjective cognitive functioning were mapped using self-report questionnaires. Objective cognitive functioning was assessed using standardized neuropsychological tests. Data was analysed statistically with correlation analyses, regression models and repeated-measures analyses of variance. Results and Conclusions. Cognitive activity especially in young adulthood was associated with better objective cognitive functioning in elderly participants. Surprisingly, the association between cognitive functioning and physical activity in young adulthood and older age was negative. Lifetime activity did not affect subjective cognitive functioning. The level of cognitive activity was highest in young adulthood and affected the activity level later in life. The level of physical activity decreased with age only indicatively. Physical and cognitive activity levels were not associated either in in cross-sectional or longitudinal analyses.

Lääketieteen kehityksestä parantuneen terveydenhuollon ja yleisen hygieniatietoisuuden myötä kuolleisuuden taso laskee maailmanlaajuisesti. Tämän vaikutuksesta valtaosa ihmisistä saa elää pitkän ja täyden elämän. Vuoden 2050 ennustuksena on, että yli 82:n maan väestöstä 20 prosenttia on kronologisesti iäkkäitä. Samalle vuodelle arvioidaan, että yli 65-vuotiaita on 2 biljoonaa henkeä koko maailman mittakaavassa. Länsimaissa elinajan kasvu on ollut reilu 150 vuotta noususuhteessa. Suomessakin tähän kiitoon ollaan päästy viime vuosisadan alusta lähtien, mikä näyttäytyy elinajanodotteen lähes kaksinkertaistumisena. Vuoden 2050 arvion mukaan tapahtuu yli 2,5-kertaistuminen 80-vuotiaissa suomalaisissa. Tässä tutkielmassa tarkastelen, mitä jatkuvasta eliniän pidentämisestä väistämättä seuraa yksilön terveydentilan kannalta. Tutkielman metodina on monista tekstianalyyttisista menetelmistä koostuva systemaattinen analyysi, jossa työskennellään käsitteiden, niiden järjestelmien sekä näiden muodostamien suhteiden parissa. Tässä tutkielmassa analysoin vanhuuden, ikääntymisen, kuoleman ja hauraus-raihnausoireyhtymän eli gerastenian käsitteitä käyttämällä aineistona niitä käsittelevää kirjallisuutta. Tutkielman aineiston pohjalta käy ilmi, että pitkä elämä on nähty päämääränä, jota on kannattanut tavoitella. Terveyttä ja toimintakykyä on arvostettu siinä määrin, että näiden edellytyksiä parannetaan jatkuvasti. Elinolojen kohentuessa ihmiset elävät pidempään, koska he eivät kuole aiempaan tapaan sairauksiin tai tapaturmaisesti. Viime vuosisadalta lähtien – antibioottien ja teho-osastojen lisääntymisen myötä – lääketieteen avulla ollaan pystytty ehkäisemään tautikuolemia, vammautumisia sekä myöhentämään kuoleman saapumisen ajankohtaa. Tämä kehityskulku on johtanut siihen, että iäkkäät haurastuvat vähitellen. Huomasin tässä olevan ristiriidan, missä toimintakyvyn parantamisyritykset ovat johtaneet toimintakyvyn alenemiseen. Raihnaantumisen kautta tapahtuva kuolema tuo tullessaan mykät rivit kuolemaa odottavia ikäihmisiä. Kuten yhdysvaltalaisten professorien Hayflickin ja Moorheadin kokeiden tulokset ovat havainnollistaneet, ainoa vaihtoehto vanhuuteen kuolemiselle on syöpään kuoleminen. Näin ollen esiin nostamaani ristiriitaa ei voi sovittaa, koska kukaan ei voi välttää väistämätöntä kuolemaa tapahtumasta. Lääketieteelliset hoidot ovat kehittyneet siihen pisteeseen, ettei iäkkään poismenolle välttämättä löydy täsmällistä tautidiagnoosia, ja tällöin hauraus-raihnausoireyhtymä tulee kuvaan. Haurausraihnaus-oireyhtymä eli gerastenia on etenevä oireyhtymä, johon sairastuneilla on tiedossa alati huonontuvaa terveyttä elinjärjestelmien ollessa alttiita hämmentävän nopealle romahdukselle pienestäkin uudesta stressiä synnyttävästä asiasta. Oireyhtymän ytimekäs kuvaus on sen prosessimaisesti rapistuttava luonne, jonka myötä iäkäs kokonaisuudessaan haurastuu tavallista nopeammin. Tämä hauras terveydentila on otollinen kasvualustaksi eri sairauksille ja muille haittatekijöille, jonka lisäksi se pahentaa sairauksia ja hidastaa niistä toipumista. Uusliberalismia huokuvassa suomalaisen hoivapolitiikan asiakirjoissa korostetaan valistuksen arvojen mukaisesti aktiivista, autonomista, toimintakykyistä ja tuottavaa ihmistä, mikä saa aikaan hauraiden iäkkäiden, mutta myös väistämättömän kuoleman jäämisen syrjään. Yksilöä korostavassa kulttuurissa toimintakyvyn heikentymistä ilmentävät ihmiset ovat menettäneet yhteiskunnassa arvostetut arvot, mikä heijastuu ikääntyneiden arvostukseen ja vanhuuden tavoittelemattomuuteen. Rakennemuutos on tuonut tullessaan laitoshoivan alasajon ja kotona tapahtuvan hoidon korotuksen. Kotona sinnittelevien, alati huonokuntoisimpien iäkkäiden määrän enentyessä, kuolema näyttää palaavan takaisin kotien seinien sisälle.

Väestön ikääntyessä myös muistisairaiden määrä kasvaa tulevina vuosina. Hyvinvointia tukevat lähiympäristöt voivat vaikuttaa positiivisesti iäkkään elämänlaatuun ja terveyteen edistäen pidempää kotona asumista. Muistisairaiden arjen sujuvuutta ja elämäntapojen jatkuvuutta voidaan tukea selkeällä ja helposti hahmotettavalla ympäristöllä. Tässä tutkimuksessa haluttiin selvittää, miten iäkkäiden asumisen suunnitteluun osallistuvat tahot käsittävät lähiviheralueiden yhteyden asukkaiden hyvinvointiin ja miten hyvinvointia edistävät tekijät tulisivat nykyistä paremmin huomioiduiksi suunnitteluprosessissa. Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisena tutkimuksena teemahaastatteluilla ja aineistolähtöisen sisällönanalyysin menetelmällä. Haastatteluja tehtiin yhdeksän ja ne toteutettiin yksilö- tai ryhmähaastatteluina. Tutkimuksen tulosten perusteella ihanteellinen lähiviheralue on monipuolinen ja siellä on mahdollisuus kokoontua sekä tavata muita ihmisiä. Pihalla on mahdollista sekä fyysisesti aktiivinen että passiivinen toiminta, ja jokainen voi osallistua haluamallaan tavalla. Esteettömyys on tärkeää niin hoitotyön kuin asukkaiden itsenäisen toiminnan kannalta. Pihan tulisi tarjota erilaisia aistikokemuksia ympärivuotisesti. Suunnitteluprosessin aikana on tärkeää viestiä säännöllisesti sidosryhmille sekä antaa ihmisille mahdollisuus vaikuttaa suunnitteluun. Hyvinvointia tukeva viherympäristö on käyttäjälleen mieluisa ja monipuolisesti hyödynnettävissä. Pihan ei tarvitse välttämättä olla iso, kunhan se on suunniteltu toimivaksi. Onnistuneessa suunnitteluprosessissa hyödynnetään monialaista yhteistyötä ja osaamista.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen ikääntyneiden ajatuksia omaan elämänkulkuun, ikääntymiseen ja uskonnollisuuteen liittyen. Tutkimuksen tavoitteena on löytää vastauksia siihen, mitkä asiat ikääntyneille ovat merkityksellisiä, millaisista asioista syntyy heidän elämänsä mieli, ja millaiset asiat tätä elämän mieltä horjuttavat. Haluan ymmärtää, kuinka mennyt elämä on vaikuttanut tämän päivän kokemiseen, ja mikä merkitys ikääntymisen elämään tuomilla muutoksilla on heidän elämäänsä, osallistumiseensa, ja elämän mielen kokemukseen. Tutkimuksen taustamateriaalina on Lauttasaaren seurakunnan vuonna 1996 tekemä kyselytutkimusaineisto, josta ilmenee, kuinka vähän ikääntyneet seurakunnan toimintaan osallistuvat. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen ja aineisto on koottu teemahaastatteluin. Varsinainen tutkimusaineisto koostuu kuuden vuonna 1921 syntyneen, haastatteluhetkellä 77-vuotiaan, lauttasaarelaisnaisen haastatteluista syntyneestä litteroidusta haastatteluaineistosta. Teoreettisena viitekehyksenäni on vanhuusteoriat, erityisesti osallisuuden ja merkityksellisen ikääntymisen näkökulma huomioiden. Aineistoa olen lähestynyt sisällönanalyysin keinoin, lähinnä aineistolähtöisesti. Menetelmä soveltuu hyvin valmiiden tekstien tarkastelutavaksi. Naisten haastatteluista nousee esiin viisi teemaa. Nämä ovat heidän elämänkulkunsa ja koetun elämänlaadun kannalta merkittäviä, ja ovat luomassa heidän elämäänsä myös tarpeellisuuden ja tarkoituksen tunnetta, sekä toivoa. Nämä teemat ovat terveys ja toimintakyky, uskonnollisuus, muistot, ihmissuhteet ja vapaus. Naiset kokevat, että heidän elämällään on tarkoitus ja merkitys, ja että heidän elämänsä on monella tapaa hyvää. Aineistosta nousee kuitenkin selkeästi esiin ikääntyneen tarve vuoropuheluun ja kohtaamiseen. Heillä on tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ikääntyneet elävät suurelta osin yksin, ja kaipaavat vuorovaikutukseen. Pohdin, miten kirkko voisi olla vahvistamassa elämän mielekkyyden kokemista ikääntyneiden elämässä. Sielunhoidon ytimessä on ihmisen kuuleminen ja läsnäolo. Olisiko seurakunnalla diakoniatyössä ja sielunhoidossa mahdollisuutta olla ikääntyville jäsenilleen läsnä, kuulla seurakuntalaisiaan ja nähdä heidät. Ikääntyneiden kanssa käytävissä keskusteluissa voisi antaa mahdollisuuden turvallisesti kohdata ja käsitellä elämäntapahtumia ja menetyksiä, lähestyvää kuolemaa. Kirkolla voisi olla merkittäväkin rooli ikääntyneen ihmisen kokemus- ja merkitysmaailmassa. Ja ennen kaikkea, kirkon tulisi nähdä se rooli tärkeänä.

Elinajanodotteen pidentyessä ikääntyneen väestön suhteellinen osuus kasvaa ja samalla toimintakykyongelmat yleistyvät väestötasolla. Viime aikoina ikääntyneiden yksinäisyys on ollut esillä niin tutkimuksissa kuin yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa, jossa on pohdittu toimintakyvyn roolia ikääntyneiden kokemassa yksinäisyydessä. Tässä pro gradussa kartoitetaan yli 75-vuotiaiden suomalaisten yksinäisyyteen liittyviä tekijöitä ja toimintakyvyn vaikutusta näiden tekijöiden yhteyteen. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten itse arvioitu toimintakyky (arjesta suoriutuminen), sosiodemografiset tekijät (sukupuoli, ikä, siviilisääty), sosioekonomiseen asemaan liittyvät tekijät (koulutus, koettu toimeentulo) sekä sosiaalista tekijät (sosiaalinen ja emotionaalinen eristyneisyys) ovat yhteydessä yksinäisyyteen, ja selvitetään toimintakyvyn vaikutusta näiden tekijöiden ja yksinäisyyden yhteyteen. Aineistona käytetään Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Alueellinen terveys- ja hyvinvointitutkimuksen (ATH) yli 75-vuotiaiden vuosien 2012 ja 2013 koko maan otantaa (N=7310). Aineisto kerättiin kyselylomakkeilla, jotka lähetettiin satunnaisotannalla mukaan valikoituneille henkiöille. Tutkimusta varten aineistosta rajattiin pois laitoksissa ja vanhainkodeissa asuvat. Aineistoon lisättiin tiedot sukupuolesta, iästä, siviilisäädystä ja koulutuksesta Tilastokeskuksen ja Väestörekisterikeskuksen rekistereistä. Tilastoanalyysit suoritettiin SPSS Statistics 22 -ohjelmalla Complex Samples-valikon kautta. Analyyseissa käytettiin kadon mahdollisia vinoumia kompensoivia analyysipainoja niillä muuttujilla, joiden tiedetään olevan yhteydessä vastausaktiivisuuteen (ikä, sukupuoli, tutkimusalue, siviilisääty, tutkinto ja kieliryhmä). Pääasiallinen analyysimenetelmä oli askeltava logistinen regressioanalyysi, jonka avulla tarkasteltiin yksinäisyyttä selittävien muuttujien yhteyttä yksinäisyyteen ja yhteyksien keskinäisiä riippuvuuksia. Toimintakyvyn ja yksinäisyyden välillä oli tilastollisesti merkitsevä yhteys. Yksinäisyyden kokemus oli sitä intensiivisempi, mitä heikommassa kunnossa vastaaja oli. Koettu avunsaannin riittävyyden vakioiminen pienensi heikkokuntoisten yksinäisyyden riskiä. Kaikki selittävät tekijät olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä yksinäisyyteen läheisten tapaamistiheyttä lukuun ottamatta. Tarkasteltavien tekijöiden vakioinnin jälkeen yksinäisyyttä selittivät enää tilastollisesti merkitsevästi miessukupuoli, leskeys, matalaksi koettu toimeentulo, romanttisen läheissuhteen puute ja tyydyttämätön avuntarve. Toimintakyky selitti voimakkaimmin toimeentulon ja osallistumisaktiivisuuden yhteyttä yksinäisyyteen, minkä lisäksi toimintakyky selitti osan sukupuolen, koulutuksen ja koetun avunsaannin yhteydestä yksinäisyyteen. Lisäksi toimintakyvyllä oli interaktiovaikutus sosiaalista ja emotionaalista eristyneisyyttä kuvaavien tekijöiden ja yksinäisyyden yhteyteen. Romanttisen kiintymyssuhteen ja avunsaannin merkitys yksinäisyydeltä suojaavina tekijöinä korostui, kun toimintakyky oli heikko. Tulosten mukaan yksinäisyys on yli 75-vuotiailla erityisen yleistä heikkokuntoisten, miesten, leskien ja alhaiseksi toimeentulonsa kokevien joukossa. Mikäli ikääntyneiden osallisuutta halutaan tukea, tulee huomio kiinnittää erityisesti näiden ryhmien vertais- ja lähiyhteisöihin liittymisen tukemiseen. Toimintakyvyn heikentyessä romanttisen läheissuhteen ja riittävän avunsaannin merkitys kasvaa yksinäisyydeltä suojaavia tekijöitä. Ikääntyneiden avunsaannin kokemusten kartoitus ja apuun liittyvien laatutekijöiden tunnistaminen voisi jatkossa edesauttaa heikkokuntoisten yksinäisyyden vähentämistä. Aiemmin yksinäisyyden tiedetään liittyvän myös masennukseen. Heikentyvän toimintakyvyn, masennuksen, sosiaalisten suhteiden mahdollisten muutosten ja yksinäisyyden ketjun kartoittaminen olisi tärkeä jatkotutkimuksen aihe.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, millaista kuvaa ikääntyneistä ja heidän toimijuudestaan tuotetaan sanomalehtiartikkeleissa. Aihetta on mielenkiintoista ja tärkeää tutkia aikana, jolloin Suomen väestö ikääntyy nopeasti, ja tämän ikääntymisen oletetaan jatkuvan useiden vuosikymmenten ajan. Näin ollen ei ole yhdentekevää, miten ikääntyneiden suurta, monella tavalla heterogeenistä ryhmää kuvataan suuren yleisön tavoittamassa mediassa. Perinteisesti ikääntymistä elämänvaiheena ja ikääntyneitä ihmisryhmänä on lähestytty niin akateemisessa ikääntymisen tutkimuksessa kuin julkisessa keskustelussakin kahden ääripään kautta. Yhtäältä ikääntyneitä on kuvattu avuttomina, raihnaisina ja muiden huolenpidosta riippuvaisina, toisaalta taas aktiivisina ja toimeliaina senioreina. Sama kaksijakoisuus on leimannut suhtautumista ikäihmisten toimijuuteen: itsenäiset ja toimintakykyiset ikääntyneet usein mielletään täysivaltaisiksi toimijoiksi, kun taas vuodelevossa olevien vanhusten toimijuutta ei aina tunnusteta. Kummankinlaiset kuvaukset ikäihmisistä ja näiden toimijuudesta ovat kuitenkin eittämättä osa sosiaalista todellisuutta. Tutkimuksen aineistona käytettiin 96:tta, Helsingin Sanomissa vuosina 2017–2019 ilmestynyttä sanomalehtiartikkelia, jotka käsittelivät ikääntymistä tai ikääntyneitä ihmisiä. Aineistoa analysoitiin diskurssianalyysia menetelmänä käyttäen. Diskurssianalyysi pohjautuu sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan kielenkäyttö ei kuvaa, vaan luo sosiaalista todellisuutta. Analyysin tuloksena syntyi kuusi ikääntyneitä kuvaavaa diskurssia sekä kuusi ikääntyneiden toimijuutta ilmentävää diskurssia. Muodostetuista ikääntyneitä kuvaavista diskursseista kävi ilmi, että ikääntyneitä kuvattiin nyky-sanomalehdessä melko monipuolisesti. Yhtäältä esiintyi paljon puhetapoja, joissa ikääntyneistä rakennetaan riippuvaisia, avuttomia ja uhreja, mutta toisaalta myös puhetapoja, joissa ikäihmiset olivat aktiivisia, meneviä ja kunnioitusta herättäviä. Myös ikääntyneiden toimijuudesta rakentui moninainen kuva. Ikääntyneitä kuvattiin niin itsenäisinä toimijoina kuin tavoilla, jotka häivyttivät toimijuuden kokonaan. Näiden ohella esiintyi myös puhetapoja, joissa toimijuus sai erilaisia asteita; vaikkei ikääntynyt kyennyt itsenäiseen toimijuuteen, saattoi hän silti toteuttaa toimijuuttaan sopeutumalla, soveltamalla ja apua toisilta ihmisiltä pyytämällä. Tutkimuksessa saadut tulokset olivat osin linjassa aiempaan tutkimukseen, jossa ikääntyneet jaotellaan hyvä- ja huonokuntoisiin, ja jossa toimijuus on vain hyväkuntoisten ominaisuus. Toisaalta tutkimuksessa muodostetut diskurssit myös haastoivat tätä kaksijakoisuutta. Ikääntyneitä kuvattiin monin eri tavoin, ja heidän toimijuutensa ilmeni eri muodoissa.

Ikääntyvien taloudelliset asiat ja heidän oma kykynsä huolehtia taloudellisista asioista on yksi sosiaaliitomen merkittävistä työllistäjistä. Eläketulojen pienuus tuottaa vaikeuksia suoriutua arjesta ja se luo osaltaa suurta henkistä painetta ikääntyvän arkeen, se voi lisätä velkaantumista ja jopa asunnottomuutta. Sosiaalityössä kohdataan ikääntyviä, jotka syystä tai toisesta ajautuvat jatkuvaan täydentävän tai ehkäisevän toimeentulotuen piiriin. Kelan perustoimeentulotuki ei riitä kattamaan arkipäivän kustanuksia oman eläkkeen lisänä. Edunvalvonnan yhtenä tehtävänä on olla turvaamassa ja selkeytämässä ikääntyneen taloudellista tilannetta ja osaltaan olla suojaamassa häntä siitä, ettei taloudellinen tilanne pahene entisestään. Sosiaalityö on usein järestämässä edunvalvontaa ikääntyville ihmisille. Tutkimukseni tarkoitus on löytää vastauksia siihen, miten yleinen edunvalvonta vaikuttaa ikääntyvän arkeen, itsemääräämisoikeuteen sekä miten hän kokee yleisen edunvalvonnan toimivan omalla kohdallaan. Tutkimus toteutetaan haastatteluiden kautta, josta kerätty aineisto käsitellään ja siitä pyritään löytämään vastauksia tutkimuskysymyksiin. Tärkeää on saada yleisen edunvalvonnan piirissä olevan ikääntyvän henkilön oma ääni kuuluviin, mitä hän ajattelee ja miten hän kertoo oman näkemyksensä yleisestä edunvalvonnasta. Tulososiossa käydään lävitse Kuinka päämieht kokevat yleisen edunvalvonnan ja onko siitä ollut heille apua arjen pyörittämisessä, sekä, miten edunvalvonta on vaikuttanut heidän arkeensa. Pääsääntöisesti tuloksista voidaan päätellä, että edunvalvovonnalle on tarvetta, koska oma kyky huolehtia omista asioistaan on heikentynyt. Myös yhteydenpito edunvalvojaan nousi esille tutkimusaineistosta selkeästi. Yhteydenpidon vaikeutta tai hankaluutta pidettiin merkityksellisenä, tiedon kulun vaikeus ja yhteydenpidon vaikeus oli yhteinen tekijä haatateltavilla. Pienet käyttövarat myös herättivät keskustelua, joka tuotti vastauksia myös siihen miten arki päämiehillä sujuu. Arjessa elämistä pidettiin rutiininomaisena ja se, että eläkkeelle jääminen toi mukanaan sosiaalista eristäytymistä ja ongelmia sosiaalisten suhteiden rakentamiseen. Edunvalvonta kuitenkin nähtiin taloudellisten asioiden järjestäjänä myönteisesti, vaikkakin negatiivisuutta ilmeni juuri käyttövarojen pienuudessa. Kuitenkin yleiselle edunvalvonnalle oltiin myötämielisiä, sillä haastateltavien mielestä se on auttanut ja tukenut heitä selviytymään arjestaan. Tutkielma tuotti tietoa siitä, miten yleisessä edunvalvonnassa olevat kokevat sen vaikuttavan heidän omaan elämäänsä.

Suomalaiset elävät yhä pidempään, ja samaan aikaan elämän viimeiset vuodet asutaan usein kotona. Myös palliatiivinen hoito on siirtynyt yhä useammin kotiin. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan palliatiivisen hoidon tulee olla kokonaisvaltaista, fyysisten oireiden hoidon ja kivunlievityksen lisäksi täytyy kiinnittää huomiota psykososiaalisiin ja spirituaalisiin ulottuvuuksiin. Euroopan saattohoitojärjestö EAPC on määritellyt spiritualiteetin muodostuvan kolmesta ulottuvuudesta; eksistentiaalisista kysymyksistä sekä arvoihin ja uskontoon perustuvista näkemyksistä. Tässä tutkielmassa tarkastelen kuinka EAPC:n määrittelemät spiritualiteetin ulottuvuudet ilmenevät ikääntyneillä kotona sairastavilla palliatiivisen hoidon potilailla. Tutkielma on laadullinen haastattelututkimus, ja aineiston olen kerännyt haastattelemalla kahdeksaa 71-95-vuotiasta kotona asuvaa palliatiivisen hoidon potilasta. Haastattelut toteutin puolistrukturoidun teemahaastattelun avulla, ja aineiston analysoin käyttämällä sisällönanalyysia. Tulokset esittelen jaoteltuna EAPC:n määritelmän mukaisesti kolmeen eri pääluokkaan; eksistentiaalisiin kysymyksiin sekä arvoihin ja uskontoon perustuviin näkemyksiin. Eksistentiaaliset kysymykset pitävät sisällään elämän merkityksellisyyden, eheyden kokemisen, toivon sekä kuoleman. Arvoihin perustuviin näkemyksiin olen sijoittanut ne aineistosta esiin nousevat ulottuvuudet, jotka liittyvät ihmissuhteisiin, muutokseen sopeutumiseen, kotona sairastamiseen sekä taiteeseen. Uskontoon perustuvat näkemykset muodostuvat henkilökohtaisesta vakaumuksesta sekä rituaaleista. Aineiston perusteella spiritualiteetin ulottuvuudet ovat moniulotteisia, jonka vuoksi yksittäisiä ulottuvuuksia on haastavaa jaotella EAPC:n kolmijaon mukaisesti. Tämänkaltainen jaottelu voi kuitenkin auttaa hahmottamaan spiritualiteettiin kuuluvia ulottuvuuksia. Tutkielman lopussa esittelen aineistosta esiin nousseet tuloksia ilman EAPC:n kolmijakoa. Aineiston perusteella merkityksellisyyden ja eheyden kokemukset ovat positiivisesti yhteydessä yksilön kokemukseen hyvinvoinnista, ja tarkoituksettomuuden tunteet heikentävät hyvinvointia. Merkityksellisyys muodostui läheisistä ihmissuhteista, uskosta korkeampaan voimaan, itsensä toteuttamisesta sekä muutokseen sopeutumisesta. Epäselvä/negatiivinen suhde uskontoon, yksinäisyys ja toimintakyvyn heikkeneminen ovat yhteydessä tarkoituksettomuuden tunteeseen.