Browsing by Subject "kerronta"

Tutkielma käsittelee videopelin kerronnan keinoja multimodaalisesta tekstintutkimuksesta käsin. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten videopelin rakenneosat ilmentävät ker-ronnan keinoja. Tutkimus haastaa klassisen narratologian sekä yksinomaan kirjoitettuun ja puhuttuun kieleen kohdistuvan tekstintutkimuksen. Multimodaalisen tekstintutkimuksen avulla avataan videopelin semioottisten rakenneosien kertovaa funktiota. Analyysin tukena on luonnollisen narratologian ajatuksia. Tutkielman aineistona on vuonna 2017 julkaistu toimintapeli Hellblade: Senua’ Sacrifice. Aineisto on valikoitunut multimodaalisuutensa, tarinallisuutensa ja tuoreutensa ansiosta. Analyysissa huomioitavia aineisto-osia ovat lajityypilliset rakenneosat, mediumit sekä aisti-kanavat. Aineisto koostuu multimodaaleista tekstinosista eli äänestä, kuvista, liikkeestä ja kielestä. Kielellinen aines on englanniksi. Analyysi ei keskity englannin kieleen. Tutkimuksen teoriapohja on poikkitieteellistä, ja siinä yhdistyy multimodaalinen tekstintut-kimus ja erilaisia narratologisia suuntauksia. Multimodaalinen tekstintutkimus toimii analyy-sin pohjateoriana, joka suuntaa tutkimuksen havaintoja aineiston tekstinosiin. Luonnollinen narratologia sekä muut narratiiviset tutkimuslinjat ovat mukana tulkinnassa ja päätelmissä. Tutkimuksen vertauskohtana on ludologinen pelitutkimus, jonka asettamia ehtoja tutkimus pyrkii haastamaan. Tutkimuksessa osoitetaan, että videopelin rakenneosat toimivat kahden funktion osana. Toi-saalta ne toimivat peliä edistävällä tavalla, toisaalta ovat oleellinen osa itse kerrontaa. Raken-neosat toimivat kerronnan keinoina pohjustamalla ja avaamalla tarinaa, mahdollistamalla tarinalle spatiaalisen ulottuvuuden sekä vetämällä vastaanottajaa lähemmäksi pelin kokemus- ja tarinamaailmaa. Kerronnan keinojen toteutuminen on riippuvaista oikeanlaisesta me-diumista sekä kaikista aistikanavista. Videopelin rakenneosat toteuttavat kerrontaa kokemuk-sellisuutta herättävällä tavalla. Tutkimus osoittaa, että videopeli tekstinä voi kertoa tarinaa kokemuksellisuutta herättävällä, immersiivisellä tavalla. Siinä havainnollistetaan, miksi videopelit tulee sisällyttää osaksi mul-timodaalisen tekstintutkimuksen ja narratologian kenttää. Samalla tutkimus perustelee, miksi tekstintutkimuksen tulee laajentua kattamaan muitakin semioottisia elementtejä kuin kirjoitet-tua tai puhuttua kieltä.

Tutkielmassa tarkastellaan chat-fiktiota digitaalisen kerronnan muotona. Chat-fiktio on yhteisö- ja pikaviestipalveluiden välityksellä tapahtuvaa keskustelua imitoiva fiktiivinen dialogi, jota on tarkoitus seurata älypuhelimen ruudulta. Tutkielman aineistona on kolme suomalaista chat-fiktiota Pientä säätöä (2018), Kateuden liekki (2019) sekä En voi puhua juuri nyt (2019–2020). Lisäksi tutkielmassa käydään käsittelyn taustoittamiseksi läpi chat-fiktion piirteitä ja kehitystä angloamerikkalaisessa maailmassa, josta kerronnan muoto on lähtöisin. Tutkielman tavoitteena on analysoida chat-fiktiota digitaalisen kirjallisuuden ja uusmedian muotona sekä miten kirjallisuutta määritellään uudelleen internetin aikakaudella. Lisäksi tutkielmassa pohditaan, millainen on chat-fiktion ja sosiaalisen median välinen kytkös. Tutkielmassa hyödynnetään analyysimenetelminä multimodaalista analyysia, kertomuksen tutkimusta ja lähilukua. Teoriataustana tutkielmassa käytetään multimodaalisuuden teorian ja kertomuksen tutkimuksen ohella digitaalisen kirjallisuuden ja uusmedian tutkimusta, joiden parissa on tutkittu digitalisaation vaikutusta kirjallisuuden kenttään sekä uusien mediamuotojen muovautumista. Tutkielmassa esitellään, kuinka chat-fiktiossa digitaalinen kerronta rakentuu suhteessa kirjallisuuden perinteeseen ja ympäröivään mediamaisemaan sekä millä tavoin digitaalinen kehitys ja medialisoituminen muuttavat lukutapoja. Lisäksi tutkielmassa osoitetaan, että chat-fiktio multimodaalisena digitaalisen kerronnan muotona laajentaa kirjallisuuden määritelmää, ja sosiaalista mediaa jäljittelemällä voidaan luoda yhteisö- ja pikaviestipalveluita käyttäville samaistuttavia kertomuksia. Chat-fiktiossa keskustelumuotoinen kerronta ammentaa aineksia aiemmasta kirjallisuusperinteestä, erityisesti vuoropuheluista eli dialogeista sekä kirjeromaanin lajityypistä. Sosiaaliseen mediaan sovitettuna chat-fiktiota voidaan pitää mobiilisukupolven mieltymyksiä mukailevana kirjemuodon ilmentymänä, joka heijastelee kirjallisuudelle tyypillisesti ympäröivän yhteiskunnan tapoja ja tottumuksia. Chat-fiktio on multimodaalista, sillä siinä yhdistyvät muun muassa verbaaliset, visuaaliset ja auditiiviset merkkijärjestelmät. Semiotiikkaan eli merkkioppiin pohjaavalla multimodaalisuuden käsitteellä havainnollistetaan, kuinka viestimistilanteet rakentuvat erilaisista moodeista eli merkityksen luomisen resursseista, kuten kirjoitus, kuva ja ääni. Multimodaalisuuden ja sosiaalisen median käyttöliittymien toiminnallisuuden kokonaisvaltainen hyödyntäminen teoksissa tekee niistä eritoten nuorisokohderyhmälle helposti omaksuttavaa tarinankerrontaa. Samaistuminen syntyy dialogin ja kirjemuodon mukauttamisesta tämän päivän mediamaiseman kontekstiin sekä multimodaalisen toimintaympäristön mukauttamisesta tarinan maailmaan. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että nuorten lukuinnostukseen voidaan pyrkiä vaikuttamaan innovatiivisella tarinankerronnalla ja hyödyntämällä kohderyhmälle tuttuja digitaalisia alustoja, kuten älypuhelimia sekä yhteisö- ja pikaviestipalveluita, osana tarinan tematisointia ja jakelua. Chat-fiktion kaltaisten uusien kirjallisten kokeilujen myötä nuorten käsitys kaunokirjallisuuden lukemisesta voi muuttua, ja he voivat tätä kautta päätyä myös perinteisempien lukukokemusten pariin.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Johanna Sinisalon kolmatta romaania Lasisilmä (2005) ja siinä ilmenevää metafiktiivisyyttä. Kertomuksessa minäkertojana toimiva Taru päätyy kirjoittamaan jatkuvajuonista televisiosarjaa. Lukuisten outojen yhteensattumien myötä hän alkaa uskoa, että sarjan käsikirjoitus vaikuttaa hänen elämäänsä. Tämän myötä hän kaappaa vallan käsikirjoitustiimissä ja järjestelee käsikirjoituksen itselleen mieluisalla tavalla. Kertomus on kauttaaltaan metafiktiivinen niin aiheiltaan, kerronnaltaan, rakenteiltaan ja intertekstuaalisuuksiltaan. Metafiktiolla tarkoitetaan fiktiosta kertovaa fiktiota. Metafiktioon liitetään fiktion tietoisuus itsestään ja itsereflektio. Metafiktiivisillä teoksilla on tapana kommentoida itseään ja ilmaista tietoisuutta omasta keinotekoisuudestaan. Metafiktiosta on esitetty useita erilaisia teorioita. Nojaudun keskeisimmin Patricia Waughin (1984), Linda Hutcheonin (1980) ja Mika Hallilan (2006) teoretisointeihin metafiktiosta. Metafiktion lisäksi tutustun fiktiivisen totuuden käsitteeseen Michael Riffaterren (1990) ajattelun pohjalta. Luennassani lähden liikkeelle romaanissa esiintyvistä lasisten ja keinotekoisten pintojen motiiveista. Lasisilmä symboloi motiivina ja romaanin nimenä keinotekoisuutta. Tarkastelen tämän jälkeen rakennetta, joka muistuttaa televisio-ohjelman ja näytelmän käsikirjoitusta: tarina on jaettu näytöksiin ja sivujen asettelut muistuttavat käsikirjoitusliuskoja. Kertomus problematisoi itseään epäluotettavalla kertojalla. Tarina kommentoi itse itseään lukuisilla erilaisilla tavoilla. Luennassani tarkastelen tarinan reaalimaailman ja fiktiivisen televisiomaailman kietoutumista yhteen. Tulkintanani esitän, että metafiktiiviset piirteet särkevät fiktiivistä totuutta läpi tarinan. Lasisilmän metafiktiivisyys on leikittelevyydessään ylitsepursuavaa. Metafiktiivisen romaanin tavoin se kyseenalaistaa myös lukijan ympärillä olevaa todellisuutta: maailma, jossa lukija elää, voi olla tarinan maailmojen tapaan fiktiivinen tai vähintään kerronnallisten valintojen tulos. Kirjallisuudentutkimuksessa tunnustetaan usein kirjailijan asema luomansa maailman jumalana: viime kädessä kirjailijalla on kaikkivoipainen oikeus säännellä luomaansa maailmaa ja sen henkilöhahmoja. Metafiktion käsitteen esseessään esitellyt William H. Gass on nähnyt kirjailijan luomansa maailman jumalana. Lasisilmän kertomuksen keskiössä on päähenkilö Tarun yritys nousta henkilöhahmon asemasta jumalalliseen kirjoittajan asemaan. Luennassani esitän, että Tarun reaalimaailmassa tapahtuva vallankaappausyritys asettautua uudeksi pääkäsikirjoittajaksi on kertomuksen reaalimaailman tapahtumien ohella allegorinen kuvaus fiktiivisen henkilöhahmon yrityksestä asettautua omaa luojaansa eli kirjailijaa vastaan. Vallankaappaus esitetään lukuisten luojajumalarinnastusten kautta. Lopulta vallankaappausyritys on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, ja Taru joutuu palaamaan asemaansa pelkkänä henkilöhahmona.

Tutkimuksen kohteena on Tove Janssonin novellikokoelma Kevyt kantamus. Analyysin kohteena on vuonna 1989 ilmestynyt suomennos, mutta alkuperäistä ruotsinkielistä teosta hyödynnetään siltä osin kuin tarpeellista. Tutkimuksen kohteina ovat novellit Kevyt kantamus, Paratiisi, Lokit, Muistoja lainaksi, Voimistelunopettajan kuolema sekä Kesälapsi. Tutkimuskysymys on novellien henkilöhahmojen ja henkilökuvauksen tarkastelu. Työssä tutkitaan, millaisia novellien henkilöhahmot ovat sekä miten henkilökuvaus rakentuu. Teoreettisena pohjana on henkilöhahmoihin ja henkilökuvaukseen liittyvää teoriaa. Henkilökuvauksen tutkimisessa hyödynnetään ennen kaikkea epäsuoraan henkilökuvaukseen ja analogioihin liittyvää teoriaa. Henkilöhahmoja tarkastellaan myös suhteessa modernismiin ja moderneihin henkilöhahmoihin. Teorian osalta hyödynnetään myös kerronnan eri muotoihin liittyvää tutkimusta ja erityisesti kaunokirjalliseen dialogiin liittyvää teoriaa. Tutkimus osoittaa, että kokoelman teema on ihmissuhteet ja niihin liittyvät erilaiset hankaluudet. Henkilöhahmojen kohtaaminen synnyttää usein jonkin konfliktin tai haastavan tilanteen. Keskeinen teema liittyy myös ihmisten väliseen kohtaamattomuuteen ja vaikeuteen ymmärtää toisiaan. Tutkimus osoittaa, että epäsuoralla henkilökuvauksella on suuri merkitys. Henkilöhahmojen toiminta sekä erilaiset analogiat ovat olennainen osa henkilökuvauksen rakentumista. Ristiriitaan rakentuvat henkilöanalogiat täsmentävät kokoelman henkilöhahmojen luonteenpiirteitä. Ympäristö toimii henkilöhahmoa vahvistavana analogiana. Työ osoittaa, kuinka kerronnan eri muodot ovat tärkeä osa henkilökuvausta. Erityisesti vapaan epäsuoran kerronnan käyttö nostaa useissa novelleissa henkilöhahmon äänen kertojan äänen rinnalle. Samalla dialogi saa novelleissa eri tehtäviä. Se vie juonta eteenpäin sekä paljastaa piirteitä henkilöhahmoista ja heidän välisistään suhteista. Samalla se saa myös temaattisia ulottuvuuksia sen heijastellessa novellien teemoja, etenkin ihmisten välistä kohtaamattomuutta. Työ osoittaa myös, kuinka novellien henkilöhahmoissa on havaittavissa moderneille henkilöhahmoille tyypillisiä piirteitä. Henkilöhahmot pohtivat usein omaa paikkaansa muiden joukossa ja rakentavat kuvaa elämästänsä menneen, nykyhetken ja tulevan kautta. Novelleissa on myös havaittavissa identiteetin muodostukseen liittyviä kysymyksenasetteluja.

Tutkielmani käsittelee fokalisaatiota ja kerrontaa Ann Leckien Imperial Radch -trilogiassa. Trilogia on lajityypiltään tieteiskirjallisuutta ja avaruusoopperaa, ja sen päähenkilö Breq, joka toimii myös kertojana ja fokalisoijana, on ihmiskehoon istutettu tekoäly. Erityisesti keskityn tutkielmassani siihen, miten teosten muodolliset ominaisuudet liittyvät yhteen päähenkilön identiteetin kehityksen kanssa. Analyysini lähtökohtana toimii Brian McHalen huomio, että spekulatiivinen fiktio voi kirjaimellistaa narratologiassa käytettyjä käsitteitä. Lisäksi hyödynnän Monika Fludernikin luomaa kokemuksellisuuden käsitettä eli ajatusta siitä, että fiktiivisen teoksen tapahtumat eivät ainoastaan tapahdu vaan myös koetaan. Kuvaan teosten fokalisaatiota ja kerrontaa pitkälti Shlomith Rimmon-Kenanin käyttämään termistöön nojaten. Analyysini osoittaa, että trilogian ensimmäinen osa muuttaa kertojan kaikkitietävyyden kirjaimelliseksi, kun taas kaksi jälkimmäistä osaa hyödyntävät kirjaimellistettua vaihtelevaa sisäistä fokalisaatiota. Molemmat ilmiöt ovat yhteydessä siihen, miten inhimillisyys ja ei-inhimillisyys yhdistyvät Breqin hahmossa, ja kerronnan ja fokalisaation muotojen kehitys heijastaa päähenkilön identiteetin ja ihmissuhteiden kehitystä. Fokalisaation ja kerronnan muodot eivät siis ole vain teosten muodollisia ominaisuuksia, vaan ne ovat suoraa seurausta sisällön kehityksestä, ja niiden seurauksia käsitellään temaattisella tasolla myös itse tarinassa. Myös muut teosten kerronnalliset elementit ovat tiiviissä yhteydessä sisältöön. Ensimmäisen romaanin kahdessa eri ajassa etenevä juoni korostaa Breqin menneisyyden ja nykyisyyden eroja. Epäluotettava kerronta puolestaan luo viivettä ja siten lisää lukijan mielenkiintoa, mutta epäluotettavuus yhdistyy myös juoneen ja henkilökuvaukseen sekä tekee päähenkilöstä inhimillisemmän ja samaistuttavamman. Trilogiassa käytetään englannin she-pronominia sukupuolineutraalina, mikä on yhteydessä fokalisaatioon ja päähenkilön kokemusmaailmaan mutta haastaa myös lukijaa kyseenalaistamaan sukupuolen roolia yksilöiden luokittelussa ja määrittelyssä. Teokset kyseenalaistavat sosiaalisia kategorioita yleisemminkin, erityisesti inhimillisen ja ei-inhimillisen välistä jakolinjaa sekä Breqin hahmon kautta että sarjan kolmannessa osassa myös juonen tasolla. Tutkielmani osoittaa, että Imperial Radch -trilogia auttaa näkemään narratologian käsitteitä uudella tavalla ja myös haastaa vallitsevia käsityksiä, sillä esimerkiksi teosten fokalisaatio on poikkeuksellisen kompleksista ja joustavaa. Kyseessä on siis monitahoinen sarja, joka tarjoaa haasteita niin lukijoille kuin teoreetikoille.

Tässä tutkielmassa kuvataan omaelämäkertamaisen teoksen JHT ‒ Musta lammas kerrontaa eri näkökulmista käsin. Tut-kimuksen tarkoituksena ei ole olla kaikenkattava analyysi, vaan tutkimus on enemmänkin avaus kerronnan tutkimukselle tietokirjallisuudessa. Tarkempana tutkimuksen kohteena on kolme näkökulmaa, joiden avulla teoksen kerrontaa raken-netaan. Nämä näkökulmat ovat tempus, referointi ja kertoja. Tutkimusote aineistolähtöinen. Tutkielmassa selvitetään, kuinka aineistoteoksen kerronta rakentuu tempusten, referoin-nin ja kertojan avulla. Tutkielmassa keskitytään siihen, miten teokseen luodaan aikaa. Toisaalta tutkielmassa osoitetaan myös, miten kerrontaan rakennettua ajan illuusiota rikotaan. Tutkimusote on myös kvalitatiivinen. Tutkielmassa ei osoi-teta, kuinka paljon tällaista ajan illuusion rikkomista aineistossa esiintyy. Sen sijaan tutkielmassa keskitytään osoitta-maan, millaisin erilaisin keinoin teokseen rakennettua ajan illuusiota rikotaan. Tutkielman aineistona toimii omaelämäkertamainen teos JHT ‒ Musta lammas. Tarkasteltava aineisto on rajattu teoksen varsinaisten lukujen kerrontaan. Aineiston tutkimiseen sovelletaan kielioppia ja narratologiaa. Kieliopissa tutkimus nojaa Ison suomen kieliopin käsitteistöön. Narratologiassa tutkimus nojaa Rimmon-Kenanin ajatuksiin. Elämäkertaa genrenä määritellään Leskelä-Kärjen esittämien ajatusten pohjalta. Analyysin perusteella tempusvalintojen, referoinnin ja kertojan sanavalintojen avulla luodaan teoksen kerrontaan illuu-sio siitä, että teoksessa esitetyt tapahtumat tapahtuvat juuri nyt. Toisaalta kaikkia näitä keinoja käytetään teoksessa myös tämän illuusion rikkomiseen. Tutkimuksen perusteella voidaan olettaa, että elämäkertakirjallisuus on lajina muuttunut. Tutkimuksen perusteella ei voida kuitenkaan tehdä suuria johtopäätöksiä, sillä aineistona on ollut vain yksi uudenlainen elämäkerta.

Aims: Aided communication has been noted to differ both developmentally and in practise from speaking in many ways, often being significantly more compact, more incomplete and slower. It has also been noted that a speaking listener’s active role as a co-constructive assistant easily reduces the independency of the aided narrative. There is very little research especially of aided narrative skills of children and ad-olescents using a communication book. There is also need for workable evaluation methods.The aim of this case study was to describe the narrative features of a 15-year old boy using a communication book in depicting silent videos, and the things that affected the independency of his aided communication. Methods: The 18 narration tasks with three different communication partners were transcribed. The transcription was then interpreted by tasks and by partners based on the material. The success of the nar-rations was compared to the video events with a four-step assessment scale, and the diversity of the nar-rations was described by counting and classifying the used symbols and sentence structures. The defi-ciency in expression was compared with the vocabulary in the book. The efficiency of the examinee’s symbol expression was also measured. The micro- and macrostructures and the fluency of the independ-ent narration was measured using the Narrative Assessment Profile. The partners’ influence on the narra-tion was observed at a general level. Results: The examined adolescent could quite often get to a result compatible with video events and flexibly use his often insufficient communication book vocabulary. In every task, he was able to stay on topic and correctly sequence the events he expressed. The results supported previous findings about the compact, slow and incomplete expression of the aided communication that is sometimes even disrupted by a partner’s active participation. Especially the amount of extra questions in a co-constructed aided narration supposedly affected its fluency, explicitness and effectiveness as well as the number of inde-pendent utterances. Conclusions: One cannot draw direct conclusions from a single case, and also the other abilities of the examinee had an effect on the performance for their part. Over the analysing process, it was noticed that the aided communicator actively adjust their planned narration on many levels to support their partners’ understanding. Thus, the inappropriate features in speaking may turn out to be appropriate, considering the situation, and vice versa. Narration adjusted to situation and vocabulary may thus, despite its ostensi-ble conciseness, embody the aided narrator’s strategic competence, where the communication partner has a crucial supporting role.

Aims of the study. Aphasia can be studied from the aspect of functional communication, in which case the focus is on how a person with aphasia is able to use language in their everyday environment. One way to study the functional communication of people with aphasia is to analyse discourse, as word-finding difficulties, which are common in aphasia, can affect discourse. Discourse can also be studied to determine whether the effects of an intervention are generalized to the level of functional communication. The aim of this thesis is to study the discourse of people with chronic aphasia, elicited using interview questions, in different phases of an intervention consisting of rTMS treatment (repetitive transcranial magnetic stimulation) and Intensive Language Action Therapy (ILAT). The discourse features which are analysed include lexical diversity (verbs and nouns) and informativeness (correct information units). The results of the discourse analysis are compared to the results of linguistic tests (Boston Naming Test for nouns and Action Naming Test for verbs). Methods. The data consisted of the discourse of three participants. The discourse was elicited using interview questions. All the participants had chronic fluent aphasia. They participated in the University of Helsinki research project “Treatment-Induced Speech and Language Improvement and Neuroplasticity after Stroke”, during which they received both rTMS treatment and ILAT therapy. They were examined four times during the intervention: at baseline, after rTMS treatment period, after combined rTMS and ILAT period, and at follow-up (3 months after the intervention). The discourse samples were analysed using discourse analysis. The chosen measurements were measures of lexical diversity, i. e. verbs and nouns, and measures of information units. The results were analysed visually. In addition, group effect sizes were calculated. Regression lines were used to compare the results of the discourse analysis to the results of linguistic tests. Results and discussion. No clear changes were detected in lexical diversity and informativeness of the discourse of people with chronic aphasia during rTMS and ILAT. Thus, the intervention did not have effect on functional communication at group level. However, there was much variation between the participants as well as between the results of different measures. The efficiency of informativeness increased for all the participants and it also had the largest group effect size. There was a stronger correlation between the use of nouns in discourse and the results of Boston Naming Test than between the use of verbs in discourse and the results of Action Naming Test

Pro gradu-tutkielmani käsittelee fragmentaatiota minä-narratiivin sirpaloitumisena sekä kerrontatekniikan että sisällön tasolla Juan José Millásin romaanissa El mundo (2007). Lukijalle rikkinäisenä palapelinä hahmottuva autofiktiivinen, omaelämäkerrallinen romaani El mundo kertoo kirjailija-kertoja-päähenkilö Juan José Millásin (synt. 1946) osittaisen elämäntarinan kokoamalla irtonaisia palasia tämän lapsuudesta, nuoruudesta sekä El mundon kirjoittamisen hetkistä. Millásin kirjallisessa tuotannossa identiteetin ja sen mahdottomuuden pohtiminen ovat keskeisellä sijalla, ja El mundoa pidetään kirjailijan omaelämäkerrallisena avainteoksena. Genrenä autofiktio haastaa perinteisen omaelämäkerran kertomalla rikkinäisiä elämänkulkuja, pieniä elämiä suurten merkkihenkilöiden minä-narratiivien sijaan. Autofiktion isän, Sergei Doubrouvskyn mukaan autofiktio kertoo todellisista tapahtumista fiktion muodossa. Käsittelen fragmentaatiota minuuden ja elämäntarkoituksen sirpaloitumisena, joka paljastuu El mundossa sekä kerrontatekniikkana että elämänkulun sisältönä. El mundo koostuu muistoista traumaattisista elämäntapahtumista ja muodostaa kirjailija-kertoja-päähenkilönsä minä-narratiivin. Trauma tuodaan esiin postmodernissa kirjallisuudessa usein juuri fragmentaation muodossa. Tutkielmani metodologia pohjautuu pääosin Päivi Kososen Elämät sanoissa -teoksessa (2000) esitettyyn teoriaan epäjatkuvista omaelämäkerrallisista teksteistä. Toisaalta analyysini nojaa myös traumateoriaan ja selvittää trauman yhteyttä minä-narratiivin fragmentaatioon. Fragmentaatio tulee El mundossa esiin usealla eri tavalla. Ensinnäkin se näyttäytyy autofiktiolle lajityypillisesti monisyisenä horjuntana fiktion ja todellisuuden välillä, mikä vaikuttaa tekstin tulkintaan omaelämäkertana. Toiseksi fragmentaatio konkretisoituu kerronnan tasolla lyhyinä tekstimuotoina ja leikkauksina, jotka haastavat perinteisen omaelämäkerran kronologian ja jatkuvuuden. Omaelämäkerran konventionaaliset kohdat syntymä, käännekohta ja lopetus sivuutetaan El mundossa ja omaelämäkerran kirjoittaminen tematisoituu. Kolmanneksi trauma vaikuttaa elämäntarinan, minä-narratiivin fragmentoitumiseen ja elämäntarkoituksen sirpaloitumiseen. Trauma aiheuttaa jatkuvan katkoksen El mundon päähenkilön elämässä, saa hänessä aikaan ulkopuolisuuden ja epätodellisuuden tunteita sekä estää häntä tuntemasta itseään. Autofiktiivisena omaelämäkertana El mundo ei muodosta ehjää minä-narratiivia kirjailija-kertoja-päähenkilö Juan José Millásista, vaan pakenee itsetuntemusta ja kieltää eheän identiteetin mahdollisuuden. Tutkimuksen antamaa tietoa voidaan soveltaa erilaisissa omaelämäkerrallisten tekstien tulkintaan ja laatimisiin liittyvissä yhteyksissä.

Tutkielma käsittelee kaupunkilaisten ja ympäristön suhdetta. Tutkimuskysymys on kaksijakoinen. Miten asuinpaikka kutoutuu kaupunkilaisten haastatteluissa osaksi elämäntarinaa, ja miten asukkaat kerronnassaan suhtautuvat kaupunkitilan muutoksiin tai muuttumattomuuteen? Aluerajauksena on Herttoniemen kaupunginosa Itä-Helsingissä ja aineistona kymmenen asukkaan kävelyhaastattelumenetelmällä toteutetut haastattelut. Tutkimuskysymystä ja aineistoa lähestytään tilan ja paikan käsitteiden kautta, muistelun ja narratiivien tutkimuksen teorioita hyödyntäen. Tutkielmassa keskitytään pääosin Länsi-Herttoniemen osa-alueeseen, mutta huomioidaan se, että asukkaiden elinpiiri ei rajaudu kartassa määriteltyjen rajojen mukaisesti. Toiminnallisesti Länsi-Herttoniemen, Roihuvuoren ja Herttoniemenrannan asuinalueet muodostavat kokonaisuuden, jotka aineistossa peilautuvat toisiinsa. Tutkielman aihevalinnan taustajuonteena vaikutti Helsingin uuden yleiskaavan herättämä keskustelu, ja tutkielma sivuaa kaupunkisuunnittelun aihepiiriä asukaskeskeisestä näkökulmasta. Herttoniemen lähiön rakentamisen taustalla vaikutti Helsingin väestönkasvu ja asuntopula sekä hyvän asumisen muuttuvat ihanteet. Osin samat tekijät vaikuttavat muutoksiin ja suunnitteluun edelleen. Teksti etenee johdannosta kahteen analyysilukuun. Ensimmäinen analyysiluku keskittyy siihen, miten haastateltavien asuinpaikkasuhde haastatteluissa jäsentyy: miten Herttoniemeen on saavuttu ja kotiuduttu, ja miten fyysinen ympäristö asukkaille hahmottuu. Toinen analyysiluku käsittelee asukkaiden asemaa ympäristön muutoksissa. Esiin nousevia aihepiirejä ovat esimerkiksi muuttuvien palveluiden ja paikallisaktiivisuuden suhde sekä gentrifikaatio. Tutkielma kuvastaa paikkakiintymyksen monimuotoista perustaa sekä asukkaiden halua osallistua ympäristöä koskevaan päätöksentekoon. Herttoniemen ominaispiirteiden säilyttäminen ilmeni asukkaille tärkeänä asiana. Ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, miten tämä käytännössä toteutuu parhaiten.