Browsing by Subject "kirkkohistoria"

Suomalaisen perhe- ja seksuaalikasvatuksen näkemykset ovat vaihdelleet eri vuosikymmeninä riippuen ajan yhteiskunnallispoliittisesta tilanteesta ja perhe- ja seksuaalikasvatusta tukeneista instansseista. Tässä tutkielmassa päätavoitteenani on selvittää, millä tavalla pappina ja psykiatrina toiminut Asser Stenbäck on vaikuttanut suomalaisen kristillisen perhe- ja seksuaalikasvatuksen muotoutumiseen Suomessa vuosina 1948–1964. Tutkimuksessani tarkastelen erityisesti millaiset olivat Stenbäckin kristillis-moraaliset arvot, mitä kanavia käyttäen hän niiden hyväksi vaikutti, miten hän niissä vaikutti, mihin kohderyhmiin hänen toimintansa oli suunnattu ja mikä merkitys hänen toiminnallaan oli seksuaalieettiseen opetukseen yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa yhteyksissä. Lisäksi kiinnitän huomiota Stenbäckin toiminnan vastaanottoon ja vaikutuspiiriin sikäli, kun niitä ilmenee lähteissä. Tarkastelen Stenbäckin toimintaa sekä yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa yhteyksissä ja kristillisen kasvatuksen edistäjänä. Tällöin huomioni keskittyy erityisesti niihin yhteisöihin ja toimikuntiin, joissa Stenbäck vaikutti tutkimusajanjaksollani aktiivisena toimijana sekä Stenbäckin kirjalliseen tuotantoon. Tutkimukseni kannalta olennaiseksi instanssiksi nousee Kirkon perheasiain toimikunta, jossa Stenbäck oli pitkäaikaisena jäsenenä 1956–1970. Niin ikään merkitykselliseksi muodostuu opetusministeriön vuonna 1948 asettama sukupuoli- ja siveellisyyskasvatuksen keskustoimikunta, jossa Stenbäck oli mukana sekä heidän laatimansa perhe- ja seksuaalikasvatuksellinen julkaisunsa Perhekasvatusta tehostamaan. Esitelmiä nuorisolle sukupuolikysymyksestä. Kyseisestä vuodesta lähtien hän ei näin ollen enää ollut paikallinen toimija, vaan julkinen seksuaalipoliittinen vaikuttaja. Stenbäckin kirjallisesta tuotannosta erityisasemaan kohoaa Asser Stenbäckin ja Lauri Pautolan vuonna 1952 julkaisema Lapsuus- ja nuoruusiän sukupuolinen kehitys ja kasvatus, joka on toiminut vuosikymmenien ajan perhekasvatuksellisena ohjenuorana sekä suomalaisessa koulumaailmassa että suomalaisessa psykiatriassa. Käytän tutkielmani päälähteenä edellä mainitsemieni lisäksi vuonna 1953 julkaistu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon mietintö Kirkko ja perhekasvatus. Mietintö perhekasvatuksen tehostamisesta kirkon työssä, jota Stenbäck oli laatimassa. Lisäksi käytän lähteinä Kirkkohallituksen Kirkon perheasiain toimikunnan arkiston tutkimusajanjaksoni mukaisia perheasioita käsitteleviä pöytäkirjoja, toimintakertomuksia, lausuntoja ja ohjesääntöjä sekä toimikunnan historiaa käsittelevää aineistoa. Tutkielmani pääasiallinen kirjallisuus muodostuu perhe- ja seksuaalikasvatusta sekä kirkon seksuaalieettisiä linjauksia ja sodan jälkeistä yhteiskuntapolitiikkaa kartoittavista teoksista. Tutkimustulosteni valossa Asser Stenbäck on osoittautunut merkittäväksi kirkolliseksi ja yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi suomalaisen kristillisen perhe- ja seksuaalikasvatuksen kentällä. Hän teki arvokasta työtä niin nuorten, kasvattajien, avioongelmaisten kuin perheneuvontaan erikoistuneiden työntekijöidenkin auttamiseksi. Yhteiskunnallisella tasolla Stenbäck osallistui opetusministeriön sukupuoli- ja siveellisyyskasvatukselliseen ohjelmaan osallistumalla keskustoimikunnan työhön ja perhe- ja seksuaalikasvatuksellisten julkaisujen laatimiseen. Toimessaan Kirkon perheasiain toimikunnassa Stenbäck osallistui aktiivisesti papin ja psykiatrin roolissa niin kirkon perhekasvatusta koskevaan päätöksentekoon kuin kirkollisen perhekasvatustyön kehittämiseenkin. Hän edisti perhekasvatuksellista opetusta yliopistossa papeiksi aikoville, perhekasvatusopetusta rippikouluikäisille ja avioliittoon aikoville, tehosti neuvontatoimintaa avioliitossaan vaikeuksiin joutuneille sekä laajensi perhekasvatustyötä erilaisiin kouluihin, nuorisojärjestöihin ja armeijaan ulottuviksi. Stenbäckin erityisansiona pidetään hänen toimintaansa ruotsinkielisen perheneuvontatyön hyväksi. Stenbäck toimi neljäntoista vuoden ajan ruotsinkielisen avioliittotoiminnan kehittäjänä ja sekä Helsingin ruotsinkielisen avioliittoneuvonnan johtajana että neuvonnan vastaavana psykiatrina. Stenbäckin esityksissä painottuivat yksiavioinen avioliitto ainoana seksielämän muotona ja lapsen paikkana, miehen ja naisen vastuualueita avioliitossa, pidättyväisyyden merkitys, irtosuhteiden vaarallisuus, kodin ja vanhempien rooli lapsen normaalin kehityksen saavuttamisessa sekä itsetyydytys ja homoseksuaalisuus harhautuneiden sukupuoliviettien muotoina. Stenbäck noudatti esitelmissään luterilaisen kirkon kristillistä moraalikäsitystä ja seksuaalieettisiä näkemyksiä, ja hänen perhe- ja seksuaalikasvatuksensa oli pääsääntöisesti Lutherin ja Freudin oppien mukaista. Painotus kuitenkin vaihteli riippuen siitä, esiintyikö hän papin vai psykiatrin roolissa.

Matteo Ricci (1552-1610) oli jesuiittapappi, joka toimi lähetystyössä Kiinan alueella. Hän kehitti työssään kulttuurisen sopeutumisen (akkulturaatio) strategioita, joiden kautta pyrki tuomaan kristinuskoa kulttuurisesti ymmärrettäväksi, hyväksyttäväksi ja relevantiksi aikansa kiinalaisille. Riccin identiteetin ja akkulturaatioprosessin tarkastelun lähteinä käytän hänen henkilökohtaisia ja virallisia kirjeitään. Niiden lähiluennan avulla seuraan hänen omaa kuvaustaan sekä itsestään että ympäristöstään, eli hänen identifikaatiotaan. Tutkielma seuraa kirjeitä kronologisesti niiden lähetyspaikkojen mukaan ryhmiteltynä. Riccin kirjelmöinti alkoi Macaosta vuonna 1583. Tuolloin hän oli identiteetiltään selkeästi italialainen ja eurooppalainen jesuiitta, ja koki olevansa Kiinassa. Macaosta Manner-Kiinaan lähdön yhteydessä samana vuonna Ricci vaihtoi asunsa buddhalaisen munkin asuun hänen opettajansa ehdotuksesta. Hän ei kuitenkaan pitänyt sen mukanaan tuomaa buddhalaista identifikaatiota sopivana ja vaihtoi asunsa konfutselaisen oppineen asuun Nanchangiin saapuessaan vuonna 1595 omasta aloitteestaan. Ricci piti konfutselaista kontekstia sopivampana, jopa antiikin filosofiaan verrattavana maaperänä, jolle kristinusko voitaisiin istuttaa helpommin. Ricci koki jo Macaossa olevansa Kiinassa, mutta Kiina siirtyi kauemmaksi. Se oli aina jossain edempänä, enemmän Manner-Kiinassa. Todelliseksi Kiinaksi Riccille tuli Beijing, jonne hän saapui vuonna 1602 Siellä hänen kiinalainen identiteettinsä oli vahvimmillaan sekä oman identifikaation että yhteisön hyväksynnän näkökulmasta. Yksi keskeisistä löydöksistä onkin paikan ja siirtymisen vaikutus Riccin identiteettiin. Riccin identiteetin kehittymisen kannalta keskeiseksi löydäkseksi nousee omaksutun perheen rooli: jesuiittasääntökunta muodostui hänen vahvimmaksi identifikaatiokseen, mikä joustavuutensa vuoksi mahdollisti rinnakkaisidentiteettien rakentamisen. Ricci pyrki riisumaan länsimaalaisuuden piirteitä kristinuskosta korvaten niitä kiinalaisen kulttuurin aspekteilla. Tässä prosessissa hän perehtyi kiinalaiseen kieleen ja kulttuuriin siten, että hän tietyiltä identiteettinsä aspekteilta tuli kiinalaiseksi. Riccin identiteetit olivat limittäisiä: hän oli länsimaalaisille länsimaalainen ja kiinalaisille kiinalainen. Hän oli kulttuurienvälinen tulkki, joka pystyi hyödyntämään usean kulttuurin tuntemusta lähetystyössään.

Sarjakuvataiteilija ja sarjakuvateollisuuden grand old man Will Eisner (1917-2005) paini suurimman osan urastaan sarjakuvan vakavastiotettavuuden kanssa. Sarjakuvaromaaneissaan hän paini teki erilaisia tyylikokeiluja, ja ainakin hänen itse käsikirjoittamansa sarjakuvaromaanit painivat pääasiassa traagisten kohtaloiden kanssa. Eisnerin Sarjakuvaromaanien aihekavalkaadi sisältää kuitenkin runsaasti ajankuvaa, ehkä eniten siitä ajasta jona hän kasvoi aikuiseksi. Suuren kaupungin elämä, lama-aika, kommunismi, köyhyys, toimeentulo, maahanmuuttaja-aallot, etninen sulatusuuni, perheen merkitys, rakkaus, Jumala ja erityisesti elämän nurja puoli sekä tästä riippumaton elämänvoima, joka saa ihmiset jatkamaan. Tutkielmani ensimmäisessä osassa selvitän miten Eisner ankkuroi historian kuvauksen lama-aikaan sijoittuvassa sarjakuvaromaanissaan A Life Force (1988). Tutkielmani toinen osuus tarkastelee Eisnerin sarjakuvaromaanivaiheen teosten suurten kysymysten käsittelyä, kuten elämän tarkoitusta, rakkautta, uskontoa ja jumalaa. Tutkimustulokset näyttävät että Eisner oli historiakuvauksen suhteen laaja-alainen ja tarkka tehdessään lukijalle tutuksi lama-ajan kurjuuden ja mentaliteetin, ja samalla kertoo tarinan pienistä ihmeistä ja pohdinnoista elämästä. Suurten kysymysten käsittelyssä Eisnerin lopputulemat tai oivallukset eivät ole kovin syvällisiä, hänen tuntemuksensa eksistenssistä ja filosofiasta eivät ole kovin syvät, ja draama josta suuret pohdinnat kumpuavat rakentuvat hieman kömpelösti.

Tutkielmani tavoitteena on selvittää, mitkä syytteet korostuvat Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnissä ja lopulta johtavat Jeannen tuomitsemiseen kerettiläisenä. Tutkielmani ei ole täydellinen katsaus politiikkaan ja muihin vaikuttaviin tekijöihin, vaan alueeni on rajattu täysin kuulusteluissa ilmeneviin ja esiin nouseviin seikkoihin. Pyrin selvittämään miten kuulustelijat ja kirkko suhtautui kyseisenä aikana kuulusteluissa esiin nouseviin syytteisiin ja arvioimaan, mitkä tekijät vaikuttivat Jeannen lopulliseen tuomioon. Pääaineistonani käytän Jeannen kuulustelujen pöytäkirjoja ja lopullisia syytteitä pyrin selvittämään muun kirjallisuuden avulla. Tutkielmani alkaa Jeannen elämästä aina hänen vangitsemiseensa asti. Koen osaltaan tärkeänä kuvata elämää, jota Jeanne eli, koska koen sen osoittavan, minkälainen persoona kyseinen henkilö saattoi olla. Tämä auttaa ymmärtämään ja arvioimaan Jeannen tilannetta ja toimintaa oikeudessa. Kuulustelujen aikana alkaa tietty kaava selkeästi esiintymään. Kuulustelijat haluavat saada lisää tietoa Jeannen näyistä ja vaatteista. Noituusepäilyt ja hevosvarkaudet esiintyvät kyllä teksteissä, mutta ne jäävät lähinnä sivujuonteeksi. Lopulliset artiklat, jotka on koostettu Jeannen kuulusteluista painottavat selkeästi näkyjä ja niiden taustoja. Pukeutuminen kyllä ilmenee samoin artikloissa samoin kuin käskyjen rikkominen, mutta näyt vievät selkeästi huomion. Jeanne ei henkilönä ja persoonana sovi perinteiseen muottiin naisnäkijästä, ja tämä toimii häntä itseään vastaan. Hänen vahva uskonsa siitä, että hänen näkynsä ovat suoraan Jumalalta ja kieltäytyminen alistua taistelevalle kirkolla johtaa hänen tuomioonsa. Kuulusteluista ja tuomiosta saa selkeästi kuvan, että näyt ovat tärkeämmässä roolissa, kun punnittiin Jeannen syyllisyyttä. Pukeutuminen toimii ulkoisena vahvistuksena Jeannen sisäisille synneille. Pukeutumiselle mieheksi löydettiin niin puolustajia kuin vastustajiakin ja itse sääntö on tulkinnanvarainen, näyt on helpompi osoittaa muualta kuin Jumalalta tuleviksi. Tässä auttoi Jeannen oma persoona, joka palveli häntä hyvin taistelukentällä, mutta ei sovi näkijälle tai oikeuteen. Kokonaisuutena vaikuttaa siltä, että Jeannen näyt ovat ratkaisevassa osassa tuomioita annettaessa.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin 1920-luvulla julkaistujen ja tapahtumaympäristöltään Helsinkiin sijoittuvien kaunokirjallisten teosten kuvauksia uskonnollisuudesta ja hengellisyydestä. Tavoitteenani on selvittää, missä määrin uskonnollisuutta kuvataan tutkitussa kaunokirjallisuudessa, millaisia teoksissa esiintyvät kuvaukset ovat ja millaisena pääkaupungin hengellisyys näyttäytyy kaunokirjallisuuden kuvauksissa. Pyrin huomioimaan erityisesti vuosikymmenen yhteiskunnallisten muutosten, evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittyneen keskustelun sekä kaupunkiympäristön mahdollisen vaikutuksen kaunokirjallisuuden kuvauksiin. Tutkimukseni lähteiksi valikoituivat ne 1920-luvulla julkaistut ja Helsinkiin sijoittuvat teokset, joissa esiintyi kuvauksia uskonnosta ja hengellisyydestä. Nämä kolme kriteeriä täyttäviä kaunokirjallisia teoksia löytyi 18 kappaletta. Tärkeimmiksi lähteiksi nousseissa seitsemässä teoksessa viittaukset uskontoon ja hengellisyyteen olivat johdonmukaisesti osa romaanin juonta ja yleistä viitekehystä. Hyödynnän tutkimuksessani historiallisen menetelmän lisäksi eksegetiikan, kirjallisuustutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden teorioita. Tutkittujen lähdeteosten uskonnollisuuden kuvaukset voi jaotella uskonnon institutionaalisia muotoja, yksilön henkilökohtaista uskonnollisuutta sekä näistä toisen tai molempien kritiikkiä käsitteleviksi. Uskonto näkyi arjessa ja kaupunkikuvassa kirkkorakennusten ja raamattuviittausten kautta papiston kuvausten jäädessä vähemmälle. Yksilön henkilökohtainen uskonnollisuus korostui 1920-luvun kirjallisuudessa ja individualistinen hengellinen liikehdintä suuntautui kohti pienempiä uskonnollisia liikkeitä evankelis-luterilaisen kirkon sijaan. Sosialismista ammentavaa uskontokritiikkiä sisältäneet teokset painottuivat julkaisuajankohdaltaan vuosikymmenen alkupuolelle ja 1920-luvun loppupuolella evankelis-luterilaisen valtionkirkon kritiikkiä esiintyi uuden uskonnonmuodon vaatimusten yhteydessä. Kirjailijan yhteiskunnallisella ja sosiaalisella taustalla vaikutti olleen yhteys lähdeteosten sisältämiin uskonnollisten ja yhteiskunnallisten teemojen kuvauksiin. Lähdekirjallisuudessa pääkaupungin uskonnollisuudelle oli tyypillistä uskontojen ja aatteiden monimuotoisuus, jonka kaupungin luomat kohtaamis- ja kokoontumispaikat mahdollistivat. Tutkimus avaa kaupunkiuskonnollisuuden erityispiirteitä kaunokirjallisissa kuvauksissa ja antaa viitteitä taideteosten ja kirjallisuuden kuvausten vaikutuksesta historiankuvaamme. Jatkotutkimuksessa 1930-luvulla julkaistun kirjallisuuden ottaminen mukaan avaisi uusia historiallisia ja yhteiskunnallisia tarkastelunkohteita yhtä lailla kuin esimerkiksi vertailu tapahtumaympäristöltään maaseudulle sijoittuviin teoksiin.