Browsing by Subject "kristinusko"

Tiivistelmä Al-Andalusissa, Iberian niemimaalla 711-1492 asuivat juutalaiset, kristityt ja muslimit rinnakkain islamilaisessa valtiossa. Muslimien invaasio alkoi vuonna 711 ja jatkui vaihtelevasti vuoteen 1492, jolloin kristityt olivat vallanneet viimeisenkin Granadassa sijainneen muslimilinnoituksen takaisin. Etenkin 900-1100 -luvuilla vallitsi convivencia – rauhanomainen rinnakkaiselo. Elämä oli kuitenkin hyvin monimutkaista ja ristiriitaista, eikä convivencia ollut jatkuvaa, vaan väliin mahtui myös vainoja ja väkivaltaisuuksia. Vaurain ja menestynein convivencian keskus oli 940-1040 -luvuilla Córdoban kalifaatti. Tätä ajanjaksoa kuvataan sen rauhanomaisuuden ja sivistyksen, tieteen, kulttuurin ja taiteiden kukoistuksen vuoksi kulta-ajaksi. Pro Graduni käsittelee convivenciaa ja kolmen abrahamisen etnis-uskonnollisen ryhmän rinnakkaiseloa ja (uskonnollista) vuorovaikutusta al-Andalusissa Iberian niemimaan islamilaisessa valtiossa 900-1100 -luvuilla. Tutkimuksessa tarkastellaan akkulturaation, dialogin ja pluralismin kautta convivencian kehittymistä ja säilymistä. Tutkimus perustuu convivenciasta 1900- ja 2000-luvuilla tehtyyn tutkimukseen. Tutkimusten kautta pyrin saamaan käsitystä convivencia-ilmiöstä ja siitä, miten tutkijat ovat ymmärtäneet ja tulkinneet Iberian nimimaalla vallinnutta convivenciaa juutalaisten, muslimien ja kristittyjen välisissä suhteissa sekä sosio-kulttuurisesti että etnis-uskonnollisesti. Tämä tutkimukseni keskittyy kuitenkin etnis-uskonnolliseen vuorovaikutukseen, sillä keskiajalla Iberian niemimaalla tärkein erottava tekijä oli uskonto, joka kietoutui kaikkeen kanssakäymiseen. Tutkimuskysymykseni ovat: 1. Millaisena vuorovaikutuksena convivencia näyttäytyy 1900-2000-lukujen tutkimuksissa akkulturaation, dialogin ja pluralismin näkökulmista? 2. Miten kontaktit, rajat, arvot ja identiteetit verkostoituvat tässä vuorovaikutuksessa convivenciaan? Tutkimustehtävänäni on tarkastella tutkimusten esille tuomaa käsitystä al-Andalusin convivenciasta vuorovaikutuksena akkulturaation, dialogin ja pluralismin näkökulmista ja aineistostani nousevien teemojen kontaktien, arvojen, rajojen ja identiteettien verkostona. Tutkimuksessani käytän Helen Aveyardin esittelemän riittävän hyvän review-tutkimuksen menetelmää ja teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Review-tutkimuksen menetelmä toimi tutkimuksen tekemisen raameina ja teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla tarkastelen esille nousevia teemoja Terence Lovatin ja Robert Crottyn sateenvarjomallia soveltamalla. Analyysissä etsin convivenciaa käsittelevästä aineistostani akkulturaatioon, dialogiin ja pluralismiin liittyviä tekstejä. Tutkimuksen edetessä alkoi näyttää selvältä, että Iberian niemimaalla kolmen etnis-uskonnollisen ryhmän kontaktien akkulturaatioprosesseissa rakentui pluralistinen yhteiskunta, jossa suhteita muovailtiin keskiaikaisen dialogin välityksellä. Kun yhteiskunnassa vallitsi lisäksi poliittinen vakaus ja taloudellinen turvallisuus, myös convivencia pääsi kehittymään. Jatkaessani tekstien analysointia, niistä alkoi nousi esille teemoja, joilla oli merkitystä convivenciaan liittyvässä vuorovaikutuksessa. Analysoin näitä teemojani, kontakteja, arvoja, rajoja ja identiteettejä, soveltamalla ja muokkaamalla sateenvarjomallia. Teemat vaikuttivat tutkimukseni perusteella convivencian kehkeytymiseen ja säilymiseen. Kolmen etnis-uskonnollisen ryhmän vuorovaikutusprosesseissa muokattiin rajoja, arvoja ja identiteettejä, jotka toisaalta vaikuttivat myös vuorovaikutusprosesseihin. Tutkimukseni pohjalta voin todeta, että convivencia oli kontaktien, arvojen, rajojen ja identiteettien muokkaama vuorovaikutusprosessien verkostoituma.

Tämä englanninkielinen tutkielma analysoi retoriikkaa Winston Churchillin ja Barack Obaman poliittisissa puheissa. Tutkielma esittelee kahden poliitikon tavat kirjoittaa puheita ja heille ominaiset puhetyylin keinot, sekä analysoi kolme puhetta molemmilta. Tutkielma sisältää johdannon, teoreettisen kirjallisuuden esittelyn, Churchillin sekä Obaman lyhyet elämäkerrat, poliitikkojen puhetyylin ja puheiden kirjoitustapojen esittelyt, kolmen puheen analyysin molemmilta puhujilta sekä yhteenvedon. Tutkielman liitteenä on puheet, joita työssä analysoidaan. Tutkielma esittelee myös molempien poliitikkojen uskonnollisen taustan. Työn teoreettinen aineisto pohjautuu antiikin Kreikan aikaiseen Aristoteleen Retoriikka-teokseen sekä antiikin Rooman aikaiseen tuntemattoman kirjoittajan puheoppaseen Rhetorica ad Herennium. Nämä teokset ovat tärkeimmät retoriikasta laaditut oppaat, joiden teorioihin myöhempien aikakausien kirjat pohjautuvat. Muu aineisto koostuu teoksista, jotka esittelevät poliitikkojen elämäkertoja, heidän puhetapojaan sekä retoriikan termistöä. Puheiden analysoinnissa metodina on kirjallisuustutkimuksen määrittelemä lähiluku. Aineiston kautta selviää, että Winston Churchill ja Barack Obama kirjoittivat puheensa itse uransa alkuvaiheessa, mutta presidentin ja pääministerin asemassa heidän aikansa ei enää riittänyt tähän. Puheissaan Churchill personifioi maita ja hän viittasi Liittoutuneiden ja natsi-Saksan vastaiseen sotaan hyvän ja pahan taisteluna. Hänen puhetyylinsä oli pessimistinen ja pääministeri lupasi kärsimyksiä sekä tuhoa vuodesta toiseen. Barack Obaman puhetyyliin kuuluvat parafraasit, somaattiset fraasit sekä sananlaskut, hänen puheidensa yleinen teema on amerikkalainen unelma. Analyysin tuloksena selviää, että Churchill ja Obama pyrkivät vaikuttamaan kuulijan tunteisiin ennen kaikkea kristillisten kielikuvien ja viitteiden kautta. Tutkielman johtopäätöksenä on, että molemmat poliitikot ovat käyttäneet klassisen retoriikan metodeja puheissaan, lisäksi molemmat ovat käyttäneet kristinuskon sanastoa ja kuvastoa vaikuttaakseen kuulijoihin. Jokaisessa aineiston kuudesta puheesta on kristillisiä käsitteitä, jotka yhdistävät suurinta osaa Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kansalaisista. Jatkotutkimusta varten olisi hyödyllistä laajentaa Churchillin ja Obaman puheiden aineistoa ja lähilukua käyttäen tutkia, millä tavoin poliitikot ovat käyttäneet kristinuskon teemoja vaikuttaakseen kuulijoihinsa. Tämä selventäisi uskon asemaa kahden vaikutusvaltaisen länsimaisen poliitikon retoriikassa ja osana yhteiskunnallista diskurssia.

Maisterintutkielmassani tutkin varhaiskeskiajalla kirjoitettua Ecloga Theoduli -runoteosta sekä kahta eri vuosisatoina siitä kirjoitettua kommentaaria. Tutkielmani on aineistolähtöinen kvalitatiivinen tapaustutkimus, ja käytän menetelmänäni pääasiassa lähilukua. Analysoin aineistoa tutkien sitä otosten, kuten yksittäisten säkeistöjen ja tekstijaksojen kautta. Ecloga Theoduli, josta käytän tutkielmassa nimeä Ekloga, kertoo kahden paimenen välisestä kilpalaulannasta: Pseustiksen ja Alithian, joista ensimmäinen laulaa antiikin myyteistä, jälkimmäinen Raamatun kertomuksista. Lopuksi kilpailun tuomari Fronesis julistaa Alithian voittajaksi. Varhaisempi siitä kirjoitetuista kommentaareista, joita tutkin, on 1000-luvulta, toinen taas 1300– ja 1400-lukujen vaihteesta. Kommentaarit eroavat toisistaan melko paljon: varhaisempi kommentoi Eklogaa kirjallisuuden näkökulmasta, toisessa kiinnostuksen kohteena on enemmän kristinuskon opit, Raamatun tulkintatavat, sekä luonnonfilosofia. Ekloga oli suosittu kouluteksti 1000-luvun puolivälistä 1500-luvun alkuun. Tutkielmassani selvitän, millä tavoin Ekloga toimi opetuksen välineenä kouluissa keskiajalla, mitä sen avulla opetettiin ja miten. Eklogassa on voimakas vastakkainasettelu antiikin pakanallisten myyttien ja kristinuskon välillä jälkimmäisen hyväksi. Se tuo hyvin ilmi ambivalentin suhtautumisen antiikin myytteihin keskiajalla. Se toimikin kristillisenä propagandana. Tutkielmani tuloksena on, että Eklogan käyttö koulutekstinä oli kuitenkin yllättävän monipuolista: kommentaareja analysoimalla käy ilmi, että sen avulla opetettiin Raamatun tulkintaa, yleissivistystä Raamatun kertomuksista ja antiikin myyteistä, sekä pitämään ensimmäistä faktana ja jälkimmäistä taruna. Sen lisäksi sen avulla opetettiin kirjallisuuden ja kristinuskon käsitteitä, sekä jopa luonnonfilosofiaa. Eklogan monipuolisuus selittääkin sen viisisataa vuotta kestänyttä suosiota keskiaikaisena koulutekstinä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten surua käsittelevissä lastensaduissa näkyy kristilliseksi tulkittavaa symboliikkaa. Tutkimustehtävänä oli aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla tarkastella surua käsittelevissä lastensaduissa käytettyä symboliikkaa ja tuoda esille symboliikan mahdollisia kristillisiä merkityksiä. Tutkimusaineisto koostuu kymmenestä suomenkielisestä lastensadusta, jotka käsittelevät isovanhemman kuolemaa ja sen aiheuttamaa surua. Lastensaduista nousevalla symboliikalla tarkoitetaan satujen teksteissä esiintyviä vertauskuvia ja symboleja, jotka yhdistyivät isovanhemman kuolemaan ja sen käsittelemiseen tai ymmärtämiseen. Kristilliseksi tulkittava symboliikka määriteltiin vertauskuviksi ja symboleiksi, joille on olemassa myös kristillisiä merkityksiä. Tutkimuksen analyysissa nousi esille kolme kontekstia, joissa lastensatujen symboliikkaa esiintyi isovanhemman kuoleman ja sen aiheuttaman surun käsittelyssä. Nämä olivat isovanhemman kuoleman ja menetyksen konkreettinen ymmärtäminen, lapsen ja isovanhemman suhteen jatkuminen mielikuvien tasolla ja käsitys jälleennäkemisestä edesmenneen isovanhemman kanssa. Analyysissa lastensaduista noussutta symboliikkaa tarkasteltiin kyseisistä konteksteista käsin. Tutkimus osoittaa, että surua käsittelevistä lastensaduista on löydettävissä jonkin verran kristilliseksi tulkittavaa symboliikkaa. Selkeästi kristilliseksi tulkittavaa symboliikkaa löytyi kahdesta lastensadusta, joissa symboliikkaan oli yhdistetty Jumala tai/ja Jeesus. Kristillistä symboliikkaa näkyi myös melko selkeästi lastensaduissa, joissa oli mainittu hautajaiset tai kuvattu niitä yksityiskohtaisesti. Yhdestä lastensadusta löytyi piilevää kristillistä symboliikkaa siinä esiintyvän hallava hevosen myötä. Useissa lastensaduissa oli käytetty symboliikkaa, jolle on myös kristillisiä merkityksiä, mutta nämä kristilliset merkitykset eivät tulleet satujen konteksteissa esille. Tutkimustulosten pohjalta voidaan todeta, että surua käsittelevissä lastensaduissa on käytetty kristillisestä perinteestä tuttuja vertauskuvia ja symboleita, mutta niille on annettu saduissa omia sisäisiä merkityksiä kristillisten merkitysten sijaan. Tutkimustulokset osoittavat, että kristilliset käsitykset voivat nousta kuoleman yhteydessä esille, mutta niitä käytetään suomenkielisessä surua käsittelevässä lastenkirjallisuudessa melko vähän. Tutkimus antaa mahdollisuuden jatkotutkimuksille koskien muuta lastenkulttuuria ja kristinuskon tai muiden uskontojen näkymistä siinä.

Tutkielmassa käydään läpi Yhdysvaltojen eugeniikan ja kristinuskon suhdetta 1920-luvulla. Lähteenä toimii 24 saarnaa 70:stä, jotka pastorit lähettivät American Eugenics Society:n (AES) vuonna 1926 järjestämään rodunjalostussaarnakilpailuun. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millaista on pastorien kristillinen rodunjalostusoppi: miten he yhdistävät eugeniikan kristinuskon kanssa, miten he perustelevat sen käyttöä seurakunnilleen ja minkälainen ihminen on heidän mukaansa hyvä kristitty. Tutkimuksen aineisto koostuu yksinomaan protestanttisista pastoreista, mutta kilpailuun osallistui myös katolilaisia ja juutalaisia saarnaajia. Tutkimukseen osallistuneista saarnaajista 23 on ammatiltaan pastoreita ja yksi ilmoittaa olevansa professori. AES oli propaganda organisaatio ja osa kansainvälistä eugeniikan liikettä. Yhdistys järjesti saarnakilpailun amerikkalaisille pastoreille, jossa tarkoituksena oli saada mahdollisimman moni ihminen kirkon piiristä omaksumaan eugeniikka osaksi omaa elämäänsä. Siksi kilpailun ehtona oli se, että pastorien tuli saarnata saarnat omissa seurakunnissaan. Saarnojen sisällön avaamisessa käytän hyväksi eugeniikkaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta, joiden avulla selvitän mitä eugeniikka on ja millaista se oli Yhdysvalloissa 1920-luvulla. Eugeniikka oli tiede, jonka edustajat uskoivat voivansa parantaa ihmiskunnan sitä riivaavista ongelmista, kuten sairauksista ja rikollisuudesta vaikuttamalla ihmisen evoluutioon. Eugeniikka sai alkunsa Francis Galtonilta, 1800-luvulla Englannissa vaikuttaneelta oppineelta. Galton jakoi eugeniikan positiiviseen ja negatiiviseen eugeniikkaan, jossa edellisessä parempien ihmisten tuli lisääntyä ja jälkimmäisessä huonompien ihmisten tuli pidättäytyä lisääntymisestä. Tutkimuksessa selviää, että Yhdysvalloissa painotettiin aina negatiivista eugeniikka, mutta sama painotus ei aina heijastu saarnoissa. Yksilöiden välillä on saarnoissa paljon eroja: osa pastoreista painottaa positiivista eugeniikkaa, toiset huomioivat ainoastaan negatiivisen eugeniikan. Tutkielmassani tutkin millaista on näiden kilpailuun osallistuneiden pastoreiden eugenistinen kristinusko. Selvitän temaattisella otteella miten eugeniikka ja protestanttisuus ilmenevät saarnoissa. Tutkimuksen tuloksena saarnoista nousee kolme suurta teemaa, joita käsittelen omissa luvuissa. Aloitan tutkimuksen selvittämällä uskonnon ja tieteen suhdetta. Pastorit pyrkivät yhdistämään uskonnon ja tieteen toisiinsa ja kritisoivat modernia tiedettä siitä, että sen avulla heikot ihmiset selviävät hengissä. Toinen teema liittyy eugeniikkaan ja yhteiskunnan tilaan. Yhdysvallat oli 1920-luvulla suurten muutosten tilassa, mikä heijastuu pastorien haluun saada eugeniikka osaksi omien seurakuntalaistensa elämää; suuret maahanmuuttaja-aallot muuttivat kantaväestön rakennetta ja liberaali maailmankuva haastoi menestyksekkäästi konservatiivisen. Pastorit pelkäävät, että jos eugeniikka ei omaksuta Yhdysvalloissa, tuhoutuu maa kelvottomien liiallisen lisääntymisen johdosta. Viimeiseksi selvitän mitä on eugenistinen kristinusko. Tutkin pastorien ymmärrystä eugenistisesta kristinuskosta, kristitystä, perheestä, Raamatusta, Jeesuksesta, Jumalasta ja Jumalan valtakunnasta. Tuloksena on sosiaalidarvinistinen kova uskonto, joka yhdistää eugeniikan ja kristinuskon tiukasti toisiinsa. Jumala, Jeesus ja Raamattu valjastetaan eugeniikan auktoriteeteiksi, joiden avulla pastorit puolustavat heikkojen tuhoamista ja terveiden ihmisten oikeutta maailman hallitsemiseen. Pastorit jakavat ihmiskunnan kahtia terveeseen ja lahjakkaaseen Jumalan kansaan, joka on elävä Jumalan valtakunnassa, sekä kelvottomaan, rikolliseen, kirkon ulkopuoliseen osaan, jonka kohtalona on kadota maan päältä ja ihmiskunnan geeniperimästä. Jumala paljastuu saarnoissa eugeniikan todelliseksi isäksi, joka on tehnyt uuden liiton ihmiskunnan kanssa: terveet tulevat pelastumaan ja sairaat sekä heikot ovat tuomitut kadotukseen.

Tässä psykobiografis-taidehistoriallisessa tutkielmassa kohtaan Suomen rakastetuimpiin ja kuuluisimpiin kuuluvan taideteoksen Haavoittunut enkeli vuodelta 1903 sekä sen tekijän, kuvataiteilija Hugo Gerhard Simbergin (1873–1917) uutta etsivällä mielellä löytöretkeillen hänen omaleimaisen taiteilijuutensa ja tematiikkansa alkulähteille. Fokusoidun teoksen kiehtovan originelliin, mysteerinomaiseksi miellettyyn enkeliyteen ja sen jäljittämiseen detaljeja myöten nostaen analyysiin Simbergin varhaistuotannon merkittävät teokset, Haavoittuneen enkelin esiäidiksi osoittautuvat vuoden 1895 pienoisakvarelli Satu I sekä vuoden 1897 pienoisakvarelli Tuuli puhaltaa. Näin tavoitteenani on avartaa Simberg-tutkimuksen näköalaa siitä, miten vuonna 1903 valmistuneen Haavoittuneen enkelin tematiikan merkittävät, toistuvat jäljet detaljeineen yltävät pitkälle jo Simbergin varhaistaiteilijuuteen, hänen elämänsä käännekohtaan vuoteen 1895 Ruoveden ensimmäisen kauteen luonnon lumossa Axel Gallénin yksityisopissa, alkajaisiin Simbergin omaleimaiselle taiteilijantielle symbolismiin. Arkistotyön tuloksena paljastuu jopa symbolisesti sanoen aivan konkreettinen Simbergin omaleimaisen taiteilijuuden alkulähde paikkakunnalta, Haavoittuneen enkelin esiäidin Sadun I todellisen maiseman lähtökohta Ruovedellä sijaitsevalta Runebergin lähteeltä. Tuolla alkaneen omaleimaisen taiteilijatien huipentumana Haavoittunut enkeli ilmestyy alkuperäisaineiston valossa vahvasti itsekriittisen, mutta toivorikkaan Simbergin omana mieliteoksena, jonka tematiikka enkeliyden merkityksineen kehittyi lähes vuosikymmenen kohti täydellisempää, mielekästä lopputulemaa. Tässä fokus on kehityksen alkulähteillä elämäkerrallisesti Simbergin merkittävissä, käänteentekevissä vuosissa 1895 ja 1897 Ruoveden aikakaudella näin psykobiografisin ääriviivoin hahmottaen. Temaattisesti sanoen fokus on tämän ajan varhaistuotannon enkelitematiikan käännepisteistä soljuen itse Haavoittuneen enkelin detaljisessa teosanalyysissa enkeliyden johdattamana niin taidehistorian, psykologian kuin teologiankin kohtaamispisteessä. Tämä on alustus oppia tuntemaan Simbergin luoma enkeliys kokonaisvaltaisemmin. Kiteyttävästi kysyen, miten Simbergin omaleimainen Haavoittunut enkeli on kehittynyt saaden ensimmäisiä jälkiään, tematiikkansa esiäitejä, jo vuosilta 1895 ja 1897 varhaistaiteilijuudessa Ruovedellä? Mihin jäljittyy detaljeja myöten merkityksineen tämän pitkään kehittyneen Simbergin mielimaalauksen omaleimainen mysteerinen enkeliys – yhdessä poikien kanssa matkaa tekevä siipeensä saanut näyttävä ilmestys? Arkistolähtöisesti korostuu teosten rinnalle mittavasti jäljelle jääneiden alkuperäislähteiden, Simbergin ja hänen lähipiirinsä kirjeenvaihdon, muistiinpanojen, lukuisten luonnosten ja valokuvien kirjo Kansallisgallerian kokoelmista yksityisarkistoihin avaten ensisijaisesti Haavoittuneen enkelin tekijän elämää ja mentaliteettia. Punon kokonaisuutta aiemmasta Simberg-tutkimuksesta laajempaan taidehistorialliseen kehykseen etenkin varhaisrenessanssin enkeliyden merkkiteoksiin Leonardo da Vincilta Francesco Botticiniin teoretisoiden teologian rinnastuvia enkelimerkityksiä. Keskeisesti Suomen kaksi tunnetuimpaa enkeliä, toistensa aikalaiset, kohtaavat ensi kertaa. Immi Hellénin Enkeli taluttaa (”Maan korwessa kulkewi – –”) alun perin kristillisenä runona vuodelta 1884 ja suosittuna hymninä jo vuonna 1901 näyttää alkuperäiskuvalöytöineen omaleimaista tietä Simbergin kummalle enkelille nimenomaan Simbergin aikalaisena. Simbergin enkelin vahvimmat jäljet johtavat näin oikukkaasti, mutta moni-ilmeisesti suojelusenkeliyden apokryfisille alkujuurille sekä arkkienkeliyteen Rafaelin, Gabrielin, Mikaelin ja Luciferin jäljille. Näin Haavoittunut enkeli ilmestyy Simbergin pitkäaikaisen, sisukkaan toivontäyteisen työn tuloksena: omaleimaisesti ympäröivästä elämästä, kulttuuriperinnön jäljistä mielikuvituksen kautta yllätyksellisin kääntein se johdattuu harmoniseksi, yliluonnollisen ja luonnollisen atmosfäärissä väreileväksi, taiteelliseksi kiteymäksi. Simbergin mystifioitu haavoittunut enkeli-ilmestys osoittautuu paradoksisesti vahvaksi, moninaiseksi enkeliydeltään, jonka kautta tämä kansainvälisestikin kiehtova, mutta samaten Simbergille niin henkilökohtainen teos kiteytyy monitulkintaisuuden suovaksi symboliksi elämänmatkasta toivon siivittämänä yhä eteenpäin.

Suomi oli 1900-luvulle tultaessa vahvasti evankelis-luterilainen maa, jossa valtion ja kirkon väliset siteet olivat tiiviit. Kansalaisten oli kuuluttava johonkin rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, joita olivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon ohella baptistien ja metodistien eriuskolaisseurakunnat. Pitkään valmisteltu uskonnonvapauslaki muutti tilanteen vuonna 1923 ja oli käänteentekevä hetki Suomen uskontopolitiikassa. Laki antoi uskonnolliselle yhteisöille oikeuden perustaa omia uskonnollisia tunnustuskuntia ja kansalaisille oikeuden valita oman uskontonsa. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen baptistien, metodistien, vapaakirkollisten ja helluntailiikkeen suhtautumista uskonnonvapauteen ja valmisteltavaan uskonnonvapauslakiin vuosina 1917–1923. Käytän päälähteinä edellä mainittujen kristillisten vähemmistöyhteisöjen suomenkielisiä aikakauslehtiä, joita täydennän valikoivin osin yhteisöjen ruotsinkielisillä lehdillä. Lähteitä analysoimalla esittelen, millaiseksi tarkasteltavat yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain muotoutuvan, mistä syistä he pitivät näitä asioita tavoiteltavavina ja miten he suhtautuivat lopulliseen lakiin sen hyväksymisen ja voimaantulon jälkeen. Tutkimukseni osoittaa, että tarkastelemani kristilliset vähemmistöyhteisöt kannattivat yksimielisesti uskonnonvapautta. Myös yhteisöjen toiveet valmisteltavan lain sisällöstä olivat alusta alkaen varsin samankaltaisia. Yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain takaavan kaikkien kansalaisten ja uskonnollisten yhdyskuntien välisen tasa-arvon, minkä he toisaalta uskoivat toteutuvan täydellisesti vasta evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon laissa turvatun erityisaseman purkamisen jälkeen. Varsinkin aluksi vähemmistöyhteisöt pitivät tätä kirkon ja valtion eroa uskonnonvapauden toteutumisen olennaisimpana osana. Sisällissota oli uskonnonvapauslain valmistelussa käänteentekevä hetki, jonka jälkeen alkoi näyttää selvältä, että kirkon ja valtion eroa ei tultaisi lähivuosina toteuttamaan. Tästä huolimatta vähemmistöyhteisöjen toive kaikkien uskonnollisten yhteisöjen välisestä tasa-arvosta säilyi koko tarkasteltavan ajanjakson ajan. Lainvalmistelun loppuvaiheessa yhteisöjen yksityiskohtaiset toiveet jäivät taka-alalle, koska yhteisöt pitivät lain voimaantuloa lopulta sen sisällön yksityiskohtien toteutumista tärkeämpänä. Tarkasteltujen yhteisöjen mielestä vuonna 1923 voimaantullut uskonnonvapauslaki ei ollut kuitenkaan täydellinen, vaan se säilytti edelleen useita vähemmistöjä syrjiviä käytänteitä. Vähemmistöt jäivät silti toiveikkaina odottamaan, tultaisiinko uskonnonvapautta lähivuosina vielä laajentamaan.

Tämä tutkielma tutkii Robert Baillien (1602–1662) käyttämää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta retoriikkaa tämän poliittisuskonnollisissa teksteissä kolmen valtakunnan sotien aikana. Tutkimus analysoi, kuinka sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan avulla Baillie maalaa vastapuolesta kuvan vääräuskoisina, seksuaalisesti poikkeavina ja jopa hirviömäisinä. Vastaavasti Baillie käyttää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta kieltä myös maalatakseen presbyteerit tosiuskovaisiksi ja Jumalan asialla oleviksi. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä luvussa analysoidaan, kuinka Baillie maalaa vastapuolen miesten maskuliinisuuden heikoksi. Baillien mielestä eniten näiden miesten maskuliinisuutta kyseenalaistaa näiden vääräuskoisuus ja valtion uhkaaminen. Toisessa luvussa tarkastellaan, kuinka Baillie käyttää feminiinisyyttä toisaalta vastapuolen maalaamiseen seksuaalisesti epäilyttävinä ja yhteiskuntarauhan vaarantajina, mutta myös kirkon kuvaamiseen naisena, joka joutuu vastapuolen miesten hyökkäyksen kohteeksi. Kolmannessa luvussa sukupuolittuneisuus sidotaan yhteen ruumiillisuuden kanssa. Toisaalta Baillie maalaa vastapuolesta kuvaa hirviöinä, jotka saavat usein feminiinisiä konnotaatioita. Samalla hän niin ikään kuvaa kirkkoa ja valtiota ruumiin avulla, ja kuinka vastapuoli sairastuttaa tai muuntaa hirviöksi tämän poliittisen ja uskonnollisen ruumiin. Lopuksi luvussa keskitytään Baillien tapaan tarjota parannusta lääketieteellisten kielikuvien avulla. Baillien sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan analyysilla tämä tutkielma osoittaa, että aatehistoriallinen tutkimus hyötyy sukupuolen ja ruumiin huomioimisesta analyysissaan. Tutkielmassa avataan, kuinka 1600-luvun Iso-Britannian poliittinen ympäristö oli vahvasti sukupuolittunut ja ruumiillistunut, ja kuinka eliitin miesten oli tärkeä pitää kiinni näistä ihanteista oikeuttaakseen valtansa. Samalla tutkielma tuo esille, kuinka hyökkäys eliitin miehen maskuliinisuutta vastaan saattoi olla oikea uhka miehen poliittiselle vallalle.