Browsing by Subject "narratologia"

Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on analysoida lukijan harhauttamista ja siinä keskeisiä illusorisia maailmoja yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin (1971–) romaanissa Gone Girl (2012) ja suomalaisen Juha Itkosen (1975–) romaanissa Anna minun rakastaa enemmän (2005). Lähestyn tutkimuskysymystä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta, ja hyödynnän narratologisen analyysini teoriapohjana ennen kaikkea mahdollisten maailmojen teoriaa ja epäluotettavan kerronnan tutkimusta. Gone Girl ja Anna minun rakastaa enemmän ovat muun muassa genreltään, kulttuuripiiriltään ja tyyliltään toisistaan merkittävästi poikkeavia teoksia, mutta niissä on samankaltainen lukijaa harhauttava kerronnallinen illuusio ja yllätyskäänne: molempien teosten minäkertojat ovat kirjoittaneet fiktion sisäistä fiktiota, jota on siteerattu osana kerrontaa ja jonka illusorinen luonne paljastuu lukijalle vasta myöhemmin. Kun harhautetulle lukijalle selviää, että kerronnassa onkin viitattu yhden maailman sijaan useampaan, tulkinta muuttuu merkittävästi teosten metafiktiivisten juonteiden noustessa keskeisiksi. Analysoimalla romaaneja ja niiden kerrontakeinoja rinnakkain pyrin paikantamaan niissä olevia yhtäläisyyksiä ja eroja suhteessa lukijan harhauttamisen kysymykseen. Pyrin osoittamaan, miten läheisesti teosten kerrontaratkaisut ja niiden lukuprosessi kytkeytyvät niiden käsittelemiin aihepiireihin, kuten tarinankertojan valta, unelmat ja pettymykset, populaarikulttuurin ruokkimat haaveet sekä viihteellistyneen median problemaattinen suhde totuuteen.

Aleksis Kivi on yksi kirjallisuushistoriamme kiinnostavimpia henkilöhahmoja. Kiven kuoleman jälkeen hänestä ja hänen elämästään on luotu lukuisia erimuotoisia representaatioita. Kirjamuotoisten elämäkertojen esittämien representaatioiden sijaan keskityn tässä tutkielmassa analysoimaan Kiven henkilöhahmon representaatiota museonäyttelyssä – kirjailijan syntymäkodin perusnäyttelyssä Konstiniekka Kivi. Tutkin, minkälaisin keinoin Kiven henkilöhahmoa näyttelyssä representoidaan ja minkälainen Kiven henkilöhahmon representaatiosta muodostuu. Lähtökohtanani on tarkastella Konstiniekka Kivi -näyttelyä representatiivisena kertomuksena. Tutkielmassani yhdistyvät kirjallisuustiede ja museologia. Tutkielmani teoriatausta perustuu David Hermanin kertomuksen määritelmään, jossa Herman antaa kertomuksen kokemukselliselle ulottuvuudelle suuren roolin. Hyödynnän analyysissani myös Gérard Genetten määrittelyä juonesta, tarinasta ja kerronnasta sekä Shlomith Rimmon-Kenanin esitystä Joseph Ewenin henkilöhahmoteoriasta. Tutkielmassani on keskeinen rooli myös useilla keskeisillä museologian alan lähdeteoksilla ja Nurmijärven museon museonjohtaja Leena Koskelan ja museoamanuenssi Anne Alasmaan haastattelulla. Kiven representaatiota on erityisen kiinnostavaa tutkia, sillä hän on oikea olemassa ollut henkilö, mutta hänestä on säilynyt verrattain vähän faktatietoa. Edes Kiven ulkonäöstä ei ole tarkkaa tietoa, sillä hänestä ei ole säilynyt yhtään valokuvaa. Kiven tarina on aukkoinen, mikä onkin juuri yksi keskeinen syy sen kiinnostavuuteen. Tässä tutkielmassa tarkastelen, miten faktan ja fiktion suhde näyttäytyy Konstiniekka Kivi -näyttelyssä, ja minkälaisia ratkaisuja näyttelyssä on tehnyt Kiven elämäkertaan kuuluvien aukkojen täyttämisen suhteen. Totean tutkielmassani, että Kiven henkilöhahmon representaatio muodostuu näyttelyssä varmoina tunnettujen faktojen lisäksi myös tulkintaa ja spekulaatiotakin vaativista sisällöistä siinä määrin kuin ammatillisesti hoidetun museon toimintaperiaatteiden rajoissa on sopivaa. Osoitan, että Kiven henkilöhahmon representaatio Konstiniekka Kivi -näyttelyssä on monimuotoinen. Konstiniekka Kivi avaa näköaloja Kiven elämään monipuolisesti eri elämän osa-alueilta lapsuudesta vanhuuteen, yksityisestä elämästä kirjailijanuraan. Näyttely ei representoi Kiven henkilöhahmoa yksinomaan myyttisenä suurmiehenä, vaan hänen henkilöhahmonsa representaatio muodostuu luonteeltaan kompleksiseksi ja kehittyväksi. Näyttely tuo esille Kiven elämästä niin valoisat kuin varjoisatkin puolet, niin huippuhetket kuin jyrkimmät alamäetkin – näyttelyssä Kiven henkilöhahmo on sekä ilon että surun poika.

Fyysinen väkivalta on ollut läsnä elokuvataiteessa sen alkuajoista lähtien, ja yksi sen suosion keskeisimmistä syistä on aina ollut viihdearvo. Monet viihde-elokuvat pyrkivät myös oikeuttamaan esittämänsä väkivallan. Michael Haneken saksankieliset teatterielokuvat haastavat tämän tavan tekemällä fyysisestä väkivallasta usein selittämätöntä, oikeuttamatonta ja sattumanvaraista. Tämän tutkielman tavoitteena on analysoida Haneken elokuvissa esiintyviä fyysisen väkivallan muotoja ja tämän väkivallan tarkoitusta narratologisesta näkökulmasta, sekä pohtia mahdollisia syitä, joita Haneke väkivallalle antaa. Tämän tutkielman teoriaosuudessa käsitellään ensin erilaisia väkivallan määritelmiä, joiden pohjalta muodostetaan tässä tutkielmassa käytettävä fyysisen väkivallan jaottelumalli: sen mukaan fyysisen väkivallan voi jakaa ihmisten väliseen, itseen kohdistuvaan sekä kollektiiviseen väkivaltaan. Myös keskeisimmät narratologian käsitteet sekä aiempaa Haneken elokuviin keskittyvää tieteellistä tutkimusta esitellään. Analysoitavat elokuvat ovat Seitsemäs manner, Bennyn video, 71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta, Funny Games sekä Valkoinen nauha. Tutkimuksen perusteella ihmisten välistä väkivaltaa löytyy kaikista viidestä elokuvasta. Itseen kohdistuva väkivalta on seuraavaksi yleisin fyysisen väkivallan muoto, ja kollektiivinen väkivalta harvinaisin. Haneke hyödyntää narratologisia keinoja usein rikkoakseen elokuvakerronnan perinteisiä sääntöjä, sekä hämmentääkseen ja osallistaakseen katsojan pohtimaan elokuviensa tarkoituksia. Väkivallanteot jätetään usein näyttämättä katsojille, mikä antaa niiden seuraamuksille suuremman painoarvon ja lisää niiden realistisuutta. Haneken elokuvien tahallinen monitulkintaisuus viittaa siihen, että ymmärtääkseen Haneken fyysisen väkivallan syitä katsojan on ensin pohdittava omaa ymmärrystään niin elokuvaväkivallasta kuin todellisestakin väkivallasta. Haneke painottaa vahvasti niin median kuin oman fyysisen elinympäristön mahdollista roolia väkivallantekojen taustalla, mutta jättää lopulliset päätelmät katsojan tehtäväksi.

In questa tesi di Master viene analizzato il modo in cui l’autore di un romanzo caratterizza alcuni elementi dei personaggi. Il romanzo studiato, Per le antiche scale di Mario Tobino, è ambientato in un manicomio intorno alla metà del XX secolo e per questo nel lavoro ci si concentra sulla caratterizzazione della follia o malattia mentale nei pazienti descritti dall’autore. Nella parte teorica della tesi si presenteranno alcuni indirizzi di studio che serviranno poi per la susseguente analisi degli estratti dal romanzo. Nell’analisi verranno mischiati elementi linguistici ad altri più legati alla letteratura. Ci si concentrerà a presentare in generale il processo della caratterizzazione di un personaggio e le varie modalità in cui questo può avvenire nelle pagine di un’opera letteraria. Questo viene poi legato a nozioni fornite dalla linguistica che spiegano quali effetti in realtà può avere una condizione psichica sulle competenze linguistiche di una persona. Si tenterà di paragonare queste informazioni con ciò che si trova negli estratti del romanzo per capire se gli elementi caratterizzanti corrispondano a quello che avviene in realtà. Il corpus per questa tesi è stato raccolto dal romanzo di Mario Tobino e per l’analisi sono stati selezionati i passaggi che venivano valutati potenzialmente caratterizzanti della follia. In seguito, gli esempi sono stati organizzati in diverse sottocategorie che vengono poi commentate in dettaglio. I criteri per analizzare le diverse sottocategorie variano in base alla natura di quest’ultima: p.es. per commentare gli esempi ricavati dai dialoghi e dunque dal linguaggio parlato ci si riferisce alla pragmatica che permette di far luce sul modo in cui la lingua viene usata dal parlante e che secondo gli studi della linguistica clinica sarebbe il campo più colpito nei pazienti con gravi disturbi psichici (p.es. schizofrenia). In questo lavoro viene dimostrato che le strategie per la caratterizzazione di un personaggio sono numerose e che questa può avvenire tramite indizi espliciti e impliciti. Gli indizi impliciti possono essere forniti tramite descrizioni del comportamento o dell’aspetto, tramite informazioni contestuali ecc. Gli indizi possono trovarsi all’interno del testo narrativo oppure possono venire forniti dal personaggio stesso attraverso il suo comportamento linguistico. Mettere a confronto i dati ricavati nel corso dell’analisi con quelli forniti dalla ricerca scientifica è risultato più problematico del previsto, il che è probabilmente dovuto al fatto che, in quanto opera artistica, il romanzo non può fungere da punto di partenza per un’analisi scientifica. Questa richiede numerosi esempi per poter trarre conclusioni soddisfacenti. Per evitare elementi troppo ripetitivi in un romanzo molti fenomeni si presentano solo sporadicamente e questo non permette di dedurre risultati analoghi a quelli dei lavori condotti in chiave scientifica.

Pro gradu -tutkielma käsittelee kertojaa ja henkilöhahmojen esittelyä Victor Hugon teoksessa Kurjat (1862). Kyseinen teos on valittu aineistoksi, koska se sisältää erittäin laajan ja monipuolisen henkilögallerian. Tutkielman tavoitteena on tutkia kertojan roolia teoksessa ja selvittää, minkälaisia keinoja tämä käyttää esitellessään henkilöhahmoja. Tutkielman teoriaosassa esitellään Gérard Genetten (1972) kertojaa käsittelevää teoriaa. Teoriaa havainnollistetaan Kurjista lainatuilla esimerkeillä, ja luvussa pohditaan samalla kertojan roolia aineistossa. Kurjien kertoja näyttäytyy esimerkkien valossa kaikkitietävänä kertojana, joka kuitenkin tarpeen vaatiessa vaihtaa näkökulmaa tai esittää tietämätöntä. Henkilöhahmoja ja kuvailua koskevaa teoriaa esitellään myös lyhyesti. Tutkimuksen kannalta olennainen on A.J. Greimasin (1966) teoria aktanteista, jonka mukaan kaikki henkilöhahmot ovat joko subjekteja, objekteja, lähettäjiä, vastaanottajia, auttajia tai vastustajia. Keskeinen on myös Pierre Fontanierin (1821) esittämä klassinen luokittelu erilaisisiin kuvailutyyppeihin. Analyysissa käydään läpi henkilöesittelyt henkilöhahmo kerrallaan. Jokaista keskeistä henkilöhahmoa käsitellään omassa luvussaan (Herra Myriel, Jean Valjean, Fantine ja Cosette, Marius, Thénardierit, Javert, Éponine ja Gavroche), ja lisäksi esitellään omissa luvuissaan henkilöryhmät (ABC:n ystävät ja Patron-Minette) ja joitakin sivumennen mainittuja henkilöhahmoja. Lopussa esitellään tulokset ilmiöittäin. Kertoja käyttää runsaasti erilaisia keinoja esitellessään henkilöhahmoja. Usein esitellessään uuden henkilöhahmon kertoja vaihtaa näkökulmaa: hän ottaa ensin etäisyyttä ja lähestyy sitten uutta henkilöhahmoa vähitellen. Kurjissa tietyt henkilöhahmot esitellään useaan kertaan uudestaan uusilla nimillä, aivan kuin kyseessä olisi joka kerta tuntematon henkilö (esim. Jean Valjean, Herra Madeleine, Ultime Fauchelevent). Keskeisten, subjektina toimivien henkilöiden (Jean Valjean ja Marius) esittelyt ovat paremmin alustettuja, ja niitä edeltää kyseisten henkilöhahmojen lähettäjien esittely (Herra Myriel, Herra Gillenormand). Tiettyjen henkilöhahmojen esittelyt voivat siis olla osa toisten hahmojen esittelyjä, ja esittelyt voivat näin muodostaa ketjuja. Henkilöhahmon esittely voi toimia myös osana jonkun ihmisryhmän tai aikakauden kuvailua. Tällöin henkilöhahmot toimivat tietyn ihmisryhmän edustajina. Uuden henkilöhahmon esittelyä seuraa tyypillisesti analeptinen kuvailu eli siirtymä ajassa taaksepäin. Näissä tapauksissa kertoja kuvailee mitä henkilöhahmolle on tapahtunut ennen nykyhetkeä. Henkilöhahmojen kuvailuissa on huomattavissa eroja subjektina ja objektina toimivien hahmojen välillä. Subjektien kuvailuissa keskitytään enemmän henkilöhahmojen henkisiin ominaisuuksiin, kun taas objektien kuvailussa ulkonäkö on keskeisemmällä sijalla. Kurjissa subjektit ovat tyypillisesti miehiä ja objektit naisia. Toisinaan kertoja leikittelee erilaisilla kuvailutyypeillä. Kuvatessaan ihmisen ulkonäköä hän saattaa käyttää sanastoa, joka olisi sopivampi luontokuvauksiin (esim. Javert). Tietyt ohimennen mainitut henkilöhahmot, erityisesti historialliset hahmot (Napoléon), jäävät kokonaan ilman esittelyä. Tämä ratkaisu tuo todellisuudentuntua, sillä lukijan oletetaan tietävän kenestä on kyse. Tutkimus osoittaa, että henkilöhahmojen esittelyjen tutkiminen voi auttaa ymmärtämään kyseisten henkilöiden roolia tarinassa. Tarkastelutapa tuo muutenkin mielenkiintoisia näkökulmia kaunokirjallisen teoksen analyysiin.

Syventävien opintojen tutkielmassani tarkastelen erilaisia puheen esitystapoja ja niiden moninaisuutta kirjailija Jean Echenozin tavassa kirjoittaa. Tutkimuskohteenani ovat Echenozin "Un an" ja "Je m’en vais" -romaanit. Tavoitteenani on luoda yleiskuva échenozilaisesta diskurssista; toisin sanoen tutkin, miten Echenoz käyttää erilaisia puheen esitystapoja, luo vaihtelua niiden välille ja sitoo niitä narratiiviseen tekstiin. Tutkimus on samaan aikaan kielitieteellinen ja narratologinen. Teoriani pohjautuu pääosin Rosier’n sekä Maingueneaun kielitieteelliseen puheen esitystapojen lähestymistapaan. Rosier’n ja Maingueneaun avulla käyn läpi erilaisia puheen esitystapojen piirteitä, joita hyödynnän metodologisesti niin puheen esitystapojen löytämiseen tekstistä kuin näiden analysoimiseen. Narratologiselta pohjalta tukeudun suurimmalta osin Genetten teorioihin kertojan narratiivisesta etäisyydestä liittyen henkilöhahmojen puheen esitykseen. Käytän lisäksi Marnetten niin kielitieteellistä kuin narratologista näkökulmaa tukena edellisiin. Analyysi on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa pohdin puheen esitystapoja ja käyn läpi kaikki Echenozin käyttämät puheen esitystavat yksitellen. Pohdin myös fokalisaation ja kertojan etäisyyden vaikutusta puheen esitystapojen käyttöön. Toisessa osassa käyn läpi erilaisia liukumia, joita Echenoz hyödyntää siirtyäkseen esitystavasta toiseen ja sitoakseen puheen esitystä narratiiviseen tekstiin. Kolmannessa osassa keskityn analysoimaan typografisia keinoja sekä välimerkkejä puheen esityksen yhteydessä. Lopulta teen muutamia huomioita liittyen polyfoniaan, metalepsikseen sekä konditionaalin käyttöön. Analyysissä syvennän muutamia Salvanin tekemiä huomioita liittyen Echenozin puheen esitystapojen sekoittumiseen ja moninaisuuteen. Analyysin tuloksena totean, että échenozilainen diskurssi on monitulkintaista sekä vaihtelevaa. Henkilöhahmojen puheen esitykseen käytetään vaihtelevasti hyväksi kaikkia puheen esitystapoja, lukuun ottamatta suoran ja epäsuoran esityksen puhtaimpia muotoja. Puheen alkuperän merkintä on aika ajoin epäselvää, mikä vaikeuttaa niin puheen esitystapojen kuin puhujan sekä vastaanottajan identifioimista. Koska puheen esitystavat sekoittuvat välillä toisiinsa, on tekstissä läsnä vahva esitystapojen moninaisuus. Lisäksi Echenoz tukeutuu paljon erilaisten puheen esitystapojen yhdistelmiin, vahvistaen näin esitystapojen moninaisuutta. Liukumat esitystavasta toiseen sekä narratiivisesta tekstistä puheen esittämiseen vaihtelevat. Erityisesti narrativisoidun puheen (discours narrativisé) käyttö pehmentää siirtymiä. Toisaalta Echenoz luo tekstiin paljon katkoksia sijoittamalla vapaata suoraa esitystä epäsuoraan esitykseen, rikkoen puheen lineaarisuutta ja luoden näin ollen hierarkiaa puheen sisällä. Äkilliset siirtymät ovat yhteydessä kertojan kykyyn ja mahdollisuuteen hallita henkilöhahmojen puhetta. Typografisten keinojen käyttö tukee puheen esitystapojen identifioimista, vahvistaen aika ajoin katkoksia ja äkillisten siirtymien tehoa.

Tutkin kotitilan merkitystä kahdessa saksalaisessa sukuromaanissa: Thomas Mannin romaanissa Buddenbrooks (1901) ja Eugen Rugen romaanissa In Zeiten des abnehmenden Lichts (2011). Molemmat teokset kattavat puolen vuosisadan mittaisen ajanjakson, johon mahtuu neljän sukupolven elämänvaiheita. Mannin romaanissa seurataan Buddenbrookien kauppiassuvun vaiheita Lyypekissä 1800-luvun puolivälin molemmin puolin. Rugen teoksessa eletään 1900-luvun jälkipuoliskoa Saksan demokraattisessa tasavallassa. Tarinan keskushenkilöt ovat uusperheen muodostavat Powileitit ja Umnitzerit, jotka edustavat virkamiehinä ja tutkijoina suunnilleen samaa yhteiskunnallista statusta kuin Buddenbrookien porvarisperhe omassa yhteisössään. Monen sukupolven sukuromaanissa koti on tarinan keskeinen tapahtumapaikka. Koti on perheen asuinpaikka, joten siihen tiivistyy paljon tietoa taloa asuttavasta perheestä. Se on siis sukutarinan runko, johon tarinan juonikulut kiinnittyvät. Konkreettisena tilana – rakennuksena ja huoneina – koti on materiaalinen osoitus perheen tilasta, vauraudesta ja asemasta yhteisössä. Toisaalta kodilla tarkoitetaan myös materiaa vaikeammin määriteltävissä olevia seikkoja. Vaihtelut kodin paradigmassa voivat selittyä eri aikakausina vallalla olleista ideologioista ja sosio-kulttuurisista järjestelmistä. Vaikka tutkielmani aiheena ovat fiktiiviset kodit, joita asuttavat kuvitteelliset asukit, tutkielmani valottaa muutosta, joka tapahtui kodin diskurssissa viime vuosisadalla. Kaunokirjallisuuden avulla voidaan tavoittaa ajassa näkymättömissä olevia rakenteita ja muutossuuntia. Tutkielmassani tutkin siis sitä, millaisia kerronnallisia tehtäviä koti saa Mannin ja Rugen teoksissa. Selvitän, millä tavoin kotitila osallistuu tarinan luomiseen. Lisäksi tarkastelen vertaillen niitä eroja, jotka kotitilan käyttötarkoituksissa ja merkityksissä on havaittavissa teosten välillä. Sekä teosten julkaisun että niissä esitettyjen tapahtumien keskinen ajallinen etäisyys on noin sata vuotta. Teosten väliin jäävät vuosikymmenet edustavat kaupungistumisen, teollisen vallankumouksen ja maailmansotien aikaa. Euroopan rajat muuttuivat, yhteiskunnat modernisoituivat. Lähtöoletukseni on, että kehitys näkyy myös valittujen teosten kodin kuvauksissa. Yhtäältä kodit ja kotien merkitykset muuttuvat kummankin teoksen kertomassa tarinassa. Toisaalta pyrin osoittamaan teosten kotikuvauksia vertailemalla, kuinka kodin tehtävät sekä perheen merkitys ovat muuttuneet Buddenbrookien ajasta 1800-luvun puolivälistä aina Umnitzerien itäsaksalaiseen perhe-elämään vuosituhannenvaihteeseen saakka. Vertailu on mahdollista teosten yhtäläisyyksien vuoksi. Molemmat teokset kuvaavat sukujen romahdusta samaan aikaan kuin yhteiskunnassa tapahtuu suuria muutoksia. Näin ne käsittelevät historiallista muutosta kirjallisuuden kontekstissa. Tutkielmani ei asetu tarkasti rajatun tutkimusperinteen tai -metodin alle, vaan yhdistelen työssäni eri tieteenaloja. Nojaan työssäni Mihail Bahtinin ja Gaston Bachelardin teorioihin tilasta sekä muun muassa psykoanalyyttiseen kirjallisuudentutkimukseen.Edellä lueteltujen lisäksi lainaan työssäni muun muassa historiantutkimuksen, sosiologian, arkkitehtuurin ja ihmismaantieteen teorioita ja tutkimustuloksia Hahmotan teoksista kolme kodille asetettua kerronnallista päätehtävää, jotka toistuvat molemmissa tarkastelluissa teoksissa. Olen nimennyt tehtävät asukkaiden kuvaamiseksi, ympäristön luomiseksi ja muutosten kuvaamiseksi. Ryhmät eivät ole toisistaan erillisiä, vaan ne ovat usein vähintään osittain päällekkäisiä. Henkilöhahmot luovat ja muokkaavat toiminnallaan ympäröivää tilaa. Jaan työni kolmeen käsittelylukuun, jotka seuraavat edellä esittelemääni jäsentelyä Mannin ja Rugen teosten kotien pääfunktioista. Työni alaluvut olen järjestänyt kodin huonejaon mukaisesti eli etenen tarkastelussani huoneesta tai muusta kotitilasta toiseen. En käsittele työssäni jokaista Buddenbrooksin ja Zeitenin huonetta, vaan olen valikoinut tarkasteluuni huoneet, joiden merkitys on niihin sijoittuvien tapahtumien vuoksi keskeinen. Kaikkiin esittelemiini huoneisiin sisältyy piirteitä, jotka mahdollistaisivat niiden sijoittamisen mihin vain kolmesta pääfunktiosta. Niiden käsittelykohta määräytyy sen mukaan, mikä funktio kussakin huoneessa on kaikkein dominoivin. Vaikka työ rakentuu huonejaon mukaisesti, en pitäydy huoneiden seinien sisällä kovin tiukasti.

Tutkielmassa tarkastellaan Lukuklaani-kyselyssä eniten opettajien mainintoja saaneita lastenromaaneja alakoulun 1.–6. luokilla sekä teoksiin rakentuvia päähenkilöitä kielellis- kerronnallisen analyysin avulla. Tutkielmassa selvitetään, mitkä teokset saavat eniten mainintoja kullakin luokka-asteella, millaisia piirteitä teoksista nousee, millaisiksi päähenkilöt alkavat rakentua teosten alkupuolen luvuissa ja millaisin keinoin henkilöhahmoja luodaan. Analyysissa tarkastellaan myös, millaisia lapsiin kohdistuvia käsityksiä, asenteita ja normeja teoksista välittyy ja miten analyysin tulokset suhteutuvat J. A. Appleyardin teoriaan lukijana kehittymisen portaista. Aineisto koostuu vuonna 2017 toteutetun Lukuklaani-kyselyn vastauksista (N = 625) sekä eniten mainintoja saaneiden lastenromaanien alkuluvuista. Tarkasteltavat teokset ovat Konsta, eka A; Ella ja kaverit 1; Hetki lyö, Risto Räppääjä; Harry Potter ja viisasten kivi sekä Neropatin päiväkirja, Greg Heffleyn julkaisu. Keskeisimpiä teoreettisia viitekehyksiä ovat diskurssintutkimus, fennistinen kieliopintutkimus, lastenkirjallisuuden tutkimus sekä narratologia. Analyysissa osoitetaan, että opettajien eniten mainitsemissa teoksissa painottuvat kotimaiset ja melko uudet sarjaromaanit ja että suositut teokset vaihtelevat selkeästi eri luokka-asteiden välillä. Päähenkilöiden analyysissa osoitetaan, että lastenromaanien päähenkilöiden rakentumisessa hyödynnetään paitsi suoraa määrittelyä myös ennen kaikkea epäsuoraa esitystä. Päähenkilö rakentuu vahvasti henkilöasetelman kautta suhteessa aikuiseen ja ikätovereihin sekä sen kautta, miten hän suhtautuu ympäristöönsä ja siitä nouseviin arvoihin ja normeihin ja miten hänen toimintansa ilmentää niitä. Tarkasteltujen lastenromaanien alkuluvuissa päähenkilöt kuvataan pääosin taitaviksi, järkeviksi, rohkeiksi ja oma-aloitteisiksi aktiivisiksi toimijoiksi. Teoksista välittyy lapsen jatkuvan kehittymisen, hyvien sosiaalisten taitojen ja mielenhallintataitojen arvostamista. Päähenkilöihin rakentuu Appleyardin teorian mukaisesti sankaruutta, jonka sisältö kytkeytyy yhteiskunnan arvostuksiin.

Tutkielmani käsittelee erilaisuuden hyväksymisen teemaa kahdessa tieteisromaanissa, Ursula K. Le Guinin Pimeyden vasemmassa kädessä ja Becky Chambersin The Long Way to a Small Angry Planetissä. Molemmat romaanit käsittelevät ihmisten ja avaruusolioiden välisiä suhteita, ja keskityn tarkastelemaan miten romaanien eri hahmot kokevat toisensa hyvin erilaisiksi, mutta siitä huolimatta pystyvät hyväksymään toisensa. Keskityn erityisesti sukupuolen muodostamaan erilaisuuteen. Pohdin myös tämänlaisen kerronnan vaikutusta lukijoihin ja heidän suhtautumiseensa erilaisuuteen. Käytän analyysissäni narratologista sekä feminististä kirjallisuudentutkimuksen teoriaa. Analyysissäni osoitan ensin, että tieteiskirjallisuus on erityisen tehokas kirjallisuuden tyylilaji saamaan lukijat näkemään tuttuja ideoita uusilla tavoilla. Seuraavaksi osoitan, että romaanien hahmot kokevat toisensa erilaisiksi ja etenkin ihmishahmot ilmaisevat, että avaruusoliohahmot ovat heille toisenlaisia ja kummallisia. Romaanien avaruusolioilla ei ole sukupuolta ollenkaan; he vaihtavat sukupuoltaan elämänsä aikana ja käyttävät pronomineja binääristen englanninkielisten he ja she ulkopuolelta. Tutkielmani kuitenkin osoittaa, että romaanien hahmot pystyvät siitä huolimatta hyväksymään toisensa. Osoitan narratologisen teorian avulla, että lukijat saavat tämän kuvan hahmoista heidän ajatustensa, puheensa ja käytöksensä perusteella. Tämänlainen hyväksyminen johtaa hahmojen mahdollisuuteen muodostaa suhteita toistensa kanssa sekä romaanien yleiseen positiivisuuteen. Analyysissäni myös tarkastelen, miten nämä romaanit ja kirjallisuus yleisesti pystyvät mahdollisesti muuttamaan lukijoiden mielipiteitä, asenteita ja jopa käytöstä. Osoitan, että kirjallisuus pystyy luultavasti muuttamaan lukijoita tällä tavalla, koska romaanit aktivoivat ja päivittävät skeemoja eli mielen malleja maailmasta. Kirjallisuus, jossa on hahmoja, pystyy myös käsittelemään asioita monitahoisemmin kuin muut tekstit sekä mahdollistamaan lukijan kuvittelemaan itsensä hahmon tilalle, mikä voi avata lukijan silmät uusille tavoille katsoa maailmaa ja ihmisiä ympärillään. Nämä romaanit myös esittävät sukupuolen käsitteen tavalla, joka haastaa yhteiskunnassamme tavallisen käsityksen binäärisestä sukupuoli-identiteetistä, ja näin kutsuvat lukijoita asennoitumaan sukupuoleen eri tavalla kuin mihin he ovat todennäköisesti tottuneet. Tutkielmastani käy ilmi, että romaaneissa esiintyvä positiivinen kuvaus asenteista toisenlaisuuteen osoittaa lukijoille, että erilaisuuden hyväksyminen johtaa positiivisiin seuraamuksiin. Täten romaanit mahdollisesti kannustavat lukijoita hyväksymään erilaisuuden, jonka he kohtaavat omassa elämässään.

Ekokatastrofi on ilmiö, joka tapahtuu globaalisti pitkällä aikavälillä. Siksi sen esittämisessä joudutaan käsittelemään asioita, joita ei ole pidetty romaanille luontevina aihepiireinä. Katastrofi haastaa siten representaatiota. Maisterintutkielma käsittelee ekokatastrofiin liittyvien pitkien aikaskaalojen esittämistä Richard Powersin romaanissa The Overstory (2018). Tutkielma kysyy, kuinka romaanissa kuvataan pitkiä aikaskaaloja, ja kuinka siten rakennetaan lajirajoja ylittävää yhteisöllisyyttä? Ammentaen Timothy Mortonin (2013) hyperobjektin käsitteestä tutkielma lähestyy ekokatastrofia ilmiönä, jota on mahdoton havaita laajuutensa vuoksi kokonaisuudessaan. Mortonin hyperobjektit ovat ihmisen luomia sekä ajan ja paikan suhteen laajalti levinneitä ilmiöitä, jotka pakottavat ihmisen muuttamaan asennettaan ei-inhimilliseen. Tutkielma lähestyy Powersin romaanin esittämää ekokatastrofia hyperobjektina, johon liittyvät pitkät aikaskaalat avaavat ihmiselle näkökulman ei-inhimilliseen syvään aikaan. Erin Jamesin (2015) lanseeraaman ekonarratologian hengessä tutkielma koettelee klassisen narratologian menetelmiä ekokatastrofin pitkien aikaskaalojen esittämisen kautta. Powersin romaani hyödyntää takautuvaa kerrontaa kuvatakseen inhimillisen ja ei-inhimillisen limittyneisyyttä. Pitkien aikaskaalojen kautta romaani pyrkii esittämään puun ajallisen perspektiivin. Teoksessa tarina-aika merkitsee maapallon historiaa. Takauman ja tiivistelmän käsitteet osoittautuvat romaanin kohtauksia analysoitaessa riittämättömiksi ajan kuvauksen ulottuessa ei-inhimilliseen todellisuuteen. Tutkielma ehdottaa näiden kahden klassisen käsitteen mukaelmia, jotka kykenisivät huomioimaan myös ei-inhimilliseen maailmaan ulottuvan ajan kuvauksen. “Puun ajan” esittämisen kautta romaani nivoo inhimillisen kokemusmaailman osaksi ei-inhimillistä maailmaa. Täten teos pyrkii antroposentrisyydestä kohti biosentrisyyttä.