Browsing by Subject "subjekti"

Tiivistelmä - Referat Tutkielmani lähtökohtana oli Levinasin käsitys filosofiasta eettisenä metafysiikkana. Tutkimuksessani vertasin Levinasin käsitystä eettisestä toisen ihmisen kasvojen kohtaamisesta hänen käsitykseensä eroottisesta kohtaamisesta. Tutkielmani metodina oli systemaattinen analyysi. Tutkin Levinasin ajattelua erityisesti tarkastelemalla käsitteiden ja niiden suhteiden kehitystä teoksessa Totaliteetti ja Äärettömyys. Levinas asettaa teoksessaan ihmisen olemassaolon perustaksi Toisen ihmisen eli Äärettömän Idean kohtaamisen. Subjektin olemassaolon perusta on metafyysinen Halu, joka suuntautuu äärettömästi Toiseen. Sekä eettinen että eroottinen suhde edellyttävät, että on olemassa erillinen subjekti, joka kohtaa Toisen. Subjektilla on oma sisäinen maailma, johon hän voi toivottaa toisen tervetulleeksi ja joka mahdollistaa subjektin vastuullisuuden. Subjektin sisäinen maailma perustuu siihen, että hän elää jostakin eli nauttii maailman objekteista. Nautinto eli eläminen jostakin kuvastaa intentionaalisuutta, jossa olemuksellisesti toiset eli objektit muuttuvat samaksi eli osaksi minää. Maailma samassa muodostuu subjektin kielellisistä käsitteistä. Erillinen subjekti voi kohdata Toisen ihmisen ja kasvot. Eettisessä suhteessa kasvot ilmaisevat subjektille äärettömän eettisen velvoitteen. Kasvot ovat suhteessa subjektiin täysin ulkopuoliset ja transsendentit. Eroottinen suhde suuntautuu feminiineihin kasvoihin. Subjekti nauttii eroksessa immanentisti kasvoista, mutta toisaalta subjektin eroksessa kohtaamat feminiinit kasvot kuvastavat aina transsendenssia ei-vielä-olevaa. Tutkielman keskeinen tulos oli, että toisen ihmisen kasvot saavat eettisen merkityksensä hedelmällisyyden kautta. Eettinen suhde ei kuvasta subjektin täyttä transsendenssia, mutta eroksen avulla syntyvä hedelmällisyys kuvastaa. Hedelmällisyydessä syntyy lapsi, jossa isä on sekä itsensä että toinen. Isä valitsee lapsen, ja isällinen valinta tekee lapsesta uniikin. Tämä on perusta veljeydelle ja tasa-arvolle. Poika kuvastaa isän näkökulmasta äärettömyyttä ja vastuuta. Kasvot saavat merkityksen veljeydessä, ja kasvot merkitsevät oikeudenmukaisuutta. Hedelmällisyys mahdollistaa veljeyden, sillä ihmiskunta on tasa-arvoisten veljien yhteisö. Tutkielmassani todettiin myös, että eettinen ja eroottinen suhde liittyvät yhteen ja täydentävät toisiaan Levinasin ajattelussa. Subjektin ja Toisen kasvojen eettinen kohtaaminen on Levinasin mukaan yhteiskunnallisen järjestyksen perusta. Sukupolvien jatkumo mahdollistaa sen, että isä voi olla lapsessaan äärettömästi. Myös pojalla on mahdollisuus hedelmällisyyteen. On mahdollista ajatella, että subjekti on olemuksellisesti vastuullisuutta. Levinasin mukaan isä asettaa pojan vastuulliseksi. Subjekti saa tällöin olemassaolonsa Toiselta, joka asettaa subjektin vapauden kyseenalaiseksi. Toinen voisi olla hedelmällisyydessä isä tai eettisessä kohtaamisessa veli, joka on tasa-arvoinen, sillä hänkin on sekä isänsä että toinen samaan tapaan kuin subjekti. Levinasin mukaan Äärettömän Idea on filosofisesti ensisijainen, ja subjektin olemassaolo perustuu Äärettömän Ideaan. Jokaisen ihmisen olemassaolo perustuu Äärettömän ideaan, mikä on myös veljeyden perusta.

Tavoitteet. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää Emmanuel Levinasin fenomenologisen etiikan teorian soveltuvuutta opettajan ja oppilaan välisen pedagogisen suhteen tarkastelussa. Tutkimuksessa etsitään vastausta siihen, mitä Levinasin tarkoittama vastuullisuuden käsite merkitsee kasvatus- ja opetustyössä. Menetelmät. Tutkimusmenetelmänä käytettiin integroivaa kirjallisuuskatsausta. Lähdeaineisto koostui pääosin kansainvälisistä vertaisarvioiduista tutkimusartikkeleista. Analyysimenetelmänä käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Tulokset ja johtopäätökset. Eettinen vastuullisuus pedagogisessa suhteessa liittyy opettajan ja oppilaan väliseen henkilökohtaiseen vuorovaikutussuhteeseen. Se ilmenee toisen ihmisen ainutkertaisuuden kunnioittamisena sekä inhimillisen tiedon ja ymmärtämisen rajojen tunnistamisena. Pedagoginen suhde on ensi sijassa eettinen ja se määrittää didaktisen suhteen onnistumista.

Tässä tutkielmassa esittelen enaktivistisessa mielenfilosofiassa esitettyjä itseyden malleja ja niiden filosofisia ongelmia. Itseyden ongelma ei enää ole nykyisen enaktivismin keskiössä, vaikka se oli varhaisen enaktivismin keskeinen teema. Tutkielmasta käy kuitenkin ilmi, että itseyden ongelma on enaktivismissa yhä vailla ratkaisua. Olen valinnut aineistooni sellaista enaktivistista kirjallisuutta, jossa on selkeä pyrkimys käsitellä itseyden filosofisia ongelmia tai muodostaa enaktivistinen itseys-malli. Aineistosta käy ilmi, että enaktivistien kannat itseyteen vaihtelevat melko paljon ja ettei enaktivismi muodosta yhtä yleisesti hyväksyttyä, koherenttia ja ristiriidatonta mallia itseydestä. Jotta aineistosta nousisi esiin toisiinsa vertailtavia itseys-kantoja, olen muotoillut tätä tutkielmaa varten seitsenosaisen kysymyssarjan, jota vasten tulkitsen aineistoa ja jonka mukaan tutkielmani jäsentyy: 1) tiedon intressi, 2) tiedon mahdollisuus ja tutkimuksen metodi, 3) itseyden ontologinen luonne, 4) itseyden ja fenomenaalisen kokemuksen erottamattomuus, 5) itseyden pysyvyys muutoksessa, 6) itseyden tasot ja erilaiset itseydet ja 7) itseyden solipsismi ja intersubjektiivisuus. Esittelen aineistoni näitä kysymyksiä vasten. Varhaiset enaktivistit pitävät arjessa ilmenevää fenomenaalista itseyttä illuusiona, jonka syntymekanismin he pyrkivät selittämään. Myöhemmät enaktivistit eivät sitoudu illusionaariseen kantaan, vaan he pyrkivät hahmottelemaan itseydelle uskottavan ontologisen statuksen: itseyden on oltava jotain todellista, mutta ei liian staattista, sillä muuten se ei säilyisi jatkuvan kehollisen ja mentaalisen muutoksen keskellä. Enaktivistit sitoutuvat empiirisiin tutkimusmenetelmiin, joihin he lukevat paitsi tieteellisen empirian (biologia ja neurotiede), myös kokemuksellisen empirian (fenomenologia ja buddhalainen mielentutkimus). He kritisoivat metafysiikkaa ja mielikuvituksellisia ajatuskokeita itseyden tutkimisen menetelminä. Enaktivistit pitävät lähtökohtaisesti itseyttä ja kokemusta erottamattomina: kaikki itseys on koettua ja kaikki kokemus ilmenee itseydelle. Tämä yleistys ei kuitenkaan päde kaikissa tapauksissa. Osa enaktivisteista katsoo, että minimaalinen itseys, kuten bakteerin itseys, ei voi olla koettua tai tietoista. Itseyden ja kokemuksen erottamattomuus kyseenalaistuu myös silloin, kun inhimillinen kokemus eräissä tilanteissa ilmenee vailla itseydeksi tunnistettavaa rakennetta. Itseyden pysyvyyden ja muutoksen ongelman enaktivistit selittävät materiaalisesta näkökulmasta organismin aineenvaihdunnallisena välttämättömyytenä. Mentaalisen muutoksen selittämisessä jotkut heistä tukeutuvat fenomenologiseen kokemusvirta-analogiaan, jossa kokemusvirran rakenne pysyy samana, vaikka kokemusvirran sisältö alati muuttuu. Enaktivismi luokittelee itseyden piirteet solutason autopoieettisuuteen, eläinkunnan sensorimotorisuuteen ja lopulta ihmisillä myös reflektiiviseen ja autobiografiseen. Erilainen kehollisuus mahdollistaa siis erilaisen itseyden. Keskeinen haaste enaktivismin itseysmalleille on yhtäältä itseyden ontologinen välttämättömyys enaktivismin autopoieettiselle teorialle ja toisaalta itseyden fenomenaalinen fragmentaarisuus. Itseys on välttämätön ontologinen rakenne, jota ilman enaktivismi ei voi selittää kehollista ja elollista kognitiota. Itseys ei kuitenkaan ilmene fenomenaalisessa kokemuksessa, tai jos ilmenee niin ontologisesti heikkona ja fragmentaarisena rakenteena. Itseys on siis enaktivismille fenomenaalisesti tavoittamaton mutta teoreettisesti välttämätön. Esittelemäni itseyden ongelmat liittyvät keskeisesti enaktivistiseen kognition teoriaan, joten niiden selvittely tulevaisuudessa voi edistää enaktivistista hanketta myös yleisemmin.

Tutkimuksen aiheena on kerronnalliset tekniikat subjektiviteetin rakentumisen ja vuorovaikutuksen esittämisen välineinä David Mazzucchellin sarjakuvaromaanissa Asterios Polyp (2009). Tarkastelen teoksen kerrontaa ja kuinka se kuvaa henkilöhahmojen subjektiviteettia ja hahmojen välistä vuorovaikutusta. Tutkin teoksen visuaalisia ja kielellisiä piirteitä niiden kerronnallisten merkitysten kannalta. Tarkastelen miten visuaalisuus ja kielellisyys toimivat kerronnallisesti fiktiivisten hahmojen mielten ja dialogisten suhteiden rakentamisessa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytän Kai Mikkosen teosta The Narratology Of Comic Art (2017). Mikkosen sarjakuvatutkimuksen teoreettisen viitekehyksen kautta tarkasteluna sarjakuvaromaanin kerronnallisuus perustuu visuaalisten ja kielellisten osa-alueiden erilaisille funktioille. Lisäksi sarjakuvaromaanin kontekstissa tekijän tyyli määrittää teoksen fiktiivisen maailman rakentumista ja erilaisten visuaalisten ja kielellisten ominaisuuksien roolia. Nykynarratologian ja kirjallisuudentutkimuksen valossa sarjakuvatutkimuksen teoreettinen viitekehys tarjoaa runsaasti välineitä erilaisten sarjakuvateosten tarkasteluun. Mazzucchellin sarjakuvaromaani hyödyntää runsaasti erilaisia kerronnallisia tekniikoita, joiden avulla hahmojen mieliä ja vuorovaikutusta kuvataan. Fiktiivisten hahmojen mielten, kokemusten ja suhteiden esittäminen sarjakuvaromaanin lajin kontekstissa osoittautui laaja-alaiseksi kokonaisuudeksi, jossa Mazzucchellin teos toimi hedelmällisenä tutkimuskohteena. Teoksen kerronnan tarkastelu tarjosi näkökulmia visuaalisuuden ja kielellisyyden kerronnallisiin kytköksiin, joiden tutkiminen on sarjakuvatutkimuksen ja narratologian kontekstissa alati ajankohtainen kerronnallinen sidos. Mazzucchellin teos tarjoaa runsaasti materiaalia jatkotutkimukselle ja erilaisille lähestymistavoille.

Pro gradu -tutkielmassani kuvaan seksuaalikasvatusta peruskoulun yläkouluikäisten oppikirjoissa vuosina 1972–2013. Tavoitteenani on tehdä seksuaalisuuden normeja näkyviksi, sekä tarkastella normaalin ja epänormaalin välisen rajanvedon historiallisuutta ja muuttuvaista luonnetta. Tässä tarkoituksessa olen pyrkinyt erottamaan ajallisten jaotteluiden sisällä esiintyvät keskeisimmät seksuaalisuuden diskurssit ja niiden rakentaman kehityskaaren. Aineistona käytän peruskoulun oppikirjoja. Oppiainekohtaisen rajauksen sijaan olen pyrkinyt pitämään tarkasteluni mahdollisimman laajana ja analysoinut uskonnon, uskonnon historian ja siveysopin, elämänkatsomustiedon, biologian, terveystiedon sekä kansalaistiedon oppikirjoja. Näin ollen aineisto noudattaa tarkastellun ajanjakson aikana muuttuvia painopisteitä myös tästä näkökulmasta. Oppikirjat sisältävät erilaisia seksuaalisuuden diskursseja, joista olennaisimmiksi olen nostanut kristillisen moraalin, sekulaarin, perhekasvatuksellisen, biologisen, terveydellisen sekä seksuaaliterveydellisen diskurssin. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Michel Foucault’n ja Nikolas Rosen ajatuksille vallasta, sisäistetyistä normeista ja subjektiksi tulemisen ehdoista ja edellytyksistä. Näin ollen kyse on väistämättä myös valtaan liittyvistä kysymyksistä. Tutkielmani kysymyksenasettelun kannalta olennaisinta on strategisesti integroiva valta, tuottava valta. Kysymys ei ole siitä, kenellä on valtaa, vaan siitä, miten valtasuhde muovaa ja muotoilee subjektin. Subjekti on kiinnittynyt olosuhteisiin, joissa se syntyy. Oletus vallasta, joka tukahduttaa ”aidon” subjektin on siis strategisesti integroivan vallan näkökulmasta mieletön; subjekti ei edellä valtaa, sillä vallan ulkopuolta ei ole. Rose on jatkanut Foucault’n viitoittamalla tiellä ja tarkastellut subjektiviteettia suhteessa vapauttamisen pedagogiikkaan. Keskeiseksi teesiksi erottunut velvollisuus tulla vapaaksi on keskeisessä asemassa tarkastelemassani aihepiirissä, seksuaalikasvatuksen normeissa. Analyysini perusteella oppikirjat asettavat murrosiän seksuaalisen heräämisen alkupisteeksi. Oppikirjojen mukaan lapsuus ja lapsuudenperhe ovat myöhemmän seksuaalisen kehityksen taustatekijöitä. Oppikirjojen ymmärryksen mukaan murrosikä on merkinnyt nuoren kasvua sukupuoliseksi olennoksi ja tämän sukupuolisuuden myötä on herännyt myös nuoren seksuaalinen halu. Sukupuolisuus ja seksuaalisuus kietoutuvat aineistossa yhteen erottamattomalla tavalla; seksuaaliseksi kasvaminen on sukupuoleen kasvamista. Usein tämä pelkistyy myös kaksijakoisen sukupuolikäsityksen korostamiseksi, jossa sukupuoliero ja sukupuolten vastakkaisuus selittävät heteroseksuaalisen halun heräämistä. Sukupuolieroon perustuvan heteroseksuaalisen halun kuvaaminen on yksi selitys sille, miksi ei-heteroseksuaalisuus rajataan toistuvasti oppikirjoissa seksuaalisen kehityskaaren ulkopuolelle. Kehityskaari kulkee ihastumisesta rakastumiseen ja seurustelusta avioliittoon sekä perheen perustamiseen. Seksuaalinen kehityskaari ja seksuaalisuuden diskurssit kokevat suuren muutoksen, kun seksuaalikasvatuksesta tulee osa terveystiedon oppiainetta. Seksuaaliterveydellinen diskurssi läpäisee seksuaalikasvatuksen, ja muut diskurssit jäävät toissijaisiksi. Kutsun tätä seksuaalikasvatuksen suureksi murrokseksi, sillä se merkitsee tarkastellun ajanjakson olennaisinta irtiottoa aikaisempaan sekä uudenlaisen seksuaalisuuden subjektin muotoutumista. Seksuaalisuudesta tulee uudella tavalla osa itsensä etsimistä, minuutta ja persoonallisuutta. Seksuaalikasvatuksen kiellot muuttuvat sisäisen pohdiskelun ja valintojen tekemisen alueeksi. Tämä merkitsee pyrkimystä normittomaan seksuaalikasvatukseen. Muutos ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, sillä myös normittomuutta tavoitteleva seksuaalikasvatus rakentaa omat norminsa. Uudenlainen seksuaalisuuden subjekti merkitsee Rosea mukaillen velvollisuutta tulla vapaaksi. Ei-heteroseksuaalisuuden toiseuttaminen ja sukupuolikohtaiset normit eivät myöskään aineistosta katoa, vaikka liikkumavara murroksen myötä lisääntyy. Elämänkaareen liittyvät normit eivät tyystin menetä merkitystään, mutta niiden vapaavalintaisuus korostuu aikaisempaa enemmän. Lisäksi oppikirjoissa nousee esiin etninen toiseuttaminen, sillä liberaali ja vapaa toimija, valintoja tekevä seksuaalisuuden subjekti, kuvataan usein etniseen suomalaisuuteen palautuvana normina, jonka ulkopuolelle suljetaan seksuaalisesti epävapaiksi kuvatut etniset toiset. Voidaankin todeta, että myös normittomuuteen pyrkivä seksuaalikasvatus rakentaa omat norminsa. 2000-luvun tärkeimmät seksuaalikasvatuksen normit liittyvät subjektiin ja toimijaan, ei elämänkaareen.

Tutkielma tarkastelee kahden Toisissa tiloissa -esitystaidekollektiivin osallistavan esitystaideteoksen jaettua, kollektiivista subjektinmuodostusta ja emansipatorisen taiteen implisiittisen uskonnollista maastoa. Teoreettisena viitekehyksenäni toimivat implisiittisen uskonnon teoria, draaman jälkeisen teatterin teoria ja Karen Baradin performatiivinen toimijuusrealismi. Tutkielma nojaa posthumanistiseen ontologiaan ja epistemologiaan, joka hylkää perustavana taustaoletuksena kartesiolaisen dualismin, representationalismin sekä liberaalin humanismin autonomisen subjektin. Metodologisesti työn keskeisimpiä välineitä on diskurssintutkimus sekä diffraktiivinen optiikka, jonka ideana on sivuuttaa reflektio eli peilaaminen ja tuoda tilalle apparaatti, jolla voidaan lukea luovasti eri teorioita rinnakkain ja ei-hierarkkisesti. Aineistona olevat esitystaideteokset paikantuvat tutkielman epistemologisen ja eettisen taustan kanssa samankaltaiselle alueelle: antroposeenin perustavanlaatuisiin ongelmiin etsitään vastauksia luomalla yhteyksiä ei-inhimilliseen ja kyseenalaistamalla stabiilit rajanvedot esimerkiksi subjektinmuodostuksessa. Esityksien dramaturgiat tulkitsen edistävän postinhimillistä tilaa ja monisuuntaista, intra-aktiivista subjektinmuodostusprosessia. Esitystaideteokset sisältävät emansipatorisen ulottuvuuden, joka performoituu esiin konventionaalisten ajatus- ja kokemistapojen haastamisena sekä länsimaisen kulttuurin ihmiskeskeisyyden problematisoivana perspektiivien suhteellistamisena. Esityksien postinhimillisessä emansipatorisessa toiminnallisuudessa tulkitsen ilmenevän implisiittisen uskonnollisia toimintatapoja. Tutkielmani myös rohkaisee tarkastelemaan implisiittisen uskonnon käsitteen avulla taideteoksia laajemmin osana elämismaailmaa, joka sijoittuu binääristen havainnointi- ja kokemistapojen ulkopuolelle. Esimerkiksi pyhä ja profaani -jaottelun ulkopuolelle jäävän sekularismin ja uskonnollisen ekslusivismin välissä olevan kolmannen alueen tarkastelu monenlaisissa sosiaalisissa konteksteissa kuten digitaalisilla muuntuvilla alustoilla ja yhteisöllisissä kulttuurin ja taiteen tiloissa voisi avata laajempaa tutkimuskenttää uskontotieteellisessä keskustelussa. Yhtenä tutkielmani tavoitteena on keskustella ihmisen paikkaa ja subjektiviteettia uusiksi ja samalla hahmottaa kaikkien olentojen välistä samanarvoisuutta poikkitieteellisessä tutkimuksessa.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, riippuuko ilmisubjekitn esiintyvyys yksikön ensimmäisessä ja toisessa persoonassa tyylilajista eli genrestä tilastollisesti merkitsevällä tavalla. Tutkielmassa vertailtavat genret, ovat teatteridialogi ja suomen arkipuhekeskustelun kieli. Näistä aineistoista vertaillaan ilmisubjektin esiintyvyyttä yksikön ensimmäisessä ja toisessa persoonassa. On tiedossa, että suomen arkipuhekielessä ilmisubjekti esiintyy huomattavasti useammin kuin kirjoitetussa kielessä. Kirjoitetun kielen konventioihin kuuluu se, että ilmisubjektin merkintää vältetään, koska teon tekijä ilmenee verbin persoonapäätteistä. Teatteridialogi on kirjoitettua tekstiä, joka usein jäljittelee puhetta ja on tarkoitettu puhuttavaksi teatterin lavalla. Siksi hypoteesini on, että teatteridialogissa ilmaistaan vähemmän subjekteja kuin arkipuhekielessä. Sillä vaikka se jäljittelee puhetta, kirjoitetun kielen konventiot vaikuttavat vähintään tiedostamatta kirjoittajaan. Taustoitan tutkimustani käsittelemällä genreteoriaa ja kerron teatteridialogista ja arkikeskustelupuheesta, määrittelen subjektin ja esittelen subjektittomat rakenteet suomen kielessä. Käsittelen persoonapronomineja suomen kielessä ja kerron, miten ilmisubjekti esiintyy eri verbityypeissä ja mitkä tekijät vaikuttavat ilmisubjektin esiintyvyyteen. Aineistona käytän teatteridialogin osalta seitsemän harrastajateattteri Teatteri Kultsan näytelmäkirjailijoiden kirjoittamaa lyhytnäytelmää. Niissä on 5936 sanaa repliikkejä ja 391 lausetta, joissa voisi olla ilmisubjekti. Arkikeskustelupuheen osalta käytän kahta keskustelua Keskusteluntutkimuksen arkistosta, joista toisessa puhuu kaksi naista ja toisessa neljä miestä ja yksi nainen. Näitä keskusteluja on yhteensä 70 minuuttia ja 496 lausetta, joissa voisi olla ilmisubjekti. Aineistoista todella ilmenee, että ilmisubjekti esiintyy useammin puhekielessä kuin teatteridialogissa tilastollisesti merkitsevällä tavalla. Tutkin asiaa kirjaamalla Excel-taulukkoon kaikki lauseet, joissa voisi olla ilmisubjekti ja laskemalla, kuinka monessa on ilmisubjekti. Sitten lasken käyttäen Khin neliö -testiä eroaako ilmisubjektin jakauma eri genreissä tilastollisesti merkitsevällä tavalla. Tutkin myös, vaikuttaako ilmisubjektin esiintyvyyteen jokin tekijä, kuten verbityyppi. Käyn läpi näitä tekijöitä ja lasken niidenkin kohdalla riippuuko jakauma genrestä. Varsinaista tilastollista testausta en tee tässä vaiheessa siitä, eroaako jonkin yksittäisen tekijän ilmisubjektin esiintyvyys koko aineiston ilmisubjektin esiintyvyydestä, tarkastelen niitä pintapuolisesti. Mikään tekijä ei näytä olevan juurisyynä eri genrejen ilmisubjektin esiintyvyyteen, vaan ilmisubjektin esiintyvyys näyttää riippuvan genrestä, kuten hypoteesini sanoo. Päätelmäni on, että ilmisubjektin esiintyvyys yksikön ensimmäisessä ja toisessa persoonassa riippuu genrestä tilastollisesti merkitsevällä tavalla; teatteridialogissa käytetään vähemmän ilmisubjektia kuin arkikeskustelupuheessa ja tähän eivät vaikuta mitkään yksittäiset tekijät näissä genreissä. Siksi teatteridialogi ei ole luotettava lähde tehtäessä kielen diakronista tutkimusta ainakaan puhekielisten konventioiden osalta.

Organisaatiomuutoksia on tutkittu monilla tieteenaloilla jo vuosikymmeniä. Tutkimuksien kiinnostus muutoksien toteuttamiseen organisaatioiden ja muutosagenttien näkökulmasta on johtanut useiden muutosjohtajuuden teoreettisten mallien kehittämiseen. Tutkimuskentältä puuttuu edelleen yhteisymmärrys organisaatiomuutoksien johtamisen keskeisistä periaatteista. Myöhemmin tutkimuksissa fokukseen on noussut muutoksen vastaanottajien reaktioiden ja kokemuksien tutkiminen. Valtaosa muutoksen vastaanottajien reaktioihin keskittyvästä tutkimuksesta on tehty kvantitatiivisin menetelmin mittaamalla esimerkiksi työntekijöiden tuottavuutta, työtyytyväisyyttä tai asenteita organisaatiota kohtaan ennen ja jälkeen muutoksen. Organisaatiomuutoksen onnistumisen mittaaminen on vaikeaa, sillä kokemukset muutosprosessista ovat yksilöllisiä ja riippuvat arvioijan asemasta organisaatiosta sekä roolista muutoksessa. Yksi mahdollinen organisaatiomuutos on toimitilojen uudistus, johon voi liittyä samalla työskentelytapojen tai organisaatiokulttuurin uudistamista. Tämä tutkielma on toteutettu toimeksiantona teknologia-alan yritykselle, jonka toimitilamuutoksessa osa työntekijöistä siirtyi tekemään töitä uudessa monitilatoimistossa. Toimeksiantajan toiveena oli saada tietoa muutokseen osallistuneiden henkilöiden kokemuksista muutosprosessin johtamisesta. Tutkielman tavoitteeksi otettiin selvittää, miten muutosprosessiin vetäjänä tai vastaanottajana osallistuneet henkilöt kommentoivat muutosprosessia, millaisia kannanottoja ja perusteluja he ilmaisevat sekä minkälaisia asenteita näissä kommenteissa rakentuu. Teoreettiseksi viitekehykseksi tutkielmaan valittiin laadullinen asennetutkimus, jonka mukaan asenne käsitetään argumentaatiossa hahmotettavaksi sosiaaliseksi ilmiöksi. Aineisto koostui yhdeksästä puolistrukturoidusta yksilöhaastattelusta, joissa haastateltaville esitettiin kuusi väittämää liittyen organisaatiomuutoksen johtamiseen. Kannanotot ja perustelut argumentoivassa puheessa muutosprosessia kohtaan olivat hyvin monipuolisia. Samaa kannanottoa saatettiin perustella usealla eri tavalla ja toisaalta samaa perustelua saatettiin käyttää argumentoidessa useaa eri kannanottoa. Kannanottojen ja perustelujen yhdistelmistä hahmottui 15 asennetta. Asenteet jaoteltiin niiden kohteen mukaan työntekijöiden osallistamista, työntekijöiden huomioimista, muutosprosessin tehokasta toteuttamista ja toteutuneen muutoksen lopputulosta arvottaviin asenteisiin. Syvällisemmässä tulkinnassa huomattiin eroja tavassa arvottaa toimitilamuutoksia ja organisaatiomuutoksia yleisellä tasolla. Kun asenteen subjektiksi hahmottui muutokseen osallistuva työntekijä, toimitilamuutoksessa tärkeäksi arvotettiin muutoksen tehokas toteuttaminen ja muutosprosesseissa yleisesti työntekijöiden huomioiminen. Sen sijaan, kun subjektina oli muutoksen vetäjä, toimitilamuutoksissa tärkeäksi arvotettiin työntekijöiden osallistaminen ja muutosprosesseissa yleisesti muutoksen tehokas toteuttaminen. Myös toteutuneen muutoksen lopputuloksen erilainen arvottaminen oli yhteydessä asenteen subjektiin. Subjektin ollessa muutoksen vetäjä, toteutuneen muutoksen lopputulosta arvotettiin vain positiivisilla ulottuvuuksilla. Kun subjektiksi hahmottui toimiston työntekijä, muutoksen lopputulosta arvotettiin myös kielteisesti. Huomattavaa tuloksissa oli se, että asenteille hahmotetut subjektit eivät aina vastanneet asenteen ilmaisijan todellista roolia toteutuneessa muutoksessa. Tutkielmalla voidaan osoittaa, että asennoituminen organisaatiomuutosprosesseihin ja niiden johtamiseen on moniulotteista, yksilöllistä ja mahdollisesti yhteydessä henkilön asemaan muutoksessa. Tutkielman tulokset voivat auttaa ymmärtämään eri subjektien tapoja arvottaa organisaatiomuutosprosesseja ja niiden johtamista. On perusteltua esittää, että organisaatiomuutoksien tutkiminen laadullisen asennetutkimuksen lähtökohdista voi lisätä näkökulmia organisaatiomuutoksien johtamiseen ja tutkimukseen.

Tutkielma tarkastelee bulgarialais-ranskalaisen Julia Kristevan (s. 1941) ajattelussa muodostuvaa kytköstä etiikan, politiikan ja taiteen välillä. Kristeva etsii taiteen kielistä sekä muista normaalista kielenkäytöstä poikkeavista diskursseista subjektia, kieltä ja yhteiskuntaa horjuttavaa käytäntöä. Päämääränä on uudenlainen etiikka: pyrkimys paljastaa näiden rakenteiden taustalla toimivat mekanismit. Kristevan näkökulma subjektiin, kieleen ja yhteiskuntaan on psykoanalyyttinen ja jälkistrukturalistinen. Ymmärrys puhuvasta subjektista yhtäaikaisesti viettiperäisenä sekä sosiaalisesti rakentuneena tarjoaa mahdollisuuden ylittää kielen ja ruumiin perinteisen vastakkainasettelun. Kristevan ratkaisu on herättänyt sekä kiitosta että kriittisiä näkökulmia. Tutkielmassa esitelläänkin Kristevan teoria subjektista ja sen rakentumisesta sisäisesti jakautuneena psykofyysisenä olentona sekä avataan siihen kohdistunutta kritiikkiä. Kristevan keskeiset käsitteet kuten ’semioottinen’ ja ’symbolinen’ sekä ’abjekti’ valottavat teorian taustalla olevaa näkemystä 'toiseudesta'; siitä mikä jää merkitsevien käytäntöjen ulkopuolelle tai tulee torjutuksi yksilön kohdalla tai yhteisöissä. Keskeisiksi, läpi Kristevan tuotannon kulkeviksi kysymyksiksi, nousevat erilaiset transgressiivisuuden muodot sekä ’eettinen käytäntö’. Kristevalle etiikka koskee sitä, miten erilaisia sosiaalisia järjestelmiä voidaan tarkastella sekä miten hahmottaa sitä, minkä ne sulkevat ulkopuolelleen. Niin subjekti, kieli kuin myös yhteiskunta tarvitsevat Kristevan mukaan erilaisia transgressioita, rajanylityksiä, joissa ero 'saman' ja 'toisen' ('sisä-' ja 'ulkopuolen') välillä kumotaan hetkeksi. Ilman tätä mahdollisuutta, muuttuisivat rakenteet staattisiksi ja totalisoiviksi. Psykoanalyytikkona Kristevan teoria liittyy kiinteästi yksilöiden hyvinvointiin: elämän mielekkyys, merkityksellinen kieli sekä yhteisöllinen elämä ovat sidoksissa transgression mahdollisuuteen. Ne ovat riippuvaisia kumouksista, jotka mahdollistavat liikkeen psyykkisten todellisuuksien sekä semioottisen ja symbolisen välillä. Taide esittäytyy Kristevan ajattelussa arvokkaana käytäntönä, jossa edellä mainittu liike tai kumoukset voivat tapahtua. Kristevan teoriaa on useimmiten sovellettu yksittäisissä teosanalyyseissa, mutta tutkielmassa hahmotellaan lisäksi kokonaisnäkemystä siitä, mitä Kristeva tarkoittaa puhuessaan taiteesta eettisenä käytäntönä sekä missä mielessä taide voi olla poliittista Kristevan ajattelun puitteissa. Taiteen kyky horjuttaa subjektia ja kieltä vertautuu Kristevalla poliittiseen vallankumoukseen. Taiteen taistelu erilaisia yhden totuuden diskursseja, konformismia ja normalisaatiota vastaan sekä kyky tuoda esiin diskurssien ja subjektien singulaaristen, intiimien psyykkisten tilojen moninaisuutta tekeekin Kristevan taiteen teoriasta poliittisen hyvin erityiseen tapaan.