Browsing by Subject "vanhoillislestadiolaisuus"

Tämän maisterintutkielman tarkoituksena on tutkia, miten vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantuneet nuoret naiset ovat kokeneet uskon vaikuttaneen heidän mielenterveyteensä. Tutkimus on toteutettu haastattelemalla viittä vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä irtaantunutta nuorta naista, iältään 20–29-vuotiaita. Haastattelurunko käsittelee viittä eri teemaa: taustaa, irtaantumista vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä, uskonnon harjoittamista ja uskonnollisen taustan vaikutusta, mielenterveyttä ja hyvinvointia sekä sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta. Tutkimuksessa on noudatettu laadullisen sisällönanalyysin menetelmää. Tuloksista ilmeni teini-iän olleen aikaa, jolloin uskonnollisen kasvatuksen vaikutus huomattiin ja irtaantuminen yhteisöstä alkoi. Uskon vaikutus omaan mielenterveyteen ja hyvinvointiin koettiin pääosin negatiivisena. Suurimpina kuormittavina tekijöinä esiintyivät naisten asema yhteisössä ja tulevaisuus suurperheen äitinä, arvojen eroavaisuudet, ahdistuneisuus ja häpeä sekä kokemus oman identiteetin kadottamisesta ja ulkopuolisuuden tunteesta. Ahdistuneisuus aiheutui usein sukupuoliroolien odotuksista tai uskonnollisista peloista. Tutkimus osoitti, että usko vaikutti negatiivisesti yksilöiden mielenterveyteen ja johti uskonnollisesta yhteisöstä irtaantumiseen. Irtaantumisprosessi koettiin hyvin raskaana ja vaikeana aikana. Irtaantuminen yhteisöstä johti uuden minäkuvan muodostumiseen ja itsenäistymiseen sekä vähemmän ahdistavaan elämään.

Tutkimukseni kohteena on Mauno Koivunevan (1904 -1989) toiminta Utajärven virkaa hoitavana kirkkoherrana 1953?1971. Tutkimuksessa tarkastelen Utajärven seurakunnallista elämää ja toimintaa sodanjälkeisessä maaseutuseurakunnassa Pohjois-Pohjanmaalla. Kirkkohistorialliseen tutkimukseni on myös vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen ja suomalaisen yhteiskunnan kuvausta, jossa yhdistyvät Koivunevan roolit seurakunnan kirkkoherrana, metsä-, ja uitto- ja poromiesten sielunhoitajana ja vanhoillislestadiolaisena saarnamiehenä ja pakinoitsijana. Luonto, liikunta sekä herännäiskodin karjalainen ja suomalais-kansallinen mentaalinen perintö juurtui jo lapsena osaksi viipurilaispojan maailmankuvaa. Tutkimuskohdetta tarkastelen pääasiassa piispantarkastuspöytäkirjojen, Koivunevan Paimenpojan kierroksilta -pakinoiden ja hänestä tehtyjen haastattelujen sekä muun lähde- ja tutkimuskirjallisuuden avulla. Koivuneva aloitti Utajärven kirkkoherrana 1953. Valinta Utajärven kirkkoherraksi ei sujunut ongelmitta valituksien vuoksi. Kiintoisa yksityiskohta liittyy Koivunevan kirkkoherranvaaliin, jolloin kommunistit asettuivat joukolla Koivunevan taakse vastustaakseen sitä osa seurakunnasta, joka ei halunnut lestadiolaista Koivunevaa kirkkoherraksi. Koivunevan herännäistausta näkyi niin sanottuna uuskansankirkollisuutena ja arjen ja kokemuksellisen teologian korostumisena hänen kirkkoherran toiminnassaan. Uuskansankirkollisuus merkitsi Koivunevan kohdalla sitä, että hän pyrki tavoittamaan hengellisessä mielessä metsätyö-, uitto- ja poromiehet. Luultavasti monille heistä hengellinen anti olisi jäänyt hyvin ohueksi ilman Koivunevan työpanosta heidän parissaan. Herännäisyydelle tyypillinen arjen ja kokemuksellisuuden teologia ilmeni Koivunevan toiminnassa siten, että hän ei halunnut ikään kuin korottaa jalustalle omaa papin rooliaan, korostaen sen erityistä arvoa ja statusta. Hän halusi liikkua ihmisten parissa. On huomattava, että Koivuneva edusti sodankokeneiden sukupolvea. Elinkeinoelämässä koettiin suuri mullistus sotien jälkeen, kun Oulujoki-yhtiö rakensi pitäjään useita suuria voimalaitoksia. Vuosien 1954-1963 välillä jumalanpalveluksissa kävijöiden määrä kasvoi yli 50 %. Tähän oli useita syitä. Pyhäkoulutilastojen valossa pyhäkoulutoiminta lähti rajuun kasvuun Koivunevan tullessa Utajärven kirkkoherraksi. Koivuneva kiersi myös pitämässä kinkereitä, joihin osallistuttiin maaseutuseurakunnassa ahkerasti. Koivunevan identifioitui vanhoillislestadiolaisuuteen parannuksenteon jälkeisinä vuosikymmeninä hyvin vahvasti. Historiatieteen alaan kuuluva tutkimus on henkilöhistoriallinen, osaelämä- ja toimintaelämäkerrallinen. Tutkimuksessani käyn tiivistetysti läpi Koivunevan lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän varhaisvaiheet. Koivunevan kääntyminen herännäistaustaisesta ja allianssihenkisestä vanhoillislestadiolaiseksi 1945, oli niin merkittävä vaihe hänen elämässään, että sen perusteellinen tarkastelu oli tarpeen tutkimuksessani. Päivämiehessä julkaistuja nimeltään pääasiassa Paimenpojan kierroksilta -pakinoita hän kirjoitti 611 vuosina 1955-1971. Koivuneva jatkoi pakinoiden kirjoittamista vuosien ajan tämän jälkeenkin. Ne sisälsivät yhteensä 786 seurakuvausta. Seurojen lisäksi pakinat sisälsivät yhteiskunnan ja kirkon ilmiöiden kuvausta. Koivuneva vaikutti pappina, saarnamiehenä ja pakinoitsijana. Lisäksi hän oli 1959-1978 SRK:n toimitusneuvoston puheenjohtaja ja sen jäsen vielä vuoteen 1979 saakka. Hän oli mielipidevaikuttaja, joka otti rohkeasti kantaa niin kirkkopoliittisiin kuin teologisiinkin kysymyksiin. Pitkät pakinat sisälsivät monien, niin paikallisten kuin muidenkin ihmisten ja tapahtumien kerrontaa.Koivuneva pitäytyi vankkumattomasti niin sanotun maallikkosiiven kannalla 1960-luvun hajaannuksessa. Koivunevalla oli omaperäinen huumori, jota hän viljeli paljon. Koivuneva sai kritiikkiä siitä, että hän kirjoitti niin paljon urheilusta ja omista asioistaan. Laajasta ystäväverkostosta huolimatta Koivunevan kanssa oli hankala keskustella kahden kesken. Häntä kritisoitiin myös siitä, että hän oli niin paljon poissa omasta seurakunnastaan lukuisten seuramatkojensa vuoksi.

Suomalainen yhteiskunta eli voimakasta muutoksen aikaa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. 1900-luvun alun poliittis-maailmankatsomuksellinen murros ravisteli sekä yhteiskunnan rakenteita että aatteellista ilmapiiriä. Uudet liberaalit aatteet levisivät entistä tehokkaammin ja kristinuskon merkitys yhteiskuntaa muokkaavana auktoriteettina kyseenalaistettiin. 1930-luvulla huippunsa saavuttanut pula-aika muovasi kansalaisten arkea voimakkaalla otteella. Suomenkielisten sanoma- ja aikakauslehtien lisääntyminen oli erottamaton osa yhteiskunnan kehitystä. Ensimmäiset suomalaiset lastenlehdet julkaistiin 1850-luvulla, mutta varsinaiset lasten uskonnollisiin tarpeisiin keskittyneet lehdet syntyivät 1880-luvulla. Tutkimuksessa tarkastellaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen lastenlehden Lasten Siionin syntyä ja varhaista kehitystä vuosina 1930–1936. Tutkimus tarkastelee sitä, miksi vanhoillislestadiolainen liike ryhtyi julkaisemaan omaa lastenlehteä 1930-luvulla ja mitä liike sillä tavoitteli. Vaikuttiko lehden perustamispäätökseen herätysliikkeen sisäinen motivaatio, ulkoiset tekijät vai lisääntynyt kilpailu lastenlehtien saralla? Tutkimuksen pääasiallisena lähteenä ovat Lasten Siionin vuosikerrat ajalta 1931–1936. Lehden näytenumero ilmestyi lokakuussa vuonna 1930. Lehti on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) toimittama julkaisu. SRK on vanhoillislestadiolaisen liikkeen keskusjärjestö ja järjestöllä on merkittävä rooli herätysliikkeen hallinnollisten tehtävien ja opillisten käsitysten vaalimisessa. Yhtenä keskeisimpänä tekijänä Lasten Siionin syntyyn vaikutti vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäinen motivaatio. Lehden julkaisupäätös liittyi osaksi SRK:n kehitystä ja järjestön toiminnan organisoitumista, joka palveli liikkeen identiteetin rakennusprojektia. Lehden syntyyn ja kehitykseen vaikuttivat myös ulkoiset tekijät, sillä liike kehittyi jatkuvassa vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa. Muiden lastenlehtien tavoin Lasten Siionissa korostuu aikakaudelle tyypilliset kasvatukselliset ja moraaliset ihanteet. Lehdessä korostuu erityisesti huoli lasten uskonnollisen kasvatuksen heikentymisestä ja pelko perheiden sekä patriarkaalisen järjestelmän hajoamisesta. Lasten Siionin avulla SRK pyrki juurruttamaan keskeisimmät opinkappaleensa liikkeen jäseniin ja takaamaan liikkeen jatkuvuuden tulevaisuudessa. Opillisten käsitysten vaalimisen lisäksi Lasten Siionin tarkoituksena oli ulottaa sosiaalinen kontrolli liikkeen nuorimpiin jäseniin. Lehti joutui myös määrittelemään kantansa moniin ajankohtaisiin kysymyksiin muun muassa yhteiskunnassa pinnalla olleeseen koulutuskysymykseen ja 1930-luvulla kansalaisten arkeen voimakkaasti vaikuttaneeseen pula-aikaan.

”Ihmisen kohtalon iankaikkisuudessa ratkaisee se, mikä henki hänessä on”, kirjoitti vaikutusvaltainen ja myös pelätty maallikkosaarnaaja Heikki Saari Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) pää-ääneenkannattajassa, Päivämies-lehdessä, vuonna 21.2.1979. SRK-vanhoillinen herätysliike oli tuolloin syvässä kriisissä. Liikkeen sisäinen kuohunta hoitokokouksineen herätti huomiota myös ulkopuolisissa. Kriisissä näytteli keskeistä roolia henkiä ja henkivaltoja koskeva opetus, niin kutsuttu henkioppi. Myöhemmin SRK on sanoutunut irti henkiopista ja todennut sen harhaopiksi. On kuitenkin merkkejä, että se elää yhä liikkeen ruohonjuuritasolla. Tutkielmassani analysoin SRK-vanhoillisuuden henkiä koskevaa opetusta vuosina 1976-1979. Lähdeaineistonani ovat Päivämies-lehden kirjoitukset mainituilta vuosilta. Pyrin saamaan selville, mitä henkioppi pitää sisällään käsitteellisellä tasolla, millaisista opillisista ja historiallisista lähtökohdista se nousi ja miten se kytkeytyy SRK-vanhoillisen maallikkodogmatiikan kokonaisuuteen. Tämä auttaa ymmärtämään, miksi herätysliike ajautui 1970-luvulla niin syvään ja traumatisoivaan kriisiin. Päivämies-lehden kirjoitukset ovat tyyliltään käsitteellisesti epätarkkaa tunne- ja kokemuskieltä. Niiden analysoiminen vaatii poikkeuksellisen runsasta taustoitusta. Tästä syystä teen johdannon jälkeen katsauksen SRK-vanhoillisuuden tapahtumahistoriaan 1960- ja 1970-luvuilla. Se muodostaa kulttuurisen kontekstin, johon herätysliike reagoi henkiopin avulla. Tämän jälkeen selvitän SRKvanhoillisen maallikkodogmatiikan perusteita. Ne muodostavat henkiopin opillisen kontekstin. Sen jälkeen analysoin itse Päivämiehen henkiä ja henkivaltoja koskevaa opetusta. Lopuksi teen yhteenvedon ja johtopäätökset. Tutkimukseni osoittaa, että henkioppi kytkeytyy saumattomasti SRK-vanhoilliseen soteriologiaan, erityisesti seurakunta- ja vanhurskauttamisoppeihin. Liikkeen teologian ydin on ajatus uskovasta eräänlaisena persoonasakramenttina, joiden kautta Jumala tekee maailmassa vanhurskauttavaa työtään. Uskovat ihmiset, joissa Pyhä Henki asuu, ovat liikkeen opetuksessa myös seurakunnan, ”Jumalan valtakunnan”, tärkein konstitutiivinen elementti. SRK-vanhoillisen seurakunnan auktoriteetti pohjautuu katkeamattomaan ”uskovien jatkumoon” (successio fidelium), jonka kautta Pyhä Henki ja pelastava armo välittyvät Kristuksesta nykypäivään. SRK-vanhoillinen ”Jumalan valtakunta” rakentuu ensisijaisesti sisäisten, subjektiivisten tekijöiden eikä ulkoisten tekijöiden, kuten opin, armonvälineiden ja erityisen viran, varaan. Tätä taustaa vasten henkioppi on ymmärrettävä: ”saastaiset henget” uhkaavat katkaista läpi historian kulkevan uskovien jatkumon. Samalla ne vaarantavat myös ”Jumalan valtakunnan” ykseyden, koska oikea henki, Pyhä Henki, vetää uskovat yhteen ja synnyttää seurakuntaa koossa pitävän ”yksimielisyyden” ja ”yhteisen rakkauden”. Ylivoimaisesti tärkein ”väärän hengen” tuntomerkki Päivämiehen kirjoituksissa onkin yksilön tottelemattomuus ja kriittinen mieli ”Jumalan valtakuntaa” kohtaan. Henkiopin tiiviistä kytköksestä SRK-vanhoilliseen ekklesiologiaan kertoo myös se, että yksilö voi Päivämiehen mukaan vapautua ”väärästä hengestä” vain tekemällä asiasta julkiripin ”seurakunnan” eli paikallisen rauhanyhdistysyhteisön edessä. SRK-vanhoillisen eksklusivismin ohella henkioppi kantaa mukanaan useita pietistisherrnhutilaiselle teologialle rakkaita teemoja. Eräs selvästi näkyvä on pyrkimys ratkaista hengelliset asiat mieluummin subjektiivisen, Pyhän Hengen inspiroimaksi ymmärretyn intuition kuin vaaralliseksi ”järkeilyksi” mielletyn rationaalisen argumentaation keinoin. Syy sille, miksi henkioppi nousi esille erityisesti 1970-luvun loppupuolella, on suomalaisen yhteiskunnan 1960- ja 1970-lukujen kulttuurimurros, jonka säikäyttämänä herätysliike arvioi elävänsä pahaa ja vaarallista lopun aikaa.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa (SELK) on vuosien saatossa käyty lukuisia keskusteluja avioliittoteologiasta. Esimerkkejä tällaisesta keskusteluista ovat keskustelut avioerosta, perhesuunnittelusta sekä 2000-luvulla samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Keskusteluun ovat ottaneet osaa myös SELK:n herätysliikkeet. Yksi näistä on vanhoillislestadiolainen liike. Vanhoillislestadiolaisen liike on järjestäytynyt kansallisella tasolla Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) alle. Vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluu liikkeelle tyypillinen käsitys avioliitosta. Avioliittoteologialla on erityistä merkitystä vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, missä määrin vanhoillislestadiolaista avioliittokäsitystä voidaan pitää sakramentaalisena. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää systemaattisen analyysin keinoin tätä mahdollista sakramentaalisuutta vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen virallisessa opetuksessa avioliitosta. Tämän metodin avulla pyritään analysoimaan käsitteitä ja argumentteja sekä niiden välisiä suhteita. Lähteinä tässä työssä käytetään Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) vuosikirjoja sekä yhtä Elämänpolulla–sarjan kirjaa, joissa käsitellään parisuhdetta, avioliittoa sekä sakramentteja. Tutkimuksessa on syytä ottaa huomioon, että käytetyt lähteet eivät ole kaikki teologisia analyyseja, vaan niissä on myös teologisesti kouluttamattomien maallikoiden tekstejä. Tutkimuksessa on käytetty analyysin tueksi kirjallisuutta luterilaisesta sakramenttiteologiasta ja avioliittoteologiasta. Näiden pohjalta tarkastelen vanhoillislestadiolaista avioliittoteologiaa. Tutkimuksen rakenne on seuraava: Johdannon jälkeinen luku avaa yleisesti vanhoillislestadiolaista sakramenttiteologiaa sekä sakramentaalisuuden käsitettä luterilaisuudessa ja edelleen vanhoillislestadiolaisuudessa. Kolmannessa luvussa selvitetään vanhoillislestadiolaisen liikkeen näkemyksiä parisuhteesta ja avioliitosta. Neljännessä luvussa puolestaan selvitetään näkemyksiä avioliiton elinikäisyydestä sekä avioerosta. Tutkimuksessa kävi ilmi, että sakramentaalisuuden käsitteen soveltaminen vanhoillislestadiolaiseen avioliitto-opetukseen on haastavaa. Vanhoillislestadiolaisessa perinteessä ei yleisesti käytetä termiä sakramentaalisuus. Sakramentaalisuuden sijaan puhutaan Jumalan ja Kristuksen armosta ja anteeksiantamuksesta. Tämä määritelmä muistuttaa sisällöllisesti yleistä luterilaista tapaa kuvata sakramenttien merkitystä. Tämän perusteella vanhoillislestadiolaisessa teologiassa sakramentaalista on sakramenttien lisäksi sanan saarna ja syntien anteeksiantamus. Vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan anteeksiantamus saadaan tosiasiallisesti Jumalan seurakunnan kautta. Kristuksen armo vastaanotetaan yhteisöllisesti. Armon ja anteeksiantamuksen vastaanottamisella on ekklesiologinen ulottuvuus. Samoin sakramenttien sakramentaalisuudella on ekklesiologinen ulottuvuus. Sakramenttien tulkitaan vahvistavan ihmisen uskoa, anteeksiantamusta sekä yhteyttä Jumalaan ja Jumalan seurakuntaan. Myös avioliiton, ja parisuhteen, sakramentaalisuus voidaan ymmärtää ekklesiologisesta näkökulmasta. Aviopuolison olisi hyvä olla samalla tavalla uskova, jotta avioliitossa olisi mahdollisuus oikeaan anteeksiantamukseen ja hyvän omantunnon säilyttämiseen. Aviopuolisoiden välinen uskonyhteys nähdäänkin tämän vuoksi tärkeänä, sillä se mahdollistaa myös yhteyden Jumalan seurakuntaan. Mikäli puolisoa ei saada liikkeen sisältä, tulkitaan Jumalan tarkoittaneen ihmisen elämään naimattomana. Liikkeen opetuksen mukaan perhe perustetaan avioliiton kautta eli seksuaalisuus ja mahdollisten lasten saaminen kuuluu avioliittoon. Vanhoillislestadiolainen opetus ymmärtää lapset Jumalan lahjaksi. Tästä syystä myös lasten saaminen saa opetuksessa sakramentaalisen merkityksen. He ovat lähteiden perustella Jumalan lahjoja, ja heissä näkyy Jumalan läsnäolo sekä luomistyön ihme. Kaikki lapset tulee ottaa vastaan ja sen kautta tunnustaa myös omaa uskoaan. Lasten lukumäärä ei kuitenkaan tee avioliitosta pyhempää, sillä avioliiton tulkitaan olevan itsessään pyhä ja sakramentaalinen. Lähteiden mukaan vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa avioliitto rajataan heteroseksuaalisiin suhteisiin. Aviosuhdetta on tärkeää hoitaa keskustelemalla, Jumalan sanan kuulossa käymällä sekä mahdollisesti hyödyntämällä ammattiapua. Aviosuhteen hoito nähdään tärkeänä, koska avioliiton ajatellaan olevan elinikäinen. Naimaton ihminen voi myös olla osallinen sakramentaalisuudesta, sillä sakramentaalisuus on etenkin yhteyttä Jumalan seurakuntaan ja sieltä saarnattavaan syntien anteeksiantamukseen. Tästä syystä naimattoman osa on yhtä hyvä kuin naimisissa olevan, sillä uskon yhteys on avioliittoa tärkeämpi asia. Vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa avioliitto yhdistetään osaksi Jumalan seurakuntaa ja sen kautta saatavaa synninpäästöä. Sakramentaalisuuden ajatus saa merkityksensä tätä kautta. Sakramentaalisuus ei tämän perusteella ole täydellistä muutoin kuin Jumalan seurakunnan ja sieltä kuultavan syntien anteeksiantamuksen kautta.

Tarkastelen tutkimuksessani vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen kuuluvien aikuisten ja heidän uskonyhteisönsä välistä moraalisuhdetta, eli yhteyttä, jonka avulla yhteisö välittää jäsenilleen moraalisia käsityksiä ja –sisältöjä. Kysyn: Miten ja millaisena yksilön ja yhteisön välinen moraalisuhde rakentuu? Millaisista eettisistä kysymyksistä jäsenet keskustelevat yhteisössään ja miten se tapahtuu? Mitä moraalisuhteen toteutumistavoista seuraa yksilölle ja yhteisölle? Aineistonani ovat liikkeen jäsenten tai siitä hiljattain etääntyneiden kirjoitukset. Uskonnollisella yhteisöllä on keskeinen asema moraalisten arvostusten lähteenä. Tavat, joilla eettis-moraalisia sisältöjä määritellään ja jolla usko ja elämä kytketään toisiinsa, voivat kuitenkin vaihdella. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on yhteiskunnallisesti kulttuurisesti merkittävä kokonsa, sosiaalisten vaikutustensa sekä erityispiirteidensä vuoksi. Kuva liikkeen jäsenistön elämästä on jäänyt melko epätarkaksi. 2010–luvun alkupuolella liikkeeseen kohdistui kuitenkin runsasta huomiota tutkijoiden ja medioiden toimesta. Syntynyttä tilannetta voi kuvata yhteisökriisin käsitteellä. Tutkimukseni osoittaa, että moraalisuhteen keskeisiä elementtejä ovat kuulaisuus yhteisölle sekä yhteisön moraaliseen, hengelliseen ja sosiaaliseen ensisijaisuuteen perustuva maailmankuva. Aineistossa yksittäisten yhteisölähtöisten moraaliohjeiden sijaan pohdinnat keskittyivät yhteisösuhteen oikeutuksen pohtimiseen sekä oman toimijuuden, eettisen hahmotuksen sekä vastuun asemaan uskonelämässä. Yhteisöllinen kriisi koettelee moraalisuhteen kollektiivisuutta ja kutsuu jäsenestä esiin uudenlaista moraalista toimijuutta. Jäsenet yhdistelevät entistä omaehtoisemmin tietoa, kokemuksia ja erilaisia moraalivirikkeitä. He voivat päätyä valitsemaan myös varovaisen toimijuuden, jotta voisivat turvata sosiaalisen yhteisöaseman, koska poikkeavasti toimivia marginalisoidaan yhteisössä ”laitelle”. Mikäli eettinen toimijuus tai keskustelut haastavat kollektiivisia käsityksiä, yksilön ja yhteisön aiempaa moraalisuhdetta on vaikea palauttaa entiselleen. Vanhoillislestadiolainen herätysliike ei yhteisönä näytä tunnistavan jäsenistössä olevaa eettistä potentiaalia. Moraalisen pääoman käyttömahdollisuudet ovat pysyneet yhteisössä epäselvinä ja rajattuina. Käyttämättömänä tai vajavaisesti hyödynnettynä yksilöiden moraalinen pääoma ei pääse kasvamaan eikä kehittymään. Tämä köyhdyttää myös yhteisöä. Muuttumattomuuden yhteisökorostus tuottaa tarpeen pitää yllä kuvaa siitä, että samat moraalisisällöt pysyvät voimassa aina. Kriisit ovat viestejä yhteisöön pesiytyneistä patologista piirteistä. Vaikka muutos näyttäytyy yhteisölle uhkana, se voi olla tarpeellinen. Muutoksen tarve tulee kuitenkin voida kohdentaa selkeästi. Tutkimuksessani esitän kolme moraalisuhteen ja kohdentamisen kannalta tärkeää kysymystä. Miten yhteisö tunnistaa ja käsittelee moraaliset jätteensä, eli käsitykset ja käytännöt, jotka eivät ole enää voimassa? Miten se luo jäsenille mahdollisuuksia rakentaa ja käyttää moraalista pääomaa? Miten se osoittaa sitä itse, eli käsittelee omalle vastuualueelleen liittyviä lähihistorian kysymyksiä, joita on tuotu esiin?

Tutkimuksessa tarkastellaan tieteellisten asiantuntijoiden rooleja Kalevassa lestadiolaisuutta ja sen osaryhmiä koskevissa kirjoituksissa ajanjaksolla 2010–2015. Tieteellisten asiantuntijoiden roolit on jaoteltu nelitahoisesti tieteellisen asiantuntijan, kokemusasiantuntijan, aikalaiskeskustelijan sekä mielipidevaikuttajan rooleihin. Tutkimus on toteutettu kirkkohistoriallisesta näkökulmasta osana herätysliike- ja lehdistötutkimusta yhdistäen kirkkohistorialliseen lähestymistapaan lehdistöhistoriallisen tutkimuksen kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen metodi. Tutkimusajanjakso sijoittuu myöhäismoderniin aikaan, jossa media, uskonnot ja yhteiskunta elivät suurten muutosten keskellä. Lestadiolaisuus, erityisesti sen vanhoillislestadiolainen osaryhmä, oli ajanjaksolla suuren mediahuomion kohteena sen piirissä aiemmin tapahtuneiden lasten hyväksikäyttöjen ja hoitokokousten tultua julkisuuteen vuonna 2010. Tutkimuskirjallisuutena on käytetty kirkkohistorian, yhteiskuntatieteiden ja mediatutkimuksen alan teoksia yhdistellen niihin lestadiolaisuuteen liittyvien artikkeleiden sisältöä. Tietoja on täydennetty haastatteluilla. Tutkimusaineisto koostuu kirjoituksista, joissa Kaleva on käyttänyt haastateltavana tieteellistä asiantuntijaa tai joissa asiantuntija on ollut tekstin kirjoittajana lestadiolaisuutta koskevissa kysymyksissä. Tutkimusajanjaksolla aikakauden tendenssinä on ollut naistutkijoiden suuri rooli yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Yliopiston tieteenaloista yhteiskunnallisten alojen tieteelliset asiantuntijat, politiikan tutkijat ja sosiaalitieteilijät, ovat olleet lehdessä eniten esillä. Lisäksi tieteellisinä asiantuntijoina ovat olleet lehdessä paljolti ne tutkijat, jotka ovat julkaisseet aiheeseen liittyneitä tutkimuksia ajanjaksolla tai joiden herätysliiketausta on ollut vanhoillislestadiolaisuudessa. Lehtikirjoituksiin haastatelluista asiantuntijoista valtaosa (2/3) on ollut naisia. Naisten rooli on korostunut tutkimusajanjaksolla aktiivisina edelläkävijöinä ja muutoksen edistäjinä samalla kun monet mieshenkilöt ovat esiintyneet puolustamassa liikkeen perinnettä ja oppia. Naiset ovat nostaneet keskusteluun vaikeita asioita ja olleet aktiivinen toimija muutoksen puolesta puhujina. Miehet sen sijaan ovat olleet enemmistönä asiantuntijakirjoituksissa ja mielipidekirjoituksissa. Kokemusasiantuntijuus näyttää saaneen tutkimusajanjaksolla painoarvoa Kalevassa. Lisäksi mielipidevaikuttajan ja aikalaiskeskustelijan roolit ovat tutkimusaineistossa vahvasti esillä. Kaiken kaikkiaan tietynlainen ”yhdistelmäasiantuntijuus”, jossa ollaan samaan aikaan tieteellisen asiantuntijan, kokemusasiantuntijan, mielipidevaikuttajan ja aikalaiskeskustelijan rooleissa, joko osassa tai kaikissa samaan aikaan, vaikuttaa yleistyneen. Eniten lehdessä tutkimusajanjaksolla käytettyjen asiantuntijoiden esillä olossa korostuvat kokemusasiantuntijan, mielipidevaikuttajan ja aikalaiskeskustelijan roolien yhdistyminen tieteellisen asiantuntijan rooliin. Teemoina Kalevassa on ajanjaksolla kirjoitettu eniten vanhoillislestadiolaisuuteen liittyen lasten hyväksikäytöistä, hoitokokouksista, puhujakielloista, naispappeuskysymyksestä, ehkäisykiellosta, SRK:n roolista, liikkeen opin muuttumattomuudesta sekä liikkeeseen kohdistuneista muutospaineista. Tutkimuksen haasteina ovat olleet sen ajallinen läheisyys, aihepiirin laajuus sekä kokemusasiantuntijuuden tuoreus ilmiönä.