Browsing by Subject "1800-luku"

Tämä tutkimus selvittää, miten yliopisto-opiskelu vaikutti nuorten miesten aikuistumisprosessiin Yhdysvaltain Etelässä vuosina 1820-1860. Lähdeaineistona toimivat kaksi lähdekokoelmaa, jotka sisältävät Pohjois-Carolinan yliopiston opiskelijoiden kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, akateemisia tekstejä, heidän vanhempiensa kirjeitä, yliopiston henkilökunnan tekstejä sekä dokumentteja yliopiston toimintaan littyen tutkimusperiodin ajalta. Käyttämäni tutkimuskirjallisuus koostuu Yhdysvaltain intellektuellien historiaa, korkeakouluhistoriaa, klassismia, Etelän kulttuurihistoriaa ja Etelän opiskelijoiden historiaa tutkivista teoksista. Yhdysvaltain eteläiset osavaltiot (Etelä), joissa orjuus oli laillista, muodostivat tutkimusperiodin aikana pohjoisiin osavaltiohin (Pohjoinen) verrattaessa kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti omaleimaisen alueen. Etelän yläluokan arvomaailman pohjana toimivat miesten välinen kunniakoodi ja klassinen tasavaltalaisuus. Yläluokka halusi muodostaa työnteosta ja henkilökohtaisista intresseistä vapaan yhteiskunnallisen johtajaluokan, jonka jäsenet olivat sidottuina toisiinsa kunniakoodin kautta. Kunniakoodissa korostuivat itsenäisyys, kyky hallita, klassinen sivistys, sosiaalisuus, luotettavuus ja kyky suojella lähipiiriä. Vuosina 1820-1860 Yhdysvaltain korkeakoulujärjestelmä oli muutospaineiden alla. Erityisesti Pohjoisen demokraatit halusivat yliopistojen keskittyvän utlititarismin hengessä luonnontieteisiin ja kouluttavan enemmän ihmisiä eri tuloluokista. Etelässä klassikkoteosten lukemiseen perustuva opetussuunnitelma oli yläluokan ja intellektuellien piirissä arvostettu, koska sen katsottiin parhaiten valmistavan klassista tasavaltaa yhteiskunnan johtotehtäviin. Etelän yliopistojen opetussuunnitelma ei muuttunut radikaalisti. Aikuistumisprosessilla takoitetaan sitä kehitystä, jonka aikana lapsista kasvaa yhteiskunnan silmissä aikuisia. Opiskeluaikanaan nuoret miehet sisäistivät yhteiskuntansa arvomaailman perustan ja loivat uusia sosiaalisia suhteita kanssaopiskelijoihinsa. Opiskelijat jakoivat henkilökunnan kanssa tavoitteen klassisesta sivistyksestä, mutta kyseenalaistivat toistuvasti henkilökunnan auktoriteetin. Konfliktin taustalla oli kunniakoodi, joka perustui vertaisarviointiin. Nuoret miehet hakivat jatkuvasti paikkaansa sisäisessä hierarkiassaan ja kokivat ulkopuoliset auktoriteetit uhakana. Yliopiston henkilökunnan auktoriteetti nähtiin usein perusteettomana. Nuoret miehet omaksuivat arvostetun klassisen sivistyksen ja tutustuivat oman luokkansa jäseniin, joiden kanssa heidän olisi tulevaisuudessa määrä osallistua yhteiskunnan hallitsemiseen. He oppivat akateemisten taitojen lisäksi sosiaalisia taitoja, joita olisi ollut vaikea muuten hankkia harvaan asutussa ja sosiaaliselta liikkuvuudeltaan staattisessa Etelässä. Yliopisto-opiskelun myötä opiskelijat arvottivat sivistyksen korkealle kunniallisen miehen ominaisuuksissa, minkä ansiosta myös keskiluokkaisilla alumneilla oli tulevaisuudessa paremmat mahdollisuudet kuulua yläluokan miesten vertaisverkostoon.

Helsingin suomalaisen tyttökoulun yhteyteen perustettiin v. 1881 jatko-opisto, jonka tarkoituksena oli antaa korkeampaa yleistä sivistystä ja valmistaa opettajia uusiin suomenkielisiiin tyttökouluihin. Tutkimukseni käsittelee jatko-opistoa 1880-1890-luvuilla käyneiden nuorten naisten elämää modernin murroksen näkökulmasta. Tarkastelen työssäni, miten yksilöitymiskehitys ilmeni aineistoni “jatkolaisten” elämässä ja ajatusmaailmassa ja millaisia aineksia identiteettinsä rakentamiseen he saivat jatko-opiston piiristä. Tutkin heidän suhdettaan kaikkiin tutkimuskysymyksen kannalta merkittäviin tahoihin ja teemoihin: kotiin ja äitiin, jatko-opistoon ja ajan suuriin kysymyksiin naisasiaan, realistiseen kirjallisuuteen ja kansansivistykseen, opettajiin ja läheisiin esikuviin, ystäviin sekä avioitumiseen ja opettajuuteen. Työn käsitteellisenä viitekehyksenä ovat modernia yksilöä kuvaavat määritelmät, joiden ydinajatuksina ovat itsen etsintä, ahdistus sekä haluttomuus mukautua ulkoapäin asetettuihin vaatimuksiin ja raameihin. Modernin ihmisen persoona määräytyy moninaisten ja toisiaan leikkaavien elämänpiirien leikkauskohdassa. Kirjeet ja päiväkirjat ovat itsereflektion olennaisia toteuttamiskanavia. Työni keskeisen lähdeaineiston muodostaa runsas kirjemateriaali, joka on koottu 18 eri kokoelmasta ja koostuu lukuisten jatkolaisten kirjeenvaihdosta vanhempien, ystävien ja opettajien kanssa. Muutamilta jatkolaisilta löytyneillä päiväkirjamerkinnöillä on myös tärkeä rooli. Kirjeiden tulkinnassa pohjaan hermeneuttiseen aikakauden ominaispiirteitä ymmärtävään lukemiseen, jossa etsitään menneisyyden ihmisten tapaa olla olemassa oman aikansa maailmassa. Käytän paljon suoria lainauksia: ne paitsi elävöittävät tekstiä, ovat myös osa metodia, sillä paikoin hyvinkin syvällisine itsereflektioineen, tiettyine sanoineen ja vivahteineen ne kertovat suoraan tutkittavien mielenliikkeistä. Tutkimuksessani on myös narratiivinen lähestymistapa: työ etenee ajallisesti ja kertomuksellisesti, ja sen sisällä on yksittäisten jatkolaisten elämästä nousevia juonellisia osioita. Yksilöitymiskehitys näyttäytyy aineistoni jatkolaisten elämässä ja ajattelussa hyvin eriasteisia muotoja käsittävänä ilmiönä. Esimerkiksi suhteessa kotiin vanhan yhteisöllisen mentaliteetin vaikutus on selvästi nähtävissä, mutta toisaalta myös kokemus erillisyydestä, ja joidenkin kohdalla jopa irtiotto äidin määräysvallasta, vahva yksilön ratkaisu. Suhteessa opettajiin on havaittavissa niin lämmintä yhteenkuuluvuutta kuin sitovaa riippuvuuttakin. Naisopettajat olivat jatkolaisille tärkeitä roolimalleja ja toimivat esimerkkeinä itsenäisen naisen elämästä ja valinnoista. Ystävyyssuhteissa korostuu tarve kannattelevaan yhteyteen ja täydellisen yksimielisyyden vaade, jonka kriisiyttävän vaikutuksen johdosta muutamien tutkittujen oma erillinen persoona vahvistui. Avioitumis- ja naimattomuuskysymyksessä esiin nousee haluttomuus asettua alistuvan vaimon rooliin; tietoisuus omista kyvyistä ja pärjäämisestä kertoo itsenäisen naisen identiteetistä ja sisäistetystä uskosta naisen todelliseen mahdollisuuteen valita. Suhteessa opettajuuteen liittyneisiin luonnetta ja persoonaa koskeviin vaatimuksiin on nähtävissä sekä yrityksiä mukautua ylhäältäpäin annettuun normistoon että kivuttomasti tai kriisin kautta toteutettuja elämänsuunnan muutoksia. Opettajan työssä viihtyneet liittivät ilon omista kyvyistään mieluiten itseä suuremman sivistystehtävän osaksi. - Jatko-opiston hengessä ja käytännöissä korostuneet vapaus ja avaramielisyys sekä itsenäinen työskentely ja vastuunotto olivat hedelmällinen maaperä oman ajattelun kehittymiselle, ja sen piirissä käydyt keskustelut ajan suurista teemoista avarsivat maailmankuvaa ja toimivat identiteetin rakennusaineina. Jatkon suuri merkitys innostavana ja kannustavana yhteisönä korostui sieltä erkauduttaessa. Eriytymistä ei ole ilman yhteyttä, ja jatkolaisten elämässä yksilöityminen ja yhteenkuuluminen kietoutuivatkin monin tavoin yhteen.

Tutkielma käsittelee Japanissa 1800-luvulla tapahtunutta laajamittaista länsimaisen oikeuden omaksumista. Japanin rajojen avautumisesta alkunsa saanut valtion tie kohti modernia suurvaltaa edellytti maan lainsäädännön perusteellista uudistamista. Japanin hallitus halusi luoda maalle kattavan ja kehittyneen oikeusjärjestyksen, jonka esikuvana päätettiin käyttää länsimaisia oikeusjärjestyksiä. Tutkielmassa tarkastellaan oikeusvertailevalla otteella tätä parikymmentä vuotta kestänyttä lainsäätämisprosessia, jonka lopputuloksena Japanin oikeusjärjestelmän voidaan lähes kokonaisuudessaan katsoa edustavan romaanis-germaanista eli mannereurooppalaista oikeusjärjestelmää. Tutkielmassa esitellään Alan Watsonin teoria oikeudellisista siirrännäisistä, ja peilataan sitä Japanin lainsäädännön länsimaistamiseen. Reseptiota eritellään sekä ulkoisesta että sisäisestä näkökulmasta, joista ensimmäinen viittaa reseption syihin ja toteuttamistapoihin, ja jälkimmäinen japanilaisten suhtautumiseen uuteen länsimaistyyliseen oikeusjärjestelmäänsä. Ymmärrettävästi näin merkittävä lainsäädännön uudistaminen vaati sopeutumista, sillä Japanin oikeusjärjestys oli koostunut lähinnä tapaoikeudesta ja uskonnollisista moraaliohjeista ennen kirjoitetun eurooppalaisen lainsäädännön omaksumista. Tutkielmassa käydään läpi varsin yksityiskohtaisesti itse lainsäätämisprosessin vaiheita ja esitellään Japanin valtiomiesten punnintaa eri länsimaisten oikeusjärjestysten välillä, kun he tekivät valintaa Japaniin parhaiten soveltuvasta lainsäädännön ja hallintomuodon mallista. Erityistä huomiota annetaan siviililaille ja perustuslaille, sillä ne olivat itsestään selvästi reseption merkittävimmät lainsäädäntöratkaisut. Tutkielmassa tarkastellaan näiden kahden lain erityispiirteitä ja vertaillaan niitä länsimaisiin, etupäässä ranskalaisiin ja saksalaisiin, esikuviinsa. Olennainen osa tutkielmaa on pohdinta reseption onnistumisesta. Lopputuloksena voidaan todeta, että Japanin oikeusjärjestyksen länsimaalaistaminen kiistatta onnistui, mistä on todisteena muun muassa siviililain pysyminen voimassa lähes muuttumattomana tähän päivään asti.

Tarkastelen tutkielmassani viktoriaanisella ajalla Britanniassa käytyä keskustelua lasten seksuaalisesta pahoinpitelystä ja tutkin lapsen asemaa seksuaalisen väkivallan uhrina. 1800-luvulla suhtautuminen lapsiin sekä ikäryhmänä että laajemmin erityisenä yhteisön osana koki moninaisia muutoksia. Sosiaalisiin uudistuksiin keskittyneet liikkeet alkoivat kiinnittää huomiota lasten asemaan 1800-luvun yhteiskunnassa. Lasten seksuaalinen pahoinpitely nousi esiin huolena, joka koetteli sekä lapsen kehoa että aivan erityisesti moraalia. Aiheessa yhdistyivät kysymykset moraalittomasta seksuaalisuudesta, lasten turmel-tumisesta ja kärsimyksestä sekä yhteiskuntaluokkien välisistä jännitteistä. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Miten keskustelut lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta pahoinpitelystä nousivat esille juuri viktoriaanisella ajalla? Mitä tämä kertoo ajan lapsuuskuvan muutoksesta? Seksuaalisen pahoinpitelyn uhreina olevien lasten asema yhteiskunnassa oli monella tapaa ongelmallinen. Tutkin myös, kuka nähtiin ”oikeana” seksuaalisen pahoinpitelyn uhrina 1800-luvulla ja ketkä määritelmän ulko-puolelle jäivät. Mitkä yhteiskunnan rakenteet ja arvot vaikuttivat seksuaalisen pahoinpitelyn uhrin ”paikkaan” keskustelussa ja siihen, miten yhteisö suhtautui pahoinpitelyn uhreihin? Käsittelen tutkimuksessani sekä tyttöjä että poikia ja pyrin nostamaan tutkimuksessa esille myös sukupuoleen liittyviä erityispiirteitä. Tutkimukseni painottuu ajallisesti noin 1860–1890 lukujen välille, jolloin lasten seksuaalista pahoinpitelyä ja lastensuojelulainsäädännön kehitystä koskevat keskustelut olivat aktiivisimmillaan. Tutkimuksessani käytän monipuolisesti aikalaislähteitä. Aikalaislähteitäni ovat esimerkiksi lasten seksuaaliseen pahoinpitelyyn liittyvä lainsäädäntö, lakeihin liittyvä julkinen keskustelu parlamentin ylä- ja alahuoneissa sekä Old Bailey’n julkaistut tiedonannot. Lisäksi aineistonani on lehdistössä käytyä aikalaiskeskusteltua. Käytän lähteenäni myös The Waifs and Strays' Society -järjestön julkaisemia esimerkkitapauksia. Järjestön huostaan tuli lapsia erityisesti eri raastuvanoikeuksien lähettäminä. Lisäksi käytän lähteinäni erilaisten lastensuojelujärjestöjen ja valtiollisten komiteoiden raportteja (esim. The Exposure and suppression of the traffic in English girls for purposes of continental prostitution, 1881 ja Report for Inquiring Into the Housing of the Working Classes 1885), lääketieteellisiä julkaisuja (Medical jurisprudence) sekä aikalaistoimijoiden, kuten Josephine Butlerin, Ellice Hopkinsin, W.T. Steadin ja Charles Boothin kirjoituksia. 1800-luvulla tapahtunut lapsuuskuvan muutos muokkasi keskustelua lasten seksuaalisesta pahoinpitelystä. 1800-luvun aktivismin seurauksena lastensuojelulainsäädäntö tiukentui, seksin suojaikäraja nousi ja lastensuojelu ammattimaistui. Yhteiskunnallinen keskustelu nojasi hyvin vahvasti keskiluokkaiseen ikäsidonnaisen lapsuuden ajatukseen, joka tuki lasten laajempaa suojelua, mutta sulki suppeudessaan ulos monia lapsia. Tutkimuksen perusteella esiin nousee kolme selkeää kategoriaa, jotka vaikuttivat siihen, miten seksuaalista väkivaltaa kokeneeseen lapseen suhtauduttiin: lapsen ikä, sukupuoli ja sekä lapsen että väkivallantekijän luokka ja sosiaalinen asema yhteisössä. Huonoon asemaan joutuivat seksuaalisen pahoinpitelyn uhrit, jotka eivät käytökseltään sopineet stereotypiaan ”viattomasta” lapsesta, alimpaan työväenluokkaan kuuluvat lapset, yli 12-vuotiaat lapset ja prostituoidut. Myös pojat jäivät keskustelussa marginaaliseen asemaan.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen perheiden välisten kummisuhteiden rakentamista eteläkarjalaisessa Enson tehdasyhdyskunnassa vuosina 1888–1911. Tutkimani tehdasyhdyskunta kehittyi vuonna 1889 valmistuneen Enson puuhiomon ympärille ja tutkielmani käsittää yhdyskunnan ensimmäiset vuosikymmenet ennen puuhiomon myymistä vuonna 1911. Tutkielmassani selvitän, mitkä perheet olivat tarkastelemani ajanjakson kuluessa suosittuja kummeja Ensossa sekä tarkastelen perheiden luokkataustan ja vastavuoroisuuden vaikutusta kummien valintaan. Kummisuhteiden tarkastelussa kirkolliset väestörekisteriaineistot ja erityisesti syntyneiden ja kastettujen luettelot ovat olennaisia. Itse hyödynnän Karjala-tietokantaan koottuja luovutetun Karjalan seurakuntien syntyneiden ja kastettujen luetteloiden tietoja. Keräämääni ja käsittelemääni dataa analysoin hyödyntäen historiallista verkostoanalyysia, joka on menneisyyden toimijoiden ja näiden toimijoiden välisten yhteyksien analyysiin keskittyvä tutkimusparadigma. Havaitsen tutkielmassani, että mallintamani Enson kummisuhdeverkoston perheistä keskeisiä ovat erityisesti eräät työväestöä ja vähemmissä määrin työnjohtajatasoa edustaneet perheet, joista suuri osa muutti Ensoon 1880- ja 1890-lukujen taitteessa Sippolasta. Kummeina suosituimmista perheistä moni sai vähintään kohtalaisen suuren määrän omia lapsia, minkä lisäksi enemmistö näistä perheistä oli mukana 1800- ja 1900-lukujen taitteessa käynnistyneessä Enson yhdistystoiminnassa. Osoitan tutkielmassani, että ensolaiset perheet yhteiskunnallisesta asemastaan riippumatta tapasivat valita lastensa kummeiksi korostuneesti oman luokkansa edustajia, mikä osaltaan kuvastaa yhdyskunnan hierarkkisuutta. Enson paikalliseliittiin kuuluneilla perheillä oli niukasti kummisuhteita muihin ensolaisiin, ja nämä perheet muodostivat kummisuhteita enemmänkin tehdasyhdyskunnan ulkopuolelle. Havaitsen myös, että kummisuhteilla oli Ensossa taipumusta muodostua vastavuoroisiksi eli vanhemmat tapasivat valita lapsilleen kummeja sellaisista perheistä, joiden lasten kummeina he itse olivat. Vastavuoroisia suhteita rakensivat erityisesti kummisuhdeverkostossa keskeiset perheet, jotka muodostavat mallintamani verkoston ytimen. Vastavuoroisia kummisuhteita solmittaessa omaa luokkaa edustavat perheet korostuivat kummivalinnoissa, mutta eivät enempää kuin muitakin kummisuhteita muodostettaessa.

Tarkastelen tutkimuksessani kolmen uskonnon; juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jakamaa Jerusalemin kaupunkia 1800-luvun alkupuoliskon matkakertomuksissa. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Miten paikan merkitys rakentuu eri uskontojen matkailijoiden matkakertomuksissa ja miten matkailijat rakentavat kunkin uskonnon identiteettiä kaupungissa. Käytän lähteenäni kuutta eurooppalaista matkakertomusta, joista kaksi on juutalaisten, kolme kristittyjen kertomuksia sekä yksi muslimin kertomus. Tutkimukseni teoreettinen lähtökohta yhdistyy kulttuurihistorian, uskontotieteen ja kulttuurimaantieteen kontekstiin, mutta tulkitsen paikan merkitystä ja sen identiteettiä lähinnä kulttuurimaantieteen valossa. Tutkimukseni osoittaa, että Jerusalemin merkitys juutalaisille rakentuu matkakirjoittajilla juutalaisten menneisyydestä ja historiasta kaupungissa. Se merkitsi juutalaisille kokonaisuutena heidän esi-isiensä ja kuninkaidensa muinaisen suuruuden kaivattua paikkaa. Juutalaiset kävivät kaupungissa muistelemassa menneisyytensä paikkoja: tuhoutuneiden temppeleidensä paikkaa sen jäljelle jääneellä läntisellä tukimuurilla tai esi-isiensä hautapaikoilla. Matkakertomuksissa kaupungin juutalaisuuden identiteetti rakentuu menneen loiston muistamisesta kontrastina juutalaisten tuon hetkiseen köyhyyteen ja ahdinkoon kaupungissa. Kristityille kaupungin merkitys rakentuu kristinuskon keskeisten tapahtumien paikkojen näyttämöllä, jolla olivat tapahtuneet käänteentekevät hetket: Kristuksen elämä maan päällä, kuolema sekä ylösnousemus. Merkityksellisin paikka sijoittuu kristinuskon keskukseen, eri uskontokuntien jakamaan Pyhän haudan kirkkoon, jossa kristityt matkailijat antoivat paikalle merkityksiä kertomalla kokemuksistaan. Kristinuskon identiteetti rakentuu kuitenkin matkakertomuksissa eri kirkkokuntien riitaisuudesta ja kilpailusta pyhillä paikoilla. Muslimeille Jerusalemin merkitys rakentuu vallasta kaupungissa sekä kaupungin, sen pyhien paikkojen ja ihmisten hallinnasta turkkilaisten osmanien tai egyptiläisten arabien ollessa virallisesti hallitsijoina. Paikkojen merkitys syntyy myös pyhiinvaelluksen paikoissa Temppelivuoren kahdessa temppelissä: Kalliomoskeijassa ja al-Aksa-moskeijassa, jonne Profeetta Muhammed oli tehnyt yöllisen taivasmatkan. Matkalaisten kertomuksissa kaupungin muslimi-identiteetti rakentuu pääosin koko kaupungin ja sen pyhien paikkojen hallinnasta. Sen lisäksi, että Jerusalem oli tuona aikana kolmen uskonnon jakama kaupunki tilallisesti ja maantieteellisesti, oli se myös eri matkailijoiden ja paikallisten asukkaiden jakama kohtaamispaikka. Jerusalemin merkitys matkakertomuksissa syntyy kaupungin, sen pyhien paikkojen ja ihmisten niin matkailijoiden kuin sen asukkaiden kohtaamisessa sekä menneen ja nykyisen kohtaamisen kontekstissa.

Fin de siècle -ajalla taiteen kuolemakuviin valittiin tyypillisesti nuori, kaunis, valkoinen, alaston nainen, joka kuvattiin viattomana uhrina. Toinen yleinen tapa oli esittää nainen kuoleman personifikaationa, vaarallisena ja syntisenä femme fatale -viettelijänä. Keskityn tutkielmassani neljään teokseen: Félicien Ropsin Ihmisparodia-akvarelliin (1887–1891), Edvard Munchin Marat’n kuolema I -öljyvärimaalaukseen (1907), Oscar Parviaisen Loppu-öljyvärimaalaukseen (1910) ja Sarah Bernhardtin noin vuonna 1873 tapahtuneeseen hauta-arkussa makaamiseen, josta on olemassa valokuvia. Tutkin teosta performatiivisena kehollisena esityksenä ja kutsun sitä nimellä Arkku. Käytän hyväkseni taidehistorian kuva-analyysiä, etenkin lähilukemista ja vastakarvaan lukemista, ja sukupuolentutkimuksen metodologiaa. Tutkielmassani Arkku-teos haastaa perinteisiä kuvakonventioita ja mahdollistaa vastakarvaan luvun. Kuvakulttuurilla on valta vaikuttaa siihen, miten kuolema koetaan. Kuvalliset representaatiot kietoutuvat myös naissukupuoleen liitettyihin asenteisiin. Miehen katse (male gaze) dominoi fin de siècle -ajan kuvakulttuuria. Kuolemakuvissa nainen usein kutistettiin vartaloksi, hallittavaksi lihaksi, katseen kohteeksi ja miellyttämisen välineeksi. Fokus oli usein naisen alastomassa ruumiissa ja siitä fantasioinnissa. Tutkielmani tarkoitus on purkaa näitä naisiin ja kuolemaan yhdistettyjä sukupuolioletuksia ja kuvallista kuolemakulttuuria. Haluan nostaa esiin modernin naisen katseen ajan dominoivan katseen rinnalle ja luoda vastanarratiivia. Tavoitteenani on perehtyä siihen, miten misogyyninen, naista esineellistävä ja eroottinen naiskuva 1800- ja 1900-luvun taitteen kuolemakuvissa voitiin haastaa. Femme fatale -tyyppinen kuolemahahmo voidaan nähdä ajan siveellisen ja passiivisen naiskuvan vastakohtana: edistyksellisenä, seksuaalisena ja kapinallisena moraalisäätöjä vastustavana aktiivisena toimijana. Kuitenkin Sarah Bernhardt naistaiteilijana tarjosi omalla teoksellaan monisäikeisemmän ja väkevämmän vastineen. 1800-luvun lopun kuolemakuvarepresentaatioiden vaikutus ulottuu nykypäivään. Seksualisoiva, väkivaltainen katse ei ole kadonnut. Samoin yhä edelleen huomio on taattu mediassa, kun kuolema korjaa nuoren, viattoman ja kauniin naisen.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen yhdysvaltalaisten upseerien ja brittiläisten virkamiesten vaimojen teoksia, joissa naiset kuvaavat elämäänsä 1800-luvun lopulla Yhdysvaltojen lännessä ja Iso-Britannian Intiassa. Tutkin tekstejä postkolonialistisesta näkökulmasta ja tarkastelen, millaisia kolonialistisia diskursseja kirjoittajat teksteissään toistavat ja tuottavat. Kysyn, miten kirjoittajat kuvaavat vieraan kulttuurin ympäristöä ja ihmisiä, sekä miten heidän oma roolinsa naisena rakentuu suhteessa imperiumiin teksteissä. Pohjaan tarkasteluni Millsin analyysiin kolonialismista ja naisten matkakertomuksista sekä sukupuolen merkityksestä naiskirjoittajia rajoittavana tai mahdollistavana tekijänä. Hyödynnän myös Prattin ja Bhabhan teorioita. Tutkielmani lähteinä minulla on neljän naisen kirjoittamat teokset, jotka on julkaistu 1900-luvun alussa. Teokset ovat noin 300–400 sivuisia muistelmia tai matkakertomuksia. Valitsin lähteet kahden eri tutkijan, McInnisin ja Procidan, laatimien laajojen bibliografioiden pohjalta. Tarkastelustani käy ilmi, että kirjoittajat sekä Yhdysvalloissa että Intiassa kiinnittävät ympäristöä kuvaillessaan huomiota samoihin asioihin: lämpötilaan, eläimiin ja maisemiin. Yhdysvaltalaisnaisten teksteissä näkyy ajatus villistä lännestä, joka oikeuttaa valkoisen väestön lännessä olemista. Brittinaisten luontokuvailuissa näkyy erityisesti pittoreskin ihanne ja Intian staattisuuden korostaminen. Amerikkalaisnaiset kuvaavat alkuperäisasukkaita lähes yksiselitteisen kielteisesti ja inhoten. Brittinaisten diskurssit ovat ristiriitaisia ja monisyisiä; heidän kuvailunsa paikallisista ovat sekä positiivisia että negatiivisia. Heidän teksteissään näkyy kolonialistisen vallan häilyvyys ja neuvottelu vallasta. Transnationaalisia eroja naisten kuvauksissa voi selittää se, että brittinaiset olivat teosten mukaan enemmän henkilökohtaisesti tekemisissä paikallisväestön kanssa kuin amerikkalaisnaiset. Kaikki naiset korostavat omaa tarpeellisuuttaan ja osallisuuttaan imperiumissa. Amerikkalaisnaisilla korostuu päättäväisen armeijanaisen ihanne ja imperialistisen maskuliinisuuden korostaminen. Brittinaiset korostavat osallisuuttaan miestensä työssä ja imperialistisessa projektissa. Kaikki kirjoittajat kritisoivat imperiumia jollain tapaa, mutta enemmän teksteissä korostuu imperialistisen vallan korostaminen ja oikeutus. Tarkasteluni osoittaa, että naisilla on julkaistujen teostensa kautta aktiivinen rooli imperialistisina toimijoina. Kolonialistiset diskurssit, joille tyypillistä on vieraan kulttuurin toiseuttaminen, alistaminen, yhtenäistäminen tai kärjistäminen, näkyvät kaikissa teoksissa. Teosten kirjoittajat nostavat esille samanlaisia asioita molemmilla puolilla maailmaa, vaikka teksteissä on myös yksilöllisiä ja transnationaalisia eroja.

Maisterintutkielma käsittelee Jäämeren suomalaisuutta vuosina 1855–1889 suuriruhtinaskunnan hallintokeskuksen perspektiivistä. Suomalaisuuden tilaa ja tuottamista tutkitaan julkisuuden kautta keskittyen nationalistisen narratiivin tarkasteluun vertaillen eri ideologisten ryhmittymien, kuten fennomaanien, svekomaanien ja liberaalien julkaisuja ja kannanottoja niin sanotusta ’Jäämerikysymyksestä’. Suuriruhtinaskunnan julkisuuden tarkastelun avulla tutkimus avaa sitä, miksi ja miten rakentuivat Jäämeren rannikoiden suomalaisuusnäkemykset. Kuvaan tutkimuksessa sitä muutosta, joka tapahtui Jäämeren osalta ideologisesti sekä hallinnollisesti aktiivisten vuosikymmenien selvitysten ja keskustelujen kautta. Tutkielman lähdeaineisto koostuu Helsingissä julkaistuista lehdistä, joista on valittu jokaiselle aatesuuntaukselle keskeisimmät edustajat. Lehdistö on siis tutkimuksen pääasiallinen aineisto. Painopiste on fennomaanien rakentamassa Jäämeren kuvassa. Teoreettisena viitekehyksenä tutkimukselle on nationalismin teoria sekä julkisuusteoria. 1800-luvulla suomalaisen kansallisen ja autonomisen yhteiskunnan sekä valtion rakentamisessa rajojen uudelleentarkastelu muodostui olennaiseksi tekijäksi. Suomen Lapista puuttunut hallinnollinen kontrolli siivitti Jäämeren tilanteen kartoittamista. Suomenkielinen väestö asutti osaltaan Jäämeren rannikoita, ja Jäämeri oli myös merkittävä kohde muuttoliikkeelle. Tämä väestön valu haluttiin saada tyrehdytettyä. Nämä seikat synnyttivät tarpeen saattaa Jäämeren seutu Suomen suuriruhtinaskunnan yhteyteen. Konkreettisesti tämä tavoite ilmeni tarkoituksellisena suomalaiskansallisen Jäämeren myytin rakentamisena ja mietintöinä mahdollisen maakaistaleen saamisesta joko Norjan Ruijasta tai Venäjän Kuolasta.

Pro gradu -työni aiheena on Keisarillisen Aleksanterin -yliopiston piirustussalin historia vuosina 1830–1893. Tutkimukseni kattaa kolmen piirustusmestarin opetuskaudet. Vuosina 1830–1848 piirustusmestarina toimi Pehr Adolf Kruskopf. Häntä seurasi Magnus von Wright, joka toimi piirustusmestarina vuodet 1849–1868. Hänen jälkeensä toimeen valittiin Adolf von Becker, jonka opetuskausi kesti vuodet 1869–1892. Yli kuusikymmentä vuotta piirustussalin historiaa avaa näkökulman Suomen taidekoulutuksen alkuvaiheisiin, yliopiston kehitykseen sekä syvempiin muutoksiin yhteiskunnassa. Tutkimuksessa on käytetty lähteenä erityisesti Helsingin yliopiston konsistorin pöytäkirjoja, Suomen Taideyhdistyksen pöytäkirjoja, kirjeenvaihtoa ja ajan lehdistöä. Kruskopfin opetuskausi voidaan nähdä eräänlaisena Suomen taidekoulutuksen esivaiheena. Yliopiston piirustussalin varsinaisena tarkoituksena ei ollut kouluttaa taiteilijoita. Piirustussalin merkitys nähtiin ylioppilaiden sivistämisessä ja myös siinä, että heille tarjottiin moraalisesti kunnollista ajanvietettä. Tämän tutkimuksen huomattavimpia tuloksia on von Wrightin kauden merkityksen avautuminen, sillä aikaisemmin hänen ajastaan piirustusmestarina ei ole tehty mitään tutkimusta. Von Wright oli keskeinen henkilö niin Suomen Taideyhdistyksessä kuin Keisarillisessa Aleksanterin -yliopistossakin. Von Beckerin aikana piirustussalin rooli taiteilijoiden kouluttajana nousi erityisen tärkeäksi. Lisäksi von Becker otti aktiivisesti kantaa ajan taidepoliittisiin kysymyksiin. Käsittelemälläni ajanjaksolla Suomen taide-elämä muovautui sellaiselle pohjalle, jolle se nykyäänkin rakentuu. Pro gradu -työni tarkoituksena on selvittää piirustussalin ja piirustusmestareiden merkitys Suomen taide-elämässä. Tutkimuksessa olen pyrkinyt käsittelemään taidekenttää kokonaisuutena. Vertailenkin piirustussalia ajan muihin piirustuksen opetusta tarjoaviin instituutioihin sekä siihen, miten ajan merkittävät tapahtumat Suomen taide-elämässä vaikuttivat piirustussaliin. Näin tutkimukseni tarkastelee ensimmäisen suomalaisen ammattitaiteilijoiden sukupolven kouluttautumista.