Browsing by Subject "1900-luku"

Sekä Suomen että suomalaisen arkeologian historia eli muutoksen aikaa 1900-luvun alussa. Arkeologia tutkii pääasiassa aikaa, jolta ei ole kirjallisia lähteitä, joten paljon tutkimusta ja tulkintoja esihistoriasta joudutaan tekemään kaivauksilla esiin tulleiden löytöjen pohjalta. Historia on kuitenkin aina tulkintaa, ja tulkintaa ohjaavat erilaiset seikat, jotka vaihtelevat ajan, paikan ja yksilön mukaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaan suomalaisen arkeologian tutkimuksen historiaa sen aineiston perusteella, mitä on ollut käytettävissä aikalaistutkijoilla ja mitä on säilynyt nykypäivään saakka. Tarkoituksena on tutkia, millä tavoin arkeologista tutkimusta tehtiin, ja mitkä seikat vaikuttivat sekä kenttätöiden tekemiseen, löytöjen talteenottoon, muistiin merkitsemiseen, tulkintoihin ja myöhempään käyttöön Pirkanmaalla vuosina 1910–1939. Materiaalina tutkimuksessa toimivat ensisijaisesti arkeologisten kenttätöiden kenttätyöraportit sekä niiden löytöluettelot, sekä jossain määrin myös ajan oppikirjat ja artikkelit. Tarkoitus on lähdekriittisesti ja kontekstualisoiden tarkastella raportteja ja tutkia siten tutkimusalan historiaa ja sitä, mitkä seikat ovat ohjanneet tutkimusta tuolloin. Selvyyden vuoksi tutkielmassa on käytetty myös kaavioita, joissa kenttätyöraportit on jaettu tekijän, vuoden ja kunnan mukaan, mutta näiden käyttö on havainnollistavaa eikä varsinaisesti tilastollisten menetelmien hyödyntämistä. Jonkin verran tutkielmassa käydään läpi myös tutkijoiden henkilöhistoriaa, mutta pääpaino on raporteilla, jotka ovat olleet käytettävissä muilla tutkijoilla ennen ja nyt, mutta joita ei ole suunnattu suurelle yleisölle. Kenttätyöraporttien perusteella kenttätöitä tehneiden arkeologien keskuudessa oli laajaa variaatiota kenttätöiden tekemisen ja niistä raportoimisen suhteen. Suoraan viitteitä siitä ei löytynyt, että nationalistinen historiankuva olisi ohjannut tulkintaa tai tutkimuskohteiden valintaa, mutta olemassa oleva historiankuva kuitenkin vaikutti tutkimukseen, ja tutkimus myös kuvaan historiasta. Lisäksi selkeiden, yhtenäisten käytäntöjen puute raportoinnin osalta loi lisää hajontaa ja variaatiota aineistoon. Aineistosta erottui kuitenkin muutoin selkeitä asioita, jotka toistuivat useissa töissä säännönmukaisesti, kuten paikallisten informanttien käyttö tutkimuksen apuna ja paikallisen perintötiedon kirjaaminen muistiin. Tutkimuksessa selvisi lisää siitä, mitä tietoa 1900-luvun kaivauksilta on säilytetty seuraaville tutkijoille.

Tutkielmassa tarkastellaan alaikäisten lasten työssäkäyntiä Helsingissä vuosina 1900–1920. Lasten työssäkäynti herätti yhteiskunnallista keskustelua ja sitä oli rajoitettu lainsäädännöllisillä toimenpiteillä teollisessa työssä jo 1800-luvun aikana Suomessa sekä muualla länsimaissa. Alaikäiset kuitenkin toimivat myös muissa ammateissa kuin teollisen työn parissa. Tutkimuksessa lapsiksi lasketaan alle 15-vuotiaat tutkittavan ajankohdan lainsäädännön mukaisesti. Tutkimuksessani tarkastelen lasten työssäkäyntiä seuraavien tutkimuskysymysten avulla: kuinka yleistä oli lasten työssäkäynti Helsingissä tutkittavana ajankohtana? Missä he tekivät töitä ja miten yhteiskunta suhtautui asiaan? Tutkimuksessa selvitetään myös työtätekevien lasten taustoja, heidän ansiotulojensa määrää ja vanhempien sekä työnantajien suhtautumista lapsityöhön. Teollisen työn lisäksi keskitytään myös muihin yleisiin lasten ansiotyön muotoihin, kuten sanomalehtien jakeluun ja katukaupusteluun. Käytetty lähdeaineisto on monipuolista. Lähdeaineistona käytetään esimerkiksi ammattientarkastajien vuosikertomuksia, Teollisuushallituksen työtilastoja, sanomalehtiaineistoa sekä Helsingin kaupungin tuottamaa aineistoa. Nämä lähdeaineistot luovat kuvaa alaikäisten työnteosta yleisesti, työoloista, palkkojen määristä, työnantajien suhtautumisesta asiaan sekä keskustelusta aiheen ympärillä. Tutkielman tuloksina piirtyy kuva erityisesti lasten ansiotyön monipuolisista muodoista Helsingissä. Lapset saivat palkkaa erityisesti erilaisissa kadulla tehtävissä töissä, joita olivat sanomalehtien myynti ja jakelu, kenkien kiillotus sekä rihkaman kaupustelu. Näiden työn muotojen lisäksi alaikäiset työskentelivät myös teollisen työn parissa eli tehtaissa ja käsityölaitoksissa, joskin niissä alaikäisten määrä oli tutkittavana ajankohtana suhteellisesti laskussa. Yhteiskunnan silmissä kadulla tapahtuva työ ei ollut hyväksyttävä ansaintamuoto, vaan sen nähtiin johtavan lapsia kohti paheellista elämää. Asiaan pyrittiinkin puuttumaan useammalta taholta tutkittavana ajankohtana – niin poliitikoilla, yhdistyksillä, viranomaisilla, ammatintarkastajilla kuin Helsingin kaupungillakin oli oma näkemyksenä alaikäisten työnteon rajoittamisen tarpeesta. Suurin osa oli yhtä mieltä siitä, että etenkin kadulla tapahtuvaa alaikäisten työntekoa tulisi rajoittaa, mutta keinoista ei päästy yksimielisyyteen.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen perheiden välisten kummisuhteiden rakentamista eteläkarjalaisessa Enson tehdasyhdyskunnassa vuosina 1888–1911. Tutkimani tehdasyhdyskunta kehittyi vuonna 1889 valmistuneen Enson puuhiomon ympärille ja tutkielmani käsittää yhdyskunnan ensimmäiset vuosikymmenet ennen puuhiomon myymistä vuonna 1911. Tutkielmassani selvitän, mitkä perheet olivat tarkastelemani ajanjakson kuluessa suosittuja kummeja Ensossa sekä tarkastelen perheiden luokkataustan ja vastavuoroisuuden vaikutusta kummien valintaan. Kummisuhteiden tarkastelussa kirkolliset väestörekisteriaineistot ja erityisesti syntyneiden ja kastettujen luettelot ovat olennaisia. Itse hyödynnän Karjala-tietokantaan koottuja luovutetun Karjalan seurakuntien syntyneiden ja kastettujen luetteloiden tietoja. Keräämääni ja käsittelemääni dataa analysoin hyödyntäen historiallista verkostoanalyysia, joka on menneisyyden toimijoiden ja näiden toimijoiden välisten yhteyksien analyysiin keskittyvä tutkimusparadigma. Havaitsen tutkielmassani, että mallintamani Enson kummisuhdeverkoston perheistä keskeisiä ovat erityisesti eräät työväestöä ja vähemmissä määrin työnjohtajatasoa edustaneet perheet, joista suuri osa muutti Ensoon 1880- ja 1890-lukujen taitteessa Sippolasta. Kummeina suosituimmista perheistä moni sai vähintään kohtalaisen suuren määrän omia lapsia, minkä lisäksi enemmistö näistä perheistä oli mukana 1800- ja 1900-lukujen taitteessa käynnistyneessä Enson yhdistystoiminnassa. Osoitan tutkielmassani, että ensolaiset perheet yhteiskunnallisesta asemastaan riippumatta tapasivat valita lastensa kummeiksi korostuneesti oman luokkansa edustajia, mikä osaltaan kuvastaa yhdyskunnan hierarkkisuutta. Enson paikalliseliittiin kuuluneilla perheillä oli niukasti kummisuhteita muihin ensolaisiin, ja nämä perheet muodostivat kummisuhteita enemmänkin tehdasyhdyskunnan ulkopuolelle. Havaitsen myös, että kummisuhteilla oli Ensossa taipumusta muodostua vastavuoroisiksi eli vanhemmat tapasivat valita lapsilleen kummeja sellaisista perheistä, joiden lasten kummeina he itse olivat. Vastavuoroisia suhteita rakensivat erityisesti kummisuhdeverkostossa keskeiset perheet, jotka muodostavat mallintamani verkoston ytimen. Vastavuoroisia kummisuhteita solmittaessa omaa luokkaa edustavat perheet korostuivat kummivalinnoissa, mutta eivät enempää kuin muitakin kummisuhteita muodostettaessa.

Akateeminen Karjala-Seura oli suomalainen nationalistijärjestö, joka toimi 1922-1944. Sen tavoitteena oli Suur-Suomi, eli heimokansojen kuten Karjalan ynnä muiden liittäminen Suomeen. Vuosina 1918-22 suomalaisia osallistui lähinnä Venäjän alueella käytäviin heimosotiin, joissa oli tarkoitus vapauttaa suomensukuisia kansoja Venäjän vallan alta. Sodat epäonnistuivat, mutta aate jäi elämään. Heimosodissa mukana olleet miehet perustivat AKS:n eli Akateemisen Karjala-Seuran. Akateemisen Karjala-Seura oli nimensä mukaisesti Karjalan asialla, mutta se piti inkeriläisiä yhtä tärkeänä heimokansana. AKS:n perustajajäsenet olivat osallistuneet heimosotiin, jotka koskettivat Inkeriäkin. Myöhemmin Inkeristä kirjoitettiin paljon ja sen asukkaiden kanssa oltiin tekemisissä. Suomeen päätyneitä pakolaisia autettiin ja kulttuuria pidettiin yllä. Inkeriläisiä pidettiin suomalaisina ja usein myös uhreina, jotka kärsivät Venäjän aiheuttamasta sorrosta. Tärkeää onkin inkeriläisten erottautuminen Venäjästä. Keskityn ajanjaksoon 1922-1939, eli aikaan ennen talvisotaa. Inkerin liittäminen Suomeen ei kuitenkaan ole ollut missään vaiheessa realistista, sillä Pietarin suurkaupunki sijaitsee sen alueella. Erityisesti keskityn tekstissäni kolmeen perustajajäseneen eli Elias Simojokeen, Erkki Räikköseen ja Reino Vähäkallioon. Näiden lisäksi otan huomioon, mitä AKS:n lehti, Suomen heimo, kertoi Inkeristä. Aiheen konteksti on kansallisuusaate ja irredenta-politiikka, eli se että samankaltaisia heimoja tahdotaan yhdistää yhden valtion alaisuuteen. Nykyään aihe on ajankohtainen, sillä Venäjän uhka on konkretisoitunut uudelleen Ukrainan sodan myötä.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani turkkilaisen kirjailijan Halide Edibin (1884–1964) kasvatukseen, koulutukseen ja avioliittoon liittyviä identiteettejä hänen vuonna 1926 englanniksi julkaistussa muistelmateoksessaan Memoirs of Halide Edib. Edib oli osa uutta osmanimuslimien turkinkielistä koulutettua yläluokkaa, joka ihannoi länsimaita erityisesti Ranskaa – ja halusi modernisoida Osmanivaltakuntaa perinpohjaisesti. Halide Edib on hyvin tunnettu nationalistinen kirjailija Turkissa ja hänen uraansa on tutkittu paljon, joten keskityn tässä pro gradussa ensisijaisesti siihen, miten hän rakentaa muistelmissa identiteettejään kertoessaan siitä ajasta, kun hän ei ollut vielä tunnettu. Olen valikoinut kasvatuksen, koulutuksen ja avioliiton erityishuomion kohteeksi, koska ne olivat aikakauden kuumia puheenaiheita. Naisten sosiaalisen aseman muuttaminen oli yksi nuorturkkilaisten keskeisiä tavoitteita. Heidän naisihanteensa oli moderni koulutettu nainen, joka oli tasapuolinen aviopuoliso modernille miehelle sekä hyvä äiti ja kasvattaja perheen lapsille. Perheihanne perustui länsimaiseen porvarilliseen perheideaaliin. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: - Millaisia nuorturkkilaisten ihanteelliseen moderniin naiseuteen liittyviä identiteettejä Halide Edib rakentaa muistelmissaan ja miksi hän kuvailee itseään tällä tavoin? - Miten hän rakentaa muistelmissa itäiseen ja läntiseen kasvatukseen, koulutukseen ja avioliittoon liittyviä identiteettejä ennen uransa alkua? Olen käyttänyt henkilöhistoriallista lähestymistapaa analysoidessani muistelmia, koska omaelämäkerrallinen kirjoittaminen käyttää samoja konventioita kuin omaelämäkertaa muistuttava autofiktiivinen kirjallisuus tällaisen muistitiedon ja kaunokirjallisuuden rajoilla häilyvän lähestyvän kirjoittamisen lajin tutkimuksessa kirjallisuudentutkimus antaa hyödyllisiä käsitteitä avuksi. Tämä pro gradu - tutkimus on kuitenkin ensisijaisesti historiantutkimusta, koska keskityn enemmän kirjoittamisen tapojen ja luonteen sijasta historialliseen kontekstiin. Käytän analyysissani myös sosiaalihistoriallista lähestymistapaa ja pohdin, miten muistelmissa sekä kertova että kerrottu Halide Edib suhteutuu osaksi laajempaa historiallista kontekstiaan ja erityisesti osmanimuslimien uudistusmielistä yläluokkaa. Yhdistelmä henkilöhistoriaa sekä sosiaalihistoriaa antaa hyvän pohjan tutkia sekä yksilöä että historiallista aikaa, jossa hän eli ja yhteisöä, jota hän oli osa. Halide Edib on kirjoittanut muistelmateoksensa tiettynä ajankohtana, rajaten sitä tietoisesti ja tiedostamatta. Hänen päätöksiinsä niin kirjoitetuista kuin kirjoittamattomista asioista ovat vaikuttaneet kirjoittamisajankohdan tilanteet ja ihmiset. Vaikka muistelmissa eletään menneisyydessä ja muistoissa, on tutkimuksen kohteena silti vuonna 1926 julkaistu teos. Hän ottaa muistelmissa yleisön huomioon ja rakentaa identiteettejään suhteessa heihin. Muistelmissa turkinkieliseen osmanimuslimien yläluokkaan kuulunut Edib rakentaa identiteettejään kirjoittamishetkestä menneisyyteen katsoen ja kertovassa muodossa sanoittaa oman elämänsä tarinan, jossa hän laajan koulutuksen ja perhe-elämään liittyvien ongelmien tarkkailun kautta kasvaa lopulta kirjoittajaksi, koulutuksen kehittäjäksi ja feministiksi. Vaikka muistelmista on luettavissa kehityskertomuksen kaltainen elämäntarina ovat tulkintani mukaan hänen muistelmissaan rakentuvat identiteetit myös ristiriitaisia, mikä näkyy erityisen hyvin kun Edib puhuu kiistanalaisista aiheista kuten feminismistä, avioerosta tai omasta poliittisuudestaan. Edib esittää itsensä muistelmissa nuorturkkilaisten nationalistisen ihanteen mukaisena modernina naisena, joka on sekä uraa luova kirjoittaja että rakastava äiti. Turkkilaisnationalismin oppien mukaan hän löytää tasapainon länsimaisen sivistyksen ja ikiaikaiseksi mielletyn turkkilaisen kulttuurin välillä, mikä näkyy muistelmissa koulutuksen osalta kansankulttuuriksi mielletyn turkkilaisen kirjallisuuden ja teatterin arvostuksena. Kuvatessaan perheeseen ja avioliittoon liittyviä käytäntöjä on Edib selkeästi kriittisempi ja näkee idän ja lännen suhteen jännitteisempänä. Vanhat perheeseen vaikuttavat käytännöt ovat ennemmin haitallisia kuin jotain, mitä pitäisi vaalia ja säilyttää. Uusi eurooppalainen perheideaali on Edibille muistelmissa ihanne, johon hän vertaa vanhaa turkkilaista perhemallia.

Fin de siècle -ajalla taiteen kuolemakuviin valittiin tyypillisesti nuori, kaunis, valkoinen, alaston nainen, joka kuvattiin viattomana uhrina. Toinen yleinen tapa oli esittää nainen kuoleman personifikaationa, vaarallisena ja syntisenä femme fatale -viettelijänä. Keskityn tutkielmassani neljään teokseen: Félicien Ropsin Ihmisparodia-akvarelliin (1887–1891), Edvard Munchin Marat’n kuolema I -öljyvärimaalaukseen (1907), Oscar Parviaisen Loppu-öljyvärimaalaukseen (1910) ja Sarah Bernhardtin noin vuonna 1873 tapahtuneeseen hauta-arkussa makaamiseen, josta on olemassa valokuvia. Tutkin teosta performatiivisena kehollisena esityksenä ja kutsun sitä nimellä Arkku. Käytän hyväkseni taidehistorian kuva-analyysiä, etenkin lähilukemista ja vastakarvaan lukemista, ja sukupuolentutkimuksen metodologiaa. Tutkielmassani Arkku-teos haastaa perinteisiä kuvakonventioita ja mahdollistaa vastakarvaan luvun. Kuvakulttuurilla on valta vaikuttaa siihen, miten kuolema koetaan. Kuvalliset representaatiot kietoutuvat myös naissukupuoleen liitettyihin asenteisiin. Miehen katse (male gaze) dominoi fin de siècle -ajan kuvakulttuuria. Kuolemakuvissa nainen usein kutistettiin vartaloksi, hallittavaksi lihaksi, katseen kohteeksi ja miellyttämisen välineeksi. Fokus oli usein naisen alastomassa ruumiissa ja siitä fantasioinnissa. Tutkielmani tarkoitus on purkaa näitä naisiin ja kuolemaan yhdistettyjä sukupuolioletuksia ja kuvallista kuolemakulttuuria. Haluan nostaa esiin modernin naisen katseen ajan dominoivan katseen rinnalle ja luoda vastanarratiivia. Tavoitteenani on perehtyä siihen, miten misogyyninen, naista esineellistävä ja eroottinen naiskuva 1800- ja 1900-luvun taitteen kuolemakuvissa voitiin haastaa. Femme fatale -tyyppinen kuolemahahmo voidaan nähdä ajan siveellisen ja passiivisen naiskuvan vastakohtana: edistyksellisenä, seksuaalisena ja kapinallisena moraalisäätöjä vastustavana aktiivisena toimijana. Kuitenkin Sarah Bernhardt naistaiteilijana tarjosi omalla teoksellaan monisäikeisemmän ja väkevämmän vastineen. 1800-luvun lopun kuolemakuvarepresentaatioiden vaikutus ulottuu nykypäivään. Seksualisoiva, väkivaltainen katse ei ole kadonnut. Samoin yhä edelleen huomio on taattu mediassa, kun kuolema korjaa nuoren, viattoman ja kauniin naisen.

Raittiusliike nousi 1800–1900-lukujen vaihteessa Suomen ensimmäiseksi ja suurimmaksi organisoiduksi kansanliikkeeksi. Se pyrki raittiutta edistämällä puuttumaan yhteiskunnan epäkohtiin, kuten köyhyyteen, rikollisuuteen, epäsiveellisyyteen ja alkoholiongelmiin. Ehdotonta raittiutta ja siveellisiä elämäntapoja jäseniltään vaatinut Raittiuden Ystävät nousi pian 1884 perustamisensa jälkeen raittiusliikkeen keskusseuraksi, jonka alaisuuteen paikallisseurat järjestäytyivät. Sillä oli alusta alkaen voimakas yhteiskunnallinen ulottuvuus ja tavoitteet. Sivistyneistöjohtoinen raittiusliike pyrki haalimaan siipiensä suojaan alemmat kansankerrokset ja osoittamaan näille suunnan nopeasti modernisoituvassa yhteiskunnassa. Eräs väline, jolla raittiusliikkeen ylemmät tahot pystyivät viestimään toiveistaan, olivat raittiuslehdet. Tässä tutkielmassa tarkastelen raittiuslehdissä esiintyviä ihanteellisen yhteiskunnan ja kansalaisen kuvauksia. Tutkimuskysymyksiäni ovat, millainen lehtien yhteisö- ja yksilötason ideaalinen raittiusidentiteetti on, ja kuinka sitä rakennetaan. Lisäksi kysyn, miksi lehtien välittämät ihanteet ovat sellaisia kuin ovat, eli miksi ne on koettu tärkeiksi: mihin niillä on pyritty? Kuka on pyrkinyt? Tutkimus rajautuu vuosiin 1884–1906, pitäen sisällään Raittiuden Ystävien perustamisen, liikkeen kasvun vuodet ja huipun, jolloin kannatus oli suurimmillaan. Lähdeaineiston muodostavat neljä tarkastelujakson aikana ilmestynyttä raittiuslehteä. ”Aamunairut” ja ”Kylväjä” olivat keskusjärjestön äänenkannattajia, kun taas ”Raittius ja siweys” ja ”Alpha” edustavat pieniä ja lyhytikäisiä paikallislehtiä. Lehdissä esitetään, että laajalle levinnyt raittius poistaisi sosiaaliset ongelmat, kuten köyhyyden ja ylikuormittuneen vaivaishoidon, sillä raittiuden myötä kansalaiset osaisivat pitää niin taloudestaan kuin terveydestään huolta. Tällaisessa yhteiskunnassa eri yhteiskuntaryhmät, kuten kansakoulunopettajat ja tehdastyöläiset sekä muut kansanliikkeet osallistuvat sopuisasti liikkeen niille määräämien tehtävien toteuttamiseen. Raittiissa yhteiskunnassa yksilöt elävät vaatimatonta, mutta onnellista ja turvallista elämää, jossa miehet käyvät ahkerasti töissä ja naiset hoitavat lapsia viihtyisässä kodissa. Jos taas raittiutta ei noudateta, yhteiskunta kansalaisineen köyhtyy ja kurjistuu, äidit lapsineen pelkäävät väkivaltaisiksi ja aggressiivisiksi muuttuneita päihtyneitä miehiä ja Suomi taantuu rappion tilaan nousematta koskaan sivistyskansojen keskuuteen, missä se mielellään nähtäisiin. Tulkitsen, että lehtien identiteetinmuovauksella pyrittiin hallitsemaan ja hillitsemään alempien luokkien heräävää poliittista aktiivisuutta, joka alkoi saada itsenäisiä sävyjä esimerkiksi työväenliikkeen kautta. Lehdissä esitetään raittiusliikkeen johdon näkemyksiä mukailevia tulkintoja siitä, kuinka alempien luokkien yhteiskunnallisen toiminnan tulisi suuntautua ylhäältä päin saneltuun ja johdettuun raittiustaistoon. Tulkintani mukaan idealististen rivien välistä huokuu huoli ja jopa pelko siitä, että ylemmät luokat menettävät otteensa rahvaaseen. Ihanteilla kansaan pyrittiin iskostamaan keskiluokkaisista hyveistä koostuva arvomaailma, jota toistamalla lukijoille tarjoutui mahdollisuus uusintaa lehtien välittämiä identiteettejä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen Itävalta-Unkarissa syntyneen Frieda Grossin (1876–1950) perhe-elämää sekä rakkauden ja seksuaalisuuden kokemuksia 1900-luvun alun Saksassa ja Sveitsissä. Lisäksi tarkastelen yksityisen perhe-elämän ja kokemuksen taustalla 1900-luvun alun Euroopassa käytyä keskustelua avioliitosta, seksuaalisuudesta, naisista ja äitiydestä. Tähän keskusteluun Frieda Gross yhdistyy aviomiehensä psykiatri Otto Grossin (1877–1920) ja oman epätyypillisen perhe-elämänsä kautta. Otto Gross oli tunnettu seksuaalisen vapauden puolestapuhujana ja patriarkaaliseksi mieltämänsä avioliiton kriitikkona. Seksuaalisen vapauden Otto Gross yhdisti ihmisen psyykkiseen hyvinvointiin. Patriarkaalisen yhteiskunnan tilalle Otto Gross halusi matriarkaatin valtaan perustuvan yhteiskunnan. Frieda Gross kasvoi porvarillisessa ja hyvin toimeentulevassa perheessä Itävallan Grazissa. Muutama vuosi avioitumisensa jälkeen aviopari Gross muutti Müncheniin ja antoi toisilleen vapauden avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Avioeroa he eivät hakeneet, vaikka yhteiselo ja keskinäinen suhde päättyivätkin pian. Frieda Gross sai yhden lapsen aviomiehensä kanssa ja kolme lasta avioliiton ulkopuolisesta suhteesta kuvataiteilija Ernst Frickin kanssa. Frieda Gross joutui taistelemaan vanhimman lapsensa huoltajuudesta aviomiehensä isän Hans Grossin kanssa. Friedan aviomies tuki Friedaa ja tämän oikeutta pitää kaikki lapsensa luonaan. Frieda Grossin ajatuksia ja kokemuksia perhe-elämästä, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisena olemisesta analysoin aineistolähtöisesti Friedan ystävälleen Else Jaffélle (1874–1973) kirjoittamista kirjeistä. Taustalla käydystä keskustelusta hyödynnän saksalaisten naisliikkeiden kannanottoja sekä Saksan keisarikunnassa suurta suosiota saavuttaneen ruotsalaisen kirjailijan Ellen Keyn näkemyksiä. Taustan analyysilleni muodostan porvarillisen perheen, äidin ja naisen ihanteesta. Käytän tutkielmassani käsitettä antiporvarillinen, sillä niin Otto Grossia kuin Ellen Keytä on kuvailtu porvarillisen perheen kriitikoiksi. Ajan keskustelua leimasi niin porvarillisissa kuin antiporvarillisissa piireissä äitiyden ylistäminen ja määritteleminen. Kysyn tutkielmassani millaisia olivat Frieda Grossin perhe-elämään liittyvät valinnat, mikä sai Friedan kääntämään selkänsä sovinnaiselle elämäntavalle ja millainen oli ihanteellinen porvarillinen- ja antiporvarillinen nainen sekä miten Frieda näihin määrittelyihin sopi omien luonnekuvailujensa perusteella? 1900-luvun alkupuolella porvarillisesta ydinperhemallista tuli läntisessä eurooppalaisessa kulttuuripiirissä perheen normi, josta poikkeaminen saattoi johtaa väliintuloon. Kirjeiden ja tutkimuskirjallisuuden perusteella esitän, että Friedan perhe-elämä oli hänen taustaansa nähden poikkeuksellista. Omassa tuttavapiirissään hän ei kuitenkaan ollut poikkeuksellinen. Monet saivat lapsia avioliiton ulkopuolella ja monet myös tukivat näkyvästi Friedaa. Vaikka Friedan elämäntapaan vaikuttivat hänen aviomiehensä Otto Grossin näkemykset avioliitosta ja seksuaalisuudesta, esitän, että mainitun tuttavapiirin ja yhteisön tuki oli aviomiestäkin tärkeämpi vaikutin Friedalle. Frieda ei tavoitellut yksinhuoltajuutta, mutta piti selvästi kiinni oikeudestaan hankkia lapsia myös avioliiton ulkopuolella rakastamansa ihmisen kanssa. Äidinoikeudesta kasvoi näkemykseni mukaan Friedalle vakaumus Müncheniin muuton jälkeen. Rakkaus oli tärkeä osa niin Friedan valintoja kuin hänen naiskuvaansa. Rakkaus naisten ominaisena piirteenä yhdistää Friedaa sekä porvarillisiin että antiporvarillisiin naisihanteisiin. Myös äitiys naista vahvasti määrittävänä tekijänä on yhdistävä tekijä antiporvarillisissa ja porvarillisissa naisihanteissa. Sen sijaan olennainen ero näkyy suhtautumisessa seksuaalisuuteen. Porvarilliseen äitiyteen perustuva naisihanne ei ollut seksuaalinen näkyvästi kuten Frieda oli. Konkreettisia seurauksia Friedalle hänen elämäntavastaan oli myös jatkuva taloudellinen ahdinko.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen mielenosoituksia ja niiden synnyttämää Stand with Standing Rock -ympäristöliikettä Dakota Access -öljyputkea vastaan. Mielenosoitukset järjestettiin vuosina 2016 ja 2017 Standing Rockissa, Pohjois- ja Etelä-Dakotassa. Erityisenä tutkimuskohteena ovat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen tuottamat mediatekstit ja niissä esiintyvät valtaan ja ympäristöön liittyvät diskurssit. Tutkimusmenetelmänä on Norman Faircloughin kehittelemä kriittinen diskurssianalyysi, joka perustuu sosiaalisen konstruktionismin ideoille. Tutkimusaineistona on yhteensä 46 Indian Country Today -verkkoportaalissa julkaistua uutistekstiä, jotka ovat ilmestyneet elokuun 2016 ja helmikuun 2019 välisenä aikana. Tutkimuksessa on hyödynnetty Atlas.ti-tietokoneohjelmaa. Tutkimus osoitti, että alkuperäiskansojen tuottamat ympäristöön liittyvät mediadiskurssit ovat samantyyppisiä kuin Yhdysvaltain enemmistön tuottamat mediadiskurssit. Ympäristön saastuminen ja muut ympäristön tilaan vaikuttavat muutokset näyttäytyvät vakavana uhkana, johon alkuperäiskansojen on nopeasti reagoitava pystyäkseen pelastamaan ympäristön jälkipolville. Luonnonsuojelulla on välittömät vaikutukset myös alkuperäiskansojen kulttuurin säilymiseen. Valtaan liittyvät diskurssit heijastelevat alkuperäiskansojen ja Yhdysvaltain enemmistön välisen suhteen nykytilaa ja kehitystä. Diskurssianalyysin tulokset osoittavat, että alkuperäiskansat suhtautuvat edelleen epäluuloisesti Yhdysvaltain enemmistöön, mutta ryhmien väliset suhteet ovat kehittymässä parempaan suuntaan. Mielenosoitusten herättämä maailmanlaajuinen huomio on osaltaan tulosta alkuperäiskansojen ja Yhdysvaltain enemmistöön kuuluvien aktivistien yhteistyöstä. Kriittisen diskurssianalyysin lisäksi tutkielmassa kontekstualisoidaan Stand with Standing Rock -ympäristöliikettä tutkimalla mielenosoitusten taustalla vaikuttaneita tekijöitä. Tutkielman kontekstiosuudessa käsitellään Pohjois- ja Etelä-Dakotan ympäristöhistoriaa ja Pick-Sloan-projektia, Yhdysvaltain hallituksen alkuperäiskansoihin kohdistamaa politiikkaa ja sen vaikutuksia ryhmien välisiin suhteisiin sekä Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kansalaisaktivismia erityisesti 1960-luvulla. Lisäksi tutkielmassa käsitellään mielenosoituksiin johtaneen rakennusprojektin vaiheita ja mielenosoitusten jälkeen käynnistynyttä oikeusprosessia. Tämä tutkimus tuottaa ja syventää tietoa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen käyttämistä mediadiskursseista. Diskurssianalyysin tulokset tuottavat tietoa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ja Yhdysvaltain enemmistön välisistä suhteista ja näissä suhteissa tapahtuneesta kehityksestä. Lisäksi tutkimustuloksia voidaan hyödyntää tulevien mediatutkimusten ja erityisesti kriittistä diskurssianalyysia hyödyntävien tutkimusprojektien vertailutietona.

Ann-Elise Hannikainen (1946–2012) loi lyhyen, mutta näkyvän uran säveltäjänä ja pianistina etupäässä Espanjassa 1970- ja 1980-luvuilla. Hänen tuotantoonsa kuuluu muun muassa pianokonsertto, orkesteriteoksia sekä instrumentaalimusiikkia. Hannikainen on kuitenkin unohdettu niin suomalaisessa kuin espanjalaisessakin historiankirjoituksessa. Tämän vuoksi tässä tutkielmassa selvitetään 1) millaisen elämän Ann-Elise Hannikainen eli ja millaisen uran hän loi, 2) millaista musiikkia hän sävelsi ja 3) millaisen vastaanoton hänen teoksensa saivat. Rekonstruoitaessa Hannikaisen elämäntarinaa ja tarkasteltaessa hänen teostensa saamaa vastaanottoa tutkielma on historiallinen biografinen tutkimus. Kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärjen kuvaamaa lähestymistapaa mukaillen tutkielmassa pyritään pääsemään lähelle Hannikaista ja ymmärtämään häntä tai ainakin tekemään häntä ja hänen elämäntyötään ymmärrettäväksi. Tutkielman kontekstuaalisena näkökulmana toimii Hannikaisen suhde opettajaansa säveltäjä Ernesto Halffteriin (1905–1989). Tutkielman musiikkianalyyttisessä osassa tarkastellaan Hannikaisen pianoteoksen Tema con XI Variazioni sävelmateriaalin käyttöä ja sen suhdetta suomalaiseen uusklassismiin. Hannikaisen muuta sävellystuotantoa tarkastellaan deskription tasolla osana hänen elämänkaartaan. Tutkimusaineisto koostuu pääasiassa Ann-Elise Hannikaisen laajasta jäämistöstä, joka sisältää muun muassa Hannikaisen sävellystuotannon käsikirjoituksina, laajan kirjeenvaihdon sekä huomattavan lehtileikekokoelman. Lisäksi tutkielmaa varten on tehty aineistonkeruumatka Espanjaan paikallisten Hannikaisen tunteneiden ihmisten haastattelemiseksi ja espanjalaisiin arkistolähteisiin tutustumiseksi. Tutkimuskohteen tuntemattomuuden vuoksi on pidetty tärkeänä mahdollisimman monipuolisen ja laajan tutkimusaineiston kokoamista. Ann-Elise Hannikainen opiskeli Sibelius-Akatemiassa 1967–1972 tullakseen konserttipianistiksi. Sairastuminen nivelreumaan esti kuitenkin haaveen pianistinurasta. Vuonna 1972 Hannikainen muutti Madridiin, jonne hänen isänsä Heikki Hannikainen (1915–1989) oli nimitetty suurlähettilääksi. Madridissa Hannikainen tutustui säveltäjä Manuel de Fallan (1876–1946) oppilaaseen, säveltäjä Ernesto Halffteriin, joka otti Hannikaisen sävellysoppilaakseen. Halffterin oppilaana Hannikaisen säveltäjänura urkeni nopeasti. Hän sai teoksiaan esille Espanjassa, ja niin paikallinen kuin suomalainenkin lehdistö kirjoitti hänestä useita haastatteluita. Hannikaisen uran tähtihetkiä olivat muun muassa Pianokonserton kantaesitys Helsingin juhlaviikoilla 1976 sekä orkesteriteos Anerfálicaksen esitys Madridissa Teatro Realissa 1977. Pianokonsertolta odotettiin Suomessa paljon, mutta kriitikot pettyivät sen perinteiseen sävelkieleen. Espanjassa Hannikaiseen suhtauduttiin myönteisemmin ja hänen teoksiaan kehuttiin lähes poikkeuksetta ilmaisuvoimaisiksi ja soitinnukseltaan värikkäiksi. Ernesto Halffterin oppilaana Ann-Elise Hannikainen löysi oman sävelkielensä, jonka tunnusmerkkejä ovat vapaatonaalinen harmoniakäsitys, improvisatorinen muotokieli ja selkeä melodisuus. Viimeksi mainittu näkyy Hannikaisen teoksissa erityisesti rakkauden ikkunoiksi kutsuttavissa lyyris-tonaalisissa taitteissa, jotka avaavat hetkeksi musiikillisesta ympäristöstään täysin poikkeavan näkymän. Menestyksekkään 1970-luvun jälkeen Hannikainen jatkoi säveltämistä koko 1980-luvun. Hän ei kuitenkaan saanut enää teoksiaan esille samalla tavalla kuin aiemmin. Tämä on selitettävissä Hannikaisen uraan olennaisesti vaikuttaneen Ernesto Halffterin vanhenemisella sekä sillä, että Hannikainen oli kyvytön tai haluton luomaan ja hyödyntämään omia suhdeverkostojaan. Ernesto Halffterin kuoltua 1989 Ann-Elise Hannikainen lopetti käytännössä säveltämisen ja palasi Suomeen toipumatta koskaan rakkaan maestronsa kuolemasta.