Browsing by Subject "1920-luku"
Now showing items 21-29 of 29
-
(2020)Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan asevelvollisten poliittisen luotettavuuden valvontaa Helsingissä sekä puolustuslaitoksessa vuosien 1922–1928 välisenä aikana. Sisällissodan päättymisen ja Suomen itsenäisyyden ensimmäisten vuosien jälkeen puolustuslaitoksen käytänteet ja toimintamallit olivat vähitellen siirtyneet järjestäytyneelle tasolle. Puolustuslaitoksen sisällä kuitenkin kuohui monella eri tasolla. Ylimmän sotilasjohdon keskinäisten kiistojen lisäksi puolustuslaitoksen ratkaisemattomaksi haasteeksi oli muotoutunut asevelvollisten poliittisen luotettavuuden arvioiminen. Poliittisesti kahteen eri leiriin jakautuneessa yhteiskunnassa asevelvollisnuorukaiset jaoteltiin luotettavaan sekä epäluotettavaan ainekseen, joista jälkimmäisiä ei haluttu päästää palvelukseen lainkaan. Suomen puolustuskysymyksen sekä armeijan määrävahvuuksien täyttämiseksi tämä ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Päämääräksi asetettiin ennakolta tiedettyjen epäluotettavien eristäminen puolustuslaitosta hyödyttävään ruumiilliseen työhön sekä estää epäilyttävien asevelvollisten eteneminen puolustuslaitoksen sisällä erikoisaselaji- sekä johtajakoulutuksiin. Tässä tutkimuksessa esitetään Helsingin kaupungissa suoritetun poliittisen luotettavuusarvioinnin muotoja, haasteita sekä luotettavuusvalvontaa harjoittaneiden viranomaisten ratkaisuja pääkaupunkia koskettaneisiin ongelmiin. Tutkimus koostuu kolmesta erillisestä pääluvusta, joissa esitetään Helsingissä suoritetun asevelvollisten luotettavuuden valvontaa kutsuntavaiheen, asepalveluksen sekä maanalaisen kommunististen toiminnan torjumisen näkökulmasta. Näiden kolmen teeman kautta tutkimuksessa selvitään miksi poliittisen luotettavuuden arviointi suoritettiin 1920-luvun puolustuslaitoksessa. Tutkimuksen lähdeaineistoina toimivat aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi Kansallisarkistoon säilötyt puolustushallinnon sekä puolustuslaitoksen joukko-osastojen asiakirjat, kirjeenvaihto sekä yhteydenpito muihin valvontaa harjoittaneisiin viranomaisiin. Tutkimuksessa käytetystä lähdeaineistosta selviää poliittisen luotettavuuden arviointiin käytetyt määrävahvuudet, resurssit sekä keskeisimmät syyt sille, miksi luotettavuuden arviointi koettiin ajanjaksolla tärkeäksi. Tutkimusmenetelmänä käytetään laadulliseen sisällönanalyysin menetelmää, jonka avulla selvitetään tutkimuskysymyksiin nojaten mitä poliittisesta luotettavuudesta ajateltiin sekä kirjoitettiin puolustuslaitoksessa, Helsingissä sekä muualla suomalaisessa yhteiskunnassa 1920-luvulla. Tutkimuksesta selviää, että asevelvollisten poliittisen luotettavuuden valvonta oli seurausta nuoren parlamentaarisen demokratian pyrkimyksistä torjua maanpuolustusta sekä muuta yhteiskuntaa horjuttavia sisäisiä sekä ulkoisia uhkatekijöitä. Puolustuslaitoksen ylimmässä sotilasjohdossa käydyt keskinäiset valtakamppailut sekä epäluottamusta aiheuttaneet heijastuivat maanpuolustuksen kehitystyöhön ja kansallista eheytymispolitiikkaa asevelvollisten tasa-arvoisessa kohtelussa ei kyetty ratkaisemaan vuosikymmenen aikana. Erimielisyydet luotettavuusvalvonnan järjestämisestä sekä kehittämisestä puolustushallinnon ylimmillä asteilla tekivät valvontatyöstä ajallisesti hidasta sekä vajavaista. Poliittista luotettavuusvalvontaa harjoittaneiden viranomaisten vaikeudet yhteistyössä sekä suojeluskuntajärjestön kykenemättömyys toimittaa luotettuusarviointeja helsinkiläisistä asevelvollisista vierittivät arviointivastuun Helsingissä sijainneiden puolustuslaitoksen joukko-osastojen harkinnanvaraiseksi tehtäväksi. Luotettavuuslausuntojen toimitusviivästykset sekä epätarkkuudet arviointityössä muodostivat riskin maanalaisen kommunistisen toiminnan harjoittamiselle pääkaupungissa valvovien katseiden alla. Väestömäärän suuruus, liikkuvuus sekä sosiaalisten verkostojen hajanaisuus tekivät paikallisissa maaseutuyhteisöissä toimineen asevelvollisten poliittisen luotettavuuden valvonnasta Helsingin kohdalla moninkertaisesti vaikeamman toteuttaa.
-
(2023)Tutkielmassa tarkastellaan 1920-luvulla käytyä keskustelua taloudellisesta demokratiasta. Ajallisesti tarkastelua jäsentää suomalaisen poliittisen historian kannalta mielenkiintoinen aikakausi sisällissodan jälkeen, jolloin erityisesti työmarkkinat olivat jännitteisiä työnantajien ja työntekijöiden välillä. Talousdemokratiakeskustelu toimii ikkunana tämän poliittisesti jännitteisen aikakauden tarkasteluun. Talouden demokratisoimista vaativat 1920-luvulla erityisesti sosialidemokraatit. Taloudellisella demokratialla tarkoitettiin erityisesti työntekijöiden päätösvallan lisäämistä yrityksissä, mutta käsite ymmärrettiin myös laajemmin joko väliasteena siirtymässä kohti sosialismia tai jopa sosialismin synonyymina. Lähestyn talousdemokratiakeskustelua käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Erityisesti Quentin Skinnerin menetelmällisiä painotuksia hyödyntäen tarkastelen, millaista kamppailua käytiin taloudellisen demokratian käsitteen määritelmistä ja arvottamisesta. Tavoitteena on selvittää, minkälaiseksi käsitteeksi taloudellinen demokratia ymmärrettiin talousdemokratiakeskusteluun osallistuneiden tärkeimpien toimijoiden keskuudessa. 1920-luvun talousdemokratiakeskustelussa keskeisinä toimijoina olivat sosialidemokraattinen puolue ja sen äänenkannattajalehdet sekä työnantajapuolta ja liike-elämää edustaneet äänenkannattajalehdet. Tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat sanoma- ja aikakauslehtiaineisto. Tämän lisäksi hyödynnän analyysin tukena myös Sosialidemokraattisen puolueen asiakirjoja sekä eduskunnan pöytäkirjoja. Sekundäärilähteinä käytän käsitehistoriaa ja työmarkkinahistoriaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Keskeisinä tutkimustuloksina esitän, että taloudellista demokratiaa määriteltiin ja arvotettiin 1920-luvulla sen mukaan, miten käsitteen nähtiin palvelevan eri toimijoiden poliittisia tavoitteita. Talouden demokratisoinnin keskeisin käsitteellinen rajoite oli sen suhteuttaminen yritysten tehokkuuteen ja kannattavuustavoitteisiin. Demokratisoinnin kriitikot näkivät työntekijöiden päätösvallan uhkaavan yritysten tehokkuutta ja yleistä taloudellista menestystä, mikä puolestaan uhkasi kansallista yhteisetua – taloudellista tuottavuutta ja hyvinvointia. Taloudellisen demokratian kannattajilla ei ollut varteenotettavia tapoja kyseenalaistaa tehokkuuden tärkeyttä, vaikka he argumentoinnissaan saattoivatkin nostaa esille kapitalismin synnyttämiä yhteiskunnallisia ristiriitoja yhteisen edun sijaan ja määritellä kapitalistisen tuotantotavan tehottomaksi. Kriitikot pystyivät kuitenkin osoittamaan demokratisoinnin kannattajien näkemykset yhteisedulle alisteisiksi luokkaeduiksi. Näin vahvimmaksi legitimaatiokäsitteeksi talousdemokratiakeskustelussa nousi kansakunnan yhteisetu, johon vetoaminen on ollut suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa yleistä. 1920-luvun talousdemokratiakeskustelussa taloudelliseksi tuottavuudeksi ja edistykseksi ymmärretty yhteisetu määriteltiin usein itsestään selväksi ja epäpoliittiseksi. Tästä näkökulmasta katsottuna taloudellinen asiantuntijuus nähtiin tärkeämpänä kuin demokratia.
-
(2023)Tutkielmassa tarkastellaan 1920-luvulla käytyä keskustelua taloudellisesta demokratiasta. Ajallisesti tarkastelua jäsentää suomalaisen poliittisen historian kannalta mielenkiintoinen aikakausi sisällissodan jälkeen, jolloin erityisesti työmarkkinat olivat jännitteisiä työnantajien ja työntekijöiden välillä. Talousdemokratiakeskustelu toimii ikkunana tämän poliittisesti jännitteisen aikakauden tarkasteluun. Talouden demokratisoimista vaativat 1920-luvulla erityisesti sosialidemokraatit. Taloudellisella demokratialla tarkoitettiin erityisesti työntekijöiden päätösvallan lisäämistä yrityksissä, mutta käsite ymmärrettiin myös laajemmin joko väliasteena siirtymässä kohti sosialismia tai jopa sosialismin synonyymina. Lähestyn talousdemokratiakeskustelua käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Erityisesti Quentin Skinnerin menetelmällisiä painotuksia hyödyntäen tarkastelen, millaista kamppailua käytiin taloudellisen demokratian käsitteen määritelmistä ja arvottamisesta. Tavoitteena on selvittää, minkälaiseksi käsitteeksi taloudellinen demokratia ymmärrettiin talousdemokratiakeskusteluun osallistuneiden tärkeimpien toimijoiden keskuudessa. 1920-luvun talousdemokratiakeskustelussa keskeisinä toimijoina olivat sosialidemokraattinen puolue ja sen äänenkannattajalehdet sekä työnantajapuolta ja liike-elämää edustaneet äänenkannattajalehdet. Tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat sanoma- ja aikakauslehtiaineisto. Tämän lisäksi hyödynnän analyysin tukena myös Sosialidemokraattisen puolueen asiakirjoja sekä eduskunnan pöytäkirjoja. Sekundäärilähteinä käytän käsitehistoriaa ja työmarkkinahistoriaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Keskeisinä tutkimustuloksina esitän, että taloudellista demokratiaa määriteltiin ja arvotettiin 1920-luvulla sen mukaan, miten käsitteen nähtiin palvelevan eri toimijoiden poliittisia tavoitteita. Talouden demokratisoinnin keskeisin käsitteellinen rajoite oli sen suhteuttaminen yritysten tehokkuuteen ja kannattavuustavoitteisiin. Demokratisoinnin kriitikot näkivät työntekijöiden päätösvallan uhkaavan yritysten tehokkuutta ja yleistä taloudellista menestystä, mikä puolestaan uhkasi kansallista yhteisetua – taloudellista tuottavuutta ja hyvinvointia. Taloudellisen demokratian kannattajilla ei ollut varteenotettavia tapoja kyseenalaistaa tehokkuuden tärkeyttä, vaikka he argumentoinnissaan saattoivatkin nostaa esille kapitalismin synnyttämiä yhteiskunnallisia ristiriitoja yhteisen edun sijaan ja määritellä kapitalistisen tuotantotavan tehottomaksi. Kriitikot pystyivät kuitenkin osoittamaan demokratisoinnin kannattajien näkemykset yhteisedulle alisteisiksi luokkaeduiksi. Näin vahvimmaksi legitimaatiokäsitteeksi talousdemokratiakeskustelussa nousi kansakunnan yhteisetu, johon vetoaminen on ollut suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa yleistä. 1920-luvun talousdemokratiakeskustelussa taloudelliseksi tuottavuudeksi ja edistykseksi ymmärretty yhteisetu määriteltiin usein itsestään selväksi ja epäpoliittiseksi. Tästä näkökulmasta katsottuna taloudellinen asiantuntijuus nähtiin tärkeämpänä kuin demokratia.
-
(2023)Tutkielma käsittelee transihmisten kirjoituksia 1920-1930-luvun Saksassa ilmestyneissä aikakauslehdissä Die Freundin ja Das 3. Geschlecht. Lehdet olivat LGBT-ihmisille kohdistettuja julkaisuja, joita levitettiin avoimesti. Teksteissä käsitellään transsukupuolisuutta kirjoittajien omasta näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena oli tutkia sitä, kuinka transihmiset itse keskustelivat keskenään omasta transsukupuolisuudestaan, sekä minkälaisia kokemuksia ja tunteita transsukupuolisuuteen liittyi. Keskityn näistä kokemuksista yhteisöllisyyden, sekä sukupuolidysforian ja -euforian kokemuksiin. Tulkitsen lehtiä omanlaisenaan tilana, joka toimi aikansa sosiaalisen median tavoin. Tutkielma hyödyntää historiantutkimuksen sekä sukupuolentutkimuksen näkökulmia. Lehdissä korostuu kirjoittajien pitäneen transsukupuolisuutta itselleen luonnollisena olemisen tapana ja ihmisyyden muotona. Transihmiset muodostivat selkeän yhteisön, jolla oli oma identiteettinsä sekä alakulttuurinsa. Välisessään keskustelussa transihmiset jakoivat kokemuksia transihmisenä elämisestä, sekä pyrkivät neuvomaan ja voimauttamaan toisiaan. Lehtien lukeminen itsessään oli osa yhteisön toimintaa, ja näyttäytyi monille kirjoittajista äärimmäisen tärkeänä tapana kokea yhteisöllisyyttä ja tutkiskella omaa identiteettiä. Itse transidentiteetti oli tekstien kirjoittajille hyvä ja parantava seikka, kun taas ympäröivä yhteiskunta normatiivisine rajoituksineen nähtiin heidän elämäänsä hankaloittavana asiana.
-
(2023)Tutkielma käsittelee transihmisten kirjoituksia 1920-1930-luvun Saksassa ilmestyneissä aikakauslehdissä Die Freundin ja Das 3. Geschlecht. Lehdet olivat LGBT-ihmisille kohdistettuja julkaisuja, joita levitettiin avoimesti. Teksteissä käsitellään transsukupuolisuutta kirjoittajien omasta näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena oli tutkia sitä, kuinka transihmiset itse keskustelivat keskenään omasta transsukupuolisuudestaan, sekä minkälaisia kokemuksia ja tunteita transsukupuolisuuteen liittyi. Keskityn näistä kokemuksista yhteisöllisyyden, sekä sukupuolidysforian ja -euforian kokemuksiin. Tulkitsen lehtiä omanlaisenaan tilana, joka toimi aikansa sosiaalisen median tavoin. Tutkielma hyödyntää historiantutkimuksen sekä sukupuolentutkimuksen näkökulmia. Lehdissä korostuu kirjoittajien pitäneen transsukupuolisuutta itselleen luonnollisena olemisen tapana ja ihmisyyden muotona. Transihmiset muodostivat selkeän yhteisön, jolla oli oma identiteettinsä sekä alakulttuurinsa. Välisessään keskustelussa transihmiset jakoivat kokemuksia transihmisenä elämisestä, sekä pyrkivät neuvomaan ja voimauttamaan toisiaan. Lehtien lukeminen itsessään oli osa yhteisön toimintaa, ja näyttäytyi monille kirjoittajista äärimmäisen tärkeänä tapana kokea yhteisöllisyyttä ja tutkiskella omaa identiteettiä. Itse transidentiteetti oli tekstien kirjoittajille hyvä ja parantava seikka, kun taas ympäröivä yhteiskunta normatiivisine rajoituksineen nähtiin heidän elämäänsä hankaloittavana asiana.
-
(2013)Tutkimuksessa tarkastellaan työväen omaehtoisen vapaa-ajantoiminnan merkitystä vastarinnan ja poliittisen yhteisöllisyyden rakentajana 1920- ja 1930-lukujen tehdasyhdyskunnassa. Tarkastelun kohteena on Tampereen eteläpuolella sijaitseva Valkeakoski, joka oli kyseisellä aikakaudella noin 4000 asukkaan tehdaskauppala. Paperitehdasyhtiö Ab Walkiakoski (vuodesta 1934 Yhtyneet Paperitehtaat) työllisti 1920-luvun lopulla noin 85 % paikkakunnan työikäisistä miehistä. Tehdasyhtiö oli paikkakunnalla työnantajana täydellisessä monopoliasemassa ja saattoi siten taloudellisen valtansa turvin säädellä yhdyskunnan kehitystä haluamaansa suuntaan. 1930-luvun alussa tehdasyhtiö ulotti otteensa uusille yhdyskuntaelämän osa-alueille aloittamalla työläisille suunnattujen vapaa-ajanaktiviteettien ja muun sosiaalisen toiminnan organisoinnin. Yhtiö perusti muun muassa tehtaalta johdetun urheiluseuran ja näyttämön, jotka ryhtyivät kilpailemaan asianharrastajista ja yleisöstä työväentalolla toimineiden Työväen Näyttämön ja TUL:n urheiluseuran kanssa. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten tämä kilpailuasetelma vaikutti työväentaloa tukikohtanaan pitäneen vapaa-ajanyhteisön muotoon ja olemukseen. Tutkimus jäsentyy kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan yhteisön muodollista rakennetta, toisessa toimijoiden politiikkakäsityksiä ja kolmannessa työväen vapaa-ajanviettoon kietoutunutta vastarinnan kulttuuria muun muassa perinnemateriaalin kautta. Tutkimus on monimetodinen ja osin poikkitieteellinen. Tutkimuksen rungon muodostavat verkostoanalyyttinen tutkimusote sekä Oral History -tyyppisesti käsitelty muistitietomateriaali. Tutkimuksen aineisto koostuu 31 työväentaloaktiivin haastatteluista sekä kahdesta muistelmateoksesta. Tämän lisäksi tutkimuksessa on hyödynnetty muun muassa työväen urheiluseurojen ja näyttämön pöytäkirjoja ja aikalaishistoriikkeja, vaaliasiakirjoja ja tehdasyhtiön arkistoimaa henkilöstöhallinnon asiakirjamateriaalia. Tärkeässä osassa on myös työväentalon vapaa-ajantoimintaan liittyvä kokoelma paikallistarinoita, jotka eräs harrastajakeräilijä on kirjannut muistiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että työväentalolla harrastettujen aktiviteettien ympärille muodostui yhteisö, joka valinnoillaan ja kulttuurillaan haastoi paikallista järjestystä ja tehtaanjohdon propagoimaa kansallista yhtenäiskulttuuria. Samaan aikaan tämä yhteisö kuitenkin kielsi oman poliittisuutensa. Siihen liittyy tutkimuksen toinen keskeinen havainto: työväentaloaktiivien politiikkakäsityksen suppeus. Politiikkana ymmärrettiin vain institutionalisoituneet politiikan muodot. Harrastaminen ja politiikka haluttiin erottaa jyrkästi toisistaan. Yhteisön omasta politiikkakäsityksestä poiketen tässä tutkimuksessa on omaksuttu laaja ja jälkimoderni politiikan käsite. Tästä lähtökohdasta pystytään tuomaan ilmi yhteisön harrastustoiminnan läpeensä poliittinen luonne. 1920- ja 1930-lukujen työväentalojen vapaa-ajankulttuuri oli vastarinnan kulttuuria ja arjen käytäntöjä, joilla yhteisö piti yllä omaleimaista työväen harrastajajoukon identiteettiään, hankki kollektiivisesti toiminnalleen resursseja ja takasi ydintoimijoidensa riippumattomuuden. Myös politiikan yksilöllinen ulottuvuus, oman ajan ja tilan haltuunotto sekä etäisyyden säilyttäminen kanssatoimijoihin tulevat tutkimuksessa esille. Tutkimuskohde ilmentää asetelmaa, jossa paikallisuus ja lähikontaktit välittävät luokan ja liikkeen suhdetta, politiikka limittyy arkeen ja valtasuhteiden kiistäminen elää jokapäiväisissä käytännöissä, kuten vapaa-ajanharrastuksissa. Tutkimus antaa aiheen jatkopohdinnoille muun muassa siitä, miten lähiverkostojen rapautuminen vaikuttaa arjen vastarinnan luonteeseen ja miksi alatasolta nousevat vastarinnan kulttuurit usein kieltävät oman poliittisuutensa.
-
(2016)Tutkimuksessa selvitän Kuopiossa esiintyneen vasemmistososialistien suuren kannatuksen taustoja ja syitä sekä vasemmistososialistien toimintaa sisällissodan loppumisesta vuonna 1918 lapualaisvuoteen 1930. Kuopiolaiset vasemmistososialistit, eli Suomen sosialidemokraattisesta puolueesta eronneet kommunistiseen III Internationaaliin liittymistä kannattaneet vasemmistolaiset saivat merkittävää kannatusta Kuopion läntisessä vaalipiirissä koko 1920-luvun ajan. Vasemmistososialisteilla oli kuitenkin vaikeuksia asemoida joukkoliikkeensä SKP:n, sosialidemokraattien ja oikeiston merkitsemällä poliittisella kentällä. Mihin vasemmistososialistit kuuluivat Suomessa? Eduskuntavaaleissa vasemmistososialististen puolueiden kannatus oli koko tarkastelujakson ajan kolmenkymmenen prosentin luokkaa, mikä tekee 1920-luvun Kuopiosta yhden Suomen punaisimmista seuduista. Kuopio sai sisällissodan jälkeen jopa liikanimen ”Suomen Moskova”. Miksi kannatus oli nimenomaan Kuopiossa muuta maata merkittävästi suurempaa? Onko vanha korpikommunismin käsite sovellettavissa kuopiolaiseen vasemmistososialismiin? Tutkimuksen lähdeaineistona olen käyttänyt Etsivän Keskuspoliisin arkistoja, sanomalehtiä ja muita painotuotteita, Suojeluskuntien arkistoja ja työväenliikkeen arkistoja. Lisäksi käytössäni olen käyttänyt joitakin aikalaismuistelmia. Kuopiolainen vasemmistososialistinen liike sai voimansa yhtäältä tyytymättömyydestä parlamentaarisen päätöksenteon voimaan. Toisaalta se hyötyi voimahahmojen vahvasta asemasta johtuvasta tiedonvälityksen etulyöntiasemasta Savon Kansan kirjapainon julkaisemien lehtien kautta.
-
(2017)Tutkielmassa käsitellään Suomeen saapuneista pakolaisista eduskunnassa ja lehdistössä (Uusi Suomi ja Aamulehti) käytyä keskustelua vuosina 1917–1922 retorisen analyysin menetelmin. Tuona ajankohtana Suomeen saapui noin 33 000 pakolaista itärajan takaa. Pakolaisten saapuminen lyhyen ajan sisällä oli vasta itsenäistyneen maan viranomaisille ja poliittiselle kentälle suuri haaste. Suomen poliittinen tilanne oli itsenäisyyden alkuvuosina jakautunut ja pakolaiskeskustelua käytiin kärjistyneessä ilmapiirissä. Poliitikkojen puheenvuoroissa näkyi, että pakolaiskeskustelua käytettiin välineenä oman poliittisen agendan edistämiseen. Sosialidemokraatit kritisoivat oikeistohallitusta sanoen pakolaisten saapumisen johtuvan Itä-Karjalan heimosodista, jotka ovat oikeiston aiheuttamia. Vasemmisto vaatikin oikeistoa maksamaan pakolaisten saapumisesta koituneet kulut yksityisistä varoista. Sosialidemokraatit olivat huolissaan Suomen työläisten asemasta. Vasemmiston näkökulma pakolaiskysymykseen oli siis kansallista etua ja suomalaisten hyvinvointia korostava. Oikeisto oli hallitusvastuussa eikä ottanut selkeää kantaa argumentteihin, joiden mukaan pakolaisten saapumisen syy oli heimosodissa. Oikeisto pyrkikin esiintymään valtionhoitajana: pakolaisasia oli vaikea, mutta se piti tavalla tai toisella hoitaa. Maalaisliitto puolestaan kykeni profiloitumaan pakolaiskysymyksessä aloitteen tekijänä etenkin Santeri Alkion johdolla. Pakolaisten avustamiseen vaadittiin toistuvasti lisää määrärahaa. Eduskunta myönsi näitä määrärahoja värikkään keskustelun jälkeen. Vuonna 1922 perustettiin valtion pakolaisavustuskeskus ja toiminta vakiintui sekä institutionalisoitui. Lehdistökeskustelu pakolaisista oli yhtä lailla vivahteikasta. Pakolaisista käytettiin luonnonilmiöihin viittaavia vertauksia ja keskustelun näkökulmana oli usein turvallisuus. Pakolaiset jaettiin lehdistökeskustelussa kohtalaisen selvästi kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä oli venäläiset pakolaiset, joiden epäiltiin muodostavan turvallisuusriskejä ja jopa uhkaavan Suomen itsenäisyyttä. Heidän motiivinsa maassa olemiselle kyseenalaistettiin laajasti. Toinen ryhmä oli suomensukuiset pakolaiset (inkeriläiset ja itäkarjalaiset), joihin suhtauduttiin huomattavasti suopeammin ja solidaarisemmin. Sadan vuoden takaisessa pakolaiskeskustelussa voi nähdä joitain yhtymäkohtia vuosien 2015–2016 keskusteluun pakolaisista. Tulijoista puhuttiin molemmissa yhteyksissä luonnonilmiöiden kaltaisena voimana ja heihin liitettiin monia pelkoja. Toiseuttamalla pakolaisia ja siirtämällä keskustelu turvallisuusnäkökohtiin keskustelussa voidaan jättää taustalle heidän inhimillinen hätänsä.
Now showing items 21-29 of 29