Browsing by Subject "1930-luku"

The aim of this study was to make a quantitative map inventory of the amount of temporal and spatial changes in meadow area in Finland during 1925-1992 and to make an estimation of the total amount of meadows in Finland in 1980’s and in the beginning of 1990’s. The environmental factors were also evaluated in the same areas. Initially this reseach was a part of FIBRE program. In the temporal study the area values of meadows and environmental factors were studied in three time steps: in 1930’s, 1960’s and 1980’s The oldest data from 1930’s were collected from black and white parish maps 1:20 000 and the two younger phases from base maps 1:20 000. The study area of the temporal change study was 7 500 km² and the mean areal coverage was 4,4% of the 11 studied provincial areas. North Karelia, Kainuu and Lappland were not included in this temporal change study as there were not available the oldest parish maps in these areas. The studied areas were Uusimaa, Lounais-Suomi, Häme, Pirkanmaa, Etelä-Savo, Pohjois-Savo, Keski-Suomi, Länsi-Suomi, Pohjois-Pohjanmaa and Åland. In the larger sample study of the meadow area in 1980’s in Finland the aim was to get an estimate of the total meadow area in Finland that time and also search for the differencies between different areas – which areas still contain most meadow hectares and which is the proportion between meadow hectares and studied surface area or proportion between the land area and meadow area or the relation between acricultural field hectares to meadow hectare amount. This larger study contained 14 provincial areas and the study area was 26 000 km² and the mean study coverage was 12 %. In the study 315 base maps 1.20 000 were inventoried – the meadows were counted hectare by hectare from the maps. The results showed that the largest changes in meadow area hectares took place already between 1930 and 1960. The biggest proportional declines were in the areas were the initial hectare amounts were highest at the start. A significant result was that the total area of meadows in Finland was not so low as estimations have given reason to expect. In this large study many areas had still left a third of the 1930 meadow hectares, in the best areas even 40% in the 1980’s and in the beginning of 1990’s. Although also in this study there were places were 99% of the original hectares of meadows were all vanished – from the hundreds of hectares were left only 2-10 hectares. Of the studied areas the most rich in meadows was Åland throughout all the three studied time steps. Other meadow high areas were Lounais-Suomi, Pirkanmaa and Keski-Suomi in the 1930’s, Pirkanmaa, Pohjois-Pohjanmaa and Häme in the 1960’s and Länsi-Suomi, Uusimaa and Lounais-Suomi. For the total amount of meadow hectares in Finland this study gives estimates: 680 000 – 980 000 hectares in the 1930’s, 330 000 – 475 000 hectares in the 1960’s and 275 000 hectares in the 1980’s.

Tutkielmassa tarkastellaan vuosina 1925–1935 ilmestyneitä pakkosterilisointia kannattavia aikakauslehtikirjoituksia. Analyysin kohteena on se, kuinka sterilisoinnin kohteeksi haluttuja ih-misryhmiä nimetään ja millaisiin semanttisiin rooleihin ja sitä kautta toimintoihin ihmisryhmät asetetaan. Tutkielmassa hyödynnetään kriittistä diskurssianalyysia ja kognitiivista kielitiedettä. Kognitiivi-sen kielitieteen teorioista sovelletaan kehyssemantiikkaa, analysoituvuutta ja ambienssia. Roo-lisemantiikkaa käytetään semanttisten roolien ja toimijoiden tarkasteluun. Tutkielman aineisto on peräisin Kansalliskirjaston digitoimista aikakauslehdistä. Se on saatu käyttämällä kahta hakusanaa: rotuhygienia ja sterilisointi. Aineistoon kuuluu yhteensä 33 kirjoitusta, jotka ovat pää-asiassa peräisin ammatti- ja erikoisalan lehdistä. Niistä on analysoitu erityisesti rotuhygieenista pakkosterilisointia käsittelevät kohdat. Nimeämisen tarkastelu on jaettu kolmeen osaan: määritteettömät nimitykset, etumääritteelliset nimitykset ja restriktiivisen relatiivilauseen sisältävät kategorioinnit. Määritteettömille nimityksille on tyypillistä yhtäältä täysi skemaattisuus, mutta toisaalta taas näennäisesti tyhjentävä kategoriointi. Etumääritteen sisältävistä nimityksistä on mahdollista hahmottaa monenlaisia dimensioita, kuten esimerkiksi moraalisuuden, hyödyllisyyden ja arvokkuuden dimensiot. Ryhmiä rajataan myös restriktiivisillä relatiivilauseilla, joilla esimerkiksi liitetään ihmisryhmiin ominai-suuksia ja spesifioidaan ryhmiä toisten joukosta. Toinen analyysiluku käsittelee, sitä millaisissa semanttisissa rooleissa pakkosterilisaation kohteeksi halutut ihmisryhmät ovat erilaisten toimintojen yhteydessä. Agenttimaisina ryhmät on kielennetty lisääntymistä kuvaavien verbien yhteydessä sekä erilaisten harmien tuottajina. Patientteina ihmisryhmiä kuvataan erilaisen kontrolloivien toimenpiteiden, kuten siirtelyn ja säilyttämisen, kohteina. Keskeiseksi semanttisten roolien käsittelyssä nousee se, että sterilisoinnin kohteeksi halutut ihmisryhmät esitetään siten, että niillä ei ole pääsyä täysivaltaisen persoonalle tyypillisiksi nähtyihin piirteisiin, kuten omien toimiensa kontrolliin ja vastuulliseen toimintaan. Tulokset esitetään persoonaksi pääsyn asteikkona. Kaiken kaikkiaan pakkosterilisoinnin kohteeksi haluttujen ihmisryhmien nimeäminen ja toimintojen esittäminen toiseuttavat ja luovat etäisyyttä tekstien puhujan ja puheenalaisen välille, ja näin dehumanisoivat pakkosterilisaation kohteeksi haluttuja ihmisryhmiä.

Pro gradu –tutkielmassani käsittelen matkamuistoesineistön kehittämistä ja aiheeseen liittynyttä keskustelua Suomessa vuosina 1930–1945. Tutkimukseni aineisto koostuu arkistomateriaalista, painetusta kirjallisuudesta sekä lehdistöstä. Tutkimukseni keskeisin lähde on Suomen-Matkat ry:n koollekutsumana vuosina 1937–1945 toimineen matkamuistoesinetoimikunnan mietintö Suomalaiset matkamuistoesineet. Vaikka tutkimuskohteenani ovat matkamuistoesineet, kiinnitän esineitä enemmän huomion niiden kehittämisen taustalla vaikuttaneisiin ajatuksiin. Tutkimuskysymykseni on, millaisia mielikuvia Suomesta matkamuistoesineillä haluttiin rakentaa ja miten Suomen-Matkojen matkamuistoesinekomitean toiminta liittyi osaksi Suomessa tehtyä matkailu- ja maakuvamainontaa ja -viestintää. Suomi-kuvan viestintää on tutkittu jonkin verran. Tutkimukseni arvo on siinä, että liitän myös matkamuistoesineet osaksi maakuvan rakentamista. Aihetta ei ole lähestytty tästä näkökulmasta aiemmin. Tutkimukseni keskittyy maaseudulla kotioloissa käsityönä valmistettuihin kotiteollisuustuotteisiin, jotka 1930-luvun kirjoittelussa käsitettiin matkamuistoista keskeisimmiksi. Käyn työssäni läpi miksi matkamuistoesineet nousivat 1930-luvun kuluessa keskustelun aiheeksi ja syitä, jotka johtivat kiinnostuksen kasvuun. Käsittelen myös sitä, millaisia olivat edustavina pidetyt matkamuistot ja miten ne liittyivät käsityksiin suomalaisuudesta. Osoitan tutkimuksessani, että matkamuistoesineistöä kehitettiin määrätietoisesti osana suomalaisten matkailu- ja maakuvan viestintää. Esineiden kehittäminen kertoo siitä, millaisia ajatuksia suomalaisuuteen liitettiin. Matkamuistoesinekomitealle laadukkaan matkamuistoesineen keskeisimpiä piirteitä olivat aitous, kansanomaisuus ja paikallissävyisyys. Näiden piirteiden yhdistyessä muodostui matkamuisto, joka välitti maailmalle käsitystä Suomesta ja suomalaisista sivistyskansana. Matkamuistoesinetoimikunnalle oli tärkeää, että esineissä näkyi kansankulttuuri ja sen paikalliset erot Suomen sisällä. Vaikka matkamuistoja suunniteltiin pääasiassa kansainvälisiä matkailijoita varten, pyrittiin niillä vaikuttamaan myös itse suomalaisten käsityksiin suomalaisuudesta. Matkamuistoesineistön kehittäminen 1930-luvulla liittyi osaksi 1800-luvulla alkanutta suomalaisuuden symbolien luontia.

Tämä tutkielma käsittelee taloudellista neuvottelukuntaa vuosina 1928–1932. Tutkielman tarkoitus on selittää neuvottelukunnan talouspoliittista ohjelmaa erilaisten talousteorioiden ja taloudellisten ajatusmallien kautta. Tutkielman lähestymistapa on taloushistoriallinen ja tutkimusmetodi teorialähtöinen sisällönanalyysi. Tutkielman aihe sidotaan laajempaan 1930-luvun lamaa koskevaan taloushistorialliseen tutkimukseen. Tutkielmasta tekee mielenkiintoisen se, ettei neuvottelukunnan tuotantoa ole aiemmin systemaattisesti analysoitu. Neuvottelukuntaa on kuitenkin pidetty merkittävänä talouspolitiikkaa muotoilevana instituutiona. Tämän tutkielman lähdeaineistona käytetään neuvottelukunnan julkaisuja vuosien 1929 ja 1932 välisenä aikana. Painettuja julkaisuja täydentää arkistomateriaali, joka avaa julkaisujen taustalla käytyä keskustelua. Taloudellisesta neuvottelukunnasta tekee merkittävän sen jäsenet, joihin kuului arvovaltaisia poliitikkoja, virkamiehiä ja elinkeinoelämän edustajia. Kaikki Suomen merkittävät puolueet olivat edustettuina. Tuotannonaloista teollisuus oli muita aloja voimakkaammin edustettuna. Neuvottelukunnan keskeisiä hahmoja olivat esimerkiksi, Risto Ryti, J. K. Paasikivi, Väinö Tanner ja neuvottelukunnan yleissihteeri Bruno Suviranta. Taloudellisen neuvottelukunnan mielestä lamaan oli johtanut pääoman epätasainen jakautuminen taloudenalojen kesken. Kotimarkkinateollisuus oli vienyt voimavaroja vientiteollisuuden kehitysmahdollisuuksilta. Tähän oli osaksi syynä julkisentalouden kasvanut kulutus ja valtion avokätinen rahapolitiikka. Yli varojen eläminen ja tuhlaaminen oli heikentänyt vientiteollisuuden kilpailukykyä ja saattanut Suomen maksutaseen miinusmerkkiseksi. Taloudellisen neuvottelukunnan talouspoliittista ohjelmaa sävytti periaatteen tasolla vahvasti uusklassinen taloustiede ja liberaali talouspolitiikka. Talouslamat koettiin normaaleiksi suhdannevaihteluiksi, joihin ei pystytty talouspolitiikalla juuri vaikuttamaan. Talouslamoilla nähtiin olevan taloutta puhdistava vaikutus. Talouslamoilla oli siten oma kansantaloudellinen tehtävänsä puhdistaa talouden heikkoja rakenteita. Valtion rooli taloudessa nähtiin toisarvoiseksi, enemmänkin talouden esteitä purkavaksi kuin aktiivisen talouspolitiikan harjoittajaksi. Lama-aikoina tuli ottaa opiksi virheistä. Taloudellisen neuvottelukunnan talouspoliittiset parannusehdotukset olivat kapea-alaiset. Merkittävin talouspoliittinen uudistusehdotus oli verotuksen keventäminen erityisesti vientiteollisuuden eduksi. Julkisentalouden tuli samalla sopeutua pienentyneeseen kassavirtaan. Talouspolitiikan suunnittelu oli keskitettävä poliittisen järjestelmän ulkopuoliseen instituutioon. Talouspoliittinen päätöksenteko tuli perustaa tutkimustietoon, joka perustui vahvasti käytännönläheiseen lähestymistapaan. Talousteorioihin ei nojattu perusteellisesti, vaan ainoastaan viitteenomaisesti silloin, kun se sopi omien tarkoitusperien kanssa yhteen. Taloustieteen uudet suuntaukset torjuttiin vähäsanaisesti vääräoppisina. Olisi siis anakronistista väittää, että Ruotsissa tutkimusajankohtana keskustelua herättänyt uusi ekspansiivinen suhdannepolitiikka olisi neuvottelukunnassa koettu varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Yleinen mielipideympäristö Suomessa tuki vahvasti talouden omaehtoisuutta, jolloin aktiivista suhdannepolitiikkaa ei voitu pitää käytännön vaihtoehtona. Käytännössä taloudellisen neuvottelukunnan talouspoliittiset parannusehdotukset eivät olleet klassisen taloustieteen koulukirjaesimerkkejä, vaan niitä voidaan kuvailla pragmaattisiksi. Teollisuuden ja erityisesti vientiteollisuuden edut menivät poikkeuksetta muiden päämäärien edelle. Tosin, uusklassisesta talousteoriasta poiketen, neuvottelukunta myönsi työttömyysongelman ja sen haittavaikutuksen kansantaloudelle. Neuvottelukunnan talouspoliittisessa ohjelmassa ei juuri ollut tilaa sosiaalipolitiikalle tai lama-ajan sosiaalisten kokemusten lieventämiselle. Valtion kassarajoitteen korostaminen vei pohjan sosiaalipolitiikan hyviltä tarkoitusperiltä. Tutkimuksen tulokset antavat kuvan, että talouspoliittinen ohjelma muotoiltiin pienen sisäpiirin ajatusmaailman mukaiseksi. Väitettä ei kuitenkaan voida aukottomasti todistaa tämän tutkielman lähdeaineiston valossa, vaan se kaipaa lisäselvitystä.

Tutkielma käsittelee transihmisten kirjoituksia 1920-1930-luvun Saksassa ilmestyneissä aikakauslehdissä Die Freundin ja Das 3. Geschlecht. Lehdet olivat LGBT-ihmisille kohdistettuja julkaisuja, joita levitettiin avoimesti. Teksteissä käsitellään transsukupuolisuutta kirjoittajien omasta näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena oli tutkia sitä, kuinka transihmiset itse keskustelivat keskenään omasta transsukupuolisuudestaan, sekä minkälaisia kokemuksia ja tunteita transsukupuolisuuteen liittyi. Keskityn näistä kokemuksista yhteisöllisyyden, sekä sukupuolidysforian ja -euforian kokemuksiin. Tulkitsen lehtiä omanlaisenaan tilana, joka toimi aikansa sosiaalisen median tavoin. Tutkielma hyödyntää historiantutkimuksen sekä sukupuolentutkimuksen näkökulmia. Lehdissä korostuu kirjoittajien pitäneen transsukupuolisuutta itselleen luonnollisena olemisen tapana ja ihmisyyden muotona. Transihmiset muodostivat selkeän yhteisön, jolla oli oma identiteettinsä sekä alakulttuurinsa. Välisessään keskustelussa transihmiset jakoivat kokemuksia transihmisenä elämisestä, sekä pyrkivät neuvomaan ja voimauttamaan toisiaan. Lehtien lukeminen itsessään oli osa yhteisön toimintaa, ja näyttäytyi monille kirjoittajista äärimmäisen tärkeänä tapana kokea yhteisöllisyyttä ja tutkiskella omaa identiteettiä. Itse transidentiteetti oli tekstien kirjoittajille hyvä ja parantava seikka, kun taas ympäröivä yhteiskunta normatiivisine rajoituksineen nähtiin heidän elämäänsä hankaloittavana asiana.

Tutkimuksessa tarkastellaan työväen omaehtoisen vapaa-ajantoiminnan merkitystä vastarinnan ja poliittisen yhteisöllisyyden rakentajana 1920- ja 1930-lukujen tehdasyhdyskunnassa. Tarkastelun kohteena on Tampereen eteläpuolella sijaitseva Valkeakoski, joka oli kyseisellä aikakaudella noin 4000 asukkaan tehdaskauppala. Paperitehdasyhtiö Ab Walkiakoski (vuodesta 1934 Yhtyneet Paperitehtaat) työllisti 1920-luvun lopulla noin 85 % paikkakunnan työikäisistä miehistä. Tehdasyhtiö oli paikkakunnalla työnantajana täydellisessä monopoliasemassa ja saattoi siten taloudellisen valtansa turvin säädellä yhdyskunnan kehitystä haluamaansa suuntaan. 1930-luvun alussa tehdasyhtiö ulotti otteensa uusille yhdyskuntaelämän osa-alueille aloittamalla työläisille suunnattujen vapaa-ajanaktiviteettien ja muun sosiaalisen toiminnan organisoinnin. Yhtiö perusti muun muassa tehtaalta johdetun urheiluseuran ja näyttämön, jotka ryhtyivät kilpailemaan asianharrastajista ja yleisöstä työväentalolla toimineiden Työväen Näyttämön ja TUL:n urheiluseuran kanssa. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten tämä kilpailuasetelma vaikutti työväentaloa tukikohtanaan pitäneen vapaa-ajanyhteisön muotoon ja olemukseen. Tutkimus jäsentyy kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan yhteisön muodollista rakennetta, toisessa toimijoiden politiikkakäsityksiä ja kolmannessa työväen vapaa-ajanviettoon kietoutunutta vastarinnan kulttuuria muun muassa perinnemateriaalin kautta. Tutkimus on monimetodinen ja osin poikkitieteellinen. Tutkimuksen rungon muodostavat verkostoanalyyttinen tutkimusote sekä Oral History -tyyppisesti käsitelty muistitietomateriaali. Tutkimuksen aineisto koostuu 31 työväentaloaktiivin haastatteluista sekä kahdesta muistelmateoksesta. Tämän lisäksi tutkimuksessa on hyödynnetty muun muassa työväen urheiluseurojen ja näyttämön pöytäkirjoja ja aikalaishistoriikkeja, vaaliasiakirjoja ja tehdasyhtiön arkistoimaa henkilöstöhallinnon asiakirjamateriaalia. Tärkeässä osassa on myös työväentalon vapaa-ajantoimintaan liittyvä kokoelma paikallistarinoita, jotka eräs harrastajakeräilijä on kirjannut muistiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että työväentalolla harrastettujen aktiviteettien ympärille muodostui yhteisö, joka valinnoillaan ja kulttuurillaan haastoi paikallista järjestystä ja tehtaanjohdon propagoimaa kansallista yhtenäiskulttuuria. Samaan aikaan tämä yhteisö kuitenkin kielsi oman poliittisuutensa. Siihen liittyy tutkimuksen toinen keskeinen havainto: työväentaloaktiivien politiikkakäsityksen suppeus. Politiikkana ymmärrettiin vain institutionalisoituneet politiikan muodot. Harrastaminen ja politiikka haluttiin erottaa jyrkästi toisistaan. Yhteisön omasta politiikkakäsityksestä poiketen tässä tutkimuksessa on omaksuttu laaja ja jälkimoderni politiikan käsite. Tästä lähtökohdasta pystytään tuomaan ilmi yhteisön harrastustoiminnan läpeensä poliittinen luonne. 1920- ja 1930-lukujen työväentalojen vapaa-ajankulttuuri oli vastarinnan kulttuuria ja arjen käytäntöjä, joilla yhteisö piti yllä omaleimaista työväen harrastajajoukon identiteettiään, hankki kollektiivisesti toiminnalleen resursseja ja takasi ydintoimijoidensa riippumattomuuden. Myös politiikan yksilöllinen ulottuvuus, oman ajan ja tilan haltuunotto sekä etäisyyden säilyttäminen kanssatoimijoihin tulevat tutkimuksessa esille. Tutkimuskohde ilmentää asetelmaa, jossa paikallisuus ja lähikontaktit välittävät luokan ja liikkeen suhdetta, politiikka limittyy arkeen ja valtasuhteiden kiistäminen elää jokapäiväisissä käytännöissä, kuten vapaa-ajanharrastuksissa. Tutkimus antaa aiheen jatkopohdinnoille muun muassa siitä, miten lähiverkostojen rapautuminen vaikuttaa arjen vastarinnan luonteeseen ja miksi alatasolta nousevat vastarinnan kulttuurit usein kieltävät oman poliittisuutensa.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomesta Neuvostoliittoon 1930-luvulla menneiden laittomien siirtolaisten kokemuksia. Tutkimuksen keskiössä ovat Suojärveltä kotoisin olleen Ahokkaan perhekunnan kirjeet Neuvostoliitosta Suomeen vuosina 1932–1936. Ahokkaat olivat osa 1930-luvun laman käynnistämää laitonta muuttoliikettä, jonka johdosta noin 15 000 suomalaista siirtyi Neuvostoliittoon paremman toimeentulon perässä. Tutkin kuinka sukulaissuhteita hoidettiin rajan ylitse kulkevan kirjeenvaihdon välityksellä, kuinka kirjeenvaihdon konventiot muuttuivat perheen kohdatessa vakavaa puutetta ja kuinka Ahokkaat kuvasivat olosuhteita Neuvostoliitossa. Tutkimuskirjallisuuden avulla havaitsin, että monet Ahokkaiden kokemista asioista olivat jaettuja myös muiden suomalaissiirtolaisten kanssa. Tutkimuksessa ilmenee kuitenkin se, että Ahokkaat olivat vapaita vaihtamaan työpaikkaa asuessaan Petroskoissa. Tämän johdosta he olivat sosiaalisesti ja taloudellisesti vakaammassa asemassa, kuin esimerkiksi suljetulle työleireille joutuneet suomalaiset. Lähdeaineistona käytetään Valtiollisen poliisin Sortavalan alaosaston arkistosta löytyvää kirjekokoelmaa vuosilta 1931–1939. Kirjeet on jäljennetty Etsivän keskuspoliisin toimesta tarkoituksena tarkastella laitonta muuttoliikettä, sekä Neuvostoliitosta Suomeen kohdistuvaa kommunistista agitaatiota. EK on tehnyt jäljennöksiin lukuisia merkintöjä ja huomioita, jonka lisäksi kirjekokoelmaan kuuluu EK:n sisäisiä ilmoituksia. Nämä tuovat tutkimukseen toisen puolen, jossa tarkastellaan Ahokkaisiin kohdistunutta tutkintaa, jonka johdosta EK teki tiedusteluykäynnin Ahokkaiden Suomessa asuneiden sukulaisten kotiin. Valtiollisen poliisin arkiston lisäksi tutkimuksessa käytetään Neuvostoliiton siirtolaisuutta koskevaa tutkimuskirjallisuutta 1980-luvulta 2020-luvulle. Lisäksi tutkimuksessa käytetään aikalaissanomalehdistöä Suomesta ja Neuvosto-Karjalasta kuvaamaan aikakauden taloudellista ja poliittista tilannetta, sekä esimerkiksi kommunisteihin liittynyttä retoriikkaa. Sanomalehtien avulla on myös mahdollista tarkentaa Ahokkaiden kirjeissään kuvaamia tapahtumia, jotka olivat välittyneet Suomesta Neuvostoliittoon. Ahokkaiden elämää Neuvostoliitossa varjostivat puute ruoasta ja välttämättömyystarvikkeista, sekä epävarmuus tulevasta. Osoitan, että Ahokkaat pitivät Neuvostoliitossa asumista väliaikaisena vaiheena ainakin vuoteen 1934 saakka. Kun suunnitelma Suomeen palaamisesta epäonnistui, joutui perhe sopeutumaan Neuvostoliittoon. Perhe hajaantui avioeron ja sisäisten karkotusten takia ja lopulta vuonna 1936 myös kirjeyhteys Suomeen katkesi.

1930-luvulla oli selvää, että Neuvostoliitto oli jäänyt taloudellisessa kehityksessä lännestä jälkeen ja maa lähti kuromaan eroa umpeen kiivaan teollistamisen avulla. Teollistumisen vauhdittamiseksi myös maan pohjoisosien luonnonvarat haluttiin käyttöön, mikä edellytti arktisen alueen aiempaa systemaattisempaa tutkimusta ja kartoittamista. Rationaalista suunnittelua korostavassa teknokraattisessa Neuvostoliitossa tieteen merkitys yleisesti kasvoi, vaikka samanaikaisesti tieteentekijöiden vapautta kavennettiin ja tiedon vapaata liikkuvuutta rajoitettiin. Arktisen valloituksessa erityinen painoarvo annettiin Koillisväylän käytettävyyden edistämiselle niin logistisista kuin strategisista syistä. Tarkastelen tutkielmassani kahta neuvostoliittolaisen luonnontieteilijän Vladimir Vizen kirjoittamaa matkakertomusta nimenomaan Koillisväylästä. Jäänmurtaja Sibirjakovin matkaa Arkangelista itään kuvaa Na ”Sibirjakove” v Tihij okean (1934) ja jäänmurtaja Litken matkaa Vladivostokista Murmanskiin puolestaan Vladivostok – Murmansk na ”Litke” (1936). Molemmat teokset on julkaissut Neuvostoliiton arktisen alueen kehittämisestä ja tutkimuksesta vastannut hallinto-organisaatio Glavnoe upravlenie Severnogo morskogo puti (Glavsevmorput). Vize itse oli Glavsevmorputin alaisuudessa toimineen Arktisen instituutin varajohtaja. Vaikka Glavsevmorput vastasi arktisen alueen tutkimuksesta, oli sen ensisijaisena tavoitteena nopeassa tahdissa muuttaa arktinen alue taloudellisesti tuottavaksi osaksi Neuvostoliittoa. Tarkastelen tutkielmassani sitä, miten Vize matkakertomuksissaan kuvaa arktisen muutosta sekä sitä, minkälainen arktinen ja erityisesti arktinen luonto Vizen teksteissä rakentuu. Lähestyn Vizen kertomuksia 1930-luvun Neuvostoliiton yhteiskunnallisesta kontekstista ja aikansa matkakirjallisuudelle tyypillisistä piirteistä käsin, mutta lisäksi katson niiden asettuvan osaksi yleisempää kolonialistisen ja tieteellisen matkakertomuksen traditiota. 1930-luvun Neuvostoliitossa julistettu sota luontoa vastaan, pyrkimys luonnon täydelliseen kontrollointiin sekä arktisen valloituksen ympärille ajan mediassa ja kirjallisuudessa muotoutunut mytologia asettivat omat reunaehtonsa sille, miten Vizen tuli kuvata Sibirjakovin ja Litken matkoja. Tämä näkyy kertomuksissa ajan hegemoniselle luontodiskurssille tyypillisinä ilmauksina, arktisen personifiointina ja sotametaforien viljelemisenä. Taistelu esitetään kuitenkin alusten ja jään välisenä taisteluna, ei ihmiskehon ja arktisen kylmyyden välisenä kamppailuna – ennemminkin kylmyys ja siinä piilevä kuolemanvaara sivuutetaan. Tällöin neuvostosankari näyttää sijaitsevan luonnon yläpuolella, vapaana sen rajoituksista. 1930-luvun Neuvostoliiton reunaehtojen lisäksi Vizen matkakertomuksissa näkyy kuitenkin myös yleismaailmallinen tieteen, teknologian ja kolonisaation yhteenkietoutuneisuus. Tieteen tehtävä on tuottaa imperiumin keskuksille tietoa kolonialisoidun alueen tehokkaan hyödyntämisen edistämiseksi ja Vizen tapauksessa hänen tehtävänsä on ennen kaikkea muuttaa pohjoiset olosuhteet ennustettaviksi ja siten hallittavammiksi. Tiedettä harjoittamalla Vize siis osallistuu pohjoisen luonnon kolonisaatioon ja Vizen tekstissä näkyy tieteelliselle matkakirjallisuudelle tyypillinen luonnon luokittelu, tilastointi ja selittäminen. Luonto näyttäytyy siis passiivisena tutkimuskohteena. Yhtä lailla Vizen kertomuksissa näkyy imperialistiselle matkakertomukselle tyypillinen piirre täyttää kolonialisoitu maisema imperiumin keskuksesta muistuttavilla merkeillä: tässä tapauksessa jäänmurtajilla, tutkimusasemilla ja neuvostovallasta muistuttavilla paikannimillä. Arktisten alueiden kolonisaation yhteydessä ”toisena” esitetään useimmiten luonto, näin myös Vizen kertomuksissa. Vaikka arktiset ilmiöt, erityisesti jää, esitetään tarkastelluissa kertomuksissa vihamielisinä vastustajina, rakentuu Vizen teksteissä luonnon ja erityisesti eläinten kuvauksen välityksellä myös toinen, aitoutta, vapautta ja kaupunkielämän vastakohtaa edustava arktinen, jonka kuvaus asettaa kyseenalaiseksi Vizen horjumattoman omistautumisen arktisen muuttamiselle. Tätä toista arktista ei esitetä vihollisena, vaan erityisesti arktisten eläinten kuvauksessa hahmottuu ajatus siitä, että arktisella alueella on myös oikeuksia. Eläinten representaatiot ajan matkakirjallisuudessa ansaitsisivatkin ehdottomasti lisätutkimusta.