Browsing by Subject "1960-luku"

Suomessa alkoi sotien jälkeisenä aikana suuri yhteiskunnallinen rakennemuutos, joka vaikutti myös evankelisluterilaiseen kirkkoon. Perinteiset kirkollisen toiminnan muodot eivät kiinnostaneet enää erityisesti suomalaisia miehiä. Tutkin pro gradu –tutkielmassani Suomen Seurakuntamiesten Liittoa sen toimintavuosina 1964–1982. Tutkin sitä, miksi ja millaiseen tarpeeseen se perustettiin, millaista sen toiminta oli ja pystyikö se ratkaisemaan kirkkojen miespulan. Tarkastelen näitä kysymyksiä pääasiassa järjestöhistoriallisesta näkökulmasta, mutta käytän jonkin verran myös sukupuolentutkimuksellista näkökulmaa. Lähdeaineistona käytän Helsingin seurakuntayhtymän keskusarkistosta ja Kansallisarkistosta löytyviä materiaaleja. Lisäksi käytän kirjallisuutena Suomeen ja 1960-lukuun liittyvää kirjallisuutta. Suomen Seurakuntamiesten Liitto perustettiin pienen seurakunnissaan aktiivisten maallikoista ja papeista koostuneen ryhmän kesken ratkaisemaan kirkon huutava miespula ja yhtenäistämään miestenpiirien toiminta. Ensimmäisinä vuosinaan liiton toiminta oli menestyksekästä. Liiton toiminnasta olivat kiinnostuneet lähinnä iäkkäämmät, konservatiivisia kristillisiä arvoja kannattaneet miehet, minkä vuoksi nuoria oli vaikea saada mukaan liiton toimintaan. Liitto järjesti yhteistyössä seurakuntien ja niiden miestenpiirien kanssa erilaisia miehille suunnattuja kristillisiä tapahtumia kuten valtakunnallisia miestenpäiviä ja tuottamalla miestyötä tukevaa ohjekirjallisuutta. Se otti myös kantaa useisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin ja teki yhteistyötä useiden kirkollisten vaikuttajien kanssa. Suomalaisen yhteiskunnan ja kirkon käytyä läpi 1960-luvun merkittävät rakennemuutokset liiton toiminta hankaloitui 1970-luvulta eteenpäin, vaikka liitto rekisteröitiin viralliseksi uskonnolliseksi yhdistykseksi vasta 1971. Sekä sen johtokunta että jäsenpiirien jäsenet alkoivat olla iäkkäitä ja he joutuivat jättämään liiton toiminnan. Menetettyään merkittäviä johtokunnan jäseniään liiton toiminta lamaantui useiksi vuoksiksi, minkä vuoksi myös sen yhteistyö eri seurakuntien kanssa hankaloitui. Liitto joutui pian taloudellisiin vaikeuksiin. Johtokunta pyrki saamaan ratkaisua kohtaamiinsa ongelmiin esimerkiksi hakemalla taloudellista tukea kirkon keskusrahastolta sitä kuitenkaan koskaan saamatta, koska miestyö ei ollut koskaan kuulunut kirkollisen kasvatustyön ohjelmaan ja myös muut suomalaiset järjestöt tekivät miestyötä. Useiden liiton toiminnan kannalta huonojen vuosien jälkeen se oli menettänyt lähes kaikki jäsenensä saamatta kuitenkaan uusia. Lopulta myös johtokunnan jäsenet olivat kyllästyneet liiton toimintaan ja useat jättivät johtokunnan panostaakseen sellaiseen seurakuntien pienryhmätyöhön, jota kirkkokin tuki. Lopulta vuonna 1981 useiden vastoinkäymisten jälkeen Suomen Seurakuntamiesten Liiton johtokunta päätti lakkauttaa sen toiminnan ja vuonna 1982 siitä ilmoitettiin viralliseen yhdistysrekisteriin. Liitto ei siis kyennyt sen aiheuttaman alkuinnostuksen jälkeen vastaamaan kirkkojen miespulaan.

Tämä tutkielma tarkastelee vuosina 1968–1986 toimineen Keskusteluseura Psyke ry:n (Psyke) toimintaa vuosina 1968–1971. Psyke oli Suomen ensimmäinen virallinen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdistys, ja se perustettiin homoseksuaalisten tekojen vielä ollessa kriminalisoitua. Yhdistys ajoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia sekä toimi vähemmistön sisäisenä yhdyssiteenä ja keskustelufoorumina. Psyken toimijat olivat pääosin homomiehiä, lesboja, biseksuaaleja ja transvestiitteja. Tutkielmassa rekonstruoidaan Psyken ensimmäiset kolme toimintavuotta selvittämällä, miten ja miksi yhdistys perustettiin, millaista toimintaa sillä oli, keitä sen toimijat olivat ja mitkä heidän toimintamotivaationsa olivat. Lisäksi selvitetään, millaisia keskusteluita yhdistyksen piirissä käytiin yhdistyksen tavoitteista ja toimintatavoista, sekä miten Psyke osallistui seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden uudelleenmäärittelyyn. Tutkielman tavoitteena on paikata Psyken historiaan liittyvää tutkimuksellista aukkoa sekä analysoida Psyken merkitystä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavalle liikkeelle. Psykeä tarkastellaan osana 1960-luvun yhteiskunnallista liikehdintää. Tutkielman pääasiallisena aineistona on käytetty Psyken 96-jäsenlehteä vuosilta 1969–1971 sekä neljää muistitietohaastattelua, jotka toteutettiin tutkielmaa varten. Lehtiaineisto kattaa yhteensä 16 numeroa. Haastateltavat olivat aktiivisesti mukana Psyken toiminnassa tutkimuksen kohteena olevana ajanjaksona. Aineiston monipuolisuutta rajoittaa se, että Psyken asiakirjat eivät ole säilyneet. Ensimmäisinä vuosinaan Psykellä ei vielä ollut tavoite- tai periaateohjelmaa, eivätkä sen tavoitteet ja toimintatavat olleet vielä hahmottuneet tarkasti, joten niistä käytiin aktiivista keskustelua. Aineistosta on tunnistettu viisi tällaista keskustelunaihetta. Keskustelut tuovat esiin, että Psyken piirissä oli monenlaisia ajatuksia siitä, mitä ja miten yhdistyksen tulisi tavoitella. Lisäksi tutkielma osoittaa, että Psyke loi uudenlaista diskurssia seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja antoi vähemmistöön kuuluville uusia, positiivisia tapoja hahmottaa oma identiteettinsä. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että Psyken perustaminen oli lähtölaukaus seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavalle liikkeelle. Sen toiminta loi pohjaa laajemmalle liikkeelle kolmella tavalla: luomalla yhteisön, joka mahdollisti laajemman järjestäytymisen, aloittamalla keskusteluita liikkeen tavoitteista sekä luomalla uusia tapoja puhua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.

Tämä maisterintutkielma tarkastelee sukupuolten välistä tasa-arvoa ajanutta yhdistystä nimeltä Yhdistys 9, joka toimi Helsingissä vuosina 1966–1970. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millainen toimija Yhdistys 9:n oli, minkälaisia tavoitteita se toiminnalleen asetti ja kuinka se pyrki edistämään niitä. Tasa-arvopolitiikkaa on pääasiallisesti tutkittu toteutuneen lainsäädännön kautta, mutta tässä tutkielmassa keskiöön on nostettu tasa-arvopolitiikalle asetetut tavoitteet. Yhdistyksen jäsenistö koostui nuorista naisista ja miehistä. Monia heitä yhdisti akateeminen tausta ja lehdistö. Yhdistyksen jäsenmäärä oli suurimmillaan vuonna 1970, kun yhdistykseen kuului liki 800 jäsentä. Yhdistyksen päämääränä oli muuttaa yhteiskunnassa vallitsevaa sukupuolten välistä roolijakoa siten, että jokaisella yksilöllä olisi mahdollisuus toteuttaa itseään sukupuolesta riippumatta. Yhdistys ajoi toiminnassaan radikaalia sukupuolirooli-ideologiaa, eli näkökulmaa, jonka mukaan sekä naisilla että miehillä on kaksi roolia: ansiorooli ja perherooli. Tutkielman pääasiallisena aineistona on käytetty Kansan Arkistoon tallennettua Yhdistys 9:n arkistokokonaisuutta, joka koostuu yhdistyksen tuottamasta materiaaleista, kuten jäsenkirjeistä, toimintakertomuksista ja työryhmien raporteista. Yhdistys 9:ää tarkastellaan osana 1960-luvun yhteiskunnallista liikehdintää ja vuosikymmenen aikana syntyneitä niin kutsuttuja yhden asian liikkeitä. Yhden asian liikkeet omaksuivat samanlaiset toimintakeinot, joiden kautta ne lähestyivät niiden toimintapiiriä koskevia yhteiskunnallisia ongelmia. Yhdistys 9:n toimintakenttään kuuluivat sukupuolten tasa-arvoon liittyvät epäkohdat. Yhdistyksen toiminta ohjautui työryhmien kautta, joiden tehtävänä oli perehtyä omaan erikoisalaansa. Näitä olivat muun muassa seksuaalikysymykset, roolikasvatus ja lasten päivähoidon ongelmat. Tutkielma osoittaa, että yhdistys vaikutti laaja-alaisesti perehtyen erilaisiin epätasa-arvon ilmentymiin. Tutkielma ottaa osaa Yhdistys 9:stä esitettyihin tulkintoihin korostaen, että Yhdistys 9:n pyrkimyksenä oli muuttaa sekä miesten että naisten sukupuolirooleja. Aiemmassa tutkimuksessa yhdistyksen rooli on kiteytynyt naisen aseman muuttamiseen. Täten miehen ja lasten rooleihin esitetyt muutokset ovat jääneet taka-alalle. Tutkielma osallistuu feminismin toisesta aallosta käytyyn keskusteluun, kyseenalaistaen vakiintuneen tavan käsittää toisen aallon toimijoita. Tutkielman esittää puheenvuoron, jonka mukaan vallitsevaa määrittelyä tulisi laventaa.

Tutkimus käsittelee elektroakustisen musiikin tyylipiirteitä Reijo Jyrkiäisen teoksissa Idiopostic, Sounds I ja Sounds II. Näistä vuonna 1963 valmistuneista sävellyksistä Idiopostic edustaa elektronista musiikkia (elektronische Musik) ja Sounds-kaksikko konkreettista musiikkia (musique concrète). Edellistä käsittelen teoreettisesti Kölnin radion elektronimusiikkistudion opillisen suunnan kautta. Jälkimmäisten teosten suhteen nojaudun äänimateriaalia luokittelevaan taksonomiseen kuuntelukäyttäytymiseen ja etenkin spektritypologiaan. Keskeinen tavoite on selvittää, kuinka pitkälle Jyrkiäinen on edennyt kummassakin elektro-akustisen musiikin vastakkaisina pidetyssä suuntauksessa. Tutkin, ovatko teokset niin erilaisia kuin mitä säveltäjän itse ilmoittama kahtiajako vihjaa. Käyn tähän kysymykseen ja Jyrkiäisen uran kartoitukseen käsiksi myös tutkimushaastattelujen avulla. Jyrkiäisen elektroakustisista nauhamusiikkiteoksista tai muusta tuotannosta ei ole aiemmin ilmestynyt analyysejä, mutta tämä muista musiikkielämän rooleistaan paremmin tunnettu hahmo on kuitenkin tutkimuskirjallisuudessa sisällytetty osaksi suomalaisen elektroakustisen musiikin varhaishistoriaa. Tutkimuksessani teen kuulonvaraista analyysiä sekä käytän tietokoneavusteisesti sonogram-mikuvaajia, jotka osoittavat teosten taajuussisältöä suhteessa aikaan. Kuvaajat havainnollistavat musiikkianalyysissä niin äänimateriaalin systemaattista luokittelua, äänen funktiota kuin teoksen kokonaismuotoa. Tietokoneavusteisuutta ainoastaan tukikeinonaan pitävä tulkintamalli jättää näin tilaa myös ei-elektroakustisesta musiikista lähtevälle assosiaatiolle sellaisissa kohdissa, joissa se on säveltäjän muun taustan huomioiden tarkoituksenmukaista. Matemaattisuuteen nojaavat piirteet täyttyvät Idioposticissa vain osittain, vaikka lähtökohdat ovat hyvin kölniläiset. Kolmiosaisen analyysin tulokset osoittavat, että Jyrkiäinen on noudattanut huomattavan lyhyen ajan sisällä kahta erilaista kädenjälkeä itse äänenmuokkauksessa, Idioposticin ja Sounds-teosten jo tiedetyistä äänen alkuperäeroista puhumattakaan. Teokset ovat kuitenkin samanlaisia siinä, miten paljon Jyrkiäinen on mieltynyt rakenneosien kertaamiseen, niiden vähäiseen päällekkäisyyteen ja muutosten epämorfologisuuteen.

Tarkastelen tutkielmassani Helsingin Sanomien (HS) kehitysmaauutisointia vuosina 1965–1974. Tavoitteena on selvittää, miten yhteiskunnan ja journalismin merkittävä murroskohta heijastui Suomen suurimman sanomalehden välittämään maailmankuvaan. Päälähteinä ovat tekemäni aikalaistoimittajien haastattelut, Päivälehden arkiston teettämät toimittajahaastattelut ja muu arkistomateriaali sekä digitaalisessa muodossa löytyvät HS:n lehdet vuosilta 1965–1974. Tarkempi analyysi kohdistuu huhti- ja lokakuun lehtiin vuosina 1965, 1968, 1971 ja 1974. Tutkimukseni perusteella HS:n kehitysmaauutisoinnissa tapahtui selkeitä muutoksia. Vuonna 1965 pääpaino oli kansainvälisten uutistoimistojen sähkeuutisissa. Sähkeet kattoivat määrällisesti suuren joukon maita, mutta aiheiden käsittely jäi pintapuoliseksi ja näkökulmat olivat uutistoimistojen valitsemia. Omien toimittajien nimiin kirjattuja juttuja kehitysmaa-aiheista ei vuonna 1965 juuri ollut. Vuonna 1968 tilanne oli samankaltainen. Esimerkiksi maailmalla ja Suomessa suurta huomiota herättänyttä Biafran kriisiä ei analysoitu omien toimittajien voimin, eikä HS lähettänyt alueelle omaa toimittajaa. Vuoteen 1971 mennessä ulkomaantoimituksen omien toimittajien kirjoittamien, kehitysmaita käsittelevien juttujen määrä kasvoi selvästi. Myös pidempien artikkeleiden määrä lisääntyi, samoin tekstien kommentoiva ja kantaaottava tyyli. Vuonna HS:ssa oli jo kolme Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolisia alueita seuraavaa toimittajaa. Vuosina 1971–1974 isoin muutos näyttäisi tapahtuneen aihepiirien laventumisessa: maailman eriarvoisuuteen ja humanitaarisiin ongelmiin liittyvät artikkelit lisääntyivät. Kehitysmaauutisoinnin rinnalle alkoi nousta kehitysmaajournalismi, joka pyrki tuomaan esiin kehityskysymyksiä ja kehitysmaiden näkökulmia. Myös kehitysmaita seuraavien toimittajien työmatkat kohdealueilleen lisääntyivät. Kaikki tutkimukseen haastatellut HS:n ulkomaantoimittajat olivat sitä mieltä, että uutispäällikkö Olli Kivisellä oli merkittävä rooli uudenlaisen uutisoinnin muovaajana. Taustalla vaikutti myös Aatos Erkon vuonna 1965 käynnistämä muutosprosessi HS:n uudistamiseksi. Erkko halusi huomioida ajan hengen ja avasi ovet nuorelle, usein vasemmistolaiselle, toimittajapolvelle. Tutkimukseni tarkastelujaksolla HS:n kehitysmaita seuraavat toimittajat olivat 1940-luvulla syntyneitä nuoria miehiä, joilla yliopisto-opinnot olivat juuri takana tai meneillään. Kaikki olivat aatemaailmaltaan selkeästi vasemmistolaisia, ja kirjoitusten pontimena oli halu valistaa lukijoita ja vaikuttaa siihen, että imperialistinen maailmanjärjestys jää historiaan. Vaikka HS säilyi arvoiltaan oikeistoliberaalina, se näyttää sallineen “radikaalitoimittajilleen” hyvinkin vasemmistolaisia kannanottoja varsinkin vuosina 1969–1974.

Tutkielmassa tarkastellaan 1960-luvun rakennussuojelua Helsingin kantakaupungissa tapaustutkimuksen avulla. Laajemmin analysoitavana tapauksena on arkkitehti Onni Tarjanteen suunnittelema myöhäisjugendia edustanut Heimolan talo, joka purettiin Helsingin Kluuvista touko-kesäkuussa 1969. Heimolan talo on otollinen tapaustutkimuskohde taloon liitettyjen vahvojen kulttuuri- ja poliittishistoriallisten merkitysten takia. Eduskunta kokoontui Heimolan juhlasalissa vuosina 1911–1930 ennen nykyisen eduskuntatalon valmistumista, ja Heimolassa eduskunta muun muassa äänesti Suomen itsenäisyydestä vuonna 1917. Talosta ei myöskään ole aikaisemmin tehty yksittäisiä artikkeleita laajempaa tutkimusta. Tarkemmin tämän tutkielman tarkoituksena on analysoida Heimolan purkamisesta käytyä keskustelua: millaista keskustelua asiasta käytiin eduskunnassa, Helsingin kaupungin elimissä ja lehtien palstoilla? Ketkä keskustelussa olivat mukana, ja minkälaisia argumentteja talon purkamisen puolesta ja sitä vastaan esitettiin? Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten Heimolan tapaus sijoittuu suomalaisen rakennussuojelun kenttään 1960-luvulla. Tutkielman aineisto koostuu arkistomateriaalista sekä sanoma- ja aikakauslehtien uutisista ja artikkeleista. Arkistolähteinä käytetään Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan ja kaupunginvaltuuston kokousten pöytäkirjoja ja esityslistoja sekä valtiopäiväasiakirjoja vuodelta 1969. Sanoma- ja aikakauslehdistä mukana tutkielmassa ovat Arkkitehti, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Ilta-Sanomat, Kansan uutiset, Suomen Sosialidemokraatti ja Uusi Suomi. Tämän työn keskeisin sisältö muodostuu lähdeaineistona olevien Heimolan taloa käsittelevien tekstien sisällön, kielenkäytön ja vaikuttavuuden analyysistä. Analyysini nojaa retoriikka-analyysin perinteisiin, ja erityisesti niin kutsuttuun uuteen retoriikkaan. Uuden retoriikan teoreetikoista varsinkin Chaïm Perelmanin ajatukset ovat lähellä tämän tutkielman tapaa käsitellä retorista argumentaatiota. Perelmanin mukaan yksinkertaisimmillaan argumentaatiolla tavoitellaan yleisön hyväksyntää tai kannatusta esitetyille väitteille. Retoriikka-analyysin lisäksi Heimolaan liittyviä puheenvuoroja tarkastellaan myös kulttuurihistoriallisista arvoista alalla käytyjen keskusteluiden näkökulmasta. Analyysin perusteella voidaan esittää, että äänenpainot Heimolaa käsittelevissä teksteissä muuttuvat ajan myötä kärkkäämpään suuntaan. Juuri ennen purkamista kaupungin ja valtion elimissä syntyneissä puheenvuoroissa korostuu virkamiesmäisen asiallinen tapa käyttää retoriikkaa. Sekä purkamista puoltavat että sitä vastustavat argumentit ovat perusteltuja ja kiihkottomia. Sanomalehdissä Heimolaan liittyvien uutisten kirjoittajina toimivat nimettöminä esiintyvät rivitoimittajat, ja uutisointi etenee pääsääntöisesti varsinainen uutistapahtuma edellä. Talon purkamista käsittelevissä uutisissa muistetaan kyllä usein mainita jokin yksityiskohta Heimolan historiasta, mutta kannanottoja näistä teksteistä ei löydy. Suurin närkästys talon purkamista kohtaan ilmeneekin selvästi vasta jälkikäteen. Menneisyyteen sijoittuvaa toimintaa käsittelevät tekstit ovat kieliasultaan huomattavasti värikkäämpiä – ikään kuin jälkikäteen olisi helpompi kommentoida asioita rohkeammin. Rakennussuojelun historiassa vuonna 1969 purettu Heimolan talo näyttää puolestaan sijoittuvan vaiheeseen, jolloin yleinen mielipide oli muuttumassa rakennussuojelumyönteisempään suuntaan. Viisi vuotta aikaisemmin uudistettu rakennussuojelulaki ei kuitenkaan tarjonnut vielä riittäviä keinoja purkamiseen puuttumiseksi, vaikka sen laatimisen takana olikin alun perin ollut ajatus antaa yhteiskunnalle oikeus puuttua tarvittaessa myös yksityiseen omaisuuteen suojelun edistämiseksi. Rakennussuojelulainsäädäntö ja -käytännöt ovat kehittyneet 1960-luvulta nykypäivään tultaessa paljonkin, mutta rakennussuojelukeskustelussa pohditaan edelleen osin samoja teemoja kuin Heimolan purkamisen aikaankin. Olennaista on kysyä, osataanko edellisen sukupolven arkkitehtien työtä arvostaa samalla tavalla kuin niin sanottua vanhaa rakennuskantaa eli sellaisia taloja, joita yleisesti hyväksytysti pidetään riittävän vanhoina ja siksi säilyttämisen arvoisina.

Tutkimuksen kohteena ovat sukupuolidiskurssien muutokset 1960-luvulla kahdentyyppisissä nuoria käsittelevissä aineistoissa: Väestöliiton valistusoppaissa vuosilta 1959–1970, 1977 ja 1979 ja Suosikki-lehdessä 1961–1970. Näistä valistusoppaat edustavat institutionalisoitua sukupuolen tietoisen määrittelyn diskurssia ja Suosikki-lehti kaupallista populaarikulttuuria, jolla ei ainakaan 1960-luvun alussa ollut aktiivista päämäärää sukupuolen tuottamisessa. Tutkimus edustaa kvalitatiivista sisällönanalyysia, tutkimusote on diskurssianalyyttinen. Aineiston analysoimisessa on hyödynnetty Atlas.ti -ohjelmaa. Tärkeimpinä lähteinä tutkimuksessa on käytetty oppaiden ja Suosikki-lehden lisäksi Väestöliiton vuosikertomuksia ja toimintasuunnitelmia. Tutkimuksen teoreettinen asetelma nojautuu Michel Foucault'n näkemyksiin diskursseista, sukupuolesta ja seksuaalisuuden määrittelyihin liittyvästä vallasta. Tutkimuksessa rakentuvia käsityksiä sukupuolista verrataan myös Judith Butlerin ajatteluun. Tutkimuksessa oletetaan seksuaalisuuden olevan keskeinen sukupuolta koskevien "totuuksien" tuottamisen alue. Tutkimuksessa tarkastelun kohteena ovat molemmat sukupuolet, koska sukupuolten oletetaan muuttuvan suhteessa toisiinsa. Sukupuolta määrittävien ja tuottavien tahojen tarjoamien sisältöjen muuttuminen ja tahojen välisten valta-asemien uudelleenmäärittyminen muuttavat myös sukupuolia. Valistus ja kaupallinen populaarikulttuuri ovat esimerkkejä tällaisista tahoista. Syntyvät kuvat sukupuolista ovat erilaisia ja muuttuvat eriaikaisesti. Sukupuolidiskursseissa nähdään varsinkin valistuksen osalta muutoksen lisäksi myös pitkäikäistä jatkuvuutta. Suosikki-aineistossa näkyy, että populaarikulttuuriin liittyi sukupuolen rajojen asettamiseen liittyvää keskustelua, mutta myös kapinaa tai erottautumista sukupuolen "arveluttavina" pidetyillä puolilla. Kummassakin aineistotyypissä tulee esiin murrosvaihe suhteessa sukupuolten esittämiseen, Väestöliiton oppaissa vuosien 1965 ja 1967 välillä, Suosikissa vuonna 1968. Vuosikymmenen puolivälissä yliopistomaailmasta alkaneessa keskustelussa seksuaalisuudesta Väestöliiton valistus nähtiin riittämättömänä ja vanhanaikaisena. Liitto reagoi nopeasti tähän yhteiskunnalliseen keskusteluun ja muokkasi sanomaansa. Oppaissa esiaviollista seksuaalisuutta ei enää nähty luonnonvastaisena, vaan olikin luonnollista toteuttaa itseään ja omaa seksuaalisuuttaan. Suhteen oikeuttamista pelkällä rakkaudella ei enää vastustettu, vaan rakkaus kytkettiin vastuun kantamiseen kumppanista. Valistajien aiempaan tytön ihanteeseen kuului seksuaalinen koskemattomuus, tyttö torjui pojan sopimattomat lähestymisyritykset. Kun seksuaalisen koskemattomuuden merkitys tytön ihanteena väheni, poikaa kiellettiin yrittämästä murtaa tytön vastarintaa. Ihanteeksi tuli yhteinen päätöksenteko, luonnollinen seksuaalisuuden toteuttaminen. 1960-luvun loppuvuosina Suosikissa, jolla aiemmin ei ollut aktiivista agendaa seksuaalisuuden alueella, alettiin ottaa kysymyksiin avoimemmin kantaa ja haastaa vanhanaikaisiksi koettuja näkemyksiä. Tyttöjen ujous ja estoisuus muuttuivat ongelmallisiksi Suosikissa, ja tytön tuli olla vapautunut ja uudenaikainen seksuaalisuutensa suhteen. Kuitenkin Suosikissa tyttöjen seksuaalisuuden ilmaisuun liittyvä moraalinen arviointi jatkui. Toisaalta kahden aineistotyypin diskursiiviset asemat myös lähestyivät jonkin verran toisiaan. 1960-lukuun liitetty suuri seksuaalisuuden muutos paljastuu läheltä tarkasteltuna muotoutuvan pieninä katkeamina ja muutoksina sukupuolidiskursseissa.

Tutkielmani käsittelee Vantaan kaupungin eli entisen Helsingin maalaiskunnan 1960- ja 1970-luvuilla rakennettuja ostoskeskuksia kolmen vuosien 1967–1975 välillä rakennetun ostoskeskuksen kautta. Tarkastelen Vantaan ostoskeskuksia osana suomalaista ostoskeskusrakentamista. Tarkastelen myös ostoskeskusten paikkaa niiden rakennusajankohdan kaupunkirakenteessa sekä sitä, miten 1960-luvun arkkitehtoniset ihanteet ja niiden muuttuminen vaikuttivat 1960- ja 1970-luvuilla rakennettujen ostoskeskusten arkkitehtuuriin. Ostoskeskusrakentaminen on osa suomalaista lähiörakentamista. Ostoskeskukset ovat lähiöiden keskuksiksi ja palveluntarjoajiksi rakennettuja kaupan keskittymiä. Suomen ensimmäiset ostoskeskukset rakennettiin 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa Helsinkiin ja Espoon Tapiolaan. Nykyisen Vantaan kaupungin varsinainen lähiörakentaminen alkoi muuttoliikkeen kiihtymisen myötä 1960-luvun alkupuolella, jolloin myös sen ensimmäiset ostoskeskukset on rakennettu. Suurin osa nykyisen Vantaan ostoskeskuksista on kuitenkin rakennettu vasta 1960-luvun puolen välin jälkeen ja 1970-luvun aikana. Tutkielmani on ajankohtainen johtuen ostoskeskusten nykyisestä asemasta osana kaupunkikehitystä: ostoskeskuksia uhkaa purkaminen ja useampia on jo purettu. Vaikka tutkielmani ei ota kantaa ostoskeskusten suojeluun, niin koen suojeluun liittyvän keskustelun lisäävän ostoskeskusten ajankohtaisuutta.

The topic of this study was the career and the production of Kaarina Kellomäki as a fabric designer of Marimekko. The purpose of this study was to create a picture of Kaarina Kellomäki as a person and a fabric designer and to describe the work of the designer both on a general level and from the viewpoint of Marimekko, too. The study created a picture of the history of Marimekko, especially of its phases in the 1960s, when Kellomäki worked in the company. Reproduction of Kellomäki’s prints, rich in the 2000s, was a significant part of this study. The 1960s and its most important phenomena functioned as the background information of this study. The data of this study primarily consisted of the information that was gathered by interviewing Kaarina Kellomäki in the springs 2012 and 2015. To complement these interviews, a theme interview was carried out with Mika Piirainen. His work and ideas as a fashion designer of Marimekko caused the reproduction of Kaarina Kellomäki’s prints at the beginning of the 2000s. Minna Kemell-Kutvonen, Marimekko’s Design Director, was involved in the interview. The archive data that I received from Designmuseum and Marimekko’s archives in Herttoniemi supported the information of the interviews. There is no prior research on Kellomäki’s career. This one was a case study, and for analyzing the data, the methods of the visual analysis and contextualizing were used. The career of Kaarina Kellomäki as a fashion designer of Marimekko continued less than a year, from the autumn 1965 to the spring 1966. In its shortness, it was in many ways a very significant time. The production of Kaarina Kellomäki in Marimekko consists of nine print patterns. In addition, she designed two patterns that were not produced. All the eleven patterns were designed in 1965—1966. Reproduction is a significant part of the career of Kaarina Kellomäki in Marimekko. It began in 2003, when Mika Piirainen chose Linssi-pattern to become reproduced in fashion designing. Since then, the reproduction has been rich and it has been important for the designer herself. During her career, Kellomäki become well known both as a fabric designer, a teacher of the University of Arts, Design and as a textile artist. The work period of Kaarina Kellomäki in Marimekko ended because of the designer’s desire to get more freedom on the one hand and more limits on the other hand. The young designer wished to have more systematic guidance in her own job. The job of the designer in Marimekko was independent but only a small amount of patterns was yearly produced. The job as a freelancer that Kaarina Kellomäki adopted for several decades after her year in Marimekko, was more appropriate for the designer. The desire to remain as an independent artist and not to work in the midst of strong artist personalities was part of her longing for freedom.