Browsing by Subject "Japani"

Tarkastelin tässä tutkimuksessani keisarillisen Japanin propagandaa vuosien 1941-1945 välille sijoittuneen Tyynenmeren sodan aikana. Yhdysvaltojen propagandassa vihollinen kuvattiin jo ensimmäisen maailmansodan aikana alkukantaisena eläimenä, mikä sai itseni pohtimaan keisarillisen Japanin propagandan luonnetta. Japanissa kasvavan nationalismin vuoksi aihe on myös hyvin ajankohtainen. Tavoitteenani oli siksi luoda kattava tutkielma keisarillisen Japanin propagandan. Tutkimusalueeni alkoi joulukuussa 1941 tapahtuneesta Pearl Harborin iskusta ja päättyi sodan loppumiseen vuoden 1945 elokuussa. Tarkoituksenani oli kolmen tutkimuskysymyksen kautta selvittää keisarillisen Japanin propagandan ilmenemismuotoja, sen kautta annettua viholliskuvaa sekä sodan eri vaiheiden tuomia muutoksia sen sanomaan. Pääasiallisina lähteinäni käytin kahta japanilaista propagandaelokuvaa, minkä lisäksi analysoin tutkimuksessani japanilaisia pilakuvia, sanomalehtiä, propagandajulisteita- ja lehtisiä sekä keisarillisen Japanin hallinnon lausuntoja saadakseni laajemman käsityksen propagandan luonteesta. Hyödynsin taustoituksessani myös vuonna 1936 tehtyä japanilaista, yhdysvaltalaiseen populaarikulttuuriin perustuvaa propagandaelokuvaa. Havaintoni paljastivat sodalla olleen hyvin uskonnolliset ja nationalistiset lähtökohdat, minkä lisäksi sodan katsottiin olevan välttämätön Japanin turvallisuuden suojelemiseksi. Pääasiallisen tutkimukseni tuloksena havaitsin, että keisarillisen Japanin propaganda sisälsi yllättävän laajan kirjon eri propagandan muotoja. Esimerkiksi taideala osallistui sotaponnistuksiin maalausten, lyijykynäpiirrosten sekä propagandajulisteiden kautta. Propagandaelokuvat puolestaan edustivat uutta propagandan muotoa Japanin tiedotuksen toimiessa tuona aikana pääasiallisesti sanomalehtien ja radion kautta. Lisäksi sekä viholliskuva että sanoma muuttuivat sodan aikana, ja näiden havaintojeni perusteella katsoin keisarillisen Japanin propagandan viholliskuvan ja sanoman voitavan jakaa kolmeen päävaiheeseen. Sodan alkuvaiheessa eli vuonna 1942 yhdysvaltalaiset nähtiin kurittomina ja kunniattomina imperialisteina, joiden vallasta Aasia tuli vapauttaa. Viholliset kuvattiin vielä tässä vaiheessa normaaleina, joskin japanilaista heikompina, ihmisinä. Lisäksi korostettiin Japanin omaa sotamenestystä. Sotaonnen käännyttyä viholliselle annettiin eläimellisiä sekä pahansuopia piirteitä, ja sen katsottiin uhkaavan keisarillisen Japanin olemassaoloa. Propagandan sanoma korosti nyt myös koko kansan kattavaa liikekannallepanoa. Vuoden 1944 syksystä lähtien propaganda siirtyi kolmanteen vaiheeseensa, jolloin uhrautuminen keisarin puolesta sekä vihollisen verenhimoisuus ja armottomuus nousivat keskeisiksi teemoiksi.

Mäntyjä tavataan japanilaisen kulttuurin ilmiöissä toistuvasti. Ne ovat taiteessa käytetty yleinen kuva-aihe ja symboli: mäntyjä kuvataan muun muassa kuvataiteessa, runoudessa, nō-teatterissa ja bonsai-taiteessa. Mäntyjä on vaalittu niin puutarhoissa kuin luonnossakin. Tämä maisterintutkielma käsittelee mäntyjen esteettistä arvostamista japanilaisessa kulttuurissa. Tutkielman tavoitteena on aiheen laajuuden esittelyn lisäksi selvittää, mitä männyissä Japanissa arvostetaan ja miksi. Huolimatta mäntyjen yleisyydestä japanilaisessa taiteessa ja kulttuurissa on tutkimus aiheesta vähäistä. Tämä tutkielma hyödyntää merkittävissä määrin Sonja Servomaan tekemää tutkimusta männyistä ja japanilaisesta estetiikasta. Mäntyaihetta taustoittavia japanilaista estetiikan käsitteitä ja keskeisiä ajattelutapoja avataan pääasiassa Yuriko Saiton ja Minna Eväsojan tutkimuksista käsin. Huomion keskiöön tuodaan vaatimattomien ja tavanomaisten sekä karujen ja epätäydellisten asioiden esteettinen arvostaminen. Tutkielma osoittaa mäntyjen ilmentävän japanilaisessa kulttuurissa toisaalta raa’an surumielisellä tavalla sitkeyttä ja selviytymistä karuissa oloissa sekä toisaalta ylimaalliseenkin maailmaan yhdistyvää ylvästä vakautta ja pysyvyyttä. Männyn epätäydellisiltä ja rujoilta vaikuttavat piirteet eivät tarkoita vaillinaisuutta, vaan päinvastoin sen itsensä itsenään olemisen merkkeinä täydellisiä ominaisuuksia. Mänty voi olla olosuhteista huolimattoman sisukkuuden ja vaatimattomuuden symbolina esimerkillinen suunnannäyttäjä tai kanssaeläjä, kuten tässä tutkielmassa todetaan. Tutkielma esittää kysymyksen: voidaanko mäntyä pitää ohjeistajana oppimisen ja mielen harjoittamisen poluilla.

Traditional Japanese dyeing methods are hundreds of years old. Nowadays those traditional techniques are still in use and they are highly appreciated in the Japanese society. One of the Japanese dyeing techniques is Katazome. It is a resist dyeing technique in which the pattern is created with the help of resist paste made of rice. There is very little information about these techniques in Finnish. With this study aim is to deepen the comprehension of Japanese resist dyeing techniques and to analyze the information clearly. There are many different variations of resist dyeing techniques and they all are called Katazome dyeing. What links these Katazome variations together is the use of katagami paper stencil and nori resist paste in the dyeing process. The focus of the study is on these five Japanese resist dyeing techniques: Edo Komon, Nagaita Chūgata, Katazome Chūsen, Katagami Nassen and Bingata. In this study every dyeing technique is researched for their history, use of the textiles and the features that separates these techniques from each other. The aim of this study is to compare these dyeing techniques with the information found and look for those uniting factors that connects the techniques and for those individualizing factors that makes them unique. The research method in this study is a descriptive literature review with a combination of narrative and integrative approach. In the study the material is collected from literature sources (5), articles (6) and internet-pages (8), that are used to examine how the different techniques work and which concepts the dyeing techniques involves. With the help of the visualization the aim was to build a clear overall image in which different Katazome dyeing techniques are shown in the relations to each other from different aspects. Each and every one of the dyeing techniques had their special features which separates them from the others. The main differences were associated with the methods used in dyeing and with the colors used in the techniques. Also placing all the techniques on a timeline and on a map based on their origin, showed that the backgrounds of the techniques vary from each other quite a lot. With the information from this study it is easier to understand the diversity of the Katazome technique and its uniqueness at the same time.

Pro gradu -tutkielmassani havainnoin Japanin katolisen piispainkonferenssin suhtautumista japanilaiseen moderniin yhteiskuntaan erilaisten teemojen, kuten avioliitto, perhe, ikääntyvä väestö, eutanasia, kuolemanrangaistus sekä itsemurha, avulla. Tarkastelen myös Japanin katolisen kirkon arvoja sekä kirkon pyrkimystä sopeutua ympäröivään yhteiskuntaa. Tutkimuskohteeni rajasin 2000-luvulle. Päälähteinäni oli kaksi piispainkonferenssin julkaisemaa asiakirjaa, jotka oli julkaistu vuosina 2001 ja 2017. Lähdemateriaalissa otettiin laajasti kantaa yhteiskunnallisiin aiheisiin ja ongelmiin, ja asiakirjojen tarkoituksena oli muistuttaa ihmiselämän tärkeydestä. Piispat ottivat hyvin yhteiskuntakriittisesti kantaa japanilaiseen yhteiskuntaan, jonka prioriteetteinä oli taloudellinen kehitys ja tehokkuus. Japanin katolisen kirkon piispat pitivät avioliittoa Jumalan tahtona ja oleellisena Jumalan luomistyön jatkamisen kannalta, minkä takia he pitivät avioiän nousua, avioliittojen vähenemisestä sekä avioeroja ongelmina. Individualisaatio, taloudelliset prioriteetit ja asennemuutokset olivat heikentäneet käsitystä avioliitosta ja sen tarpeellisuudesta. Perhe oli piispojen mukaan yksi tärkeimmistä asioista ihmiselle ja perhe-elämän eroosio sekä ”muutaman lapsen trendi” huolestuttivat heitä. ”Pienen syntyvyyden, ikääntyvän väestön” -kriisi oli keskeinen huolenaihe julkisessa keskustelussa ja ilmiön oletettiin aiheuttavan demografisen kriisin. Väestön ikääntyessä nousi kysymys siitä, mitä vanhusten kanssa tulisi tehdä. Katoliset piispat pitivät eläkeläisiä tienä inhimillisyyteen epäinhimillisessä yhteiskunnassa ja kritisoivat japanilaista yhteiskuntaa vanhuksien sivuuttamisesta ”taakkoina”. Piispojen mukaan elämä oli Jumalan lahja, johon ei saanut puuttua, ja eutanasia, itsemurha, kuolemanrangaistus ja abortti olivat kiellettyjä. Japanissa oli kuitenkin käytössä kuolemantuomio, ja 2000-luvulla käytäntö oli yleistynyt nostaen kuolemaan tuomittujen lukua sekä teloitusten määrää. Piispat vastustivat kuolemanrangaistusta tarpeettomana perustuslaillisessa yhteiskunnassa, mutta tuomiolla oli kansansuosio Japanissa. Itsemurhat olivat myös vakava yhteiskunnallinen ongelma, ja piispat pitivät tekoa syntisenä. He kuitenkin katuivat katolisen kirkon tuomitsevaa kantaa ja pitivät sitä syrjivänä. Piispojen ajattelussa näkyi kahden ajattelutavan ristiriitaisuus. He pyrkivät pitämään kiinni katolisen kirkon traditioista ja arvoista, mutta samalla he yrittivät sopeutua ympäröivään moderniin yhteiskuntaan.

Tutkielma käsittelee keisarillisen Japanin armeijan käännöskulttuuria ja sotatulkkien toimijuutta vuosina 1937–1941. Sotatulkki on henkilö, joka toimii tulkkina armeijan piirissä. Hänen toimenkuvaansa voi kuulua muutakin kuin tulkkaamista, ja tulkkina voi olla tehtävään koulutettu ja palkattu henkilö mutta myös kielitaitoinen sotavanki tai vallatun alueen paikallinen henkilö. Tutkielman tavoitteena on selvittää laadullisen arkistotutkimuksen keinoin, millaisia piirteitä Japanin asevoimien käännöskulttuurissa oli ja millaisia toimijoita sotatulkit olivat. Lisäksi tutkimuksessa tehdään katsaus sotatulkkaukseen toisen maailmansodan ajan Saksassa sekä tarkastellaan Japanin vaiheita sodassa ja tulkkausopetuksen historiaa. Teoriaosiossa käsitellään käännöskulttuuria, pääomaa ja toimijuutta, joiden pohjalta tutkimusaineistoa analysoidaan. Käännöskulttuuri viittaa kääntämisen ja tulkkaamisen muodostamaan yhteiskunnallisesti merkitykselliseen toiminnalliseen kenttään, jota konventiot, normit, odotukset ja arvostukset määrittävät. Esimerkiksi eri toimijat ja käytännöt ovat osa käännöskulttuuria. Pääoma on taloudellisia, kulttuurisia tai sosiaalisia resursseja ja kykyjä. Pääomaa käyttämällä yksilö voi saavuttaa etuja sosiaaliseen vuorovaikutukseen osallistumisesta sekä kerryttää lisää pääomaa, kuten varallisuutta, tietoja, taitoja ja mahdollisuuksia toimia osana sosiaalista ympäristöään. Toimijuus on halua ja kykyä toimia, minkä toteutumiseen vaikuttavat esimerkiksi käännöskulttuuriin kuuluvat konventiot ja pääomaan kuuluvat resurssit. Tutkimusta varten kerättiin japaninkielinen primäärilähteiden aineisto The National Institute for Defense Studies (of the Ministry of Defense) -instituutin sota-arkistosta. Aineisto koostuu 213 dokumentista, jotka haettiin hakusanalla 通訳 (’tulkki, tulkkaus, tulkki-’) sähköisestä Japan Center for Asian Historical Records -tietokannasta. Aineiston perusteella käy ilmi, millaisissa tilanteissa sotatulkkeja tarvittiin. Tulkit olivat läsnä kuulusteluissa, neuvotteluissa, propagandan tuottamisessa ja välittämisessä sekä tulkkaamassa ulkomaalaisille vieraille. Tulkkien työtehtävät sisälsivät tulkkaamista, hallinnollisia tehtäviä, tiedustelua ja toimintaa eturintamalla, lehdistön valvontaa ja opettamista. Havainnot tulkkien monista tehtävistä ja rooleista täsmäävät aihepiirin aiempien tutkimusten tuloksien kanssa. Tyypillisen tulkin taustalta löytyi korkean tason koulutus vieraissa kielissä tai kulttuureissa tai oleskelu ulkomailla. Asevoimissa järjestettiin myös omaa tulkkikoulutusta, mikä edisti tulkkien tulkkaustaitoja ja pääomaa. Sopivaa koulutusta selvästi arvostettiin käännöskulttuurin piirissä. Tulkkauksen arvioitiin myös olevan kääntämistä haasteellisempaa, ja tulkkiehdokkaiden kyvyistä esitettiin joitakin arvioita, mikä on yllättävä löydös. Analyysivaiheessa selviää, ettei tutkimusaineisto sisällä laivaston dokumentteja, joten tutkimuksen tulokset pätevät vain keisarillisen Japanin armeijaan. Lisäksi arkistodokumentit koskevat enimmäkseen tarkoituksellisesti sotatulkeiksi rekrytoituja ja palkattuja henkilöitä eikä esimerkiksi tulkkeina toimineita sotavankeja. Tutkimusaineisto ei mahdollista tulkkien toimijuuden syvällistä tutkimista, mutta analyysi lisää tietoutta tulkeista ja tulkkaustoiminnasta keisarillisen Japanin armeijassa.

Tämä tutkielma käsittelee Suomeen aikuisena muuttaneiden japanilaisten henkilöiden kokemuksia muutosta ja sen vaikutuksista elämään. Tutkielma osallistuu antropologiseen keskusteluun käsittelemällä erityisesti keskiluokkaisen muuttoliikkeen vaikutuksia ja uudelleentyöstämistä sekä jäämisen mahdollistamista. Keskeisin tutkimuskysymys on, minkälaisia kuuluvuuden käsityksiä Suomeen muuttaneiden japanilaisten kertomuksissa ilmeni. Kuuluvuuden lisäksi tutkielmassa analysoidaan holistisella otteella useita aiheita, kattaen kulttuurisen toiminnan, mielikuvien, vallan, kansallisuuden ja kansalaisuuden, yhteisöllisyyden sekä toimijuuden näkökulmia. Tutkielmassa tyypitellään ja luokitellaan havaintoja, jotka nousivat viidestä kahdenkeskisestä puolistrukturoidusta ja litteroidusta haastattelusta. Suomeen muuttamisen syyt liittyivät erityisesti arvostettuun ja tuettuun koulutukseen ja muihin positiivisiin mielikuviin Suomesta ja muista Pohjoismaista. Muuttoliikettä motivoivat erityisesti tuet ja ilmainen koulutus. Jäämistä hankaloittivat väliaikaiset oleskeluluvat, kaksoiskansalaisuuden mahdollisuuden puuttuminen ja suomen kielen oppimisen haasteet. Jäämistä mahdollistivat taloudellinen tuki, lasten koulutusmahdollisuudet, vakituinen työ, yhteisöihin osallistuminen, työn ja vapaa-ajan tasapaino sekä tyytyväisyys. Suomessa asumisen eduiksi koettiin esimerkiksi Japania parempi työn ja vapaa-ajan tasapaino, suurempi tasa-arvo ja matalampi hierarkia. Osallistujilla oli erilaisia, osin tilannesidonnaisia identiteettejä ja kuuluvuuden kokemuksia, jotka eivät vaikuttaneet liittyvän Suomessa vietetyn ajan pituuteen. Osallistujat osallistuivat vietetystä ajasta riippumatta suomalaiseksi, kansainväliseksi ja japanilaiseksi miellettyihin aktiviteetteihin ja yhteisöihin. Juhla- ja ruokakulttuuri olivat näkyvimpiä japanilaisen kulttuurin ilmenemismuotoja. Osallistujat suhtautuivat epäröivästi Suomen kansalaisuuden hakemiseen, sillä se tarkoittaisi Japanin kansalaisuudesta luopumista. Suomesta poismuuttamista kohtaan ei ollut vahvoja pyrkimyksiä.

Tässä tutkielmassa käsittelen, miten Japanin keisarillisen armeijan moraalikoodistojen Sotilaan keisarillisen ohjeistuksen (1882) ja Taisteluohjeen (1941) esittämät ideaalit sodassa kuolemisesta näkyivät toisessa maailmasodassa taistelleiden sotilaiden käsityksissä oman henkensä uhraamisesta. Tarkastelen, miten ohjekirjojen teemat nousevat esille sotilaiden päiväkirjoissa, kirjeissä ja runoissa, ja miten sotilaat kuvasivat kuolemaansa liittyviä tuntemuksia suhteessa valtion antamiin ideaaleihin. Erittelen myös sitä, miten valtion antamat ideaalit kuten uskollisuus keisarille vertautuivat sotilaiden itsensä esittämiin syihin. Armeijan ohjekirjojen lisäksi tutkielmani alkuperäisaineistona käytän neljää toisen maailmansodan jälkeen julkaistua kokoelmateosta sotilaiden kirjoittamista teksteistä. Tutkielmani nojaa tunnehistorian metodeihin, ja tukeudun aikaisempaan historiantutkimukseen toisessa maailmansodassa taistelleiden sotilaiden näkemyksistä. Sen lisäksi käytän taustoituksessa tutkimuskirjallisuutta Japanin uskonnoista, filosofiasta ja japanilaisen kulttuurin tunnekäsityksistä. Moraalikoodistojen kuvaamat ihanteet toimivat perustana sotilaan uhrautumiselle sodassa, mutta niiden antamien ihanteiden vaikuttavuus rakentui abstrakteja ideaaleja konkreettisempien tekijöiden varaan. Avainasemaan sotilaiden teksteissä nousivat toverit armeijassa sekä kotona odottavat perheet, etenkin äidit. Sotilaita voimakkaimmin ohjaava tunne oli häpeän välttäminen. Ohjekirjojen esittämä buddhalaisuuteen pohjautuva ideaali tyyneydestä kuoleman edessä näyttäytyi sotilaiden tekstien perusteella arvostettuna piirteenä armeijakulttuurissa, ja pelkurin leimaa välttääkseen sotilaat pyrkivät esiintymään ideaalin mukaisesti. Varsinaiseksi syyksi kuolla ohjekirjat nostivat velvollisuuden täyttämisen keisarille, mutta keisarin jumalan kaltaisen roolin sijaan ohjekirjoissa korostettiin tämän aseman ikiaikaista historiallisuutta isän kaltaisena hahmona japanilaisen perhevaltion päänä. Keisarin ja kansan välistä uskollisuutta perusteltiin konfutselaisuuden oppien mukaisella ajatuksella kōkō-hyveen tavoin rakentuneen lapsen ja vanhempien välisellä uskollisuudella, mutta sotilaiden teksteissä yhtäaikainen uskollisuus keisarille ja omille vanhemmille näyttäytyi huomattavan ristiriitaisena. Taisteluohje määräsi sotilasta ennemmin kuolemaan kuin saamaan ylleen sotavangin häpeän. Sen korostaminen kuolemaa pahempana kohtalona osoitti häpeän voimakasta painoarvoa kulttuurissa. Taisteluohjeessa nostetaan esille myös sotilaan kunnia, joka näyttäytyy ennen kaikkea häpeän välttämisenä. Vaikka pohja kunniakäsitykselle rakennettiin Japanin samuraihistorian päälle, siihen liittyvän historian sijaan sotilaiden teksteissä nousivat esille häpeästä koituvat konkreettiset seuraukset itselle ja sotilaan perheyhteisölle. Sotilaan keisarillisen ohjeistuksen ja Taisteluohjeen kuvailemat ihanteet eivät itsessään riittäneet motivoimaan sotilasta uhraamaan henkeään sodassa, vaan sotilaiden teksteissä korostuivat pelko häpeään joutumisesta oman lähipiirin silmissä, jos sotilas ei onnistuisi toteuttamaan hänelle asetettuja odotuksia antaa henkeään maansa puolesta.

Tutkielma käsittelee Japanissa 1800-luvulla tapahtunutta laajamittaista länsimaisen oikeuden omaksumista. Japanin rajojen avautumisesta alkunsa saanut valtion tie kohti modernia suurvaltaa edellytti maan lainsäädännön perusteellista uudistamista. Japanin hallitus halusi luoda maalle kattavan ja kehittyneen oikeusjärjestyksen, jonka esikuvana päätettiin käyttää länsimaisia oikeusjärjestyksiä. Tutkielmassa tarkastellaan oikeusvertailevalla otteella tätä parikymmentä vuotta kestänyttä lainsäätämisprosessia, jonka lopputuloksena Japanin oikeusjärjestelmän voidaan lähes kokonaisuudessaan katsoa edustavan romaanis-germaanista eli mannereurooppalaista oikeusjärjestelmää. Tutkielmassa esitellään Alan Watsonin teoria oikeudellisista siirrännäisistä, ja peilataan sitä Japanin lainsäädännön länsimaistamiseen. Reseptiota eritellään sekä ulkoisesta että sisäisestä näkökulmasta, joista ensimmäinen viittaa reseption syihin ja toteuttamistapoihin, ja jälkimmäinen japanilaisten suhtautumiseen uuteen länsimaistyyliseen oikeusjärjestelmäänsä. Ymmärrettävästi näin merkittävä lainsäädännön uudistaminen vaati sopeutumista, sillä Japanin oikeusjärjestys oli koostunut lähinnä tapaoikeudesta ja uskonnollisista moraaliohjeista ennen kirjoitetun eurooppalaisen lainsäädännön omaksumista. Tutkielmassa käydään läpi varsin yksityiskohtaisesti itse lainsäätämisprosessin vaiheita ja esitellään Japanin valtiomiesten punnintaa eri länsimaisten oikeusjärjestysten välillä, kun he tekivät valintaa Japaniin parhaiten soveltuvasta lainsäädännön ja hallintomuodon mallista. Erityistä huomiota annetaan siviililaille ja perustuslaille, sillä ne olivat itsestään selvästi reseption merkittävimmät lainsäädäntöratkaisut. Tutkielmassa tarkastellaan näiden kahden lain erityispiirteitä ja vertaillaan niitä länsimaisiin, etupäässä ranskalaisiin ja saksalaisiin, esikuviinsa. Olennainen osa tutkielmaa on pohdinta reseption onnistumisesta. Lopputuloksena voidaan todeta, että Japanin oikeusjärjestyksen länsimaalaistaminen kiistatta onnistui, mistä on todisteena muun muassa siviililain pysyminen voimassa lähes muuttumattomana tähän päivään asti.

Tutkimus käsittelee Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetyksen lähetystyötä Japanissa vuosina 1975–1989 ja erityisesti sen kirkkoyhteysneuvotteluja. Neuvottelut johtivat yhteistyösopimukseen Kansanlähetyksen ja Länsi-Japanin evankelisluterilaisen kirkon (LJELK) välillä. Kansanlähetys aloitti työn kirkon kanssa Norjan luterilaisen lähetysliiton yhteydessä jo vuonna 1968, mutta joutui siitä eroon Evankelisluterilainen Lähetysyhdistys Kylväjän perustamisen jälkeen vuonna 1974. Tämän seurauksena Kansanlähetys aloitti työn alueella, jossa ei ollut muiden luterilaisten kirkkojen toimintaa. Tutkimus kuvaa suomalaisen lähetysjärjestön ja japanilaisen kirkon välistä suhdetta. Organisaatiohistoriaan painottuvan tutkimuksen tapahtumapaikkoja ovat Suomi ja Japani. Tutkimus liittyy laajempiin luterilaisten kirkkojen yhteyspyrkimyksiin Japanissa sekä globaalin lähetystyön viitekehykseen, jossa ekumeeninen Kirkkojen maailmanneuvosto ja evankelikaalinen liike toimivat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Tutkimus vastaa kysymykseen: Miten Kansanlähetys löysi luterilaisen kirkkoyhteyden Japanissa? Tutkimuksen päälähteet ovat Kansanlähetyksen arkistosta löytyvät kokouspöytäkirjat, Japanin lähettien rukouskiertokirjeet, työraportit, sekä yksityinen kirjeenvaihto vuosilta 1975–1989. Kirkon lähetystyön keskuksen (KLK) arkistossa olevat raportit Japaniin tehdyistä vierailuista laajentavat tutkimuksen lähdepohjaa sisältämään myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulman. Tutkimuksessa ei ole käytetty muiden lähetysjärjestöjen arkistolähteitä, joten se on kirjoitettu yhden organisaation näkökulmasta. Koska tutkimus keskittyy ensisijaisesti Japanin työn kirkkoyhteyskysymykseen, lähetyksen perustamia työpisteitä ja lähettien työtä kuvataan varsin suppeasti, ja suurin osa runsaasta lähdeaineistosta nousevista tapahtumista on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa havaitaan, että Kansanlähetyksen Japanin työalalla yhteistyön rajat kulkivat protestanttisen kristillisyyden sisällä. Virallista yhteistyötä katolisen tai ortodoksisen kirkon kanssa ei haluttu tehdä. Tunnustuksellisuus näkyi japanilaisten työntekijöiden rekrytoinnissa, jossa esimerkiksi kansallisten työntekijöiden pyhitysteologiset näkemykset ja kastekäsitys pyrittiin ohjaamaan luterilaiseen suuntaan. Japanissa toimi useita eri luterilaisia kirkkoja, joten uuden luterilaisen kirkon perustamista Japaniin ei nähty tavoitteena. Vaihtoehdot luterilaiselle kirkkoyhteydelle kartoitettiin hengellis-teologisen yhteyden ja maantieteellisen sijainnin perusteella. Varsinainen kimmoke yhteistyöneuvotteluille oli KLK:n lähetyssihteerin vierailu Japanissa vuonna 1984 ja hänen käymänsä keskustelut LJELK:n johtajien kanssa. LJELK:n työyhteydessä toimiva Kylväjä koki tulleensa ohitetuksi neuvotteluissa. Vasta kriisivuosiin pohjautuvien erimielisyyksien sopimisen jälkeen Kansanlähetys pystyi jatkamaan neuvotteluja kirkon kanssa. Vuonna 1989 solmittu yhteistyösopimus palautti Kansanlähetyksen yhteyden Länsi-Japanin evankelisluterilaiseen kirkkoon. Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulmasta Kansanlähetyksen työn tuloksena syntyneiden seurakuntien liittäminen japanilaisen kirkon työyhteyteen oli tervetullut asia. Kansanlähetys tunnettiin kotimaassa kirkkoa kohtaan osoittamastaan kritiikistä. Näyttää kuitenkin siltä, että kirkkoyhteyskysymyksessä sekä yksittäisissä teologisissa kysymyksissä Suomen evankelisluterilaisen kirkon johtajien esittämät mielipiteet vaikuttivat Japanin lähetystyössä.