Browsing by Subject "Neuvostoliitto"

Tutkielma käsittelee Kim Il Sungin nousua Pohjois-Korean johtajaksi ja maan hallinnon varhaista kehitystä 1940 - 1950-luvuilla Neuvostoliiton ohjauksessa, ja päättyy ajallisesti Korean sodan lopputulemiin 1950-luvun puolivälissä. Tämän lisäksi se tarkastelee valtion ja hallinnon erikoislaatuisia piirteitä: Pohjois-Korean autokraattista systeemiä, eristäytyneisyyttä, yhteiskunnan hierarkkisia luokkia, sekä Kim dynastian persoonallisuuskulttia ja tutkii niiden alkuperää ja funktiota yhteiskunnassa. Tutkielma käsittelee osittain myös Korean varhaisempaa kehitystä Joseon dynastian loppupuolella ja siirtomaa-aikaa Japanin alaisuudessa, koska ne loivat otolliset olosuhteet Kim Il Sungin nousulle ja sosialistiselle vallankumoukselle Pohjois-Koreassa. Tutkielman päätarkastelukohde on Pohjois-Korean ensimmäinen diktaattori, Kim Il Sung, ja se, miten Neuvostoliitto käytti häntä itselleen hyödyllisen puskurivaltion pystyttämiseen Korean niemimaalle torjumaan Yhdysvaltojen ja Japanin muodostamaa uhkaa alueella. Tutkielmassa on käytetty teoriana Machiavellin ajatuksia politiikasta, mitkä on koostettu ”Ruhtinaasta” ja ”Valtiollisista mietelmistä”. Ruhtinas tarkastelee ja esittelee keinoja yksinvaltiuden saavuttamiseksi ja Valtiolliset mietelmät, kestävän valtion pystyttämisestä, johon valikoitiin kohdat, jotka käsittelevät, tai pitävät myös paikkansa autokratioissa. Tutkielman Pohjois-Koreaa käsittelevä aineisto koostuu englanninkielisestä tutkimuskirjallisuudesta, sekä länsimaisilta että aasialaisilta tutkijoilta, salauksesta poistetuista virallisista selonteoista ja muista tutkielmista, julkilausumista ja nettilähteistä. Machiavellia käsittelevä aineisto koostuu myös tutkimuskirjallisuudesta, Ruhtinaan ja Valtiollisten mietelmien useammasta englanninkielisestä käännöksestä, sekä nettilähteistä. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että Kim Il Sung omasi monia Ruhtinaassa ylistettyjä yksinvaltiaan ominaisuuksia, ja Neuvostoliiton ja tämän yhteistyö Pohjois-Korean itsenäisen ja kestävän valtion pystyttämiseksi noudattaa monia Machiavellin ohjenuoria sekä Ruhtinaassa että Valtiollisissa mietelmissä. Monet Pohjois-Korean hallinnon erityispiirteistä ovat myös loogisen kehityskulun tulosta, joista osa pohjaa vanhemmille korealaisille tendensseille (eristäytyminen, luokkayhteiskunta, monarkia). Osalla on juuret Korean historiassa, mutta ne ovat muuttuneet tavoilla, jotka tukevat nykyisen järjestelmän ja hallinnon vallassa pysymistä (monarkiasta absoluuttiseen monarkiaan, sosiaalisen hierarkian uudelleenjärjestys) ja joista Kim dynastian persoonallisuuskulttia voi pitää aidosti Pohjois-Korealaisena erityispiirteenä. Vaikka kultti on saanut vaikutteita monista lähteistä, se on systeeminä uniikki, jonka funktio on laillistaa ja kannatella Kim dynastian vallassa pysymistä.

Tutkin asumista ja koteja neuvostoliittolaisissa elokuvissa Afonja (1975), Pyydän puheenvuoroa (1976), Syysmaraton (1979) ja Teema (1979, hyllyttämisensä takia se sai ensi-iltansa Neuvostoliitossa vasta 1986). Missä, millaisissa rakennuksissa ja asunnoissa elokuvissa asutaan? Miten ne on sisustettu ja millaisia esineitä niissä on? Lisäksi tarkastelen kussakin elokuvassa yhtä asumiseen liittyvää teemaa. Afonjassa tarkastelen asumisen sosiaalista ulottuvuutta ja päähenkilö Afonjan rempallaan olevaa asuntoa, Pyydän puheenvuoroa -elokuvassa naisnäkökulmaa asumiseen sekä "nainen ja koti -yhdistelmän" merkityksiä, Syysmaratonissa kulttuurikotia kulttuurikaupunki Leningradissa ja Teemassa asumista vanhassa puutalossa maailmanperintökohdekaupunki Suzdalissa. Kotien representaatiot elokuvissa saavat merkityksensä suhteessa aikakauden oikeisiin koteihin ja asumisihanteisiin. Hruštšovin ajalla alkanut valtava asuntojen rakennushanke jatkui Brežnevin ajalla, jolloin tutkimani elokuvat ovat valmistuneet, ja muotiin tuli Hruštšovin ajan askeettisen ja rationaalisen modernismin jälkeen runsaampi, vanhanaikaisempi ja yksilöllisempi sisustus. Kodit ja sisustus ilmensivät vallan vaihtumista. Afonjassa nimihenkilö asuu Jaroslavlissa uudessa, vireässä ja viihtyisässä lähiössä, mutta ei viihdy asuinympäristössään ja rempallaan olevassa asunnossaan. Syysmaratonissa kaunokirjallisuuden kääntäjä Andrei Buzikin asuu Vasilinsaarella uudessa, mutta jo hieman rapistuneessa lähiössä kirjojen, koriste-esineiden ja taiteen täyttämässä asunnossa. Pyydän puheenvuoroa -elokuvassa työlleen omistautuva kaupunginjohtaja Jelisaveta Uvarova perheineen asuu kuvitteellisessa Zlatogradin kaupungissa mahdollisesti Stalinin aikaisessa, modernistisesti sisustetussa kerrostalossa. Teemassa näytelmäkirjailija Kim Jesenin matkustaa Suzdaliin aistiakseen tunnelmaa uutta, Venäjän historiaa kuvaavaa näytelmäänsä varten. Vierailun ajan hän asuu vanhassa puutalossa. Tutkimusmateriaalielokuvani kodit sijoittuvat syrjäisiin, pieniin ja vanhoihin kaupunkeihin, etäämmälle autoritaarisuudesta. Sijaintipaikka lisää elokuvien päähenkilöiden vapautta ja tavallisuutta. He ovat ihmisiä, jotka kokevat myös ristiriitoja ja epäonnistumisia. Sekä asuntojen järjestys että sotkuisuus ovat elokuvien kodeissa merkityksellisiä, mutta myös problemaattisia. Myös yksityistyminen tulee esiin. Elokuvissa käsitellään hahmojen yksityiselämää ja keskimäärin yli puolet elokuvien ajasta, 53,27 %, ollaan kodeissa. Tutkimusmateriaalielokuvieni koti- ja asumiskuvaus on kekseliästä, vivahteikasta ja osittain jopa uskaliasta, mutta ei osoittelevaa tai yksiselitteistä.

Vuonna 1989 jo vuosikymmeniä kestänyt kylmä sota tuli päätökseensä, kun Neuvostoliiton etupiiriin kuuluneiden Itä-Euroopan valtioiden kommunistiset puolueet menettivät valtansa ja valtiot siirtyivät demokratiaan. Itä-Euroopan kommunismin romahtamisen on esitetty olevan monen tekijän summa. Yksi näistä tekijöistä on paavi Johannes Paavali II, joka pitkän virkakautensa aikana nousi merkittäväksi kansainväliseksi vaikuttajaksi. Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitän, millaisena Johannes Paavali II:n vaikutus kommunismin romahtamiseen nähtiin länsimaisissa tiedotusvälineissä ja elämäkerroissa, ja miten näkemykset erosivat toisistaan. Lisäksi otan selvää, muuttuivatko nämä käsitykset kommunismin romahtamisen ja paavin kuoleman välisinä vuosina 1989–2005. Pääasiallisina lähteinäni käytän sekä sekulaareja että katolisia amerikkalaisia ja englantilaisia sanoma- ja aikakauslehtiä poliittisen murroksen vuosilta 1989–1990 sekä paavin kuoleman jälkeen huhtikuulta 2005. Vuoden 2005 osalta täydennän lähteitäni kahdella saksalaisella lehdellä. Lehdistön ohella toisen lähdekokonaisuuteni muodostavat neljä paavista 1990-luvun loppupuolella kirjoitettua elämäkertaa. Lähteitä vertaamalla pyrin muodostamaan näkemyksen siitä, millaisena Johannes Paavali II:n poliittinen toiminta kommunismin suhteen kuvattiin. Lähdeaineistossa oltiin lähes yksimielisiä siitä, että Johannes Paavali II vaikutti kommunismin romahtamiseen johtaneisiin tapahtumiin. Yksittäisten kirjoittajien välillä esiintyi kuitenkin pieniä painotuseroja sen suhteen, toteutuiko paavin vaikutus valtionjohtajien välisessä kirjeenvaihdossa ja tapaamisissa vai tämän kohtaamisissa kotimaansa Puolan kansalaisten kanssa. Lisäksi osassa lähteistä painotettiin Johannes Paavali II:n lämpimiä suhteita Itä-Euroopan valtionpäämiehiin, kun taas osassa pidettiin tärkeämpänä paavin oletettua yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa. Paavin muistokirjoituksista kävi ilmi, että hänen virkakautensa myöhemmät tapahtumat ja kiistakysymykset veivät huomiota hänen 1980-luvun poliittiselta aktiivisuudeltaan. Tutkimukseni perusteella voidaan todeta, että vaikka paavin ei ajateltu kaataneen kommunismia yksin, hänen katsottiin tukeneen siihen johtaneita kehityskulkuja. Näin hän tuli käyttäneeksi omaa moraalista auktoriteettiaan itäeurooppalaisen kommunismin kaatamiseksi.

Tämä tutkielma käsittelee suomalaisyhteyksiä Muammar Gaddafin johtaman Libyan ydinvoimaohjelmaan vuosina 1977–1985. Näistä yhteyksistä käytetään tässä tutkielmassa termiä Libya-hanke, ja yhteydet on jaettu hankkeen ensimmäiseksi ja toiseksi vaiheeksi. Tutkielmassa selvitetään, mistä Libya-hankkeessa oli Suomen ja suomalaistoimijoiden osalta kyse, miksi suomalaiset vetäytyivät hankkeesta ja mikä oli poliittisten syiden merkitys vetäytymisen taustalla, ja mitä seurauksia hankkeella mahdollisesti oli. Hankkeen keskeinen elinkaari rekonstruoidaan aineiston avulla. Keskeisenä aineistona tutkielmassa ovat ulkoministeriön ja kauppa- ja teollisuusministeriön atomitoimiston arkistot, joita täydennetään aikalaissanomalehtien uutisilla ja muilla kirjoituksilla. Pääasiallinen tutkimusmenetelmä on lähdekritiikki. Tutkielma osoittaa, että suomalaisyhteydet Libyan ydinvoimaohjelmaan muodostivat laajan, monimutkaisen ja sekavan kokonaisuuden, jolla oli Suomen osalta niin ulko-, kauppa- kuin ydinsulkupoliittisia ulottuvuuksia. Libya-hankkeen saamaa poliittista merkitystä korostivat ydinvoiman ja ydinviennin voimakas poliittisuus sekä Libyan kyseenalainen maine niin ydinohjelmansa kuin muunkin politiikkansa ja toimintansa osalta. Libya-hankkeen ensimmäisessä vaiheessa oli kyse suomalaisten yritysten pyrkimyksestä, valtionyhtiö Imatran Voiman johdolla, rakentaa ydinvoimala Libyaan yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa. Hankkeen ensimmäisen vaiheen asema Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyönä kolmansissa maissa toi hankkeelle poliittista arvoa, ja saattoi antaa hankkeelle suojaa tiedossa olleisiin Libyaan kohdemaana liittyneisiin ongelmiin ja riskeihin nähden. Suomalaisyritysten vetäytymisessä yhteishankkeesta olivat taustalla sekä taloudelliset että poliittiset syyt. Merkkejä poliittisesta painostuksesta tämän vaiheen osalta ei ole nähtävissä. Tutkielman keskeinen tutkimustulos on, että suomalaisyhteydet Libyan ydinvoimaohjelmaan eivät rajoittuneet ainoastaan Neuvostoliiton kanssa suunniteltuun yhteishankkeeseen, vaan Suomen valtiolla ja useilla suomalaisyrityksillä oli laajoja ja vielä yhteishankkeen jälkeen jatkuneita suoria kahdenvälisiä yhteyksiä Libyaan. Toisessa vaiheessa Suomen valtio ajautui kiusalliseen tilanteeseen, kun ministeritasolla sovittua ydinvoima-alan kahdenvälistä yhteistyötä Libyan kanssa ei todellisuudessa oltu valmiita tekemään. Yhteistyöhön Suomessa omaksutun kielteisen kannan taustalla olivat ennen kaikkea poliittiset syyt. Libyan ydinvoimaohjelman muuttuminen suurvaltapoliittiseksi ristiriidaksi teki Libyan kanssa tehtävästä yhteistyöstä vahvasti ulkopoliittisen kysymyksen. Hankkeen toisessa vaiheessa Yhdysvallat kohdisti Suomeen vaikuttamista ja painostusta, jotta ydinvoima-alan yhteistyöstä Libyan kanssa olisi pidättäydytty. Tällä oli jossain määrin vaikutusta Suomen kannanmuodostukseen. Varsinaisia poliittisia tai kaupallisia seurauksia Suomen ja Neuvostoliiton yhteishankkeen kaatumisesta tai Libyan tarjoamasta kahdenvälisestä yhteistyöstä kieltäytymisestä ei koitunut huolimatta esillä olleista uhkakuvista.

Tämä tutkielma tarkastelee vuonna 1985 Moskovassa järjestettyä voiton päivän paraatia rituaalina, jolla luotiin ja vahvistettiin poliittisia valtasuhteita. Tutkielmassa eritellään niitä rituaalisen toiminnan tapoja, joilla valtasuhteita pyrittiin luomaan erityisesti Neuvostoliiton ylimmän poliittisen johdon toimesta. Neuvostoliiton poliittinen ja ideologinen järjestelmä hahmotetaan tarkastelun kontekstissa poliittiseksi uskonnoksi, jota voidaan tutkia uskontotieteellisin ja rituaalitutkimuksen keinoin. Neuvostoliittoa ja neuvostoliittolaisia rituaaleja on tutkittu ensisijaisesti historiallisesta, yhteiskuntatieteellisestä ja sosiologisesta näkökulmasta. Tämä tutkielma pyrkii tuomaan uutta näkemystä näiden aiheiden ymmärtämiselle uskontotieteellisestä näkökulmasta. Voiton päivän paraatin perinteen tutkimuksessa on lisäksi aukko vuoden 1985 paraatin osalta, jota tämä tutkimus pyrkii paikkaamaan. Tässä tutkielmassa voiton päivän paraatia tutkitaan analyysikehikolla, joka perustuu Catherine Bellin konstruktiiviselle kriittiselle rituaalitutkimuksen näkökulmalle. Analyysikehikkoa käyttämällä voiton päivän paraati kehystetään rituaaliseksi tapahtumaksi, jonka toiminta muodostaa rituaalisen logiikan mukaisesti valtasuhteita. Tutkielmassa analysoitavaan aineistoon kuuluu kaksi Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin pitämää puhetta, Neuvostoliiton valtiollisen television tuottama lähetys paraatitapahtumasta sekä historioitsija Nina Tumarkinin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kertomus paraatitapahtumasta. Aineiston analyysin tulos on, että voiton päivän paraati täyttää rituaalisen tapahtuman tunnusmerkit ja on siten hedelmällinen kohde uskontotieteelliselle tarkastelulle. Paraatin kautta pyrittiin rakentamaan valtadiskurssia sosialistisen maailman yhtenäisyydestä ja läntisen, kapitalistisen maailman pahuudesta. Diskurssille keskeistä oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johtajuuden merkityksen korostaminen yhtäältä sosialistisen maailman hyvinvoinnin turvaajana ja toisaalta länsimaisen imperialismin vastustajana. Kontrasti Neuvostoliiton kehnon tilanteen ja paraatissa esitellyn ideaalin välillä oli kuitenkin suuri, mikä nakersi diskurssin uskottavuutta. Jatkotutkimuksen kannalta Neuvostoliiton poliittisten tapahtumien kehystämistä rituaaleiksi ja tutkimista uskontotieteellisin keinoin voisi jatkaa. Esimerkiksi puoluekokoukset ja pioneeritoiminta ovat kiinnostavia tutkimuskohteita tästä näkökulmasta. Tässä tutkielmassa kävi myös ilmi, että rituaaleilla voi olla niiden järjestäjien valtatavoitteiden kannalta epätoivottuja tuloksia. Niin sanotusti epäonnistuneiden rituaalien vaikutusta näiden rituaalien järjestäjiin ja osallistujiin voisi tutkia tarkemmin.

Pro gradu -tutkielma käsittelee Mathias Rustin vuoden 1987 Moskovan-lentoa, jossa nuori länsisaksalaismies lensi pienkoneella Helsingin Malmilta Neuvostoliittoon ja laskeutui Moskovan Punaiselle torille kenenkään estelemättä. Tarkempi näkökulma on suomalaisviranomaisten suhtautuminen tapaukseen. Erityisesti tutkielmassa pohditaan sitä, kuinka Neuvostoliiton rooli tapauksen toisena osapuolena vaikutti suomalaisten toimintaan ja oliko tapauksessa havaittavissa suomettumiseksi tulkittavaa kumartelua itänaapurin suuntaan. Tutkielman pääasiallinen lähdeaineisto on ulkoasiainministeriön arkiston tapausta koskevat asiakirjat. Alkuperäislähteiden lisäksi tutkielmassa hyödynnetään asianomaisten haastatteluja sekä tietysti tutkimuskirjallisuutta. Tutkimuksen pääasiallinen metodi on lähdekritiikki. Aiheen historiallinen ja teoreettinen viitekehys liittyy Neuvostoliiton 1980-luvun rapautumiseen ja sen romahtamisen kuviteltuun mahdottomuuteen, Suomen paikkaan kylmän sodan maailmassa sekä suomettumisesta käytyyn keskusteluun. Tutkimustulokset paljastavat, että suomalaisviranomaisten toimintaan vaikutti mitä suurimmissa määrin se, että Rust-tapauksen toinen osapuoli oli Neuvostoliitto. Erityisen kumartelevaa toiminta ei kuitenkaan ollut, vaan tapaus hoidettiin vain asiallisesti. Usein käytetystä suomettumisen mittarista, isänmaan edun vaarantumisesta, ei löydy merkkejä. Oli ennen kaikkea Suomen oman edun mukaista selvittää Rust-tapaus perinpohjaisesti. Tutkimus paljastaa Rust-tapauksesta myös aiemmin tuntemattomaksi jääneen jälkiepisodin, oikeusministeri Matti Louekosken ja Neuvostoliiton korkeimman oikeuden presidentin Vladimir Terebilovin Moskovassa Rustin lennon jälkeen käymät keskustelut. Tutkielman perusteella on mahdollista pohtia myös Rustin lennon merkitystä Neuvostoliiton hajoamiselle. Lento vaikutti tutkimustulosten perusteella selkeästi puna-armeijan vaikutusvallan heikkenemiseen ja aiheutti Neuvostoliitolle valtaisan mainetappion. Siinä mielessä lennolla oli oma pieni merkityksensä Neuvostoliiton rapautumisessa ja sen hajoamiseen johtaneessa kehityksessä. Sitä suuremman merkityksen antaminen lennolle olisi kuitenkin selkeän anakronistista.

Tutkielmassani tarkastelin Missio Leningrad -tapahtumaa, jonka suomalaiset toimijat ja paikalliset protestanttiset seurakunnat toteuttivat lokakuussa 1990 Neuvostoliitossa. Missio oli ensimmäinen avoin evankelioiva suurtapahtuma kommunistisen maan 70 vuoden historiassa. Tutkimuskysymyksilläni selvitin mitkä asiat ja ketkä ihmiset liittyivät kaupunkimission toteutumiseen, mikä oli Missio Leningrad 1990, miksi se järjestettiin ja millaiset tekijät mahdollistivat suomalaisille toimijoille suurkaupunkimission järjestämisen ateistisessa Neuvostoliitossa. Tarkastelin verkostojen merkitystä tapahtumajärjestelyissä ja viestinnän roolia kampanjatavoitteiden saavuttamisessa. Tutkin lisäksi millaisia jälkivaikutuksia evankeliointitapahtumalla oli. Selvitin myös Kansan Raamattuseuran taustaroolia missiojärjestelyissä. Tutkielmani tärkeimmät lähteet olivat missiojärjestelyissä mukana olleiden avainhenkilöiden haastattelut, missiosta kirjoitetut lehtiartikkelit, videotallenne Missio Leningradista ja evankelista Kalevi Lehtiseen liittyvät elämäkerralliset kirjat. Mukanaoloni missiojärjestelyissä Leningradissa edesauttoi kokonaisuuden tutkimisessa. Neuvostoliiton kommunistisen ajan näkökulmien tarkasteluun hyödynsin suomalaista tutkimuskirjallisuutta, samoin evankeliointityön, herätyskristillisyyden ja Kansan Raamattuseuran osuuden käsittelyyn. Mission laajan toimijaverkoston muotoutumista tutkin hyödyntäen Kai Erikssonin toimittaman Verkostot yhteiskunnassa -teoksen näkökulmia. Missio sai alkunsa yhden miehen näystä ja muodostui historialliseksi kymmeniä tuhansia ihmisiä tavoittaneeksi evankeliointitapahtumaksi. Neuvostoliiton uuden uskonnonvapauslain tultua voimaan 9.10.1990 mahdollistui Missio Leningradin järjestäminen, sen julkinen tiedottaminen, mainoskampanjointi ja missiokirjallisuuden vapaa jakaminen. Missio järjestettiin evankeliumin ja toivon sanoman viemiseksi Venäjälle, jossa oli vuosikymmenet julistettu ateistista propagandaa. Missiojärjestelyihin osallistui satoja suomalaisia ja venäläisiä ihmisiä. Näkyvimmän roolin sai mission evankelista Kalevi Lehtinen, joka kampanjoitiin tutuksi leningradilaisille massiivisen mainonnan avulla. Suomen pään missiokoordinaattorina toimi Markku Happonen ja Leningradissa työtä koordinoi Veli-Matti Männikkö yhdessä baptistipastori Pjotr Konovalchikin kanssa. Evankelioimistyö Neuvostoliitossa (ENL) - ja Campus Crusade for Christ -järjestöt toimivat yleisjärjestelyissä ja Kansan Raamattuseura osana toimijaverkostoa auttoi muun muassa kanavoimalla 1,5 miljoonan markan varojenkeruun Suomesta. Mainonnan avulla saavutettu julkisuus täytti tapahtumapaikkana toimineen Lenin-hallin. Kolmena päivänä missioon osallistui noin 66.000 ihmistä. Lisäksi Neuvostoliiton valtakunnalliseen televisioverkkoon 21.10.1990 lähetty missiokokous mahdollisti noin 70 miljoonalle katsojalle tapahtuman seuraamisen. Leningradin missiossa tuhannet ihmiset tekivät uskonratkaisun ja heitä ohjattiin paikallisiin seurakuntiin. Ihmisiä tuli kasteelle ja seurakunnat saivat toimintaansa uusia vapaaehtoisia erilaisiin tehtäviin, myös uusia seurakuntia perustettiin. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja toivoi Missio Leningradin vaikuttavan yleiseen moraalisen tason nousuun ja näki tämän mahdollistuvan kristillisyyden lisääntyessä Leningradissa. Missio antoi sysäyksen uskonnolliselle uudistumiselle, raunioituneita kirkkoja korjattiin ja kirkkorakennuksia palautettiin seurakunnille.

Tutkielma käsittelee Suomen ulkopoliittisen johdon ja etenkin Suomen Moskovan suurlähetystön odotuksia Neuvostoliiton tulevaisuutta kohtaan vuosina 1985–1987. Tarkoitus on selvittää minkä takia Neuvostoliiton ongelmien vakavuutta ja laajuutta ei ymmärretty, vaikka Mihail Gorbatshov nähtiin maan järjestelmän korjaajana. Apuna käytetään Reinhart Koselleckin käsitteistöä odotushorisontista (horizon of expectation) ja kokemustilasta (space of experience). Kirjallisuuskatsauksessa kartoitetaan aiheeseen liittyvän historiankirjoituksen lisäksi Suomen ulkopolitiikassa ja idänkaupassa Neuvostoliiton kanssa työskennelleiden odotuksia ja käsityksiä. Myös Neuvostoliiton muutosprosessia selitetään auki maan johtajan, Mihail Gorbatshovin elämänkerran kautta. Samalla käydään läpi lähinnä tutkielmaa olevaa tutkimuskirjallisuutta. Kirjallisuuskatsauksella alustetaan myös työn varsinaista tutkimusta. Työn päälähteenä toimii Suomen ulkoministeriön arkiston Moskovan R-sarjan asiakirjat vuosilta 1985–1987. Nämä sisältävät muun muassa lehdistöraportteja, tiedotteita henkilö- ja organisaatiomuutoksista, sekä suurlähetystön työntekijöiden analyyseja Neuvostoliiton tapahtumista. Vuonna 1985 Suomen Moskovan suurlähetystön raportointi keskittyi Gorbatshovin poliittisen linjan arviointiin. Hänet leimattiin tässä vaiheessa Andropovin kuripolitiikan jatkajaksi. Raporteista selviää, että Neuvostoliiton tapakulttuuri tunnettiin hyvin ja siihen tukeuduttiin tulevaisuuden analysoinnissa. Gorbatshovin muuttaessa tätä osittain, alettiin analyysia tehdä muilla tavoilla. Vuoden 1986 Neuvostoliiton tärkeimmät tapahtumat olivat kommunistisen puolueen puoluekokous ja Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus. Puoluekokous näytti neuvostojärjestelmän jähmeyden, sillä konkreettisia päätöksiä oli vähän. Talousuudistukset alkoivat konkretisoitua vasta seuraavana vuonna. Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden taloudelliset ja psykologiset vaikutukset Neuvostoliitolle taas aliarvioitiin pahasti. Vasta vuonna 1987 talousuudistukset alkoivat näyttäytyä vääjäämättöminä. Samalla glasnostin todettiin kiihtyneen pienimuotoisten mielenosoitusten sallimisen vuoksi. Alueellisen nationalismin nousu Neuvostoliitossa huomattiin ja siitä raportoitiin. Sen todelliset vaikutukset ja poliittisten virheiden seuraukset eivät olleet vielä tässä vaiheessa nähtävissä. Suurlähetystön ja ulkopoliittisen johdon analyysit olivat pääasiassa laadukkaita. Ne heijastelivat Neuvostoliiton sisäistä sekasortoa, sekä muutoksen hitautta, mitkä osaltaan vaikeuttivat ongelmien vakavuuden arviointia. Yksi vaikeuttava tekijä olivat Neuvostoliiton talousluvut, jotka kansantalouden osalta olivat vielä vuonna 1986 hyvät. Pienempiä merkkejä ongelmista ei kuitenkaan talouden osalta huomioitu riittävästi. Oli kuitenkin nähtävissä, että kehitystä arvioitiin osittain vanhan kokemustilan mukaan. Tämä näkyi etenkin Tshernobylin onnettomuuden jälkeisissä raporteissa ja siinä, että Gorbatshovia verrattiin vielä vuonna 1987 Andropoviin. Samalla Suomen ulkopoliittisen johdon odotushorisonttiin todettiin vaikuttavan, ettei Neuvostoliiton tahdottu nähdä hajoavan. Raportit kuitenkin osoittivat hyvää Neuvostoliiton tapa- ja johtamiskulttuurin, sekä ideologisen historian ja kulttuurin tuntemusta.

Tässä maisterintutkielmassa pyritään tuomaan näkökulmaa siihen, minkälainen Suomi–Neuvostoliitto-seuran rooli oli kulttuurivaihdossa vuosina 1960–1969, ja vaikuttiko vuonna 1960 solmittu kulttuurivaihtosopimus Suomen roolin muuttumiseen kulttuurivaihdon osapuolena passiivisesta aktiivisemmaksi. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurivaihtoa tarkastellaan pehmeän vallan teoreettisesta viitekehyksestä. Kulttuurivaihtoa tarkastelen nimenomaan aikakauden musiikkivaihdon avulla. Ennen musiikin ajateltiin olevan absoluuttista, johon maalliset asiat eivät pystyneet vaikuttamaan. Nykyisin musikologisen tutkimuksen myötä on ymmärretty, että musiikki taidemuotona resonoi ympäröivänsä kanssa. Musiikin tulkitseminenkin on riippuvaista siitä, kuka sitä tulkitsee ja missä. Musiikkia on hyödynnetty politiikan välineenä, sekä käytetty yhteisöjen mobilisoinnissa ja pehmeän vallan välineenä. Musiikkia jaotellaan taidemusiikkiin ja populaarimusiikkiin. Tämän eron määritteleminen on merkittävä osa tutkielmaani, sillä se selittää kulttuurivaihdossa ilmenevää musiikkia, ja yhteisöjen ja valtioiden asenteita erilaisia musiikin muotoja kohtaan. Miksi taide- ja kansanmusiikki korostuivat 1960-luvun musiikkivaihdossa, kun taas populaarimusiikki loisti poissaolollaan. Musiikkivalintoihin liittyy poliittisia valintoja, ja ne näkyivät etenkin Neuvostoliiton kulttuurivaihdossa esimerkiksi Yhdysvaltojen kanssa. Neuvostoliiton johto määritteli, minkälaisen taiteen kuluttaminen maassa oli hyväksyttävää. Tämä näkyi siinä, minkälaisia taiteilijaryhmiä Neuvostoliitto lähetti maastaan ulos, ja vastavuoroisesti vastaanotti sisään. Suomi–Neuvostoliitto-seuran historian eritteleminen ja kuljettaminen mukana läpi Suomen kylmän sodan historian tärkeimpien vaiheiden on tässäkin tutkimuksessa tärkeää. SNS oli organisaationa suurin kulttuurivaihdon toimija suomalaisella kentällä, ja sen rooli vain vahvistui kulttuurivaihtosopimuksen myötä. Käyn tutkielmassani läpi SNS:n arkistoja, tutkien etenkin taiteilijavaihtoa, kirjeenvaihtoa, sekä erilaisia sopimuksia ja toimintasuunnitelmia. Tutkielman johtopäätöksinä esittelen, että kulttuurivaihtosopimuksella voidaan väittää olleen kulttuurivaihtoa valtiollistava rooli, ja musiikkia hyödynnettiin julkisuusdiplomatiassa, pehmeän vallankäytön välineenä. 1970-luvulla suomalaisten yleinen asenne Neuvostoliittoa kohtaan oli myötämielinen, johon SNS:llä saattoi olla osavaikutuksensa. Suomen vaikutusta Neuvostoliittoon 1960-luvun kulttuurivaihdossa ei pystytä tässä tutkielmassa erittelemään, mutta se voisi olla varteenotettava tutkimuskysymys jatkotutkimusta ajatellen.

Tutkimukseni aihe ja tutkimuskysymys: Tutkimukseni aiheeseen liittyen, eräässä esimerkinomaisessa 1980-luvun alun historian oppikirjassa kehutaan estottomasti Neuvostoliiton elinoloja: ”vakaa talouskehitys, jota inflaatio ja työttömyys eivät haittaa". ”Talouskasvu on ripeää, elintarvikkeet ja vuokrat halpoja ja koulutus ilmaista…”. Oppikirjasta piirtyy kuva suorastaan ihanneyhteiskunnasta. Oliko tällainen joissakin historian oppikirjoissa annettu kuva historian opetuksesta todellisuutta 1970- ja 1980-luvuilla? Vai oliko kyseessä yhden tai kahden oppikirjasarjan ylilyönneistä, joita opettajat täydensivät totuudenmukaisemmalla opetuksella? Opettivatko opettajat 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa samassa sävyssä, kuin ajan historian oppikirjoista voisi päätellä? Miten ”suomettunutta” historian opetus oli tuolloin? Tutkimukseni tarkoitus oli selvittää oletetun suomettumisilmiön ja Neuvostoliiton vaikutusta peruskoulujen ja lukion historian opetuksessa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Aiheeseen liittyen on tehty pro gradu -tutkimuksia, joiden tuloksia käyn läpi omassa tutkimuksessani, sekä jonkin verran muuta tutkimuskirjallisuutta – tärkeimpinä Ahonen: Historiaton sukupolvi, Helsinki, 1998; sekä Castren, Ahonen, Arola, Elio & Pilli: Historia koulussa, Helsinki, 1992. Tutkimuskysymys pro gradu -tutkielmassani oli: Miten oletettu suomettumiskehitys vaikutti historian opetukseen ja miten se näkyi historian opetuksessa tutkimusaikana, 1970-luvun loppupuoliskolla ja 1980-luvun alkupuoliskolla? Menetelmät: Tutkimukseni oli ennen kaikkea oraalinen tutkimus, puolistrukturoituina haastatteluina. Haastattelin viittä 1970- ja 1980-luvuilla historiaa opettanutta opettajaa. Heidän taustansa ja yhteiskunnalliset ajatuksensa edustivat yhteiskuntaa ja opettajakuntaa kattavasti. Haastattelututkimuksen tukena tein myös oppikirja-analyysia. Tulokset ja johtopäätökset: Haastattelututkimukseni toi esille vastauksia tutkimuskysymykseeni ja paljon mielenkiintoista taustamateriaalia kylmään sotaan ja YYA-Suomeen liittyen. Haastattelut antoivat kattavan kuvan siitä tutkimuskirjallisuudessakin esiintyneestä olettamasta, että niin sanottu suomettumiskehitys ei kovin paljoa vaikuttanut historianopetukseen koko kylmän sodan aikana. Neuvostoliittoa esiteltiin oppikirjoissa myönteiseen sävyyn, mutta esimerkiksi talvisodan tapahtumia ei vääristelty. Leninin kauden hirmutekoja ei kuitenkaan käsitelty opetuksessa; Stalinin kylläkin. Stalinin kauden veriteot, jotka hakevat maailmanhistoriallisesti vertaistaan, muotoiltiin tosin oppikirjoissa osin hyvin ympäripyöreästi – esimerkiksi toteamalla, että ”kollektivisointi maksoi verta” tai ”monet joutuivat vaikeuksiin”. Opettajien vastuulle jäi siis asioiden todellisen laidan ja vainojen mittakaavan kertominen. Suomettumisilmiö vaikutti historian opetukseen, mutta selvästi vähemmän, kuin voisi olettaa. Suomettumisilmiö näkyi toisaalta oppikirjamateriaalin ja oppituntien opetuksen merkittävänä sisällöllisenä erona, toisaalta opettajan suurena vastuuna ja toisaalta suurena varovaisuutena, jota varmasti pääosa historian opettajista myös noudatti – esimerkiksi Baltian maiden karua kohtaloa käsiteltäessä. Opetussuunnitelmiin ei tullut missään vaiheessa kovin radikaaleja yhtäkkisiä muutoksia. Suomettumisilmiön ja Neuvostoliiton vaikutuksen myöhemmin hellittäessä nämäkin tapahtumat vaikuttivat opetussuunnitelmiin vasta hitaasti ja vähitellen. Opettajakunnan suuri valtaosa säilyi varsin kriittisinä ja asioita eri näkökannoilta tarkastelevina.