Browsing by Subject "Venäjä"

Tutkielmassa käyn läpi tilannetta jossa Suomen ja Venäjän neuvostotasavallan (vuoden 1991 joulukuusta Venäjä) välinen kaupankäynti muotoutui vuosien 1990–1992 välillä ja sen jälkeen. Päättäen tarkastelujakson vuoteen 1994. Sivuan myös tilannetta kansainvälisten sopimusten pohjalta. Argumentoin, että idänkaupan loppuminen tuli yllätyksenä Suomen poliittiselle johdolle ja liiketoiminnan edustajille. Lisäksi tuon esiin kaupan notkahduksen olleen lyhytaikainen. Tuon esille metsäteollisuuden näkökulmasta miten kauppaneuvottelut edistyivät ja miten niiden nähtiin toteutuvan liiketoiminnan näkökulmasta. Minua kiinnostaa mitä tapahtui siirtymän aikana? Tutkielmassa keskityn siirtymään Idänkaupasta Venäjän kauppaan. Tutkimuskysymyksenä minulla on miten muutokset koettiin kaupankäynnin jatkuvuuden suomalaisten toimijoiden näkökulmasta? Avaan tutkielmassa vientiyrityksen näkökulmaa. Pyrin yhdistämään Venäjän sekavan 1990-luvun alun tilanteen heijastumisen ulkomaankaupan muotoutumisen tarkasteluajankohtana. Tärkeimpiä lähteitä minulla ovat Elinkeinonkeskusarkiston Suomen Metsätalouden Keskusliiton vuosikertomukset. Idänkauppa loppui clearing-kaupan mukana, mutta kaupankäynti Venäjän kanssa ei loppunut.

Since the collapse of the Soviet Union Russian economy has suffered from high and volatile inflation. In 2014 the Russian central bank announced that it will stop supporting the national currency through market operations and adopt an inflation targeting regime in the beginning of 2015. The announcement of the policy drew a widespread critique in public discussion stating that inflation in Russia has too many sources of non-monetary inflation for an inflation targeting policy to be effective. In this thesis I provide a literature review on the inflation targeting regimes and the non-monetary inflation sources. Further, I analyze non-monetary inflation sources in the context of Russia and present the data available on these sources. In the empirical part of this study I use data on budget deficit, the amount of newly passed laws and prices for housing and utility services in vector autoregression models to find out if these non-monetary inflation sources are statistically significant factors in explaining the changes in inflation expectations in Russia. My results indicate that the role of the non-monetary inflation sources in the effectiveness of the inflation targeting regime has been overstated in the critique voiced at the time of the regime change. While there is a persistent gap between the inflation expectations of consumers and central banks inflation target or the official consumer price index changes, the model that excludes the non-monetary sources is a best fit to explain the expectations.

Tutkielmassa tarkastellaan islamin kategorian taktisuutta väestön hallinnassa Krimin autonomisen tasavallan ja Sevastopolin kaupungin miehityksen yhteydessä. Tarkastelu keskittyy Venäjän helmikuussa 2014 aloittaman miehityksen kahteen ensimmäiseen vuoteen, joiden aikana Venäjällä toimivat uskonnolliseksi ja islamilaiseksi luokitellut hallinnolliset auktoriteetit pyrkivät vaikuttamaan alueella ja solmimaan kumppanuuksia paikallisten toimijoiden kanssa. Alueen muslimiväestöstä suurin osa identifioituu Krimin tataareiksi, joiden vaikutusvaltaisin poliittinen organisaatio Mejlis asettui vastustamaan miehitystä. Toimijoiden välinen dynamiikka muodostuikin kontekstissa, missä ristesivät eri toimijoiden intressit ja niin ”uskonnollisten” toimijoiden kuin valtioidenkin hallintapyrkimykset. Tutkielmassa ”islamiksi” luokittelun prosessi problematisoidaan ja asetetaan tarkastelun keskiöön. Tutkielma sijoittuu islamin ja uskonnon kategorian sekä hallinnan tutkimukseen. Tutkimusaiheen lähestymistapa pohjautuu Michel Foucault’n teoreettisiin ja metodologisiin esityksiin väestön hallinnasta ja sen rakentumisen tutkimuksesta. Teoreettisen viitekehyksen keskiössä on Naomi Goldenbergin teoreettinen näkökulma uskonnon kategorian strategisesta merkityksestä hallinnassa. Goldenbergin mukaan hallinnot voivat kategorian strategisuuden avulla säilyä ja säilöä käsitystä ennen ja tulevaisuudessa olevasta suvereniteetista. Teoreettisia näkökulmia sovelletaan tarkasteluun, jonka tavoitteena on tunnistaa taktisia tapoja hyödyntää islamin kategoriaa ja selvittää, mihin paikallisella tasolla esiintyvä taktisuus perustuu. Aihetta lähestytään analysoimalla Krimin miehitykseen liittyvää paikallisten ja Venäjällä toimivien muftiaattien edustajien tuottamaa ja jakamaa materiaalia, joka sisältää haastatteluja, puheita, sosiaalisen median julkaisuja ja muita tekstejä. Analyysissa sovelletaan foucault’laista diskursiivista tutkimustapaa. Tutkielmassa tuodaan esille islamin kategorian taktisia käyttötapoja, joilla ohjattiin, rajoitettiin, harhautettiin ja eristettiin väestöä Krimin miehityksen yhteydessä. Väestön hallinnan muodostumiseen vaikuttivat sekä Venäjän valtiolliset toimijat että muftiaattien edustajat, joiden toiminta tuki viime kädessä Venäjän strategisia intressejä alueella. Analyysin perusteella myös esitetään, että islamin kategorian taktisuus linkittyy tutkimusaiheen kontekstissa valtarakenteisiin ja valtion repressiivisiin käytäntöihin hallita vähemmistöjä ja tukahduttaa mahdollista vastarintaa. Tutkimusaiheen tarkastelussa tuodaan esille, millainen strateginen merkitys eri toimijoille voi olla käytännöillä, joilla ”islamin” yhteyteen luokitellaan asioita, hallinnollisia toimijoita ja väestöä.

Tutkimuksessa selvitetään venäläisten feministien toimintaa, tavoitteita, ongelmia ja ristiriitoja 1990-luvun alkupuoliskolla. Primäärimateriaalina toimivat aikakauden tärkeimpien venäläisten feministien haastattelut, tekstit, puheet, esitelmät ja muut esilletulot, jossa he selvittävät tavoitteitaan, kertovat toiminnastaan ja erittelevät ongelmiaan. Lisäksi käytössä on merkittävimpien tapahtumien materiaaleja, järjestöjen lehtiä ja seminaarikertomuksia. Tutkimus keskittyy erityisesti Itsenäinen naisten forum -nimiseen löyhään verkostoon, jota feministit fasilitoivat. He pyrkivät sen avulla yhdistämään maan hajanaista naisliikettä. Tutkimuksen kontekstina on laajempi poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne Venäjällä, sen kehittymätön kansalaisyhteiskunta ja poliittinen sekavuus. Feministien tavoitteet, joita tutkimus käsittelee, liittyivät pitkälti naisliikkeen kehittämiseen, vahvistamiseen ja koordinoimiseen. Tämä tehtävä lankesi feministisille toimijoille, koska heillä oli muihin naisaktiiveihin nähden paremmat edellytykset tähän taloudellisesti, intellektuaalisesti, organisatorisesti ja institutionaalisesti. 1990-luvun ensimmäisiä vuosia kuvastaakin eräänlainen laajeneminen tässä suhteessa: feministit organisoivat tapahtumia, jotka saivat kasvavaa suosiota ja näkyvyyttä. Esiin nousi kuitenkin myös jatkuvasti kysymyksiä liikkeen poliittisen vaikuttavuuden kasvattamisesta, aseman virallistamisesta ja toiminnan struktuurien riittävyydestä. Ongelma oli naisliikkeen hajanaisuus, ideologinen monimuotoisuus sekä kokemattomuus poliittisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa. Nämä ongelmat kulminoituivat vuoden 1993 duuman vaaleihin, joihin osallistumisen epäonnistuminen osoitti entistä selkeämmin tarpeen muuttaa toimintaa. Toinen jakso tutkimuksessa käsittelee institutionalisoitumisen kauden alkamista 1990-luvun puoliväliä kohden. Aikakautta kuvaa ammattimaistuminen, feminististen toimijoiden eriytyminen ja laajat informaatio- ja koordinointihankkeet, joiden tekijät olivat yhtä ja samaa pientä moskovalaista ryhmittymää. Löyhä verkosto tai yhteisö ei ollut enää riittävä. Feministit perustivat Itsenäiselle naisten forumille tiukan strukturoidun koordinaatio- ja informaatiokeskuksen, joka otti liikkeen johtoaseman itselleen ja alkoi kehittää toimintaa. Tässä ammattiaktivistien piirissä liikkui paljon länsimaisten säätiöiden projektirahoitusta, minkä vuoksi heillä oli resurssit alkaa kontrolloida liikkeen toimia entistä enemmän. Tässä vaiheessa feministinen ryhmittymä oli jakautunut niihin, jotka olivat mukana tässä johtavassa ryhmässä ja niihin, jotka pyrkivät toisenlaiseen toimintaan. Feministien voimistuneet institutionalisoitumispyrkimykset aiheuttivat liikkeessä ongelmia. Merkittävimpiä teemoja, joita tutkimuksessa nousi esiin, oli feministien identiteetin jakautuneisuus; he olivat useasti samaan aikaan itsenäisiä aktivisteja, valtiolle työskenteleviä asiantuntijoita sekä akateemisia tutkijoita. Merkittävimmän yksittäisen feministisen järjestön, Moskovan sukupuolentutkimuksen keskuksen, asema kertoo tästä hyvin: se oli valtion tiedeakatemian alainen tutkimusyksikkö, mutta se identifioi itsensä voimakkaasti nimenomaan kolmannen sektorin järjestöksi, joka näki tehtäväkseen toimia naisliikkeen parissa. Samaan aikaan sen työntekijät tekivät tutkimusta niin valtiolle kuin muillekin tilaajille. Tämä aiheutti ongelmia niin akateemisessa maailmassa kuin muussa naisliikkeessäkin, jossa feministit koettiin elitistisiksi ja kaukaisiksi. Myös feministit itse kokivat tämän position yhä haastavammaksi 1990-luvun puoliväliä kohden, ja tutkimuksessa todetaankin eriytymisen alkaneen voimistua tämän seurauksena. Feministisistä toimijoista osa keskittyi voimakkaammin vain akateemiseen toimintaan ja osa taas naisliikkeen koordinointiin. Tutkimuksessa nousivat esiin myös feministien keskeiset ristiriidat ja se, että kyseessä ei ryhmän pienestä koosta ja samasta ideologisesta lähtökohdasta huolimatta ollut homogeeninen ryhmittymä. Monet sisäiset ristiriidat liittyivät siihen, miten feminismiä tulisi toteuttaa naisliikkeessä, millainen tulisi akateemisen toiminnan ja poliittisen aktivismin suhteen olla, oliko feministien liikkeen johtoasema hyväksyttävää vai ei, ja mitkä sen taustalla oleviksi motiiveiksi nähtiin. Feministien liike ei siis ollut yhtenäinen ja ristiriidat korostuivat ajan myötä. Feministien pyrkimykset koota naisliike yhdeksi vaikuttavaksi voimaksi epäonnistuivat 1990-luvun alkupuoliskolla. He eivät onnistuneet muodostamaan tavoitteidensa mukaista vahvaa naisliikettä, vaan pikemminkin feministien oma ammattimainen, erillinen ryhmittymä päätyi tekemään johtoasemastaan käsin parhaaksi katsomiaan asioita länsimaisten säätiöiden tuella. Sukupuolentutkimuksen kehitys kulkee koko tutkimuksen läpi yhtenä sivujuonena: sen kehittäminen oli osa feministien toimintasuunnitelmaa. Tässä he onnistuivatkin paremmin: sukupuolentutkimus sai akateemisen legitimiteetin, ja ensimmäistä kertaa maan historiassa venäläiset naiset tekivät tutkimusta venäläisten naisten tilanteesta.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tiivistelmä – Referat – Abstract Toisen valtion kansalaisiin kohdistuvan viestinnän ja vaikuttamisen käsitteet, kuten strateginen viestintä, informaatiosota, hybridivaikuttaminen ja disinformaatio ovat nousseet vilkkaan akateemisen ja poliittisen debatin aiheeksi Ukrainan sodan jälkeen. Strategisesta viestinnästä ja Venäjän disinformaatio hybridiuhkien torjunnasta on tullut EU:lle keskeinen prioriteetti. Venäjä puolestaan on syyttänyt EU:ta propagandasta ja sanavapauden rajoittamisesta. Venäjän narratiivien mukaan se on lännen informaatiosodan kohde, ja sen oma toiminta on vain reaktiivista. EU ja Venäjä näkevät siis olevansa ”informaatiosodassa” tai narratiivisessa kamppailussa toistensa kanssa. Tämä tutkielma pyrkii valaisemaan sitä, miten eli minkälaisen prosessin kautta tähän ”informaatiosotaan” on päädytty. Venäjän viestintä- ja vaikuttamistoimintaa on jo tutkittu huomattavasti, mutta EU:n strategista viestintää, sekä hybridiuhkien ja disinformaation torjuntaa on tutkittu vähän aiheen ajankohtaisuudesta ja siihen kohdistuneesta suuresta poliittisesta mielenkiinnosta huolimatta. Olemassa oleva tutkimus ei myöskään linkitä vuoden 2015 jälkeistä strategista viestintää EU:n aiempaan viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaan, kuten julkisuusdiplomatiaan. EU:n omissa narratiiveissa vuosi 2015 nähdään käännepisteenä, joka sai EU:n reagoimaan Venäjän vaikuttamiseen. Toisaalta Venäjä on syyttänyt EU:ta sekaantumisesta ja omien arvojensa tyrkyttämisestä jo ennen Ukrainan kriisiä. Tässä työssä ”informaatiosotaan” johtaneet kehityskulut pyritään asettamaan osaksi laajempaa EU–Venäjä-suhteen kehittymisen viitekehystä vuosina 2000–2018. EU:n ja Venäjän ulkoisia viestintä- ja vaikuttamispolitiikkoja ja niiden turvallistamista ei ole juuri tutkittu rinnakkaisina, yhtyeenlinkittyneinä kehityskulkuina. Tutkielman teoreettinen viitekehikko on konstruktivistinen. Tutkielmassa ei hyödynnetä selvärajaista analyyttista metodia, vaan tutkielman analyyttisessä kehikossa yhdistetään käsitehistoriallista ja narratiivista analyysiä, turvallistamisen tutkimusta, sekä tulkitsevaa prosessin jäljittämistä. Aineisto kostuu EU:n ja Venäjän politiikkadokumenteista ja virallisista puheista vuosilta 2000–2018. yön lähtökohtana on toiminut käsitehistoriallisesta tutkimusotteesta nouseva kysymys siitä, milloin toisen valtion kansalaisiin kohdistuvaa viestintä- ja vaikuttamistoimintaa pidetään hyväksyttävänä ja milloin se muuttuu kyseenalaiseksi tai turvallistetaan ”informaatiosodaksi”. Käsitteet nähdään kiistanalaisina ja poliittisen toiminnan strategisina välineinä, joiden avulla voidaan muokata mahdollisuushorisonttia. Viestinnän ja vaikuttamisen lukuisten käsitteiden vodaan kastoa laajasti ottaen samankaltaista toimintaa: kyse on vaikuttajatahoa hyödyttävien narratiivien levittämisestä ja pyrkimyksestä vaikuttaa kohdevaltion sisäisiin diskursseihin. Valtiot levittävät strategisia narratiiveja politikkakysymyksistä, omasta roolistaan maailmanpolitiikassa sekä maailmanpolitiikan järjestyksen suunnasta. Strategisten narratiivien kautta toimijat voivat rakentaa identiteettiään ja vahvistaa politiikkojensa legitimiteettiä, mutta niiden kautta voidaan myös kyseenalaistaa toisten identiteettiä ja legitimiteettiä tukevia narratiiveja. Tässä työssä viestinnän ja vaikuttamisen käsitteistöllä katsotaan olevan kaksoisrooli: ne kuvaavat ja perustelevat EU:n ja Venäjän narratiiveja levittävää viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaa, mutta käsitevalinnat ovat myös osa EU:n ja Venäjän narratiiveja itsestään ja maailmanpolitiikasta. Tyyli, jolla poliittinen entiteetti, kommunikoi on myös keskeinen osa sen identiteettiä ja kokonaisvisioista. Kuitenkin se, mikä on toisen toimijan maailmankuvasta ja itseymmärryksestä käsin legitiimiä pehmeää valtaa tai julkisuusdiplomatiaa, voikin olla toisen näkökulmasta propagandaa tai infosodankäyntiä. Narratiiveihin ja käsitevalintoihin, kuten tilanteen kuvaaminen ”informaatiosodankäynniksi”, liittyi kuitenkin myös itseään toteuttavien ennustusten ja eskalaation riski. Tutkielmassa on lähdetty liikkeelle siitä oletuksesta, että sekä Venäjä ja EU ovat kärsineet 2000- ja 2010-luivuilla identiteettikriisistä eli ontologisesta turvattomuudesta, jota on osittain yritetty lievittää parantamalla ulkoista viestintää. Ulkoisen viestinnän ja vaikuttamisen informaatiosodaksi kärjistymisen oletetaan liittyvän ontologisen turvattomuuden ratkaisuyrityksistä nousevaan essentialisaation kierteeseen tai itseään toteuttava geopoliittiseen ajatteluun. Analyysin perusteella voidaan todeta, että ”informaatiosota” syntyi kehityskulun tuloksena, jota kumpikaan osapuoli ei halunnut, mutta kumpikaan ei myöskään kyennyt estämään. Pehmeän vallan käsitteestä tuli EU:n postmodernin identiteettinarratiivien kulmakivi, josta käsin EU:n julkisuusdiplomatia ja arvojen edistäminen nähtiin dialogisena ja ei-propagandistisena. Median ja internetin avoimuuden uskottiin optimistisesti levittävän demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Oletus EU:n pehmeästä vetovoimasta ja dialogisesta viestinnästä legitimoi EU:ta ulkoisille ja sisäisille yleisöille, mutta toisaalta EU ei nähnyt pehmeän vallan strategiansa ylemmyydentuntoisia ja geopoliittisia alavireitä. Siinä missä EU näki maailmanpolitiikan ei-nollasummapelinä, Venäjä näkemyksessä maailmanpolitiikkaa leimasi kilpailu, joka ylettyi myös informaatiotilaan. Pehmeän valta ja julkisuusdiplomatia nähtiin välineellisesti, ja informaatioteknologian välityksellä välitettävää informaatiota voitiin käyttää myös aseena, joka uhkasi yhteiskunnan arvoja, kulttuuria ja identiteettiä. Venäjän narratiivi maasta lännen epäreilun mediainfrastruktuurin ja informaatiosodan kohteena on vahvistanut Venäjän identiteetin essentialisaatiota. Tutkitun ajanjakson aikana EU:n ja Venäjän narratiivit maailmanpolitiikasta, informaatioteknologiasta ja ulkoisesta viestinnästä ja vaikuttamisesta ovat alkaneet samanlaistua. Kumpikin osapuoli on alkanut näkemään maailmanpolitiikan yhä enemmän narratiivisena kilpailuna kehitysmallien ja sivilisaatioiden välillä. EU on myös Venäjän tavoin alkanut pitämään informaatioteknologiaa ja informaatiota uhkana vakaudelleen ja arvoilleen. Samalla EU ja Venäjä ovat ajautuneet legitimiteettikamppailuun siitä, kumman viestintä- ja vaikuttamistoiminta on hyväksyttävää ja kumpi on sananvapautta rajoittava propagandisti. Vallitsevaa ”informaatiosotaa voi kuitenkin olla hankala purkaa, sillä vastakkainasettelu ja vaarallisten hybriditaktiikoiden käyttäjäksi leimatuksi tuleminen on myös vähentänyt Venäjän ontologista turvattomuutta antamalla sille ”tunnustusta” keskeisenä maailmanpolitiikan toimijana.

Tutkimuksessa tarkastellaan Kiinan ja Venäjän puolustusteollista yhteistyötä 2010-luvulla. Tut-kimuksen aluksi esitellään lähteet, keskeiset käsitteet ja teoria, jota hyödynnetään tutkimusai-neiston käsittelemisessä johtopäätöksissä. Lähteinä on käytetty kirjallisuutta sekä venäjän, kiinan ja englannin kielen tiedotusta 2010-luvun maiden välisistä sopimuksista. Teoriassa käsitellään Catarina Christianin asekauppateoriaa. Ensimmäisessä sisältökappaleessa pohjustetaan tutkimusta käsittelemällä Kiinan ja Venäjän puo-lustusteollisuutta ja maiden välisen yhteistyön kehitystä. Kiinalla ei 1950-luvulla ollut merkittä-vää kotimaista puolustusteollisuutta, ja se tukeutui pitkälti kommunistiliittolaisensa, Neuvostolii-ton, tuotantoon ja asiantuntijuuteen asevoimiensa varustamiseksi. Neuvostoliiton romahdettua Kiinan ja Venäjän välinen yhteistyö jatkui tiiviinä. Vaikka Venäjällä on suuret asemarkkinat myös Kiinan ulkopuolella, myös Kiina on ollut Neuvostoliitolle, ja myöhemmin Venäjälle, tärkeä kauppakumppani. Toisessa sisältökappaleessa tarkastellaan maiden välistä puolustusteollista yhteistyötä 2010-luvulla. 2010-luvulla Venäjä on säilyttänyt asemansa Kiinan suurimpana kauppakumppanina puolustusteollisuuden tarvikkeissa, vaikka Kiinan kokonaistuonnin määrä on laskenut kotimaisen puolustusteollisuuden kehityksen myötä. 2010-luvulla Kiinan kaksi suurinta Venäjältä tehtyä asehankintaa ovat olleet S-400-ilmatorjuntaohjusjärjestelmät ja 24 Su-35-hävittäjät. Lisäksi Kiina ja Venäjä ovat tiivistäneet yhteistyötä puolustusteollisuutta tukevilla aloilla. Mailla on enenevissä määrin yhteisiä tutkimus- ja tuotekehitykseen liittyviä projekteja ilmailuteollisuudessa, satelliitti-navigoinnissa, sekä mikroelektroniikassa. Viimeisessä kappaleessa esitellään johtopäätökset. Kiinan päämotiivi tehdä yhteistyötä ja kaup-paa Venäjän kanssa puolustusteollisuudessa ja oheisaloilla on teknologian siirto, kun taas Venäjä hyötyy taloudellisesti. 2000-luvulle asti Kiina kehitti kotimaista puolustusteollisuuttaan pääasias-sa tukeutuen venäläiseen teknologiaan ja osaamiseen. Kiinan puolustusteollisuuden nopeiden kehitysten myötä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, Kiina on kiinnostunut enää vain Venäjän uusimmasta teknologiasta. Venäjä puolestaan kieltäytyy tuottamasta tai edes kokoa-masta kauppaamansa tuotantoa Kiinassa, eroten 1990-luvusta. Tästä huolimatta, Venäjän puolus-tusteollisuusalan yritysten merkittävä tulonlähde on ulkomaanvienti, mikä kannustaa venäläisyri-tyksiä tekemään yhteistyötä Kiinan kanssa.

Tutkielmani aiheena on Venäjän valtion ja ortodoksisen kirkon väliset suhteet. Tutkin niiden kehitystä Putinin aikana presidenttinä vuonna 2004 alkaneesta toisesta kaudesta lähtien. Näkökulmanani sekä aineistonani on Venäjän ortodoksisen kirkon kannanotto jumalanpilkkaan ja kirkon herjaan, joka on julkaistu vuonna 2011 kirkon ulkoasiansuhteiden verkkosivuilla. Analysoin aineistoa temaattisen sisällönanalyysin keinoin ja nostin kannanotosta seitsemän teemaa, jotka liittyvät valtion sisä- ja ulkopoliittisiin muutoksiin ja tavoitteisiin. Jaoin teemat kahteen ryhmään. Arvoyhtenäisyyttä vahvistavat teemat tukevat Venäjän pyrkimystä saada vaikutusvaltaa Russki mir periaatteen mukaisesti. Yhteiskunnallista sekä yleismaailmallista järjestystä edistävät teemat liittyvät niin Venäjän ulkopoliittiseen missioon ja rooliin maailmassa kuin rauhan säilyttämiseen omassa yhteiskunnassa. Presidentti Vladimir Putinin aikana Venäjän valtion ja ortodoksisen kirkon väliset suhteet ovat tiivistyneet. Uskonnollinen retoriikka on tullut yhä vahvemmin esille poliittisessa viestinnässä sekä poliitikkojen puheissa. Ortodoksinen kirkko on kasvattanut vaikutusvaltaansa Neuvostoliiton romahtamisesta lähtien ja valtio on ollut tiiviisti mukana kirkon uudelleenrakentamisprosessissa tarjoten sille taloudellista tukea sekä lainsäädännöllisesti etuoikeutetun aseman yhteiskunnassa. Vastapalveluksena kirkko on antanut valtiolle tukensa, jota Putin on hyödyntänyt taitavasti Venäjän vaikutusvallan kasvattamiseksi maailmalla. Ulkopolitiikan ideologinen käänne ajoittuu Putinin kolmannen presidenttikauden alkuun. Moskovan protestit 2011–2012 osoittivat hänen vanhan hallintonsa epäsuosiotaan. Uuden kauden Putin valjasti käyttöönsä konservatiiviset kristilliset arvot, joita Venäjä edistää myös kansainvälisesti. Hänen tavoitteenaan on luoda näillä perinteisillä hengellis-moraalisilla arvoilla sekä yhtenäisyyttä venäläisessä yhteiskunnassa että vahvistaa moraalisuvereniteettia ja vaikutusvaltaa maailmalla. Pussy Riot -yhtyeen oikeudenkäynnit sekä Krimin valtaus olivat maailmalle ilmentymiä Venäjän uudesta ideologisesta käänteestä.

Käsittelen tässä tutkielmassa Ukrainan ortodoksisen kirkon itsenäistymisprosessin uutisointia venäläisessä mediassa vuonna 2018. Konstantinopolin patriarkka vahvisti uuden, Moskovasta riippumattoman kirkollisen organisaation tammikuussa 2019. Moskovan patriarkaatti reagoi itsenäistymisprojektiin kielteisesti ja katkaisi yhteydet Konstantinopoliin. Aineisto koostuu Venäjän valtionjohdolle myönteisen Izvestijan sekä oppositiolehti Novaja Gazetan nettisivujen teksteistä, jotka on julkaistu välillä 17.4.2018 – 6.1.2019. Juttuja kertyi yhteensä yli 300 ja aineisto on noin 400 liuskan mittainen. Vaikka Venäjän valtionjohto ja ortodoksinen kirkko tekevät tiivistä yhteistyötä, Ukrainan sota on esimerkki tilanteesta, jossa kirkon ja valtion intressit eivät kohtaa. Venäjän ja Ukrainan välien tulehtuessa Ukrainan johto alkoi ajaa yhä voimakkaammin itsenäisen kirkon asiaa, minkä seurauksena Moskovan patriarkaatin vaikutusvalta ortodoksisessa yhteisössä heikkeni merkittävästi. Tutkielmani yhtenä tavoitteena on selvittää, miten kirkko ja valtio viestivät haastavassa tilanteessa, ja mitä Ukrainan kirkon itsenäistymisen uutisointi kertoo kirkon ja valtion ajankohtaisista suhteista. Analysoin aineistoa kriittisen diskurssianalyysin viitekehyksessä, erityisesti Norman Faircloughin ajatuksien kautta. Motivaatio kriittisen diskurssianalyysin valintaan nousee yhtäältä halusta tutkia Venäjän kirkon ja valtion viestintää kielellistä ja yhteiskunnallista näkökulmaa yhdistäen. Toisaalta kriittisen diskurssianalyysin valinta tuo tutkielman osaksi ajankohtaista uskontotieteellistä keskustelua: Pyrin tuottamaan lisää tietoa diskursiivisen uskonnontutkimuksen lähtökohtien käyttökelpoisuudesta erilaisiin aineistoihin ja konteksteihin. Vaikka lehdet uutisoivat yhdestä tapauksesta, voi aineistossa havaita yleisempiä käsityksiä siitä, mikä kirkkojen asema yhteiskunnassa tulisi olla. Izvestijan ja Novaja Gazetan näkemykset kirkkokonfliktista ovat päinvastaiset mutta kumpikin lehti näkee konfliktin sellaisena, jossa ”uskontoa käytetään hyväksi” poliittisiin tarkoituksiin. Izvestija liittää ”poliittisuuden” erityisesti Ukrainan kirkkojen ominaisuudeksi ja Novaja Gazeta profiloi Moskovan patriarkaattia samalla tavalla. Izvestija rakentaa sellaista määritelmää ”hyvästä kirkosta”, johon sopivat Moskovan patriarkaatti ja sen tukijat. Novaja Gazeta pyrkii päinvastaiseen, mutta jakamalla samat lähtökohdat päätyy osaltaan vahvistamaan Moskovan patriarkaatin valta-asemaa ja käytettävyyttä valtionjohdon kumppanina.

Pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tarkastella kriisiviestinnän keinoja venäläisessä lehdistössä. Tutkimuk- sen tavoitteena on selvittää vaikuttaako kriisitilanteen syy siihen, millaisia retorisia keinoja siitä uutisoitaessa käytetään sekä voiko löytää retoristen tai muiden tyyliseikkojen yhtäläisyyksiä eri kriisitilanteista uutisoitaessa. Tutkimusmateriaalina on ”Moskovskii komsomolez” -lehti ja siinä oleva uutisointi kahdesta Venäjän lähihis- torian aikana tapahtuneesta kriisitilanteesta. Nämä kriisitilanteet ovat 7.4.2017 Pietarin metrossa tapahtunut terrori-isku ja 25.3.-26.3.2018 Kemerovon ostoskeskuksessa sattunut tulipalo. Terrori-iskun syy on luonteel- taan poliittinen ja tulipalo on luokiteltu tahattomaksi onnettomuudeksi. Tutkimuksen hypoteesina on se, että poliittinen kriisi saa enemmän näkyvyyttä lehdistössä ja siitä uutisoitaessa käytetään erilaisia retorisia keinoja, kuin onnettomuudesta uutisoitaessa. Tutkimusaineisto koostuu molempien tapahtumien osalta noin viikon ajanjaksosta tapahtuneen kriisin jälkeen. Tutkimus koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa tutkimusaineistosta poimittiin 48 esimerkkiä, jotka analysoitiin retorisen analyysin avulla. Tarkastelu keskittyy viiteen eri retoriseen keinoon; joita ovat metafora, analogia, rinnastus, retorinen kysymys sekä henkilökohtainen kokemus. Tutkimuksen tarkoituksena on selvit- tää, missä yhteydessä ja millä tavoin näitä keinoja on käytetty sekä verrata käyttöä kahden erilaisen kriisitilan- teen välillä. Tutkimuksen toinen osa keskittyy tarkastelemaan kriisiuutisen kokonaisvaltaisempaa uutisointia sen koko elinkaaren aikana. Tämän tutkimuksen teoreettisena pohjana on kriisiviestinnän teoria ja se, että krii- siuutisointi rakentuu neljälle eri kirjallisuuslajin käytölle. Nämä lajit ovat esiintymisjärjestyksessä: eeppinen, dramaattinen, lyyrinen sekä didaktinen. Tutkimuksen toinen osa tehtiin tarkastelemalla aineistoa ja poimimalla siitä esimerkkejä kustakin kirjallisuuslajista. Osana näitä lajeja pidetään myös valokuvia ja esimerkkinä kustakin lajista tutkimusaineistosta poimittiin 4 valokuvaa tarkempaan analyysiin. Tutkimus näyttää, että kriisiviestinnässä on eroja riippuen kriisin syyn taustatekijöistä. Eroavaisuudet näkyvät kuitenkin enemmän uutisten teemoissa, diskursseissa sekä kehyksissä eikä niinkään yksittäisissä retorisissa kei- noissa. Tutkimuksen ensimmäisessä osassa tehdyn retorisen analyysin avulla ei pystynyt osoittamaan konkreet- tisia eroja kriisiviestinnän keinoissa. Toisen osan analyysi keskittyi tarkastelemaan kokonaisvaltaisempaa lähestymistapaa kriisiuutisen rakentamisessa ja sen perusteella voidaan todeta, että kriisiuutisen elinkaari noudattaa samaa kaavaa kriisin syystä riippumatta. Tutkimuksen johtopäätös on se, että retorinen analyysi tarvitsee rinnalleen toisen tutkimusmetodin, jonka avulla tutkimuskysymystä voi tarkastella kokonaisvaltaisemmin, ot- taen huomioon myös yhteiskunnalliset, kulttuuriset sekä poliittiset tekijät kriisin syyn ja seurausten käsittelyssä. Tällainen rinnakkainen metodi voi olla kehysanalyysi, joka on tämän tutkimuksen seuraava askel.

Tutkielmassa tarkastellaan Viron kirkkokiistaa Suomen ulkoministeriön sekä Suomen ortodoksisen kirkon toimijoiden näkökulmasta. Viron uudelleenitsenäistyttyä maassa oli kaksi kilpailevaa ortodoksista kirkkoa: Viron pääasiassa vironkielisistä koostuva Viron apostolinen ortodoksinen kirkko sekä neuvostoajalta maahan jäänyt Moskovan patriarkaatin alainen Viron ortodoksinen kirkko. Vuonna 1996 Viron valtiojohdon ja seurakuntien enemmistön pyynnöstä Viron apostolinen ortodoksinen kirkko palautettiin Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Kirkon väliaikaiseksi johtajaksi tuli Suomen ortodoksisen kirkon johtaja, arkkipiispa Johannes. Kiista oli Virolle ja Venäjälle poliittinen. Tutkielmassa tarkastellaan, muodostuiko se sellaiseksi myös Suomessa. Lähdeaineistona toimii Suomen ortodoksisen kirkon hallussa oleva arkistomateriaali sekä ulkoministeriön arkistoaineistot. Aineistoa tarkastellaan laadullisen sisällönanalyysin kautta. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään transnationaalista historiaa ja metodologisen nationalismin kritiikkiä, kun kiistan poliittisuutta sekä Viron ja Suomen suhteita kylmän sodan jälkeisessä maailmassa tarkastellaan kansallisvaltioiden sijasta myös Suomen ortodoksisen kirkon toimijoiden näkökulmasta. Kiista muodostui Suomessa poliittiseksi kysymykseksi, kun Venäjän federaatio ja Moskovan patriarkaatti halusivat käsitellä Suomea kiistan osapuolena. Suomen ulkopoliittiseksi linjaksi muotoiltiin, ettei valtiojohto ollut kiistassa osallisena eikä sillä ollut mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Ulkoministeriössä tiedostettiin kiistan poliittiset elementit. Suomen ortodoksisen kirkon toimijat tiedostivat myös kiistan poliittisuuden, antoivat siitä rohkeitakin lausuntoja ja olivat yhteydessä Viron valtiojohtoon. Kiista valottaakin, miten Viron uudelleenitsenäistyttyä alikansallisella tasolla yhteydet Suomesta Viroon olivat tiiviitä, vaikka julkinen ulkopolitiikka suhtautui Virolle keskeiseen poliittiseen kysymykseen jopa välinpitämättömästi.