Browsing by Subject "Viro"

Tutkimus keskittyy muistin politiikkaan Virossa. Siinä tarkastellaan Postimees-lehdessä vuonna 2022 käytyä julkista keskustelua Virossa olevien neuvostomuistomerkkien eli punamonumenttien kohtalosta. Ukrainan sodan myötä keskustelu punamonumenteista eskaloitui ja johti monien symboliarvoltaan merkittävien punamonumenttien, esimerkiksi Narvan tankin poistamiseen. Koko keskustelu monumenteista tarjoaa runsaasti näkökulmia muistin politiikkaan: mitä asioita monumentit edustavat, kuinka neuvostohallintoa muistetaan ja millä tavoilla menneisyyttä pyritään käsittelemään monumenttien poistamista ja säilyttämistä koskevassa keskustelussa. Tutkimuksen ensisijaisena metodina on diskurssianalyysi, jonka avulla tarkastellaan julkista puhetta, kielenkäyttöä ja siihen liittyvää sosiaalista toimintaa. Aineisto koostuu noin viidestäkymmenestä Postimees-lehden artikkelista, joissa otetaan eri näkökulmista kantaa punamonumenttien merkitykseen Virossa. Lähdeaineiston havaintoja reflektoidaan tutkimuskirjallisuuteen ja erityisesti muistin politiikan teorioihin, joista tärkeimpänä on Mihail Bernardin ja Jan Kubikin typologisointi kolmeen muistin regiimiin ja neljään muistin toimijaan. Regiimit ovat pirstoutunut, pilarisoitunut ja yhtenäinen, toimijat ovat muistin taistelijat, pluralistit, kieltäjät ja mahdolliset. Lähdeaineiston perusteella muistin politiikka on Virossa melko pirstoutunutta ja merkittävä osa keskustelijoista on luokiteltavissa muistin taistelijoiksi: he ovat varmoja historian totuudesta, eivät etsi keskusteluyhteyttä toisin muistavien kanssa ja näkevät vahvan eron ”meidän” ja ”vieraan” välillä, vieraan edustaessa Venäjää ja venäläistä muistin politiikkaa. Menneisyyden käsittelyssä muodostuu selkeä vastakkainasettelu Viron vapaussodan (1918–1920) ja neuvostomiehityksen – ja niihin liittyvien muistomerkkien – välille: vapaussota on ”meitä” ja ”meidän” kansallista identiteettiämme määrittävä historian avainkokemus, neuvostoaika taas ”vierasta” aikaa, jonka perintöä on vaikea ja osin mahdoton pitää omana. Erityisesti Narvan historiaa muistettaessa keskustelijoilla esiintyy myös muistin kieltämistä: Narvan pommitusta ja 1940-luvun venäläistämistä ei käytännössä hyväksytä osaksi tapahtunutta historiaa, vaan halutaan palauttaa Narva osaksi toista maailmansotaa edeltänyttä historiaa. Kuitenkin keskustelijoiden joukossa on myös muistin pluralisteja, jotka hyväksyvät erilaiset muistamisen tavat ja etsivät keskusteluyhteyttä eri muistikollektiiveihin kuuluvien välille. Yleensä kuitenkin sekä pluralisteilla että taistelijoilla on etnisen enemmistön näkökulma ja keskusteluun osallistuu huomattavan vähän vaihtoehtoisen, käytännössä venäläisen, diskurssin piiristä tulevia ihmisiä. Etnisen enemmistön sisälläkin on kuitenkin toisistaan runsaasti poikkeavia tapoja käsitellä menneisyyttä, vaikka keskeinen diskurssi ”meistä” ja ”vieraasta” ja vapaussodan ja neuvostomiehityksen suhteesta onkin melko yhtenäinen. Tutkimuksessa todetaan, että erityisesti johtavat poliitikot lukeutuvat pääasiassa muistin taistelijoihin, minkä seurauksena melko revansistinen monumenttikulttuuri ja muistin politiikka saavat julkisuudessa vahvan aseman: ”vieras” historia eli punamonumentit halutaan pois näkyvistä ja sen tilalle ”oma” historia eli erityisesti vapaussodan muiston vaaliminen. Tutkijoiden ja kulttuurialan ihmisten tehtäväksi jää tämän revansismin haastaminen, mikä ainakin jossain määrin myös onnistuu.

Tutkielmassa tarkastellaan viiden suomalaisen sanomalehden (Helsingin Sanomat, Uusi Suomi, Kaleva, Kansan Uutiset sekä Suomen Sosialidemokraatti, 1.9.1988 alkaen Demari) Viro-aiheisia kirjoituksia vuosina 1987 ja 1988. Virosta oli kirjoitettu suomalaisessa lehdistössä vuosikymmenten ajan hyvin vähän, mutta tilanne muuttui nopeasti 1980-luvun lopulla: Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin avoimuus- ja uudistuspolitiikka käynnisti Virossa sittemmin laulavana vallankumouksena tunnetuksi tulleen ja itsenäisyyden palauttamiseen johtaneen tapahtumaketjun, jota seurattiin Suomessakin tiiviisti. Työssä selvitetään, missä vaiheessa suomalaiset sanomalehdet alkoivat uutisoida Virosta säännöllisesti, millä tavoin eri lehdet ottivat tapahtumiin kantaa ja mikä oli kirjoitusten yleinen sävy. Tarkastelun kohteena on myös se, kirjoittivatko suomalaiset sanomalehdet tuoreeltaan kaikista sittemmin historiantutkimuksessa merkittävinä virstanpylväinä esiin nousseista tapahtumista tai käsiteltiinkö lehdissä vastaavasti aihealueita, jotka ovat myöhemmin jääneet vähälle huomiolle. Tutkimusaineiston muodostavat viiden sanomalehden vuosikertojen 1987–1988 Viroa koskevat kirjoitukset. Lähteinä ovat sekä lehden asennetta heijastava normatiivinen aineisto (kuten pääkirjoitukset ja kolumnit) että arvovapaasti tiedottava kognitiivinen aineisto (pääosa uutisista), samaten niiden välitilaan jäävä normatiivis-kognitiivinen aineisto (esimerkiksi arvoväritteiset uutiset ja tapahtumaselostukset). Metodina käytetään ennen kaikkea kiinnostus- eli kohdeanalyysiä, jolla pyritään saamaan vastaus kysymykseen, mitä on kirjoitettu, sekä asenneanalyysiä, joka vastaa kysymykseen, miten on kirjoitettu. Tuloksista ilmenee, että lehdet alkoivat kirjoittaa Viron tapahtumista hyvin eri tahdissa ja toisistaan poikkeavalla intensiteetillä. Ensimmäisinä ja laajimmin vuonna 1987 Virosta kirjoittivat Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat, joiden kummankin toimittaja myös vieraili Virossa; muutoin suuri osa Viro-uutisoinnista kiersi Suomeen lehtien Moskovan-kirjeenvaihtajien kautta. Vuoden 1987 merkittävin uutisaihe oli Viron koillisosaan suunniteltuja fosforiittikaivoksia vastustavan kansanliikkeen aktivoituminen. Kaleva sekä etenkin Suomen Sosialidemokraatti ja Kansan Uutiset kirjoittivat Virosta vielä vuonna 1987 merkittävästi kahta ensin mainittua lehteä vähemmän. Vuonna 1988 suuria uutistapahtumia oli huomattavasti enemmän ja niistä myös kirjoitettiin Suomessa moninkertaisesti edellisvuoteen verrattuna: alkuvuodesta maassa perustettiin kansanrintama, kommunistisessa puolueessa tapahtui useita henkilövaihdoksia ylintä johtoa myöten, kesällä virolaiset alkoivat kokoontua yölaulujuhliin vaatimaan vapautta ja uudistuksia, loppuvuodesta Viron korkein neuvosto antoi suvereenisuusjulistuksen. Lehdet reagoivat tapahtumiin edellisvuotta nopeammin ja lähettivät toimittajia myös paikan päälle seuraamaan tapahtumia, mutta uutisoinnin määrälliset ja laadulliset erot lehtien välillä kasvoivat. Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi omaksuivat vuoden 1988 mittaan Viron ja virolaisten pyrkimyksiä ja uudistuksia tukevan kannan pääkirjoituksiaan myöten, kun taas Kaleva pidättäytyi muilta osin varovaisena, mutta välitti lukijoilleen tietoa Viron tapahtumista runsaasti palstatilaa saaneen pakinoitsijan välityksellä. Kansan Uutiset suhtautui Viron uusiin tuuliin pitkään hyvin penseästi, mutta päätyi vuoden 1988 lopulla tukemaan niitä esimerkillisinä glasnostin ja perestroikan ilmentyminä. Suomen Sosialidemokraatti/Demari jatkoi korostetun niukalla ja varovaisella linjalla myös koko vuoden 1988 ja kirjoitti Virosta merkittävästi muita lehtiä vähemmän, mutta kuitenkin vuotta 1987 enemmän ja liikehdintään suopeammin suhtautuen. Mikään lehdistä ei vielä vuonna 1988 esittänyt suoranaisesti Viron itsenäistymistä tukevia kannanottoja, mutta pääsääntöisesti vaikeneminen ja varovaisuus alkoivat väistyä Virolle osoitettavan tuen ja ymmärryksen tieltä.

Pro gradu –tutkielman tarkoituksena on tarkastella, miten Viron vuoden 2007 opetuskielireformin kannattajat ja vastustajat perustelevat kantansa. Vuoden 2007 reformin yhteydessä alkoi venäjänkielisten koulujen muuttaminen vironkielisiksi. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millaisia vakuuttamisen keinoja käytetään kyseisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tutkimuksessa käytetään 22 tekstiä ajanjaksolta 2010-2019. Tutkimusmetodina käytetään retorista analyysia, joka tässä työssä pohjautuu nk. uuden retoriikan tieteelliseen viitekehykseen, jonka mukaan retoriikan pohjana toimii argumentaatio ja muut retoriset keinot rakentuvat sen päälle. Viron kieli on useasti joutunut taistelemaan asemastaan. Nyky-Viron alueelle on pitkin aikoja muuttanut mm. saksalaisia, venäläisiä ja ruotsalaisia. Ensimmäiset saksalaiset asettuivat nyky-Viron alueelle n. 1000-luvulla ja saksan kielen vahva status säilyi 1800-luvulle asti. Ensimmäiset venäjänkieliset muuttivat 1600-luvulla ja toinen aalto ajoittuu n. 1800-luvulle. Samaan aikaan ajoittui myös virolaisten ensimmäinen kansallinen herätys, jolloin viron kielen asema vahvistui. Neuvostoliiton aikana viron kieli joutui taas taistelemaan asemastaan, mm. neuvostohallituksen harjoittaman kielipolitiikan takia, jonka tarkoituksena oli siirtyä venäjään kieleen kaikissa jäsenvaltiossa. Viron kieli sai takaisin virallisen kielen aseman vasta vuonna 1987. Työn kirjoittamishetkenä Viron väestöstä n. 30% puhuu äidinkielinään venäjää. Tämä tekee venäjänkielisistä maan suurimman kielivähemmistön, vaikka vain murto-osa kuuluu lain määrittelemään kansalliseen vähemmistöön. Viro on saanut huomautuksia Euroopan komissiolta, YK:lta ja Amnesty Internationalilta venäjänkielisten kohtelusta ja oikeuksista. Tutkimusaineistosta poimittiin 48 fragmenttia, jotka luokiteltiin älyyn ja järkeen vetoaviin ja tunteisiin vetoaviin kategorioihin. Suositummat älyyn ja järkeen vetoavat retoriset keinot ovat viittaus syy-seurasuhteisiin, vetoaminen lakiin, valtiolliseen ohjelmaan tai kansainväliseen sopimukseen sekä viittaus asiantuntijoihin, tutkimuksiin tai tilastoihin. Tunteisiin vetoavista keinoista eniten esimerkkejä löytyi kategorisaatiosta, metaforan käytöstä, viittauksista omaan kokemukseen ja uhkauksista. Opetuskielireformin kannattajien keskeinen perustelu on se, että monet vanhemmat haluavat, että lapset oppisivat jo koulussa viron kielen. Lisäksi hyvä kielitaito on etu työmarkkinoilla, jonka avulla virolaisten ja venäjänkielisten palkkaeroja voidaan kaventaa. Keskusteluissa myös nousee esiin viron kielen suojelu. Venäjänkielisten koulujen kannattajat puolestaan sitä mieltä, että opiskelu vieraalla kielellä on vaikeaa lapsille ja johtaa huonoihin tuloksiin. Lisäksi oikeutta opiskella äidinkielellä pidetään ihmisoikeutena, koska kielen avulla ylläpidetään kansallista identiteettiä, joka saattaisi rappeutua, jos lapset unohtavat äidinkielensä. Tutkimus näyttää, että kysymys Viron venäjänkielisten lasten oikeudesta opiskella äidinkielellään on hyvin laaja ja monimutkainen. Keskustelun molemmilla osapuolilla on valideja perusteluja näkemyksilleen ja molempia osapuolia yhdistää se, että ne ovat huolissaan oman kielensä ja kansallisen identiteettinsä säilyttämisestä. Tällä hetkellä Viron venäjänkielisten koulujen tulevaisuus ei näytä valoisalta. Tilanne saattaa muuttua, jos Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ottaa käsittelyyn kanteen, jonka laittoi vireille voittoa tavoittelematon yhteisö Venäjänkieliset koulut Virossa.