Browsing by Subject "aatehistoria"

Tutkielmassa tarkastellaan vuonna 1925 valmistuneen maalaiskansakoulun opetussuunnitelman ideologiaa. Tutkielmassa selvitetään, kuinka opetussuunnitelmalla pyrittiin vahvistamaan oppilaiden suomalaiskansallista identiteettiä ja miten tavoiteltua kansalaisuutta käsitteistettiin. Tutkielmassa tarkastellaan opetussuunnitelmakomitean intentioita suunnitelman laadinnassa. Opetussuunnitelmaa tarkastellaan suhteessa valkoisen Suomen eri juonteisiin ja kansan eheyttämisstrategioihin. Opetussuunnitelmakomitean puheenjohtajana toimi Mikael Soininen, kasvatustieteilijä ja kansallisen edistyspuolueen poliitikko. Hän toimi muun muassa kouluhallituksen ylijohtajana ja kirkollis- ja opetusministerinä suunnitelman valmistelun aikaan. Komitean muut jäsenet edustivat taustaltaan myös kasvatusalaa. Komitean intentioiden saavuttamiseksi tutkielmassa hyödynnetään Quentin Skinnerin menetelmällisiä pohdintoja aatehistoriallisesta tutkimuksesta. Tutkielmassa selvitetään, mitä opetussuunnitelma itsessään merkitsi ja mitä komitea sillä tarkoitti. Tutkimuksen lähdeaineisto koostuu komitean julkaisuista, asia- ja pöytäkirjoista sekä aikalaissanomalehtiaineistoista. Sekundäärilähteinä hyödynnetään aiempaa tutkimuskirjallisuutta kasvatuksen historiasta, suomalaisesta nationalismista ja ajanjakson poliittisesta historiasta. Tutkimuksen kysymyksenasettelu nousi aineistosta ja sekundäärilähteistä. Analyysissa tarkastellaan tutkimusaineistoa neljän näkökulman - kotoiseen uurastukseen, uskonnollisuuteen, isänmaallisuuteen ja siveellisyyteen kasvattamisen - kautta. Opetussuunnitelmakomitean intentio oli vahvistaa oppilaiden talonpoikaista identiteettiä, jolla oli selkeitä yhtymäkohtia fennomaanisen talonpoikaisihanteen lisäksi moderneihin kansalaisihanteisiin. Identiteettipoliittisten tavoitteiden lisäksi maatalousopetuksella valmennettiin oppilaiden käytännöllisiä taitoja maalaiselämää varten. Opetuksella edistettiin sotien välisen ajan maatalouspoliittisia tavoitteita, kuten tuottavuuden parantaminen tai omavaraisuuden saavuttaminen. Kansakoulujen maatalousopetus liitti koulut myös osaksi maatalouden valistus- ja neuvontatoimintaa. Tutkielmassa osoitetaan, että identiteettipoliittisesti intentio oli vahvistaa oppilaiden suomalaiskansallista identiteettiä, johon liittyivät kansan talonpoikaisuuden lisäksi keskeisinä määreinä kristillisyys, isänmaallisuus ja siveellisyys. Uskonnonopetuksen tarkoitus oli kasvattaa lapsista hartaita, kristillissiveellisiä kansalaisia. Isänmaallisen mielen vahvistamiseen pyrittiin useissa oppiaineissa: historian opetuksen tehtäväksi määriteltiin kansan historian opettaminen ja se suuntautui siten vahvasti kansalliseen historiaan. Kansakoulun lukukirjojen tarkoitukseksi määriteltiin isänmaallisiin harrastuksiin ohjaaminen. Komitea asetti kotiseudullisuuden opetuksessa läpileikkaavaksi periaatteeksi. Sillä pyrittiin vahvistamaan oppilaan kiintymyssuhteita hänen lähiympäristösäänsä ja isänmaahansa. Kansallinen identiteetti liittyi opetussuunnitelmassa erilaisiin spatiaalisiin tasoihin, kun suomalaisuus esitettiin topeliaanisena ideaalina. Siveellisyys- käsitteestä on havaittavissa suunnitelmassa kaksi erilaista merkityskenttää: valtiollisen toimijuuden ja moraalin, joista korostetaan erityisesti jälkimmäistä. Kansalaiskasvatuksen tavoite oli ohjata oppilaat toimimaan aktiivisesti yhteisen hyvän edistämiseksi ja vahvistaa tasavallan perustaa. Tutkielman perusteella esitetään, että opetussuunnitelmalla on erityisiä yhtymäkohtia sisällissodan jälkeiseen keskustapolitiikkaan. Erityisesti siihen vaikuttivat puheenjohtaja Soinisen edistyspuoluelaiset käsitykset. Opetussuunnitelman tulevaisuuden perspektiivissä korostui usko traditioita vaalivaan ja nykyaikaiseen talonpoikaistoon, joka muodosti kansakunnan ytimen. Kapitalististen ristiriitojen ulkopuolinen, maahan kiinnittynyt talonpoikaisto edusti opetussuunnitelmassa eheytyvää kansakuntaa, johon liittyivät muut edistyspuoluelaiset elementit: eheys, kansanvaltaisuus ja edistyksellisyys. Komitean työtä määritti yhtäältä sen maltillisuus suhteessa valkoisen Suomen oikeistolaisimpiin suuntauksiin ja toisaalta työväenliikkeen haasteeseen vastaaminen.

Suomen tasavalta joutui kovan haasteen eteen 1930-luvun vaihteessa. Oikeistoradikalismin nousu sai aikaan tilanteen, jossa tasavaltalainen valtiojärjestys oli uhattuna. Oikeiston uhka kiteytyi kansalaisliikkeessä, jota kutsuttiin lapuanliikkeeksi. Käsittelen tutkimuksessani lapuanliikkeen aikaa, pääpiirteissään marraskuusta 1929 huhtikuuhun 1932. Kansallinen Edistyspuolue, jonka nuorsuomalaiset tasavaltalaiset olivat perustaneet joulukuussa 1918, seisoi vahvasti laillisuuden takana. Tutkimukseni pääosassa on edistyspuolueen keskeisten henkilöiden toiminta. Tässä toiminnassa korostuu pienen helsinkiläisyhdistyksen, Vapaamielisten Klubin, rooli. Edistyspuolueen poliittista perintöä ei tänä päivänä jatka yksikään puolue. Tämän vuoksi sen toiminnasta ei ole olemassa vastaavaa historiankirjoitusta kuin muista puolueista. Tutkimukseni täydentää kuvaa Suomen puoluejärjestelmän historiasta ja 1920–1930-lukujen vaihteen sisäpolitiikasta. Tutkimus kuuluu aatehistoriallisen tutkimuksen piiriin, nuorsuomalaisuuden tutkimuksen perinteeseen. Selvitän tutkimuksessani, miten Suomen tasavaltalaisen hallitusmuodon ja laillisuuden kannattajat pyrkivät puolustamaan isänmaataan lapuanliikkeen muodostamaa uhkaa vastaan. Tutkimuskysymykseni ovat: Miten edistyspuolueen aktiivit vastustivat lapuanliikettä? Kuka vastusti ja mistä syystä? Kuvaan myös sitä, millaiset eri puolueiden kannattajista koostuneet ryhmittymät lapuanliikkeen vaiheissa olivat vastakkain. Tutkimukseni keskittyy nimenomaan lapuanliikkeen porvarillisiin vastustajiin. Käytän teoreettisena viitekehyksenä sukupolviteoriaa, jonka avulla hahmotan eri ryhmittymien syntymisen syitä ja niiden sisäistä jakoa. Lapuanliikkeen aikaan aktiivisina toimivat eri-ikäiset, eri ikäpolvien aktiivit. Kun lapualaiset alkoivat suuntautua yhä enemmän laittomuuden ja oman käden oikeuden puolelle, alkoivat vastaavasti tasavallan puolesta taistelleet pitää yhtä. He perustivat aktiivista lapualaisvastarintaa tekemään Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestön. Lapuanliikettä vastaan nousivat toisaalta vanhat, suurlakon aikuisiällä kokeneet valtiomiehet sekä lapualaisten ikätoverit, joille laillisuus, tasavalta ja sisällissodan punaiset–valkoiset -leirijaon hälventäminen olivat tärkeitä. Mäntsälän kapinassa talvella 1932 taistelu tasavallasta kulminoitui. Vastakkain olivat nuorsuomalaisen tradition kaksi vahvaa fraktiota: aktivistifraktio, joka nojasi aktiivisen vastarinnan ja valkoisen Suomen – vapaussodan – kokemuksiinsa, ja tasavaltalais-laillisuusfraktio, joka nojasi laillisuusperinteeseen ja hallitusmuototaistelun tasavaltalaisuuteen. Kaiken taustalla oli vanhemman sukupolven mentaliteetti, jota nuorempien sukupolvien fraktiot seurasivat – sukupolviteorian mukaan tulkittuna ne olivat liittyneet vanhemman sukupolven poliittiseen traditioon. Vapaamielisten Klubin, Kansallisen Edistyspuolueen ja Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestön yhteys on ollut hyvin tiivis. Tämä johtuu ratkaisevan paljon niissä toimineista henkilöistä. Tärkeimmän alkuperäislähteen muodostaa Vapaamielisten Klubin arkisto. Aiemmista tutkimuksista tärkeimmät ovat Matti Virtasen Fennomanian perilliset, Vesa Vareksen ja Timo Soikkasen Sukupolvi selittäjänä Suomen historiassa sekä Juha Siltalan Lapuan liike ja kyyditykset 1930.

Tämä tutkimus syventyy amerikkalaiseen vapauskeskusteluun ja sen sisälle rakentuneeseen orjuuskeskusteluun 1750–1776 sekä selvittää, miten keskustelu(t) asettuivat suhteessa aiempaan vapauden ajatusta koskeneeseen teoretisointiin ja tutkimusjaksolla merkittävässä asemassa olleeseen uskonnon teemaan. Tutkimus muodostaa kuvan keskusteluista sekä niiden ”ryhmärajat ylittäneestä” vapaus- ja orjuuskeskustelusta. Tässä viitekehyksessä tutkimus on kiinnostunut vapaus-, ihmis- ja moraalikäsityksistä, jotka vaikuttivat aikalaisten ajattelussa retoriikan taustalla. Tämä asettaa tutkimuksen aatehistoriallisen tutkimusperheen piiriin. Tutkimus rakentaa yllämainittua ymmärrystä tutustumalla vapausajattelun avainhenkilöiden tuottamiin aikalaislähteisiin – pääasiassa pamfletteihin – sekä syventymällä orjuuden vastustajien tuotantoon ja henkilökohtaisiin elämänkokemuksiin, jotka kontekstoivat ja auttavat ymmärtämään orjuuden vastustajien henkilökohtaisia motiiveja heidän toimintansa takana. Lisäksi tutkimus on kiinnostunut orjuuden puolustajista ja heidän ajattelunsa istuvuudesta laajempaan aikalaisajatteluun vapaus- ja orjuuskeskusteluiden sisällä. Siksi tutkimuksen tutkimuskysymykset ovat: (1) Miten orjuudesta ja vapaudesta keskusteltiin ja mitä käsitteillä tarkoitettiin tutkimusajanjaksolla 1750–1776? (2) Mikä oli keskusteluiden ja aikalaistapahtumien välinen suhde ja kuinka ne vaikuttivat toisiinsa? (3) Miksi vapaus nähtiin käytännössä poikkeuksetta moraalisesti tavoiteltavana hyveenä, mutta kaikki eivät kokeneet orjuutta ristiriitaiseksi vapauden ihanteen kanssa? Avainlähteet tutkimuskysymyksiin vastaamiselle ovat amerikkalaiset vapauspamfletit, orjuudenvastaiset pamfletit, sekä aihetta koskeva tutkimuskirjallisuus ja tutkimuksen kannalta merkittävien henkilöiden elämäkerrat ja henkilökohtaiset päiväkirjat. Vapauskeskustelun kannalta tutkimuksen avainhenkilöitä ovat Jonathan Mayhew ja Thomas Paine. Orjuuskeskustelua tutkimus tarkastelee aikalaiskveekareiden Anthony Benezetin ja John Woolmanin tuotannon kautta. Tutkimus esittää, että ajatus vapaudesta rakentui edeltäneen laajemman aikalaiskeskustelun sekä omana aikanaan merkittävän uskontodiskurssin sisälle. Nämä viitekehykset vaikuttivat koko seuranneeseen tutkimuksen käsittelemään retoriikkaan vuosina 1750–1776 sekä määrittivät pitkälti sitä, millaiseksi tutkimusjakson aikalaisten käsitys (nk. pohjimmainen teoria) vapaudesta ja orjuuden olemuksesta muotoutui. Tutkimus selvittää myös, miten tämä käsitys rakentui omaksi ”vapauden retoriikakseen” ja muutti paitsi ihmisten moraalikäsitystä myös heidän tapaansa ajatella miten moraalinen hyvä ja paha määrittyivät.