Browsing by Subject "ekokritiikki"

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan ajanjaksolla 01.01.2017 – 30.08.2018 julkaistuja arktisen ikiroudan sulamista käsitteleviä venäjänkielisiä uutisartikkeleita diskurssianalyysin keinoin. Aineisto koostuu yhteensä 12 artikkelista viidessä joukkotiedotusvälineessä: Argumenty i Fakty, Nezavisimaja gazeta, Parlamentskaja gazeta, RIA Novosti ja The Barents Observer. Tutkielman metodina toimii Norman Fairclough’n ajatuksiin perustuva kriittinen diskurssianalyysi. Analyysiin on valittu kaikki ne artikkelit, jotka käsittelevät mainintaa syvällisemmin ikiroutaa sulamisnäkökulmasta. Analyysin avulla tarkastellaan millä tavalla ikiroudasta puhutaan, eli mitä diskursseja artikkeleissa esiintyy ja mitkä diskurssit ovat vallitsevia. Päädiskursseiksi työssä ovat nousseet seuraavat diskurssit: riskidiskurssi, tieteen popularisoinnin diskurssi, vastuudiskurssi ja syyllisyysdiskurssi. Näiden diskurssien sisällä voidaan nähdä myös aladiskursseja, kuten vahva katastrofidiskurssi tai piirteitä talousdiskurssista. Samalla analyysissä huomio kiinnittyy siihen, miten luonto nähdään kussakin diskurssissa – onhan luonnolla varsin keskeinen asema ikiroutakysymyksessä. Kiinnostavaa on myös, mitä toimijoita artikkeleissa mainitaan, ja mihin lähteisiin viitataan. Tutkimuksessa keskitytään kriittisen diskurssianalyysin kolmesta fokuksesta tekstin ja diskurssikäytännön rajapintaan intertekstuaalisen analyysin keinoin, jolloin tutkitaan tekstistä löytyviä viitteitä aiemmista teksteistä ja diskurssikäytännöistä – tutkitaan, mitä olemassa olevia diskursseja käytetään. Analyysi keskittyy siis tekstin tuottamisen käytäntöihin sen kuluttamisen sijaan. Näiden pohjalta analysoidaan myös sosiaalisen käytännön suhdetta tekstiin: miten ikiroudan sulaminen määritellään artikkeleissa, ja siten ympäristöongelma kehittyy yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat sosiaalinen konstruktivismi, julkisuusteoria sekä ekokritiikki, jotka yhdistyvät kriittisessä diskurssianalyysissa. Tutkimusmetodina toimiva kriittinen diskurssianalyysi perustuu sosiaaliseen konstruktivismiin – todellisuus vaikuttaa diskursseihin, mutta toisaalta diskurssit rakentavat todellisuutta. Puhuttaessa ikiroudan sulamisesta sosiaalisen konstruktivismin näkökulmasta ilmiö kehittyy enemmän tai vähemmän kuvitelluksi ympäristöuhkaksi yhteiskunnalle. Ympäristöongelma muuttuu tällöin sosiaaliseksi yhteiskuntaongelmaksi, jota eri toimijat käsittelevät yhteiskunnassa eri diskurssien kautta. Ikiroutakysymykset ovat viime vuosina nousseet esille joukkotiedotusvälineissä muun muassa ikiroudan sulamisen aiheuttamien ympäristöuhkien, infrastruktuuriongelmien ja lainsäädäntökysymysten vuoksi. Vuonna 2017 Jakutiassa tehtiin lakialoite, jonka tavoitteena on luoda ikiroutaa koskevaa lainsäädäntöä ja näin ollen suojella ikiroutaa sulamiselta. Tällä hetkellä ikirouta ei varsinaisesti kuulu minkään lain alle, mutta se mainitaan useammassa lainsäädännöllisessä tekstissä esimerkiksi ympäristöturvallisuuden saralla. Lakialoitetta käsittelevien artikkelien mukaan ikiroudan sulaminen Venäjän arktisella alueella vaatii paikallisten toimenpiteiden lisäksi myös kansallisen tason lainsäädäntöä. Voisi siis sanoa, että kansalaisyhteiskunta herää ikiroudan sulamiseen ja lähtee ruohonjuuritasolta kansalliseen politiikkaan säätämään lakia ikiroutaan liittyen. Ikiroutakysymykset siirtyvät tällöin periferiasta keskukseen.

Ekokatastrofi on ilmiö, joka tapahtuu globaalisti pitkällä aikavälillä. Siksi sen esittämisessä joudutaan käsittelemään asioita, joita ei ole pidetty romaanille luontevina aihepiireinä. Katastrofi haastaa siten representaatiota. Maisterintutkielma käsittelee ekokatastrofiin liittyvien pitkien aikaskaalojen esittämistä Richard Powersin romaanissa The Overstory (2018). Tutkielma kysyy, kuinka romaanissa kuvataan pitkiä aikaskaaloja, ja kuinka siten rakennetaan lajirajoja ylittävää yhteisöllisyyttä? Ammentaen Timothy Mortonin (2013) hyperobjektin käsitteestä tutkielma lähestyy ekokatastrofia ilmiönä, jota on mahdoton havaita laajuutensa vuoksi kokonaisuudessaan. Mortonin hyperobjektit ovat ihmisen luomia sekä ajan ja paikan suhteen laajalti levinneitä ilmiöitä, jotka pakottavat ihmisen muuttamaan asennettaan ei-inhimilliseen. Tutkielma lähestyy Powersin romaanin esittämää ekokatastrofia hyperobjektina, johon liittyvät pitkät aikaskaalat avaavat ihmiselle näkökulman ei-inhimilliseen syvään aikaan. Erin Jamesin (2015) lanseeraaman ekonarratologian hengessä tutkielma koettelee klassisen narratologian menetelmiä ekokatastrofin pitkien aikaskaalojen esittämisen kautta. Powersin romaani hyödyntää takautuvaa kerrontaa kuvatakseen inhimillisen ja ei-inhimillisen limittyneisyyttä. Pitkien aikaskaalojen kautta romaani pyrkii esittämään puun ajallisen perspektiivin. Teoksessa tarina-aika merkitsee maapallon historiaa. Takauman ja tiivistelmän käsitteet osoittautuvat romaanin kohtauksia analysoitaessa riittämättömiksi ajan kuvauksen ulottuessa ei-inhimilliseen todellisuuteen. Tutkielma ehdottaa näiden kahden klassisen käsitteen mukaelmia, jotka kykenisivät huomioimaan myös ei-inhimilliseen maailmaan ulottuvan ajan kuvauksen. “Puun ajan” esittämisen kautta romaani nivoo inhimillisen kokemusmaailman osaksi ei-inhimillistä maailmaa. Täten teos pyrkii antroposentrisyydestä kohti biosentrisyyttä.

Tarkastelen tutkielmassani kahta Shakespearen tunnettua näytelmää tilan ja paikan tutkimuksen näkökulmasta, ja täydennän sitä ekokriittisellä teorialla. Tutkin, kuinka patriarkaaliset hahmot näytelmissä Kuningas Lear ja Talvinen tarina ovat luoneet omat patriarkaaliset tilansa, jotka ilmenevät sekä fyysisinä että päänsisäisinä muureina, portteina, häkkeinä ja lukkoina. Näiden tilaa rajoittavien elementtien tehtävänä on hallita näytelmien muiden hahmojen tiloja esimerkiksi vangitsemalla tai karkoittamalla nämä pois patriarkaalisesta tilasta. Nämä karkoitetut hahmot hakevat usein suojapaikkaa luonnosta, kaukana sortavista muureista, ja löytävät sieltä uuden, luonnollisemman tavan elää ilman tilallisia rajoitteita. Kuningas Learin tragediassa nämä kaksi tilaa, patriarkaalinen ja luonnollinen, eivät koskaan kohtaa, mutta Talvisen tarinan romanssissa ne yhdistyvät näytelmän lopussa, kun patriarkka suostuu ottamaan vastaan vaikutteita muuriensa ulkopuolelta. Teoriani pohjana on humanististen tieteiden tilallinen käänne, jonka myötä kirjallisuudentutkijat ovat kiinnittäneet enemmän huomiota tilojen ja paikkojen ilmentymiin teksteissä. Perustan tutkimukseni ranskalaisen filosofin Henri Lefebvren ajatukseen siitä, kuinka tilat ovat sosiaalisesti luotuja, eivätkä ne ole vain ns. tyhjiä säiliöitä. Ihmiset luovat tiloja, ja täten perustelen käyttämäni termin patriarchal space, joka on voimasuhteeseen perustuva tila. Myös Lefebvre asettaa vastakkain sosiaalisen ja luonnollisen tilan (natural space), ja tämä kahtiajako vastaa karkeasti omaa jaotteluani. Täydennän luonnollisen tilan tutkimusta ekokriittisellä ja ekofeministisellä teorialla, ja tutkin esimerkiksi, kuinka patriarkkojen ajatusmallit heijastavat äärimmäistä luonnonpelkoa, jota Simon C. Estok kutsuu ekofobiaksi. Tutkielmani kuuluu ensimmäisiin tilan ja paikan tutkimuksen, ekokritiikin, ja Shakespearen yhdistäviin tutkimuksiin. Se toivottavasti avaa keskustelua tämän yhdistelmän mahdollisuuksista. Tuloksistani päätellen väittäisin, että diskurssi voimankäytön ja luonnon suhteista on ajankohtaista ja tärkeää huolimatta siitä, että lähdeteksteinä on renessanssiajan draamaa. Shakespearen patriarkkojen ajatusmallit heijastavat nykyelämässämme ilmeneviä suhtautumistapoja voimankäyttöön ja luontoon. Välinpitämättömyys ilmastonmuutoksesta on yksi esimerkki ihmisen luomasta sosiaalisesta muurista, jolla hän pitää luonnon loitollaan, niin kuin Shakespearen äärimmäiset tapaukset osoittavat.

Tutkielma käsittelee mielenmaiseman ja maiseman sekä inhimillisen ja ei-inhimillisen yhteyttä Virginia Woolfin The Waves -teoksessa. Sana luonto on käsitteenä liukuva, sillä selvää rajaa ihmisen ja luonnon välillä on vaikea vetää. Ihminen on osa luontoa jatkumona, jonka rajapinta on epäselvä. Kun puhutaan luonnosta, jossa ihminen ei ole osana, sana luonto on ongelmallinen. Sen vuoksi tutkielmassa käytetään käsitettä ei-inhimillinen kun puhutaan luonnosta, joka on jatkumon vastakkaisessa päässä ihmisen suhteen. Tutkielmassa tarkastellaan Woolfin tapaa käydä ekologista dialogia ei-inhimillisen maailman kanssa ja tulkita ei-inhimillisen maailman hiljaisuutta. Woolf avaa lukijalle väylän tulla tietoiseksi tuosta hiljaisesta ekologisesta dialogista. Tarkastelen tutkielmassani The Waves -teoksen hahmojen suhdetta ei-inhimilliseen, mikä ilmenee erityisesti heidän pyrkimyksissään muodostaa bioottisia yhteisöjä ympäristönsä kanssa. Bioottinen yhteisö on luonnontieteilijä Aldo Leopoldin käyttämä ilmaisu, jolla tarkoitetaan ihmisen ja hänen ympäristönsä muodostamaa yhteisöä. Bioottisen yhteisön jäsenten eloonjääminen, elämän mielekkyys ja evoluutio ovat suorassa vuorovaikutuksessa toisiinsa. Merkittäviä teemoja, joita käsittelen tutkielmassani ovat maa, puut, lehdet ja toistuvat kuviot. Erityisesti maan merkitys on jäänyt vähemmälle huomiolle Virginia Woolfia käsittelevissä tutkielmissa. Tutkielma on lähtökohtaisesti ekokriittinen. Ekokriittisessä lähestymistavassa tarkastellaan erilaisia kulttuurin tulkintoja ihmisen ja ympäristön suhteesta. Tutkielmassa pohditaan myös, voisiko kirjallisuuden tulkinta ekokriittiseltä kannalta edistää ratkaisujen löytymistä ekologisiin kriiseihin edistämällä ekologista dialogia ihmisen ja ei-inhimillisen maailman välillä. Tutkielmassa käsitellään myös Woolfin omaa elämänfilosofiaa piilossa olevasta kuviosta, eräänlaisesta metafyysisestä rakenteesta, johon voi saada kosketuksen taiteen välityksellä, ja sen ilmenemisestä The Waves teoksessa. Woolf uskoi, että taiteet ja estetiikka muodostavat arkielämältä piilossa olevan kuvion, jonka voi hetkellisesti kokea. Woolfin mukaan Beethovenin musiikki tai Shakespearen näytelmät ovat osa kuviota, jonka muodostavat kaikki ihmiset eräänlaisena yhteisenä alitajuntana. Tutkielmassa pohdin lisäksi Woolfin ajattelun ja kirjallisen ilmaisun yhtymäkohtia niihin luonnontieteellisiin teorioihin, joissa käsitellään maaetiikkaa, bioottista yhteisöä, eri organismeissa sekä mm. musiikissa toistuvien kuvioiden merkitystä sekä biofiiliaa eli hypoteesia ihmisten sisäänrakennetusta tarpeesta olla yhteydessä muihin elollisiin organismeihin. Metodiltaan tutkielma tukeutuu lähdekirjallisuuteen, joista kirjallisuuden tutkimuksen puolelta mainittavia ovat Charlotte Zoe Walker, Diana Royer, Carrie Rohman, Avrom Fleishman, Laci Mattison, Emily M. Hinnov, Diana L. Swanson, Gillian Beer, Christina Alt, Louise Westling ja L. Elizabeth Waller. Luonnontieteellisiä lähteitä ovat Aldo Leopoldin, Edward O. Wilsonin ja Gregory Batesonin teokset. Tutkielma koostuu johdantoluvun lisäksi viidestä taustaa ja teorioita käsittelevästä luvusta sekä analyysiosiosta, jonka viidessä luvussa tarkastellaan lähemmin mielenmaiseman, maiseman, bioottisten yhteisöjen, maaetiikan ja kuoleman merkitystä The Waves -teoksen hahmoille ja kerronnan kokonaisuudelle. Keskusteluosiossa pohditaan hahmojen ja heidän ympäristönsä eli bioottisten yhteisöiden vuorovaikutussuhteita. Tutkielma osoittaa, että inhimillinen ja ei-inhimillinen ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa The Waves -teoksessa. Voidaan päätellä, että Woolfin hahmojen suhde ympäristöönsä ohjaa heidän elämäänsä joko positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan. Tutkielmassa havainnoidaan myös Woolfin kirjallisen ilmaisun ja eräiden Batesonin, Wilsonin ja Leopoldin esittämien teorioiden samankaltaisuus. Tutkielmassa todetaan lopuksi, että kirjallisuuden ja luonnontieteiden yhtymäkohdat ja kirjallisuuden tulkinta ei-inhimillisestä näkökulmasta voivat tarjota tärkeitä väyliä inhimillistä ja ei-inhimillistä maailmaa uhkaavien ekologisten kriisien karikoista selviämiseen.

Tutkin maisterintutkielmassani Alice Oswaldin runoelmaa "Dart" (2002) Karen Baradin agentiaalisen realismin filosofian näkökulmasta. "Dart" käsittelee dialogimuotoisena runoelmana Dart-joen alueen ja siellä toimivien ihmisten keskinäisiä suhteita. Tutkielmani tuloksena esitän, että kun "Dartin" äänen ja veden poetiikkaa tutkii Baradin agentiaalisen realismin filosofian kautta, näyttäytyy Dart yhteenkietoutuvana ja yhteismuotoutuvana prosessina, jossa subjektien ja objektien väliset rajat huokoistuvat. Menetelmänäni käytän agentiaalisen realismin teorian soveltamista lyriikan tutkimukseen ja lähilukuun. Agentiaalinen realismi on posthumanistinen filosofian suuntaus, joka kyseenalaistaa kulttuurillisen ja aineellisen kaksinapaisen erottelun. Sen sijaan se ehdottaa maailman olevan diskursiivis-materiaalista jatkuvasti muutoksessa olevaa toimintaa. Agentiaalinen realismi näkee myös subjektien ja objektien väliset erottelut väliaikaisina ja jatkuvasti muuntuvina. Käytän analyysissäni eritoten Baradin diffraktion käsitettä, joka kuvaa aaltoliikkeiden törmäilyjä toisiinsa ja niiden muodostamia kuvioita. Tutkin "Dartin" aaltoliikkeiden poetiikkaa erityisesti äänen ja veden kautta, jotka muodostavat runoelman keskeiset motiivit. Baradin diffraktiokäsitteen lisäksi käytän äänen ja veden analyysissäni myös Mihail Bahtinin dialogismia sekä Astrida Neimaniksen hydrofeminististä teoriaa. Näiden avulla esitän tutkielmassani, että "Dartin" poetiikka rakentuu äänen ja veden aaltoliikkeiden varaan, joiden ristivedossa runoelman puhujat muotoutuvat subjekteiksi. Koska diffraktio toimii keskeisenä metaforana ja tutkimusmenetelmänä agentiaalisen realismin filosofialle yleisesti, käsittelen sen kautta "Dartin" äänen ja veden diskursiivis-materiaalisuutta toisiaan rakentavina prosesseina. Lopuksi sivuan vielä "Dartin" dialogiin nojaavaa muotoa eettisenä valintana sekä Baradin, Bahtinin että Neimaniksen vastaukseen ja vastuuseen pohjautuvien etiikkakäsitysten valossa.

Tutkin tässä pro gradu -työssä ihmisen ja luonnon suhteen kuvausta kolmessa postapokalyptiseen fiktioon lukemassani teoksessa. Tutkittavat teokset ovat Cormac McCarthyn vuonna 2006 ilmestynyt teos The Road, J.G. Ballardin vuonna 1962 ilmestynyt The Drowned World sekä vuonna 1949 ilmestynyt George R. Stewartin Earth Abides. Tutkielman menetelmänä on ekokriittinen luenta, jolle on ominaista luontokeskeinen lähestymistapa tutkittaviin teoksiin, se, minkälaisia merkityksiä annamme luonnolle, ja se, miten tämä merkityksenanto vaikuttaa siihen, miten luontoa kohtelemme. Ekokriittinen analyysi nivoutuu työssä kriittiseen posthumanismiin, filosofiseen suuntaukseen, jonka tavoitteena on ihmisen kategorian suhteellistaminen. Hahmottelen ensiksi postapokalyptisen fiktion määritteleviä piirteitä. Esitän, että dystopiasta postapokalyptisen fiktion erottaa se, ettei apokalypsitapahtuman jälkeisessä maailmassa ole olemassa toimivaa yhteiskuntaa. Näin teosten pelkistetyissä maailmoissa korostuukin ihmisen ja luonnon välinen suhde. Muita postapokalyptisen fiktion piirteitä ovat äkillinen tapahtuma (apokalypsi), joka on romahduttanut ihmisten lukumäärän niin vähäiseksi että lajimme sukupuutto on vääjäämättä edessä, sekä keskittyminen apokalypsin jälkeisen tilanteen kuvaukseen. Väitän, että postapokalyptinen fiktio on omiaan ihmisen ja luonnon välisen suhteen tarkastelulle, koska teosten maailmoissa tuohon suhteeseen vaikuttavien elementtien joukko on pienentynyt, ja suhdetta voi siksi tarkastella ikään kuin laboratorio-olosuhteissa. Tarkastelen ihmisen ja luonnon välistä suhdetta kolmella eri tasolla: miten ihmisen vaikutus maisemaan hiipuu, mikä on ihmisen merkitys toisille lajeille ja minkälaiset ihmisen lajiominaisuudet osoittautuvat arvokkaiksi teosten postapokalyptisissä maailmoissa. Analyysi paljastaa postapokalyptisessa fiktiossa ilmenevän ihmisen merkityksettömyyden maapallon muulle ekosysteemille, mutta myös ihmisen ainutlaatuisuuden lajina, jolla on mahdollisuus joko kokonaan tuhota maapallonlaajuinen ekosysteemi tai pelastaa se. Teoksista käy myös ilmi ihmisen inhimillinen tarve olla karuimmissakin olosuhteissa toiveikas oman tulevaisuutensa suhteen. Tulosteni perusteella postapokalyptisten teosten ekokriittiseksi funktioksi nouseekin se, kuinka kirjallisuuden keinoin voidaan näyttää, miltä ihmislajin äkillinen tuho näyttäisi, varoittaa sen nykytoiminnastamme kumpuavista syistä ja osoittaa mahdollisen sukupuuttomme seuraukset niin yksilöille, lajillemme kuin koko maapallolle. Postapokalyptinen fiktio kertoo, että me olemme laji, joka pystyy ottamaan vastuun teoistaan tällä planeetalla, jos niin haluaa. Me olemme myös laji, joka pystyy kuvittelemaan, miten voi käydä, jos emme tuota vastuuta ota.