Browsing by Subject "ekumenia"

Kristillinen todistus moniuskontoisessa maailmassa, suosituksia menettelytavoiksi, (myöhemmin KTMUM -asiakirja), stian Witness in a Multi-Religious World –asiakirja julkaistiin 28.6.2011 ja on ensimmäinen Katolisen kirkon, Kirkkojen maailmanneuvoston ja Maailman evankelisen allianssin yhteinen suositus, mikä kattaa yli 90 % maailman kristityistä. Se on käytännöllinen ja eettinen suositus, jolla ei ole kanonista taikka juridista luonnetta. Tutkielman tarkoituksena on ollut selvittää asiakirjan todistus-käsitettä pluralistisessa maailmassa systemaattisen analyysin avulla. Asiakirja on rakennettu holistisen missio Dei –ajattelun pohjalta, ja se jakautuu seuraaviin osiin: johdanto, kristillisen todistuksen lähtökohtia, periaatteita, suosituksia ja liite: asiakirjan tausta. Tämä on myös tutkielman rakenne. Tausta-aineistona on käytetty Current Dialogue-lehden KTMUM -asiakirjan prosessia kuvaavia artikkeleita ja aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. KTMUM -asiakirjasta ei ole tehty aikaisempaa tutkimusta. Tutkielmasta nousi kaksi pääteemaa ensimmäisenä kristittyjen ykseyden ja yhteisen todistuksen tavoitteleminen ja toisena kristittyjen ja eri uskontojen yhteinen toiminta. Kristityt pystyivät sopimaan kristillisen lähetystyön perusperiaatteista holistisen missio Dei-ajattelun olevan kristillisen lähetystyön perusta. Se koostuu 1) kirkkojen ykseyden tavoittelusta ja yhteisestä todistuksesta, 2) Kirkon julistuksesta, 3) Profeetallisesta- ja yleisestä todistuksesta ja 4) Palvelusta/ diakoniasta. Lähetystyön metatonia oli havaittavissa tekstuaalisesta lähetystyön siirtymisestä käytännön läheiseen palvelu/diakonia perustaiseen lähetystyöhön, spiritualiteettia unohtamatta. Lähetyskäsky nähdään edelleen tärkeänä ja velvoittavana lähetystyölle. Sen rinnalle nousi Yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus, erityisesti 18.artikla uskonnon- ja ajattelun vapaudesta täydentämään lähetyskäskyä. Eettisenä ohjeena nähdään Kristuksen ja evankeliumin esimerkki julistettaessa evankeliumia. Toisena teemana oli kristittyjen ja eri uskontojen yhteinen toiminta. Uskonnot yhteisessä konsultaatiossa sopivat Larinon julkilausumassa sitoutuvansa uskonnonvapauteen ja uskontosensitiivisyyteen yhteisenä arvoperustana. Yhteiseksi toiminta malliksi otettiin uskontodialogi. Kristilliselle lähetystyölle oli uutta lähetystyön ja uskontodialogin rinnakkain asettaminen. Kristittyjen keskinäisissä keskusteluissa ja uskontojenvälisissä konsultaatioissa nousi esille kristillisen lähetystyön vaikutukset kulttuuriin, yhteisöihin ja lainsäädäntöön. Proselytismi eli väkisin kristinuskoon kääntyminen oli keskeinen tekijä miksi Kristillinen todistus moniuskontoisessa maailmassa asiakirja haluttiin luoda. Asiakirja syntyi erittäin vaikeissa oloissa olevien kristittyjen pyynnöstä.

Tämän tutkielman aihe on kristillinen ihmiskäsitys, eli teologinen antropologia. Kristillisten kirkkojen ihmiskäsitys perustuu hyvin yhteneväisesti ymmärrykseen siitä, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja kaltaisuuteensa. Ihmisen lankeemus rikkoi tämän yhteyden, mutta Kristuksen inkarnaatio, sovitustyö ja ylösnousemus korjasivat särkyneen yhteyden, ja ihmiselle avautui uusi mahdollisuus elävään yhteyteen Luojansa kanssa sekä pelastus synnin ja kuoleman vallasta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon kolmannet teologiset neuvottelut pidettiin Järvenpäässä lokakuussa 1991. Neuvottelujen toisen asiakokonaisuuden otsikko oli ”Kirkkojemme ihmiskäsitys ja nykyaika”. Tarkastelen päälähteitteni, Järvenpäässä käydyn dialogin tiedonannon ja esitelmien, valossa kirkkojen ihmiskäsityksiä ja niissä ilmeneviä mahdollisia eroavaisuuksia. Hahmottelen näiden dokumenttien näkemyksistä nousevaa luterilaista ja ortodoksista ihmiskäsitystä, sekä niiden kohtaamia haasteita silloisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Peilaan lähteitä myös lokakuussa 2015 pidetyn suomalaisen luterilais-ortodoksisen dialogin 25-vuotisjuhlaseminaarin vastaaviin teksteihin, pitäen silmällä sitä, ilmeneekö teksteissä uudenlaista ihmiskäsityksen sanoittamista. Järvenpään 1991 dialogin Tiedonannon mukaan kirkkojen ihmiskäsityksissä on havaittavissa eroja esimerkiksi käsitteiden ”kuva ja kaltaisuus” sekä ”laki ja evankeliumi” merkityksessä. Luterilainen traditio lähestyy käsiteparia ”kuva ja kaltaisuus” synonyymisinä ilmaisuina, ortodoksisen opetuksen mukaan ”kuva” merkitsee ihmiselle lahjaa ja tehtävää, ”kaltaisuus” on tavoite ja prosessi kasvaa kohti Jumalaa. Luterilaisen käsityksen mukaan ihminen oli paratiisiin alkutilassa täydellinen, ortodoksisen näkemyksen mukaan ihminen alkoi paratiisissa kasvaa kohti yhä lähempää yhteyttä Jumalaan. Tämän eroavaisuuden vuoksi käsitys lankeemuksen seurauksista on myös erilainen. Luterilaisen opetuksen mukaan jokainen ihminen peri Aadamin synnin henkilökohtaisesti, ortodoksinen traditio painottaa jokaisen tietoisen ihmisen vastuuta omista synneistään. Ortodoksiseen ihmiskäsitykseen kuuluu teosis, jolla ilmaistaan ajatusta ihmisen kasvamisesta kohti Jumalaa armovoimien avulla, jumalallistumista. Luterilaisuudessa puhutaan vanhurskauttamisesta, uskossa vastaanotetusta Kristuksen täyteydestä. Vaikka teosis ja vanhurskauttaminen eivät ole samastettavissa, niiden välillä on selkeä analogia. Vanhurskauttamisen ja teosiksen teologinen analogia on avannut luterilais-ortodoksisessa ekumeenisessa dialogissa viimeisten vuosikymmenten aikana tien yhä syvempään vastavuoroiseen ymmärtämiseen niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin vuoropuhelussa.

Tutkin Taizé -yhteisöön liittyvää lehtikirjoittelua Helsingin sanomissa, Kotimaa-lehdessä ja Kirkko ja kaupunki lehdessä. Löysin kahdeksan teemaa, jotka nousivat pintaan lehtiartikkeleista. Tutkimukseni on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Niitä olivat: Taizén syntytarina, veli Rogerin kuolema, uusi priori veli Alois, Taizé -yhteisöön matkustaminen, elämä Taizéssa, Taizén periaatteet, Taizén toimijat ja osallistujat. Lähdin tutkimaan minkälaisen kuvan lehdet antavat Taizésta. Tutkimukseni on hyvin pitkälle Taizé -yhteisöön liittyvää kuvailevaa lehdistö tutkimusta. Vertailen lehtijuttuja myös kirjallisuuteen, joka liittyy käsiteltävään teemaan. Seuraavat asiat tulivat esille: Taizé perustettiin vuonna 1940, jolloin veli Roger piilotteli talossaan Taizén kylässä sotapakolaisia, joiden joukossa oli myös juutalaisia. Yhteisö syntyi kun Ranska vapautui Saksan miehityksestä vuonna 1944 ja veli Rogerin unelma miesten ekumeenisesta yhteisöstä toteutui. 1950-luvulta lähtien Taizé -veljet ovat vastaanottaneet nuoria viikon kerrallaan kestäviin vierailuihin yhteisössä. Nuoret ja veljet rukoilevat kolme kertaa päivässä Sovituksen kirkossa ja keskustelevat pienryhmissä Raamatun teksteistä. Yhteisö toimii vapaaehtoistyön voimin ja vieraat auttavat veljiä käytännön töissä. Yhteisöön voi jäädä jopa vuodeksi vapaa-ehtoistyöhön ja jotkut jäävät tämän jälkeen pysyviksi veljiksi yhteisöön. Taizé- veljet järjestävät myös Taizé -kokouksia ympäri maailmaa suurkaupungeissa. Suomessa oli Taizé- kokous Helsingissä vuonna 2012 syksyllä. Taizé- yhteisö pyrkii edistämään ekumeniaa kirkkojen välillä. Kirkot eivät ole enää ehtoollis-yhteydessä toisiinsa ja Taizé- veljet pyrkivät siihen, että kirkot voisivat erimielisyyksistä huolimatta elää sovussa keskenään eikä oppiriitojen tulisi erottaa kristittyjä toisistaan. Taizéssa nuoret saavat kaikki ehtoollisen kirkkokuntaan katsomatta. Taizé on myös rauhan liike, joka pyrkii edistämään ihmisten rauhanomaista rinnakkaiseloa, jotta sodat voitaisiin ehkäistä maailmassa. Taizé- laulujen rauhoittavat sävelmät luovat Taizéssa ystävällisen ilmapiirin vierailijoiden kesken. Yhdessä rukoileminen tuo ihmiset lähemmäs toisiaan ja mahdollistaa sovussa elämisen vierailijoiden keskuudessa. Suomessa Anna-Maija Raittila on tuonut Taizén ihanteita suomeen 1970-luvulta lähtien. Hänen perustamansa Omenapuukylä, jota seurasi Morbacka ja Ukinranta ovat yhteisöjä, jotka ovat viljelleet Taizé-henkistä elämäntapaa.

Tutkielmassani tarkastelen arkkipiispa ja Nikean metropoliitta Johanneksen (Johannes Wilho Rinne) ekumeenista toimintaa erityisesti Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa (SEN) hänen edustajakautensa aikana vuosina 1969–1999. Keskityn metropoliitta Johanneksen tekemisiin, kommentteihin ja asenteeseen liittyen SEN:oon, järjestäytyneeseen kirkkojenväliseen yhteistyöhön sekä kristillisten kirkkojen yhteys- ja ykseyspyrkimyksiin. Tarkastelen tutkielmassani myös, millaisiin asioihin metropoliitta Johannes kiinnitti huomiota ekumeenisena toimijana. Käsittelen lisäksi hänen toiminnastaan välittyviä ekumeenisia näkemyksiä ja painotuksia. Tärkeimpinä lähteinä käytän Suomen Ekumeenisen Neuvoston vuosi- ja yleiskokousten pöytäkirjoja ja Näköala-lehtiä vuosilta 1969–1999. Käytän lähteinä lisäksi metropoliitta Johanneksen omia teoksia, joissa hän kirjoittaa ekumeniasta. Tarkastelen lähteistä tutkimuskysymyksen kannalta keskeisimpiä teemoja ja muodostan niiden avulla mahdollisimman kokonaisvaltaisen kuvan hänen ekumeenisesta osallistumisestaan ja suhtautumisestaan ekumeniaan. Metropoliitta Johanneksen 30 vuodesta SEN:ssa välittyy, että hän oli aktiivinen ekumeeninen toimija. Hän osallistui kokouksissa aktiivisesti keskusteluun. Hän otti kantaa hyvin monenlaisiin aiheisiin, eikä lähteistä noussut mitään tiettyä aihepiiriä, jonka osalta hän ei olisi ollut aktiivinen. Hän esitti mielipiteensä hyvin suoraan ja tinkimättömästi, mutta hyödynsi myös huumorintajuaan. Metropoliitta Johannes pyrki koko ajan edustamaan nimenomaan Suomen ortodoksista kirkkoa. Hän toi ahkerasti esiin ortodoksista näkökulmaa keskustelunaiheisiin. Hän oli kirjoituksissaan, puheissaan ja keskustelukommenteissaan opillisesti selkeästi ortodoksi. Metropoliitta Johannes korosti erityisesti kanoneita, traditiota ja Raamattua. Hänen taustansa alun perin luterilaisena kirkkokunnanvaihtajana ei näkynyt ainakaan opillisina tai käytännöllisinä myönnytyksinä luterilaisille. Hän ajatteli, että ekumeenisuuteen ei tule pyrkiä luopumalla omista periaatteistaan. Ekumenia voidaan ymmärtää monella eri tavalla. Myös metropoliitta Johannes toi tätä ajatusta esiin toistuvasti. Hänen mukaansa kirkkojen tulisi olla tietoisia siitä, millä periaatteilla ne ovat mukana ekumeenisessa toiminnassa. Hänen yhtenä keskeisenä huolenaiheenaan SEN:ssa oli, että ekumeeniset järjestöt voivat saada liikaa valtaa eräänlaisina ”ylikirkkoina”. Metropoliitta Johannes muistuttikin toistuvasti, että Suomen Ekumeenisen Neuvoston tehtävä on olla ennen kaikkea keskustelun mahdollistaja.

Tämä tutkielma tarkastelee Moskovan patriarkaattia ekumeenisena toimijana Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen vuosina 1991–1999. Tarkastelun aiheena on, miten patriarkaatti ymmärsi ekumeenisen työn ja miten se suhtautui ekumeniaan niin retorisesti kuin käytännön toiminnassa. Tutkielma keskittyy patriarkaatin ekumeeniseen toimintaan Venäjällä, ortodoksikirkkojen parissa sekä läntisten kirkkojen kanssa. Lisäksi tutkimus tarkastelee ekumeenisen toiminnan motiiveja ja pyrkimyksiä. Tutkimuksen ensisijaisena lähdeaineistona on patriarkaatin julkaisema virallinen lehti Žurnal Moskovskoj Patriarhi (ŽMP). Tutkimuksessa käytetään lähdekriittistä historiankirjoituksen menetelmää ja tarkastellaan ŽMP:n julkaisemia raportteja ja arvioita ekumeenisesta toiminnasta tutkimuskirjallisuuden pohjalta laaditun viitekehyksen valossa. ŽMP julkaisi tarkastelukaudella paljon materiaalia patriarkaatin ekumeenisesta toiminnasta. Julkaisujen painopisteenä oli patriarkka Aleksi II:n toiminnan eli tapaamisten, matkojen ja kirjeenvaihdon yksityiskohtainen esittely. Lisäksi julkaistiin Pyhän synodin pöytäkirjoja, joissa käsiteltiin paitsi ekumeenisen toiminnan onnistumisia myös kiistoja muiden kristillisten kirkkokuntien kanssa. ŽMP:n materiaalin perusteella Moskovan patriarkaatti suhtautui ekumeniaan enimmäkseen neutraalisti. ŽMP julkaisi ekumeniaa puolustavia puheenvuoroja ja toi esiin kansainvälisen yhteistyön hyötyjä. Lehdessä kuitenkin korostui enemmän patriarkaatin sisäinen toiminta ja oman kirkon sekä Venäjän erityisyys. Tutkimus osoittaa, että Moskovan patriarkaatti suhtautui myönteisen rakentavasti ekumeeniseen yhteistyöhön maan rajojen ulkopuolella. Suhtautuminen muiden kristillisten kirkkojen laajentumiseen Venäjällä oli torjuvampi. Patriarkaatin kansainvälisessä toiminnassa korostui tahto olla mukana kirkkojen välisessä yhteistyössä. Se edisti tätä pyrkimystä lukuisilla matkoilla, tapaamisilla, seminaareilla ja muilla yhteistyöfoorumeilla. Tärkein ekumeenisen toiminnan viiteryhmä oli muiden ortodoksikirkkojen muodostama yhteisö. Läntisten kirkkojen kanssa tehtävä yhteistyö oli yhtä säännöllistä, mutta varautuneempaa. Läntiset kirkot ja niiden modernimpi suhtautuminen kristillisen kirkon tehtäviin ja rooliin nähtiin patriarkaatissa uhkana. Moskovan patriarkaatin ekumeeninen toiminta liittyi sen omien tavoitteiden edistämiseen. Käytännössä patriarkaatti harjoitti ekumeenista yhteistyötä edistääkseen Venäjän ortodoksikirkon, ortodoksisen uskon ja Venäjän etua. Venäjän sisällä patriarkaatin ekumeeninen toiminta oli lähes olematonta, eikä lehdessä juurikaan mainittu muita Venäjällä toimivia kirkkokuntia. Vaikuttaa siltä, että Moskovan patriarkaatille oli tärkeämpää varmistaa kirkollinen valta-asema Venäjällä ja hyvä yhteistyösuhde maan hallinnon kanssa.

Kohtaamisen kulttuuri on käsitteenä keskeinen argentiinalaisen paavi Franciscuksen ajattelussa. Se muotoutui etenkin hänen toimiessaan Buenos Airesissa, jossa hänet opittiin tuntemaan ”slummien piispana”. Kohtaamisen kulttuuri juontaa ajatuksesta, että Jeesuksen tavoin on pyrittävä kohtaamaan toisia. Keskeiseen asemaan asetetaan köyhät ja kaikkein haavoittuvimmat. Oman voimakkaan lisänsä kohtaamisen kulttuuriin tuo Franciscuksen tausta jesuiittaveljeskunnassa ja heidän suuntautumisensa ulos maailmaan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden voimakas korostaminen. Kohtaamisen kulttuuri ammentaa myös Romano Guardinin ja Adam Möhlerin vastakohtia koskevasta ajattelusta. Kohtaamisen kulttuuriin kuuluu ajatus siitä, että vastakohdat voivat olla hedelmällisiä, mikäli ne ovat kokonaisuuden sisällä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi moniäänistä yhteiskuntaa, jossa kaikki ovat mukana vuoropuhelussa, etenkin köyhimmät: vain tällöin vuoropuhelu on aitoa. Tutkimuksessani keskityin kohtaamisen kulttuurin esiintymiseen Franciscuksen kiertokirjeissä Laudato si' ja Fratelli tutti, sekä siihen, miten se suhtautuu uskontodialogiin. Kohtaamisen kulttuuri näyttäytyi molemmissa ensyklikoissa paradigman muuttamiseen sopivana työkaluna. Laudato si' -ensyklikassa kohtaamisen kulttuurin työkaluja käyttämällä Franciscus kehottaa rakentamaan huolenpidon kulttuurin, jonka avulla pidetään huolta maapallosta sekä ihmisistä, etenkin kaikkein heikoimmista. Uskontodialogi näyttäytyy etenkin uskonnollisten hahmojen siteeraamisena sekä kutsuna kaikille uskoville vuoropuheluun ympäristön, köyhien ja kaikkien veljeyden puolesta. Fratelli tutti puolestaan alleviivaa kaikkien ihmisten veljeyttä ja sisaruutta ja kutsuu rakentamaan kohtaamisen kulttuuria vastakohtana eristäytymiselle ja polarisaatiolle. Uskontodialogi näyttäytyy etenkin Franciscuksen ja Ahmed al-Tayebin julistuksen lainauksissa, kutsuna veljeyden rakentamiseen sekä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolustamisessa.

Tutkielmassani tarkastelin ordon vaihtelua ja merkitystä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa koronakevään pääsiäisenä 2020. Aineistoni koostui eri puolilla Suomea pääsiäispäivänä tai pääsiäisyönä toteutetuista 17 jumalanpalveluksesta, joista 10 oli sanajumalanpalveluksia ja 7 messuja. Ordotutkimusta on aiemmin tehty todella vähän, ja tutkimukseni merkittävyyttä lisäsi myös poikkeuksellinen korona-aika, jolloin seurakunta ei voinut osallistua fyysisesti jumalanpalveluksiin. Tutkimukseni pohjautui liturgiikan teorioihin liturgiasta, jumalanpalveluksesta ja ordosta sekä luterilaisesta teologiasta. Ordo-käsitettä käytin sekä jumalanpalveluskaavan merkityksessä että laajemmin analyyttisenä käsitteenä jumalanpalvelusten rakenteesta ja sen merkityksistä, eli tutkin ordon kautta toteutunutta jumalanpalvelusteologiaa. Tutkimusmetodini oli laadullinen sisällönanalyysi. Analysoin jumalanpalvelustallenteista tekemäni havainnointimuistiinpanot ensin teorialähtöisesti vertaillen ja ryhmitellen jumalanpalvelusordot Kirkkokäsikirjan jumalanpalveluskaavoja analyysirunkoina käyttäen sanajumalanpalveluksiin ja messuihin, ja näistä vielä alaryhmiin. Ordojen sisällöt tutkin yksityiskohtaisesti ja ryhmittelin ne ordon pääosien eli johdannon, sanan, rukouksen tai ehtoollisen ja päätöksen mukaan ja tämän jälkeen vielä pääosien sisällöt omiksi ryhmikseen. Tutkin jumalanpalveluksissa käytettyjen sisältöjen lähteet mahdollisuuksien mukaan ja tein yhteenvetoja sekä rakenteellisista että sisällöllisistä ratkaisuista. Tämän jälkeen lähestyin aineistoa teoriaohjaavasti siitä nousevia erityispiirteitä analysoiden. Tuloksia peilasin jumalanpalvelusteologian teoriaan ja tein päätelmät jumalanpalvelusten teologisista merkityksistä. Tutkimukseni osoitti, että pääsiäisen 2020 jumalanpalveluksissa oli sekä rakenteellista että sisällöllistä vaihtelua. Ordo oli yhtäältä uskollinen Kirkkokäsikirjan kaavoille ja toisaalta myös vaihteleva. Sanaosio näytti painottuvan ordon rakenteissa ja sisällöissä. Perinteisyys viestitti transkulttuurista ja ekumeenista merkitystä, ja vaihtelu taas kertoi kontekstuaalisuudesta. Evankelis-luterilaisen kirkon molemmat sakramentit, kaste ja ehtoollinen, olivat näkyvissä kasteen muistamisina, messujen toimittamisina sekä runsaana symboliikkana. Jumalanpalveluksista nousi sekä ekumeenisia että kontekstuaalisia sisältöjä kuten hengellisen osallisuuden rukous, pääsiäistroparin monipuolinen käyttö, pääsiäisaiheiset sisällöt sekä korona-aika kaipauksen sanoituksissa, joihin liittyi myös toivon ja pääsiäisen ilon sanoma. Virikemateriaaleja käytettiin paljon, minkä voidaan ajatella kertovan yhteisten jumalanpalvelusmateriaalien tarpeellisuudesta. Korona-aika on nostanut digitaalisen jumalanpalveluksen tärkeäksi jumalanpalveluksen muodoksi, jonka kehittämisessä yhteisölliseksi on tulevaisuudessa haastetta.

Tässä tutkielmassa tutkin miten ja millaisena kirkkojen ja kirkollisten toimijoiden yhteiskunnallinen vaikuttamistoiminta ilmenee Kristittyjen ykseyden rukousviikon viettämiseen tarkoitettujen materiaalivihkojen rajaamassa viitekehyksessä. Kristittyjen ykseyden rukousviikkoa on vietetty 1900-luvun alusta alkaen. Nykyisin Rukousviikon tekstimateriaali valmistellaan yhteistyössä paikallisten kirkkojen ja kirkollisten toimijoiden kanssa vuosittain vaihtuvissa maantieteellisissä ympäristöissä. Materiaali käännetään useille eri kielille ja sitä rohkaistaan soveltamaan paikalliseen kontekstiin maailmanlaajuisesti. Rukousviikon valmistelua koordinoi Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order -jaosto. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu kirkkojen ekumeenisen järjestötoiminnan ja yhteiskunnallisen vaikuttamistoiminnan historiasta, KMN:n sosiaalieettisen ajattelun malleista ja ohjelmista sekä KMN:n uusimmista, kristittyjen todistusta määrittelevistä ja ohjaavista asiakirjoista. Tutkimuksen lähdeaineistoina ovat Kristittyjen ykseyden rukousviikon vuosien 2018–2020 materiaalivihkot, jotka on koottu Indonesian, Karibian sekä Maltan ja Gozon maantieteellisillä alueilla. Tutkimukseni on laadullinen ja teoriasidonnainen tutkimus. Tutkimuksen analyysimenetelmä on sisällönanalyysi. Tutkimustuloksena on, että kirkkojen yhteiskunnallinen vaikuttamistoiminta ilmenee Kristittyjen ykseyden rukousviikon materiaalivihkoissa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, taloudellisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristöoikeudenmukaisuuden puolustamisena sekä vieraanvaraisuutta, profeetallista hengellisyyttä ja vastarinnan merkkinä olemista korostavana kristittyjen todistuksena. Kristittyjen tunnistettiin olevan myös osallisia epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamisessa ja ylläpitämisessä. Kirkkojen yhteiskunnallisessa vaikuttamistoiminnassa painotettiin kaikille kristityille kuuluvan profeetallinen tehtävä puolustaa oikeudenmukaisuutta sanoin ja teoin.

Tutkimukseni aiheena on Perusta-lehden kritiikki Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista -asiakirjaa (YJV) kohtaan vuosina 1995–1999. Pyrin vastaamaan kysymykseen siitä, miksi YJV nähtiin Perusta-lehden toimituksen parissa ongelmallisena, eikä sen hyväksymistä toivottu. Selvitän tutkimuksessani myös sitä, onko kritiikin kohteissa havaittavissa muutoksia asiakirjan eri versioiden kohdalla. Lisäksi arvioin vielä, oliko toimituksen linja yhtenäinen YJV:hen suhtautumisessa. Siihen, miksi Perusta-lehden toimitus, itse asiakirjaan ja sen sisältöön kohdistuneista syistä, piti YJV:tä ongelmallisena, eikä selvästikään toivonut sen hyväksymistä, on nähtävissä useita eri syitä. Ne voidaan hyvin pitkälti jakaa neljään erilaiseen kategoriaan: selkeyteen, oppiin, johdonmukaisuuteen ja arvovalta-asemaan liittyviin syihin. Perustan toimitus olisi toivonut YJV:ltä suurempaa ilmaisun tarkkuutta. Kun määritelmien katsottiin jääneen sumeiksi ja liian joustaviksi, oltiin huolissaan siitä, että käytännössä niihin mahtuisivat molempien osapuolten opinkäsitykset. Keskeisin julistuksesta löydetty opillinen ongelma näyttää toimituksen mielestä olleen pyhityksen sekoittuminen osaksi vanhurskauttamista. YJV:tä kritisoitiin myös monista muista asioista, kuten siinä esiintyvän roomalaiskatolisen näkökulman sisältämästä synergismistä, roomalaiskatolisen osapuolen pitäytymisestä käsitykseen hyvien tekojen ansiollisuudesta, ja syntiopillisista asioista, kuten konkupisenssin käsittämisestä synnittömäksi, sekä siitä, ettei kristittyä käsitetty olemuksellisesti syntiseksi. Julistuksesta löydettiin sekä sisäisiä, että ulkopuolelle ulottuvia ristiriitoja. YJV:n ja muualla esiintyneen roomalaiskatolisen opin välillä nähtiin jännitteitä ja osapuolten vanhojen tuomioiden, sekä tunnustusten voimaanjättämisessä nähtiin monenlaisia loogisia ongelmia. YJV:n katsottiin myös käytännössä peräänkuuluttaneen itselleen asemaa osapuolten aiempien tunnustusten yläpuolelta. Erityisesti sen, että julistuksessa jätettiin vanhat tuomiot voimaan eräänlaisen varoituksen roolissa niitä kohtaan, jotka poikkeaisivat siinä esitetystä yksimielisyydestä, katsottiin viestivän tällaista asemaa. Pääasiassa kritiikki YJV:tä kohtaan pysyi varsin samanlaisena. Joitakin uusia aiheita esiintyi myöhempien versioiden kohdalla, mutta yleensä niissä ei ollut havaittavissa minkäänlaista linjan muuttumista YJV:hen kohdistetun kritiikin suhteen. Lähinnä selkeyttä koskeneessa palautteessa esiintyi merkittävää muutosta. Tutkimukseni perusteella toimituksen suhtautuminen YJV:hen oli yleensä sopusointuista, mutta myös joitakin jännitteisyyksiä ilmeni. Eriävyyttä ilmeni käsityksissä siitä, löytyikö julistuksesta lainkaan forenssista vanhurskauttamisoppia, missä määrin Würzburg I -version kohta 15 oli luonteeltaan kristologinen ja millaista samaisen version raamattuargumentaatio oli laadultaan.