Browsing by Subject "etnografia"

Uskontotieteen etnografinen tutkielmani tarkastelee elävien ja kuolleiden ihmisten välisiä yhteyksiä 2000-luvun Suomessa. Työn pääkohteena on kysymys siitä, miten läheisensä menettäneet ihmiset voivat kokea yhteyttä kuolleeseen lähiomaiseensa oman eletyn ruumiin kokemuksensa kautta? Tarkemmin tarkastelen tutkielmassa tapoja, joilla yhteys vainajaan rakentuu, ilmenee ja pysyy yllä omaisten ruumiin kokemuksessa ja sen kautta. Työssä läheisensä menettäneen ihmisen yhteyden kokemuksesta kuolleeseen omaiseensa käytetään termiä vainajayhteys. Tutkielma hyödyntää teoreettisena työkalunaan ruumiinfenomenologista filosofiaa, jossa eletyllä ruumiilla tarkoitetaan elävää, aistivaa ja havaitsevaa kehoa niin kuin se yksilön omassa jokapäiväisessä kokemuksessa hahmottuu. Yhtaikaa eletty ruumis on myös yksilön maailmassa olon lähtökohta, jossa ihmisten välisyys eli intersubjektiivisuus sekä vuorovaikutus toisiin tapahtuvat. Monikenttäisen tutkielmani aineistona ovat kahdeksan suomalaisen lähiomaisensa menettäneen naisen haastattelua. Lisäksi hyödynnän työssä muistiinpanojani, joita olen kirjoittanut vierailuistani haastateltavien kodeissa, käynneistäni haastateltavien kuolleiden omaisten haudalla ja kuolinpaikalla. Tämän ohella tutkielma-aineisto muodostuu havainnoinnistani Facebook-muistoryhmissä, sekä kahden haastateltavan verkossa kirjoittamasta omaisensa kuolemaa käsittelevästä blogista. Tutkielma osoittaa, miten aineistossa omaisensa menettäneiden ihmisten yhteys vainajaan ilmeni, rakentui sekä pysyi yllä heidän ruumiin kokemuksessaan. Tärkeimpänä työn huomiona oli tällöin, miten vainajaan tuntemasta yhteydestään kertoessaan ilmaisivat aineiston omaiset vainajan yhtaikaa elävän ja olevan olemassa osana omaa ruumiistaan sekä sen kokemuksia, toimintoja ja aistimuksia. Havainto vahvisti myös aineiston kokemusten kytköstä tutkielmassa teoreettisesti hyödynnettyyn ruumiinfenomenologiseen filosofiaan, kokemusten painottaessa omaisten eletyn ruumiin ja ihmisten välisyyden merkitystä heidän maailmassa olemisensa lähtökohtana. Ymmärrys omaisen eletyssä ruumiissa olemassa oloaan jatkavasta vainajasta tuli esiin tavassa, jolla kuolleen läheisen koettiin elävän osana omaisen elintoimintoja kuten verenkiertoa, hengitystä tai sydämen sykettä. Samalla vainajayhteys rakentui osaksi eletyn ruumiin kokemusta kun vainajan ymmärrettiin elävän jonkin omaisen arvokkaan, omalle olemassa ololle keskeisen kehon kohdan osana. Yhtälailla myös omaisen yhteyden kokemusta vainajaan ilmaisevat tunteet paikallistuivat omaisen ruumiiseen, jolloin erityisesti sydän korostui kehollisten ihmisten välisiä yhteyksiä ilmaisevien tunnekokemusten keskuksena. Omaiset toivat ilmi, miten heidän tässä hetkessä hahmottuvan ruumiin kokemuksensa olemista ohjaavat suuntaviivat olivat muodostuneet jo menneisyydessä, suhteessa vielä silloin eläneeseen vainajaan, suunnaten yhä tässäkin hetkessä omaisten tapaa olla maailmassa ja ymmärtää todellisuutta. Keskeisintä oli, miten omaisille vainajan läsnäolo ja vaikutus tässä tietyllä tavalla rakentuneessa ruumiillisessa todellisuudessa ei ollut kadonnut tämän kuoleman myötä. Näin omaisten eletty, -historiaan ja aikaan suhteessa oleva-, ruumiin kokemus välitti monenlaista tietoa vainajan jatkuvasta olemassaolosta siinä vielä nykyisyydessäkin. Kehon kokemuksen tuottamaa ymmärrystä yhteydestä vainajaan syntyi erityisesti aistihavaintojen myötä, jolloin tulkitsin työssä aistimisen olleen tutkielman omaisille vainajayhteyden olemassaolosta viestivä kehollisen tietämisen väline. Keskeistä oli, miten aistiminen yhdistyi aineistossa ihmisten välisiin suhteisiin sekä niiden ylläpitoon, jolloin omainen pystyi kehonsa kautta eri tavoin aistimaan vainajan läsnäoloa elämässään ja ympäristössään. Samalla omasta ruumiin kokemuksesta lähtöisin olevat aistielämykset kytkivät kuolleen läheisen entistä lujemmin omaisen kehon osaksi ja tekivät tämän olemassaolon siinä vielä selväpiirteisemmin koettavaksi.

Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.

In my research I examined violence in secondary school from the point of view of the students. I asked, how the students themselves defined violence. I focused on who was considered to be someone who has information on the phenomenon or power to define it. In previous research it has been reported that mundane, everyday violence has been studied less than extreme acts of violence. In my research, I drew attention to the mundane aspects of the phenomenon and what it is at its limits. I tried to determine why some things were named violence, when others were not. In my research I regarded violence as gendered, since I wanted to study the phenomenon as a structure rather than as attached to specific individuals. In my understanding, violence and power are inseparably linked. Therefore I chose to approach the phenomenon from the perspective of a feminist theory. Key concepts in my research were violence, gender, school and agency. I used feminist ethnography as a method to both produce and analyze the data. In feminist ethnography it is essential to interact as respectfully as as possible with the people who are being studied as well as to maintain a critical attitude toward knowing and the hierarchies related to knowledge. The ethnographer tries to understand the world of the people she studies by participating in it. In feminist ethnography attention is drawn to power relations as well as in the intertwining differences. The data consist of field notes and interviews. For two weeks I observed the school days of the students of one seventh grade in one school located in the Helsinki metropolitan area. My observation covered classes, breaks and meal times, but I did not follow the students if they left the school grounds unless the classes were held there. I interviewed 17 of the 18 students in the class, in pairs or individually. Half of the interviews were done individually and the other half in pairs. There were 12 interviews in total. According to my research, the student's status in the social hierarchy, their position regarding the norms in the society and the discourses related to violence or bullying in society were some of the factors that influenced the way the students defined violence or were affected by it. Violence in school appeared to be so normal that often it was not even noticed or regarded as such. An atmosphere was maintained actively where the possibility of violence was always present. The teachers used the threat of violence as a resource to emphasize their message. Gendered structures were also entwined with the normalization of violence. Violence or the threat of it was linked in particular with the correct representations of masculinity. In addition to gender other differences affected how it was possible to be present in school and how violence could be defined or used as a resource. According to my research, racism, homophobia and gendered structures limit the students' agency. The students seemed to be struggling to understand situations from other person's points of view and to understand the consequences of their actions. On the other hand, the teachers did not seem to understand the students' perspective. I too shared the difficulties with identifying and naming violence. My conclusion is that even though no one is able to distinctly define violence, it is not to be accepted. Based on my research, violence should always be intervened, despite the difficulties of defining it.

Tutkielma tarjoaa etnografisen analyysiin sosiaalisiin suhteisiin, joita kierrätys tuottaa ja tekee näkyväksi Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksessa. Tutkielman kontekstia leimaa viimevuosina pinnalle noussut kiertotalouden trendi. Näin ollen tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymyksiin, minkälaista työtä ja minkälaisia vaihtosuhteita käytettyjen tavaroiden muuntaminen kiertotalouden resursseiksi sisältää ja toisaalta, minkälaista kuvittelua kiertotalous herättää ja vieraannuttaako ajatus kiertotaloudesta ja materiaalien loputtomasta kierrosta ihmiset kierrätykseen tuoduista tavaroista ja niiden prosessoinnista. Esitetyt johtopäätökset perustuvat etnografiseen aineistoon, joka koostuu kahden kuukauden osallistuvasta havainnoinnista Kierrätyskeskuksella ja sen aikana tehdyistä kenttämuistiinpanoista, sekä yhteensä neljästätoista haastattelusta keskuksen työntekijöiden ja kierrätykseen tavaraa tuovien ihmisten kanssa. Tutkielma osoittaa kiertotalouden käsitteen suhteellisuuden ja tarjoaa kulttuurisen, vuorovaikutussuhteisiin keskittyvän näkökulman kiertotaloudeksi kutsuttuun talousmalliin. Etnografisen kuvailun kautta hahmottuu prosesseja, jotka osoittavat miten esineiden kierto kiertotaloudessa edustaa sosiokulttuurista voimaa, jonka taustalla vaikuttaa inhimillinen työ ja joukko ihmisiä, jotka merkityksellistävät omaa toimintaansa kukin omaan henkilökohtaiseen maailmansa nojaten ja kulttuurisesti omaksuttujen käsitystensä valossa. Lopulta kiertotalous näyttäytyy teknishallinnollisen talouden lisäksi relationaalisena, sotkuisena ja ihmisten henkilökohtaisista tavoitteista motivoituneena.

Terveydenhuollon henkilökunnasta on suuri pula useissa kehitysmaissa, mistä johtuen osa perusterveydenhuollon tehtävistä on siirretty lyhyen formaalin koulutuksen saaneille yhteisöterveystyöntekijöille (community health workers, CHWs). Tässä tutkielmassa tarkasteltiin yhteisöterveystyöntekijöiden (pt. activistas de saúde) sosiaalista työtä Chamanculon asuinalueella, Maputon kaupungissa, Mosambikissa. Tutkimuksen tehtävä oli tutkia ja ymmärtää mosambikilaista yhteisöterveystyötä. Analyysin kohteena olivat erityisesti Chamanculon paikallisten yhteisöjen sosiaalinen pääoma ja yhteisöllinen tuki ja se, kuinka CHWs hyödyntävät niitä työssään. Yhteisöterveystyötä tarkasteltiin populaarina sosiaalityönä (popular social work) sekä kotoperäisenä sosiaalityönä (indigenous social work), joista jälkimmäisestä on esimerkkinä kehityssosiaalityö (developmental social work). Tutkimuksen teoreettisena taustana oli lisäksi sosiaalisen pääoman teoria. Tutkimusstrategiana oli etnografinen tapaustutkimus. Tarkasteltava tapaus on erään paikallisen järjestön yhteisöterveystyön projekti, jossa CHWs työskentelevät hivin ja aidsin sekä tuberkuloosin, mutta myös lasten aliravitsemuksen sekä naisiin kohdistuvan väkivallan parissa, tehden etsivää työtä, valistustyötä ja kotikäyntejä. Ensisijaisena aineistona käytettiin kenttäpäiväkirjoja, yhteisöterveystyöntekijöiden yksilöhaastatteluja (12) ja yhtä ryhmäkeskustelua. Aineiston analyysimenetelmä oli laadullinen sisällönanalyysi. Tutkimustulokset osoittavat, että Chamanculon asuinalueella paikalliset yhteisöt ovat pääosin tiiviitä ja asuinalueella on sitovaa (bonding) sosiaalista pääomaa. Naapureihin tukeudutaan—kuten paikallinen sanonta toteaa: ”Naapuri on lähin perheenjäsen.” Vastavuoroisuuteen ja läheisiin suhteisiin perustuvan kahdenvälisen tuen lisäksi yhteisöterveystyöntekijät ja paikalliset johtajat voivat mobilisoida koko yhteisön auttamaan jotakin yhteisön jäsentä järjestämällä esimerkiksi ruoka-apua tai osuuden hautajaiskuluista. Hiviin ja aidsiin sekä tuberkuloosiin liittyvä stigma ja syrjintä kuitenkin heikentävät potilaiden pääsyä sosiaaliseen pääomaan perustuviin resursseihin. Potilaat usein piilottelevat sairauksiaan ja välttelevät sairaalaan menemistä, jolloin lääkehoito saattaa keskeytyä. CHWs tarvitaan, kun naapuriapu ja yhteisöllinen tuki eivät ole riittäviä tai kun potilas ei hakeudu itse sairaalaan. Yhteisöterveystyön interventiot hyödyntävät yhdistävää (bridging) ja linkittävää (linking) sosiaalista pääomaa. Tiiviit yhteisöt myös helpottavat monin tavoin yhteisöterveystyöntekijöiden työtä. Tulosten perusteella voidaan lisäksi todeta, että Chamanculon yhteisöterveystyö täyttää suurelta osin populaarin sosiaalityön piirteet: esimerkiksi työtä tehdään vapaa-ajalla, omissa yhteisöissä ja ilman ammatillista etäisyyttä sekä ei-patologisoivalla työotteella. Tämä tutkimus on eksploratiivinen tapaustutkimus vähän tutkitusta aiheesta. Toistamalla tutkimusasetelma Mosambikin maaseudulla voitaisiin toteuttaa vertaileva tutkimus maaseudun ja kaupungin yhteisöllisestä tuesta. Jatkotutkimuksena olisi myös kiinnostavaa tutkia, mitä yhteisöperustainen ja populaari sosiaalityö on Suomessa.

Työnantajat ovat havahtuneet tarpeeseen kehittää vieraskielisten työntekijöidensä ammattikielen hallintaa. Tämä pro gradu -työ on osa Suomi toisena kielenä ja tilanteinen oppiminen -hanketta, jonka tarkoituksena on tukea suomen kielen oppimista työympäristössä. Työ tarkastelee sairaalassa käytyjä kotiuttamiskeskusteluja. Analyysin keskiössä on potilaskontaktissa käytetty sairaanhoitajien ammattikieli ja sen piirteet. Tutkielmassa tarkastellaan kotiuttamiskeskusteluiden kielellisiä piirteitä aineistoesimerkkien avulla sekä selvitetään, millaisia keinoja sairaanhoitaja käyttää hoitotieteessäkin tärkeäksi todettujen ammattikielenkäytön tilanteissa. Tutkimuksen aineisto kerättiin etnografisella menetelmällä, johon kuului osallistuva havainnointi, puolistrukturoidut haastattelut ja kotiuttamiskeskusteluiden videonauhoitukset. Pääasiallisina informantteina olivat tutkittavalla osastolla toimivat sairaanhoitajat ja hoitajaopiskelijat, sekä potilaat. Laadullinen analyysi on vahvasti aineistolähtöinen. Kotiuttamiskeskustelu on hyvin kompleksinen toiminto. Hoitajat käyttävät ammattitaitoon kuuluvaa ammattikieltä taitavasti tilanteisiin sopeutettuna. Potilaskontaktissa hoitaja pyrkii erilaisilla kielellisillä keinoilla rakentamaan ja ylläpitämään luottamuksellista ilmapiiriä. Keskustelun aikana hoitaja pyrkii saamaan ohjeita ymmärretyksi ja tarkastelee jatkuvasti niiden vastaanottoa. Hoitajan ammatillinen rooli rakentuu ohjaustilanteissa. Kielenkäyttöön sosiaalistumisen myötä sekä äidinkieliset, että vieraskieliset hoitajat omaksuvat sellaisia pieniä puheen vivahteita, joiden avulla hoitaja pystyy erilaisissa tilanteissa suoriutumaan vuorovaikutuksesta luontevasti. Tämä onnistuu luonnollisimmin työpaikoilla, joissa muiden kollegoiden malli on esillä. Tarjoamalla esimerkkejä näistä tilanteista on helpompi havaita ja kiinnittää huomiota hiljaisessa tiedossa oleviin seikkoihin, joiden avulla työyhteisö pystyy tarjoamaan kielellisen kehityksen tarpeessa olevalle käytännön apua. Tämän työn tulosten pohjalta on mahdollista kehittää kotiuttamiskeskusteluiden malleja. Nämä mallit tarjoavat tukea sairaaloissa työskentelevien sairaanhoitajien suomen kielen taidon kehittämiseksi työn ohessa.

The purpose of this study was to examine child-ethnographers’ views on life in classroom. The child-centered approach of the study involves children’s active participation in data-collection. The aim is to give children a voice in research and practice. The study is part of the research project "Children tell of their well-being – Who listens? Listening to children's voices and receiving their stories” (TelLis, 1134911) financed by the Academy of Finland. The research data were collected by using a research method "Children as ethnographers" (Hohti 2010). 29 pupils worked as co-researchers and observed their classroom during an eight-month period in 2010 when they were on the 3rd and 4th grade. The data consists of 52 writings of the pupils and some stories. The analysis focused on the classroom action described in the narratives. The analysis revealed that children drew attention mainly on pupils' action in the classroom. The action took place in three layers of the school: the formal school, the informal school and the physical school. The power was constructed between the official script and the pupils' counterscript that both affected the classroom interaction. Children's writings showed that there was tension between pupils' agency and control of the school institution. The pupils' competence in the official layer was gendered: there were notably more observations of boys' activity in the informal and physical school.

Tämän haastattelututkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia kokemuksia maallikkotulkeilla on tilanteista, joissa he ovat olleet sukulaisensa tai muuten läheisen henkilönsä tulkkina tai muuna apuna, kun tämä on tarvinnut lääketieteellistä hoitoa. Tutkimuksen metodologisena perustana on etnografia. Tutkimusta tehtäessä huomiota on kiinnitetty tutkimuseettisiin seikkoihin, kuten tietoiseen suostumukseen, henkilötietojen suojaan ja henkilötietojen anonymisointiin. Tutkimusmateriaalina on viisi puolistrukturoitua haastattelua, jotka on tehty Suomessa, Espanjassa ja Kanadassa vuosina 2014 ja 2017. Haastateltavat ovat koulutettuja, kielitaitoisia keski-ikäisiä henkilöitä, jotka ovat toimineet läheistensä maallikkotulkkeina. Tutkimusaineisto koostuu siten erikielisten ja eri kulttuureissa elävien henkilöiden kokemuksista. Tutkimuksessa selviää, että maallikkotulkit toimivat useissa erilaisissa rooleissa. Maallikko voi olla tulkki mutta myös avustamansa henkilön asiamies, sairaanhoitaja tai sosiaalityöntekijä. Maallikkotulkki voi tämän ohella toimia kielenopettajana opettaessaan hoitajille joitakin vieraskielisiä sanoja tai fraaseja, jotta nämä pystyvät kommunikoimaan potilaan kanssa, kun tulkki ei ole paikalla. Maallikkotulkki voi lisäksi toimia tulkin neuvojana opastaessaan ammattitulkkia työssään. Aineistosta havaitaan yhteensä kaksikymmentä erilaista roolia. Tyypillinen piirre maallikkotulkkauksessa on roolikasautuma. Maallikkotulkki joutuu joskus toimimaan samanaikaisesti esimerkiksi tulkin, sairaanhoitajan ja sukulaisen roolissa. Tutkimuksessa selviää myös, että maallikkotulkkaus ei ajallisesti rajoitu vain varsinaiseen tulkkaustilanteeseen vaan alkaa ennen sitä ja jatkuu myös sen jälkeen. Maallikkotulkkaukselle on lisäksi ominaista luottamus, jota potilas tuntee maallikkotulkkiaan kohtaan. Potilas turvautuu maallikkotulkin apuun, koska luottaa tähän. Tässä tutkimuksessa selviää, että Suomen laissa taatut kielelliset oikeudet eivät aina toteudu käytännön elämässä: Kaikki julkisella sektorilla kaksikielisessä kunnassa työskentelevät lääkärit eivät osaa maan virallisia kieliä riittävän hyvin, jotta voisivat palvella potilasta tämän äidinkielellä. Terveydenhoidon asiakas ei myöskään välttämättä tiedä oikeudestaan saada yhteiskunnan kustantamia tulkkauspalveluita, koska tästä mahdollisuudesta ei aina kerrota hänelle. Ongelmana on lisäksi se, että viranomaiset ovat julkaisseet maallikkotulkkausta koskevia ohjeita, jotka ovat puutteellisia. Näistä ohjeista ei käy ilmi potilaan oikeuksia koskevan lain, potilaslain, keskeinen periaate, potilaan itsemääräämisoikeus, jonka mukaan potilas itse päättää − ei lääkäri tai muu hoitohenkilökuntaan kuuluva − hoitaako tulkkauksen ammatti- vai maallikkotulkki. Potilas voi myös kieltäytyä tulkin avusta. Tämä tutkimus osoittaa, että maallikkotulkkaus terveydenhoidossa on vaativaa, koska maallikko joutuu toimimaan monissa erilaisissa rooleissa. Hän joutuu myös joskus toimimaan samanaikaisesti keskenään ristiriitaisissa rooleissa. Tämän vuoksi tulkkaaminen terveydenhoidon kontekstissa on maallikkotulkille henkisesti kuormittavaa

Tutkimuksen punaisena lankana kulkee kysymys siitä, millainen on bikerkulttuurin eetos? Miten se on syntynyt, miten sitä ylläpidetään ja miten Misfit MC:n jäsenet sitä tulkitsevat ja toteuttavat omassa elämässään? Tarkastelen eetosta kahdenlaisen aineiston valossa. i) Kenttätyöllä (vuosina 1995-1998 ja 2000-2001) kerätyn aineiston valossa tarkastelen yhtä pääkaupunkiseudulla toimivaa HD-moottoripyöräkerhoa, vuonna 1989 toimintansa aloittanutta Misfit MC:tä. Jäsenet kutsuvat kerhoaan useimmiten talliksi, joskus pajaksi, kerhoksi tai klubiksi. Puhuessaan tallista, miehet voivat viitata kerhorakennukseen ("tuut sä tallille?") mutta myös ryhmään ("meidän talli") ja sen olemassaoloon ajallisesti ja paikallisesti. Aloittaessani kenttätyön vuonna 1995 Misfit MC:n kuului kymmenen 25-30-vuotiasta miestä. ii) Kenttätyöllä kerätyn aineiston lisäksi käytän materiaalia, joka koostuu Harley-Davidson-moottoripyörän ympärille rakentuneen bikerkulttuurin historiasta ja kulttuurituotteista, kuten kertomuksista, elokuvista, musiikista, kuvataiteesta ja moottoripyörälehdistä. Aineiston avulla valotan bikerkulttuurin eetoksen syntyä, alkuvaiheita, leviämistä ja keskeisiä elementtejä. Lähdeaineiston monimuotoisuus ja runsaus palautuu kenttätyöhöni jolloin vakuutuin siitä, että tutkimusmatka bikerkulttuurin historiaan, perinteisiin ja median välittämiin (mieli)kuviin on välttämätöntä, sillä menneisyys ja Harrikkaan ajan kuluessa varastoituneet merkitykset vaikuttavat ja ovat vahvasti läsnä Misfit MC:n toiminnassa ja talliin kuuluvien miesten elämäntyylissä. Tutkimus etenee seuraavanlaisesti. Luku I on Johdanto. Luvussa II Etnografia käsittelen etnografisen tiedon luonnetta niin tutkimusasenteena kuin kenttätyön valossa. Pohdin kenttätyötä ja sen suhdetta etnografian kirjoittamiseen eli miten kenttätyöllä kerätty aineisto muuntuu etnografiseksi monografiaksi. Käsittelen myös kenttätyöni reunaehtoja, kuten tyttöystävyyden ja sukupuolen merkitystä, ja tarkastelen tutussa kulttuurissa tehdyn kenttätyön ominaispiirteitä. Reunaehtojen kuvailu toimii myös johdatuksena bikerkulttuuriin sellaisena kuin se ilmenee Misfit MC:n tallielämässä ja käytänteissä. Lopuksi pohdin "tiheän kuvauksen" mahdollisuuksia ja vaateita aineistoni puitteissa. Luvussa III Bikerkulttuurin eetosta kartoittamassa, kuvailen Harley-Davidson-moottoripyörän ympärille rakentuneen elämäntavan syntyä, levittäytymistä ja keskeisiä elementtejä. Tarkastelen media- ja populaarikulttuurisia tekstejä (elokuvien kertomat tarinat, musiikkikappaleiden sanoitukset ja HD- ja bikerlehtien artikkelit) ja kuvia (elokuvien audiovisuaaliset aspektit, kuvataide ja HD- ja bikerlehtien kuvitus), jotka ovat vaikuttaneet bikerkulttuurin eetokseen. Luvun keskeisiä - aineistosta nousevia ja miessukupuoleen vahvasti sidoksissa olevia - käsitteitä ovat biker, outlaw ja chopper, jotka ovat bikerkulttuurissa säilyneet alkuperäisessä muodossa maantieteellisestä tai kielialueesta riippumatta. Luvussa IV Misfit MC ja bikerkulttuurin eetos temaattinen painopiste siirtyy Suomeen ja Misfit MC:hen. Aluksi käyn läpi suomalaisen bikerkulttuurin muotoutumista ja ominaispiirteitä. Alkukappaleiden jälkeen keskityn Misfit MC:n jäsenten elämäntyylin sävyihin ja heidän käsityksiinsä bikerkulttuurin eetoksesta. Analyysin kiintopisteitä ovat Misfit MC:n jäsenten näkemys bikeriydestä ja tallitoiminnasta, miesten elämäntyylin moraaliset ja esteettiset sävyt, tallirakennus miesyhteisöllisyyttä ja bikerkulttuurin eetosta luovana ja ylläpitävänä sosiaalisena tilana ja Misfit MC miesten yhteisönä. Luvussa V Eetoksen ytimessä: mies ja Harley-Davidson keskityn bikerkulttuurin ytimeen: miehen ja Harley-Davidson-moottoripyörän väliseen suhteeseen. Luvun alussa esittelen ruotsalaisen yhteiskuntatieteilijä Lars Lagergrenin moottoripyörään soveltamaa työkalu - leikkikalu - toteemi - välittäjä -typologiaa ja tarkastelen moottoripyörän olemusta sukupuolittavana ja sukupuolittuvana artefaktina. Johdanto-osion jälkeen siirryn kuvailemaan Misfit MC:n jäsenten suhdetta Harley-Davidson-moottoripyörään. Lähestyn miesten ja moottoripyörien suhdetta kahden toiminnan - moottoripyörän kunnostamisen ja rakentamisen sekä moottoripyörällä ajamisen - kautta.

Tiivistelmä - Referat - Abstract Objectives: The purpose of this study is to highlight ways and methods to support and teach multiliteracy in early childhood education. The theoretical framework of the study defines the concept of multiliteracy. The concept of multiliteracy is based on the changes in literacy in modern society, as well as the perspective of sociocultural learning and socio-semiotic views of the text according to a broad comprehension and the text with its various meanings. In this research, multiliteracy is seen as a mode of operation and pedagogy. The theoretical framework of the study describes the pedagogy of multiliteracy, taking into account the change in the operating culture of early childhood education. The aim of this study is to provide information on the demonstration of multiliteracy in early childhood education. The research question took the form of a theoretical frame of reference: how multiliteracy looks like in early childhood education. How do teachers interpret the concept of multiliteracy in their work and how does multiliteracy appear in kindergarden groups of early childhood children? Methods: Staff from three kindergarden groups and three early childhood education teachers participated in the study. This study is a qualitative study. It´s data acquisition strategy is ethnography. The research material was acquired through fieldwork: participatory observations and thematic interviews. The analysis of the data was carried out by cross-reading the it and by means of close construction around the themes arising from the theoretical frame of reference and the data. Results and conclusions: In early childhood education, multiliteracy appeared as a culture of action that utilized texts from many different disciplines. In the daily activities of early childhood education, activities and methods that required multilingual skills were available. The concept of multiliteracy had not yet been established in the professional vocabulary of early childhood teachers. However, in accordance with the broad text concept, teachers perceived multiliteracy skills as a variety of readable signs, texts and symbols. The demonstration of multilingualism was together with the teachers' pedagogical activities and the choices they made when planning, implementing and evaluating their own pedagogical choices and the activities of the children's group.