Browsing by Subject "feminismi"

Tutkielmassa tarkastellaan kansandemokraattisen naisliikkeen ja Suomessa 1970–1980-luvulla vaikuttaneen toisen aallon feminismin yhteistyö- ja vaikutussuhteita sekä konkreettisesti että aatteellisesti. Tavoitteena on selvittää, miten kansandemokraattinen naisliike reagoi feministisen naisliikkeen yhteiskunnalle heittämään haasteeseen. Tarkastelu tapahtuu paitsi liikkeiden varsinaista yhteistyötä erittelemällä, myös analysoimalla naiskysymyksen uudelleenmäärittelyä kansandemokraattisen naisliikkeen puitteissa. Ilmiötä tarkastellaan aikakauden laajemman kansalaisuusaktiivisuuden murroksen kurkistusaukosta hyväksikäyttäen teoriaa uusista yhteiskunnallisista liikkeistä sekä teorian kerryttämää feminististä kritiikkiä. Kansandemokraattinen naisliike rajataan tutkielmassa kahteen toimijaan: Suomen Naisten Demokraattiseen Liittoon (SNDL) ja Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) keskuskomitean naistyöjaostoon. SNDL oli demokraattinen yhteistyöjärjestö, naistyöjaosto taas perustettiin 1980 tekemään selvitystyötä ja uudelleenjärjestelemään puolueen naistyötä. Tutkielman aikarajaus 1977–1983 määräytyy Solveig Bergmanin (2002) muotoileman suomalaisen feministiliikkeen kehityskaaren mukaan: liikkeen läpimurto tapahtui vuosina 1977–1980 ja sen institutionalisoituminen vuodesta 1980 eteenpäin. Rajauksella mukaillaan SNDL:n liittokokouskausia 1977–1980 ja 1980–1983 sekä SKP:n naistyöjaoston elinkaarta. Tutkielman aineisto koostuu SNDL:n ja SKP:n naistyöjaoston arkistoihin kootusta materiaalista: pöytäkirjoista ja niiden liitteistä, seminaarimateriaaleista, puheista, painatteista, toimintasuunnitelmista ja -kertomuksista, poliittisista asiakirjoista sekä kannanotoista. Lisäksi tarkastellaan SNDL:n äänenkannattajana toiminutta naistenlehteä (Uusi Nainen) ja liiton sisäistä tiedotuslehtistä (Pippuri). Aineistoja säilyttää Kansan Arkisto. Uudet feministiliikkeet saivat 1970-luvun jälkipuoliskolla runsaasti huomiota julkisessa keskustelussa totutusta poikkeavilla toimintatavoillaan ja yksityiselämän sfääriin kiinnittyvillä kysymyksenasetteluillaan. Niiden suosio nähtiin kansandemokraattisessa naisliikkeessä haasteena, johon oli pyrittävä vastamaan, jotta edelleen annettaisiin omasta liikkeestä kuva relevanttina naisten aseman ajajana. SNDL:n keskusliittotason suhtautuminen feministiliikkeisiin pysyi vuosina 1977–1979 välttelevänä, mutta 1980-luvun alussa feministijärjestöjen yhteydenottoihin alettiin vastata omilla tapahtumakutsuilla ja yhteistyöehdotuksilla. Vuodesta 1981 eteenpäin konkreettinen yhteistyöalue paitsi uusien naisliikkeiden myös muiden 1980-luvun kansanliikkeiden kanssa löydettiin ydinaseita vastustaneesta uudesta rauhanliikkeestä, erityisesti pohjoismaisten naisten rauhanmarsseista, Ydinaseeton Pohjola -vetoomuskampanjasta ja kansainvälisen naistenpäivän laajapohjaisista yhteistyötoimikunnista. Jo ennen varsinaista yhteistyötä kansandemokraattinen naisliike pyrki tarjoamaan vastauksensa uusfeministien esittämiin kysymyksiin ja pääsemään osalliseksi aiheesta käytyyn keskusteluun. Tuttujen aiheiden, kuten äitiyssuojelun, matalapalkkaongelman ja naisten poliittisen edustuksen, lisäksi alettiin puhua yksityiselämän rakenteellisista ongelmista, kuten perheväkivallasta, seksuaali- ja lisääntymisterveyden puutteista, tasa-arvoisesta perhe-, parisuhde- ja seksielämästä sekä naista halventavasta mainonnasta, pornografiasta ja prostituutiosta. Liikkeessä alettiin myös lämmetä ajatukselle marxilaisen teoriaperinteen uudistamisesta sukupuolen näkökulmasta. Liiton ulospäin suuntautuvan työn välineenä toiminut Uusi Nainen koki täysimääräisen feministisen herätyksensä vuosina 1982–1983 päätoimittajan vaihdoksen myötä, mutta jo tuota ennen lehdessä puitiin naisten elämää varsin monipuolisesti ja poliittiset tasot huomioiden. Tutkielma osoittaa, että kansandemokraattisessa naisliikkeessä koettiin 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa painetta toiminnan uudistamiseen naisliikkeen tuolloiset vaatimukset paremmin huomioonottavaksi ja nuoriin, radikalisoituneisiin naisiin vetoavaksi. Liikkeen sortokäsitys, joka oli kiinnittynyt puhtaasti omistavan luokan ja työläisten taloudelliseen suhteeseen, sai tästä syystä rinnalleen teorian yhteiskuntaa läpileikkaavasta naisalistuksesta, patriarkaatista. Näitä käsityksiä yhdistellen liike asemoi itseään vanhojen poliittisten liikkeiden ja uuden naisliikkeen välimaastoon samalla olemassaolostaan kommunistien hajaannuksen kourissa kamppaillen.

Pro gradu -tutkielma käsittelee identiteettiä solidaarisuuden perustana identiteettipoliittisessa kontekstissa. Kysymystä käsitellään sekä käytännön poliittisella tasolla, että teoreettisesti. Tutkimuksen lähtökohtana on kysymys siitä, onko kollektiiviseen vähemmistöidentiteettiin perustuva solidaarisuus hyvä politiikan lähtökohta, jos tavoitteena on aidosti inklusiivinen ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Tutkimuskysymystä käsitellään feministisessä ja jälkistrukturalistisessa viitekehyksessä. Tutkielman teoreettisena perustana on Judith Butlerin teoria performatiivisesta sukupuoli-identiteetistä sekä Michel Foucault’n valta-analytiikka, joka muodostaa subjektiviteetin mahdollisuusehdot sosiaalisessa todellisuudessa. Tutkielmassa tehdään käsitteellinen erottelu yksilöllisen ja kollektiivisen identiteetin, sekä subjektin ja identiteetin käsitteisiin liittyvän olemusajattelun ja sosiaalisen rakentuneisuuden välillä. Tutkielmassa esitetään hypoteesi, että esimerkkinä käytetyn sukupuoli-identiteetin ohella performatiivisuuden teoria on tietyin ehdoin sovellettavissa myös muiden identiteettikategorioiden analysoimiseen. Tutkielmassa peilataan jälkimodernin subjektikäsityksen ja sen pohjalta ymmärretyn identiteetin muodostumisen suhdetta poliittisen liberaalin humanismin yksilökäsitykseen, vapaaseen tahtoon, determinismiin ja toimijuuteen. Tutkielmassa yhdistetään teoreettinen viitekehys käytännön poliittiseen tasoon, ja tuodaan esiin Wendy Brownin näkemykseen perustuen, että liberaalissa poliittisessa kontekstissa kollektiiviseen identiteettiin perustuva identiteettipolitiikka paradoksaalisesti päätyy vahvistamaan niitä samoja sortavia rakenteita, joita alun perin oli tarkoitus vastustaa. Tätä mekanismia Brown kutsuu haavoittuneeksi kiinnittymiseksi identiteettiin. Tutkielmassa esitetään, että tämän haavoittuneisuuden kaiun voi kuulla myös Butlerin ajattelussa. Tutkielmassa pohditaan lisäksi inkluusioon ja solidaarisuuteen liitettyjä epistemologisia vaatimuksia, sekä sitä, ratkeaako olemusajatteluun yhdistetyt ongelmat sillä, että kollektiivisiin identiteetteihin liitetty olemuksellisuus käsitetään strategisena. Lisäksi esitellään Allison Weirin teoria transformatiivisesta identiteettipolitiikasta. Tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, että mikäli hyväksymme ajatuksen subjektista sosiaalisesti rakentuneena, ajallis-historiallisesti muuttuvana, emme voi samaan aikaan toisaalla vedota sen olemuksellisuuteen, joten näin ollen identiteettipolitiikka, ja laajemmin identiteettiin kiinnitetty solidaarisuuspyrkimys on sisäisesti ristiriitainen ja paradoksaalinen, mikäli se perustaa itsensä johonkin olemukselliseen identiteettiin tai suljettuun identiteettikategoriaan. Tutkielmassa esitetään, että identiteetti tulisi käsittää alkuperäisen ja olemuksellisen sijaan eräänlaisena funktiona; toimintana, joka pyrkii purkamaan epätasa-arvoisia rakenteita. Tällaisen ryhmäytymisen taustalla olisi jaetut tiedolliset viitekehykset luonnollisten ja muuttumattomien ominaisuuksien sijaan. Näin ollen toiminnan motivaationa olisi epäoikeudenmukaisuuden tunnistaminen ilman samuuden vaatimusta. Tutkielman lopuksi tehdään yhteenveto, jossa arvioidaan tutkielman onnistumista sekä pohditaan identiteettipolitiikan merkitystä laajemman yhteiskunnallisen keskustelun kontekstissa.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, kuinka amerikkalaiset naislaulajat, jotka puhuvat afrikkalaisamerikkalaista englantia (AEE) ja muita amerikanenglannin varieteetteja eli kielimuotoja, takaisinomivat bitch-sanaa Twitterissä. Feminismin rooli julkisessa keskustelussa on kasvanut viime vuosikymmeninä, monet julkisuuden henkilöt kertovat olevansa feministejä ja tämä aatteellisuus näkyy myös kielenkäytössä. Siinä missä bitch-sanaa on perinteisesti käytetty halventavasti naisia kohtaan, on sen positiivinen käyttö lisääntynyt viime vuosina eri medioissa ja varsinkin sosiaalisen median alustoilla. Vastaavasti myös AAE:n kielellinen omiminen on ilmiönä noussut Internetissä ja sosiaalisessa mediassa: varieteettia puhumattomat ihmiset omivat sen piirteitä tullakseen nähdyksi ’cooleina’. Bitch-sanalla on erilainen historia AAE:ssä, sitä käytetään laajalti neutraalina viittauksena naisiin ja varsinkin hiphop -musiikissa sanaa on takaisinomittu jo pidempään. Tutkimus pyrkiikin analysoimaan AAE:n mahdollisia kytköksiä bitch-sanan takaisinomimiseen ja siihen liittyviin indeksikaalisuuksiin. Tutkimuksen teoreettinen tausta nojaa merkitysten indeksikaalisuuteen. Indeksikaalisuus voidaan määritellä mekanismiksi, joka luo semioottisia linkkejä kielellisen merkin ja sen sosiaalisen merkityksen välille. Tutkimus käyttää viitekehyksenään Eckertin indeksikaalista kenttää (indexical field), joka ymmärtää kielelliset variaabelit alati muuttuvina ja näiden indeksikaalisuudet avoimina uusille tulkinnoille. Indeksikaalinen kenttä onkin ideologisesti toisiinsa kytkeytyneiden merkitysten verkko, joka kattaa kielellisen merkityksen indeksoimat asenteet, pysyvät ominaisuudet ja sosiaaliset tyypit. Tutkimusaineisto koostuu viiden AAE:tä puhuvan ja viiden muita amerikanenglannin varieteetteja puhuvan naislaulajan 3200 viimeisimmästä twiitistä. Tutkimukseen valikoituneet laulajat ovat kaikki 22–31-vuotiaita naisia ja tunnettuja nimiä musiikkialalla. Tutkimus pyrkii vastaamaan siihen, miten amerikkalaislaulajat takaisinomivat bitch-sanaa Twitter-tileillään, mitä indeksikaalisuuksia bitch-sanalla on ja kuinka nämä indeksikaalisuudet eroavat AAE:tä puhuvien ja muita amerikanenglannin varieteetteja puhuvien laulajien välillä. Aineiston perusteella voidaan sanoa, että niin AAE:tä kuin muitakin amerikanenglannin varieteetteja puhuvat naislaulajat taikaisinomivat bitch-sanaa pitkälti samojen indeksikaalisuuksien kautta. Bitch-sanaa käytetään indeksoimaan kiintymystä ja yhteisöllisyyttä sekä hyökkääviä, voimaannuttavia, ihailevia ja humoristisia asenteita. Sen pysyvät ominaisuudet indeksoivat itsevarmuutta ja itsenäisyyttä, vahvuutta, menestyneisyyttä, seksuaalisuutta sekä naissukupuolta. Näihin nojaten bitch-sana indeksoi aineiston perusteella myös sosiaalisia tyyppejä ’bad bitch’, ’that bitch’, ystävä ja feministi. Näiden avulla naislaulajat pyrkivät rikkomaan sukupuolinormeja ja luomaan uudenlaista naiskuvaa. Analyysi viittaa siihen, että takaisinomiminen tapahtuu osittain AAE:stä vaikutteita ottaen. Siinä missä muita amerikanenglannin varieteetteja puhuvat vaikuttavat käyttävän bitch-sanaa välineellisemmin ja tavoitteellisemmin, on bitch-sana kiinteämpi osa AAE:tä puhuvien laulajien diskurssia.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani intertekstuaalista naiskuvaa Anja Kaurasen (nyk. Snellman) romaaneissa Sonja O. kävi täällä (1981) ja Tushka (1983). Keskityn tutkimuksessani romaanien päähenkilöihin, Sonjaan ja nimettömäksi jäävään Tushkan naispäähenkilöön. Tutkin, miten romaaneista löydettävät intertekstuaaliset viittaukset eli alluusiot taustoittavat, lujittavat ja toisaalta pirstaloivat heidän minuuttaan. Teoksissa on runsaasti viittauksia kaunokirjallisuuteen, populaarimusiikkiin, kuvataiteeseen, elokuviin ja historiallisiin henkilöihin, ja työssäni analysoin pääosin alluusioita kirjallisuuteen. Osoitan, miten alluusioiden takana piilevät intertekstit rakentavat näihin kahteen romaaniin samankaltaisia viitekehyksiä. Viitekehykset liittyvät naisen ennaltamäärättyihin stereotyyppisiin, usein miesten määrittämiin rooleihin ja niiden ahtauteen, kuolemaan ja tuhoutumiseen ja sisäisen matkan kokemukseen. Lyhyehköjen alluusioiden lisäksi tutkin myös teosten hypertekstuaalista suhdetta; osoitan Sonja O. kävi täällä -teoksen yhteyden L. Onervan Mirdjaan ja luen Tushkaa vasten Raamattua sekä Dante Alighierin Jumalaista näytelmää. Kohdeteosteni päähenkilöt kamppailevat dualistisen, ahtaan naiskäsityksen kanssa ja pyrkivät irtautumaan siitä kohti itsensä näköistä elämää. Vapautuminen ja oman minuuden löytäminen ei ole kivutonta: alluusiot paljastavat, että kumpikin joutuu identiteettimatkallaan kriisiin, jossa häämöttää myös itsetuhon mahdollisuus. Intertekstit valottavat toisinaan jotakin epäluotettavien päähenkilöiden menneisyydestä. Ne myös taustoittavat päähenkilöiden syitä tehdä niitä valintoja, joita he elämässään tekevät.

Tutkimuksen tehtävä on selvittää, mikä rooli sukupuolella on Antti Nylénin esseetuotannossa. Tämä tarkoittaa sen selvittämistä, miten sukupuoli Nylénin esseissä määritellään ja minkälaisia merkityksiä siihen liitetään. Tarkastelen myös Nylénin tuotannossa esiintyviä kuvauksia feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta sekä sitä, miten Nylénin ajattelussa esiintyvä feminismi muuttuu tuotannon varrella. Lähdeaineistona ovat Nylénin vuosina 2007-2019 julkaistut esseekokoelmat sekä asiaproosateokset. Nylénin esseet käsittelevät moninaisia aiheita populaarikulttuurista uskontoon. Hänen kirjoituksissaan tulee usein esiin identifioituminen vegaaniksi ja kristityksi. Nylén pohtii toistuvasti myös ilmastokatastrofia ja suhtautuu kriittisesti modernin ajan mukanaan tuomiin ekologisiin ongelmiin. Nämä mainitut arvokysymykset ja ideologiset positiot näyttäytyvät Nylénin teksteissä kärjekkäinä moraalisina kannanottoina, joihin myös sukupuolen ja seksuaalisuuden kysymykset liittyvät. Nylénin varhaisemman tuotannon kuvaa sukupuolesta värittää essentialistinen biologismi, mikä liittyy erityisesti hänen mieheyden kritiikkiinsä. Nylén samaistaa biologisten miesten seksuaalivietin tuhoviettiin, joka saa heidät tuhoamaan ja alistamaan muita. Naiset puolestaan näyttäytyvät alkupään tuotannossa mystifioituna ja idealisoituina olentoina. Nylénin essentialismin taustalla vaikuttaa olevan erityisesti mieskritiikki eikä niinkään näkemys ihmisluonnosta. Siksi Nylénin essentialismia voi kutsua retoriseksi tai strategiseksi. Toisesta esseekokoelmastaan eteenpäin Nylén hylkää essentialistisen ajattelutavan ja ryhtyy kritisoimaan kaikkia anatomiselle sukupuolierolle annettuja merkityksiä. Nylénin tuotannossa toistuu ajatus sukupuoliroolien keinotekoisuudesta ja haitallisuudesta. Essentialismista luopumisen jälkeen Nylén kritisoi biologisten miesten sijaan patriarkaalista järjestystä, jota pitää syypäänä moninaiseen rakenteelliseen sortoon. Nylén myös herättelee ajatusta ihmisen mahdollisuudesta torjua oma primitiivisyytensä ihmisyyden nimissä. Nylén kirjoittaa sivistyksen auttavan ihmistä tässä omien alkukantaisten viettien vastustamisessa. Nylén tunnustautuu esseetuotannossaan feministiksi. Hänen feministinen ajattelunsa kehittyy alkutuotannon jyrkästä mieskritiikistä erilaisten sortorakenteiden tiedostamista painottavaksi intersektionaaliseksi feminismiksi.

Tutkimuksessa selvitetään venäläisten feministien toimintaa, tavoitteita, ongelmia ja ristiriitoja 1990-luvun alkupuoliskolla. Primäärimateriaalina toimivat aikakauden tärkeimpien venäläisten feministien haastattelut, tekstit, puheet, esitelmät ja muut esilletulot, jossa he selvittävät tavoitteitaan, kertovat toiminnastaan ja erittelevät ongelmiaan. Lisäksi käytössä on merkittävimpien tapahtumien materiaaleja, järjestöjen lehtiä ja seminaarikertomuksia. Tutkimus keskittyy erityisesti Itsenäinen naisten forum -nimiseen löyhään verkostoon, jota feministit fasilitoivat. He pyrkivät sen avulla yhdistämään maan hajanaista naisliikettä. Tutkimuksen kontekstina on laajempi poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne Venäjällä, sen kehittymätön kansalaisyhteiskunta ja poliittinen sekavuus. Feministien tavoitteet, joita tutkimus käsittelee, liittyivät pitkälti naisliikkeen kehittämiseen, vahvistamiseen ja koordinoimiseen. Tämä tehtävä lankesi feministisille toimijoille, koska heillä oli muihin naisaktiiveihin nähden paremmat edellytykset tähän taloudellisesti, intellektuaalisesti, organisatorisesti ja institutionaalisesti. 1990-luvun ensimmäisiä vuosia kuvastaakin eräänlainen laajeneminen tässä suhteessa: feministit organisoivat tapahtumia, jotka saivat kasvavaa suosiota ja näkyvyyttä. Esiin nousi kuitenkin myös jatkuvasti kysymyksiä liikkeen poliittisen vaikuttavuuden kasvattamisesta, aseman virallistamisesta ja toiminnan struktuurien riittävyydestä. Ongelma oli naisliikkeen hajanaisuus, ideologinen monimuotoisuus sekä kokemattomuus poliittisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa. Nämä ongelmat kulminoituivat vuoden 1993 duuman vaaleihin, joihin osallistumisen epäonnistuminen osoitti entistä selkeämmin tarpeen muuttaa toimintaa. Toinen jakso tutkimuksessa käsittelee institutionalisoitumisen kauden alkamista 1990-luvun puoliväliä kohden. Aikakautta kuvaa ammattimaistuminen, feminististen toimijoiden eriytyminen ja laajat informaatio- ja koordinointihankkeet, joiden tekijät olivat yhtä ja samaa pientä moskovalaista ryhmittymää. Löyhä verkosto tai yhteisö ei ollut enää riittävä. Feministit perustivat Itsenäiselle naisten forumille tiukan strukturoidun koordinaatio- ja informaatiokeskuksen, joka otti liikkeen johtoaseman itselleen ja alkoi kehittää toimintaa. Tässä ammattiaktivistien piirissä liikkui paljon länsimaisten säätiöiden projektirahoitusta, minkä vuoksi heillä oli resurssit alkaa kontrolloida liikkeen toimia entistä enemmän. Tässä vaiheessa feministinen ryhmittymä oli jakautunut niihin, jotka olivat mukana tässä johtavassa ryhmässä ja niihin, jotka pyrkivät toisenlaiseen toimintaan. Feministien voimistuneet institutionalisoitumispyrkimykset aiheuttivat liikkeessä ongelmia. Merkittävimpiä teemoja, joita tutkimuksessa nousi esiin, oli feministien identiteetin jakautuneisuus; he olivat useasti samaan aikaan itsenäisiä aktivisteja, valtiolle työskenteleviä asiantuntijoita sekä akateemisia tutkijoita. Merkittävimmän yksittäisen feministisen järjestön, Moskovan sukupuolentutkimuksen keskuksen, asema kertoo tästä hyvin: se oli valtion tiedeakatemian alainen tutkimusyksikkö, mutta se identifioi itsensä voimakkaasti nimenomaan kolmannen sektorin järjestöksi, joka näki tehtäväkseen toimia naisliikkeen parissa. Samaan aikaan sen työntekijät tekivät tutkimusta niin valtiolle kuin muillekin tilaajille. Tämä aiheutti ongelmia niin akateemisessa maailmassa kuin muussa naisliikkeessäkin, jossa feministit koettiin elitistisiksi ja kaukaisiksi. Myös feministit itse kokivat tämän position yhä haastavammaksi 1990-luvun puoliväliä kohden, ja tutkimuksessa todetaankin eriytymisen alkaneen voimistua tämän seurauksena. Feministisistä toimijoista osa keskittyi voimakkaammin vain akateemiseen toimintaan ja osa taas naisliikkeen koordinointiin. Tutkimuksessa nousivat esiin myös feministien keskeiset ristiriidat ja se, että kyseessä ei ryhmän pienestä koosta ja samasta ideologisesta lähtökohdasta huolimatta ollut homogeeninen ryhmittymä. Monet sisäiset ristiriidat liittyivät siihen, miten feminismiä tulisi toteuttaa naisliikkeessä, millainen tulisi akateemisen toiminnan ja poliittisen aktivismin suhteen olla, oliko feministien liikkeen johtoasema hyväksyttävää vai ei, ja mitkä sen taustalla oleviksi motiiveiksi nähtiin. Feministien liike ei siis ollut yhtenäinen ja ristiriidat korostuivat ajan myötä. Feministien pyrkimykset koota naisliike yhdeksi vaikuttavaksi voimaksi epäonnistuivat 1990-luvun alkupuoliskolla. He eivät onnistuneet muodostamaan tavoitteidensa mukaista vahvaa naisliikettä, vaan pikemminkin feministien oma ammattimainen, erillinen ryhmittymä päätyi tekemään johtoasemastaan käsin parhaaksi katsomiaan asioita länsimaisten säätiöiden tuella. Sukupuolentutkimuksen kehitys kulkee koko tutkimuksen läpi yhtenä sivujuonena: sen kehittäminen oli osa feministien toimintasuunnitelmaa. Tässä he onnistuivatkin paremmin: sukupuolentutkimus sai akateemisen legitimiteetin, ja ensimmäistä kertaa maan historiassa venäläiset naiset tekivät tutkimusta venäläisten naisten tilanteesta.

1920-luvun Kuuba oli juuri itsenäistynyt entinen Espanjan siirtomaa Yhdysvaltojen tiiviissä poliittisessa ja taloudellisessa ohjauksessa. Tutkin pro gradu -tutkielmassani Kuuban järjestäytyneen feministisen liikkeen alkua, kansallisia naisten kongresseja, jotka järjestettiin Havannassa vuosina 1923 ja 1925. Kongressit järjesti feministinen kattojärjestö Federación Nacional de Asociaciones Femeninas ja niihin osallistui useita kymmeniä naisjärjestöjä joka puolelta Kuubaa. Olen perehtynyt työssäni naisten kongressien toimintakertomuksiin, jotka sisältävät kongresseissa pidetyt esitelmät sekä yleiset päätökset. Analysoin niiden perusteella, millaisia asioita kuubalaisfeministit ajoivat naisille tärkeinä ja millaisiksi he sitä kautta määrittelivät kuubalaiset naiset. Kongresseihin osallistuneet feministit olivat pääasiassa valkoisia, koulutettuja, keski- ja yläluokkaisia naisia, joista huomattavasti pienempi osa oli naimisissa tai äiti verrattuna kuubalaisnaisten enemmistöön. Heidän ei siis voida katsoa edustaneen keskimääräistä kuubalaisnaista, mutta he ottivat itselleen aseman kaikkien kuubalaisnaisten äänenä. Nostan esiin kaksi isompaa teemaa: poliittiset oikeudet ja äitiyden. Näitä molempia teemoja sitoo yhteen nationalismi, joka oli kuubalaisen feminismin tärkeä tausta-aate. Poliittisilla oikeuksilla feministit tarkoittivat äänioikeutta kaikissa valtiollisissa vaaleissa, joka lopulta kirjattiin Kuuban perustuslakiin 1934 ja ratifioitiin 1940. Äänioikeutta perusteltiin naisten osallistumisella Kuubalaisen yhteiskunnan rakentamiseen ja ylläpitoon sekä edistysajatuksella. Äitiyden kuubalaisfeministit mielsivät naisten olennaiseksi ominaisuudeksi, joka ei liittynyt ainoastaan fyysiseen uuden elämän synnyttämiseen, vaan ilmeni myös yhteiskunnallisena äitiytenä, joka määritti naisen toimintaa yhteiskunnassa. Kuubalaisfeministien näkemys oli, että kansakunta muodostuu miehistä ja naisista, joiden molempien ominaisuuksia tarvitaan yhteiskunnan pitämiseksi tasapainossa. Heidän mukaansa niin kauan, kun naisilta oli kielletty tiettyjä kansalaisoikeuksia, Kuuba ei voinut olla tasapainoinen, moderni valtio. Esitän, että kuubalaisfeministit rakensivat 1923 ja 1925 tietoisesti mielikuvaa lempeästä, uhrautuvasta ja aktiivisesta kuubalaisnaisesta, joka olisi täysien poliittisten ja sosiaalisten oikeuksien arvoinen. He vetosivat retoriikassaan äitiyteen ja kansallismielisyyteen, sillä niihin yhdistyi voimakkaita positiivisia tunnelatauksia. Lisäksi he pyrkivät sitomaan oman agendansa yleiseen poliittiseen uudistusmielisyyteen ja tätä kautta samaistamaan modernin valtion ja naisten oikeudet toisiinsa.

Tavoitteet Tavoitteenani oli tutkia uuden kotimaisen lastenkirjallisuuden lukijoilleen välittämiä mahdollisia maailmoja postmoderniin tapaan ymmärretyn yksilön kohtaamisen näkökulmasta. Alkuoletukseni mukaan valitsemani aineisto mahdollistaa tämänkaltaisten asioiden tutkimisen. Lastenkirjallisuudesta tekemäni tulkinnat yhdistyvät reaalimaailmaan, sen teorioihin ja erityisesti osaksi varhaiskasvatusta. Merkittävimpiä taustateorioita minulla on postmoderneja subjekteja koskevat teoriat, jota tukemaan valikoin valmiisiin määrittelyihin ja yksilöön kohdistuviin oletuksiin kriittisesti suhtautuvia feministisiä teorioita. Taustatiedot lastenkirjallisuuden tutkimuksesta ohjasivat tutkimusaiheen valintaa ja merkitystä. Tutkimuksessa tutkitaan lastenkirjallisuuden mahdollisuutta representoida arvokkaan ja ainutlaatuisen yksilön ideaa ja tämän kohtaamista. Tutkimuksessa kysytään tämän selvittämiseksi, miten aineistossa näyttäytyy tuotetun subjektin ja rajoja rikkovan subjektin ilmeneminen ja tältä paikalta tapahtuva vuorovaikutus. Menetelmät Tutkimus on laadullinen tutkimus, joka perustui valmiiseen aineistoon. Aineisto koostui kolmesta Tomi Kontion ja Elina Warstan kirjoittamasta ja kuvittamasta lastenkirjasta. Aineistoa tutkittiin teoreettisesti informoidulla lähiluvulla. Lähilukemisella syvennyin aineistoon, jota yhteistyössä teemoihin järjestämisen ja teoriataustan kanssa jäsensin ja hallitsin. Teoreettisesti informoituna lähilukuna tutkimuskirjallisuuden rooli oli merkittävä osa käsitteiden määrittelyä ja aineiston analyysia. Tulokset ja johtopäätökset Aineistosta löytyi monipuolisesti tuotetun subjektin ja rajoja rikkovan subjektin erilaisia representaatioita sekä myönteisiä että kielteisiä vuorovaikutuksen muotoja. Merkittäviä tuloksia olivat myönteiset kohtaamiset yhdessä yksilön ainutlaatuisuuden ja arvokkuuden tunnustamisen kanssa. Valitsemallani aineistolla on mahdollisuuksia varhaiskasvatuksessa pedagogisesti käytettynä toimia lapsuuden itseisarvon ja ihmisarvon sekä ihmisten välisen myönteisen kanssakäymisen ja yhdenvertaisuuden mallina. Aineistolla on lisäksi kriittisiin ajattelun taitoihin kannustavaa otetta, erityisesti kategorisointia kohtaan. Kummatkin sopivat uusimpiin varhaiskasvatussuunnitelman perusteisiin.

Tarkastelen tutkielmassani Eeva-Liisa Mannerin näytelmän Poltettu oranssi (1968) yhteyksiä erilaisiin hysteriaa tarkasteleviin teksteihin. Eeva-Liisa Manner on itse eksplikoinut käyttäneensä näytelmän taustamateriaalina muutamien Freudiakin varhaisempien psykiatrien kirjoituksia. Itse näen näytelmän ilmeisen yhteyden myös Freudin tapaustutkimuksiin, erityisesti Doran tapaukseen, sekä Sigmund Freudin muihin pohdintoihin. Lähtökohta tutkia ilmiön hysteria ja tekstin Poltettu oranssi yhteyksiä on perusteltu, sillä näytelmässä mainitaan hysteria tai hysteerisyys muutamaankin kertaan, vaikka ihan vain hulluudestakin puhutaan; joka tapauksessa päähenkilöä vaivaa määrittelemätön tai useita eri nimityksiä saava mielen sairaus. Tutkimusmetodiani voi luennehtia kontekstuaaliseksi, ja feministinen näkökulma on vahvasti läsnä jo käyttämieni lähdetekstien ansiosta. Käytän paljon sitaatteja, jotta saisin eri tekstit keskustelemaan, kommunikoimaan keskenään. Tutkielman alkupuolella hahmottelen hysteriaa ja sen historiaa, loppupuolella liitän aihealueen tiiviimmin Mannerin näytelmän tekstiin. Lähteistäni löytyy tutkijoita, sosiologeja, filosofeja, kirjallisuuden tutkijoita ja historioitsijoita, jotka ovat tarkastelleet hysteriaa sekä sen historiaa eritoten feministisestä näkökulmasta. Hysteria oli aihepiirinä suosittu 1990-luvulla ranskalaisten feministisesti suuntautuneiden ajattelijoiden (Cixous, Clément, Irigaray, Kristeva) piirissä. Huomioin työssäni tunnetusti hyvin laajasti lukeneen Eeva-Liisa Mannerin erityisiä kiinnostuksen kohteita kirjallisuudesta, sekä myös muiden tutkijoiden näkemyksiä, analyyseja ja tulkintoja Mannerin teoksista. Analysoin ja pohdin, mitkä tekstit voivat olla Poltetun oranssin sukulaistekstejä tai kummitekstejä; Manner on niitä itsekin nimennyt, käyttäen juuri sanaa kummi, tai millaiset myyttiset tai kirjalliset hahmot – noita, Kassandra, Ofelia, balladien liminaalihahmo tai balladinainen, jopa sielu platonilaisena kuvaelmana, tai Freudin niin kutsutun Doran tapauksen Dora, hänkin omalla tavallaan fiktiivinen rakennelma – voisivat olla päähenkilö Marinan esikuvia, eräänlaisia esiäitejä. Johtopäätöksiä: Eeva-Liisa Mannerin näytelmä Poltettu oranssi – Balladi sanan ja veren ansoista ilmentää pohdintaa yksilön hulluudesta, sen peilautumisesta yhteiskuntaan, ja toisin päin. Tämä on molemminpuolista, myös yhteiskunnan voidaan ajatella olevan sairas. Olen löytänyt päähenkilö Marinalle lähdeaineistoani apuna käyttäen esikuvia, jotka usein liittyvät naisen niin sanotulla hulluudella, tai hysteeriseksi nimetyllä käytöksellä ilmaisemaan kapinaan vallitsevia ahdistavia olosuhteita kohtaan, joita voivat olla perhe, viktoriaanisen ajan ihanteet, erilaiset varhaiset terapiamuodot, subjektin aseman riistäminen, persoonan määrittely ulkopuolelta tai miehinen symbolinen järjestys, jossa naisen omalle ilmaisulle, puheelle, halulle tai identiteetille ei ole sijaa. Lopulta Marina valitsee oman identiteettinsä, mutta seuraukset ovat tuhoisat. Vertauskuvallisena hahmona Marina oman särkymisensä kautta ennustaa myös yhteiskunnan tuhoutumista, tai sen vallitsevien järjestelmien rikkoutumista, tavalla tai toisella. Katson, että näytelmän Poltettu oranssi yhteys hysterian moniulotteiseen historiaan on ilmeinen.

Feministinen ulkopolitiikkaa on niin tutkimuksen kuin myös käytännönkin osalta verrattain uusi ilmiö, joka nousi yleiseen tietoisuuteen vuonna 2014 kun Ruotsi julisti harjoittavansa feminististä ulkopolitiikkaa. Sittemmin useat maat, kuten Kanada, Meksiko, Ranska, Luxembourg ja Saksa, ovat seuranneet Ruotsin jalanjäljissä. Suomessakin aiheesta on keskusteltu ahkerasti, ja muun muassa Tuula Haatainen ja Eva Biaudet ovat peräänkuuluttaneet feministisen ulkopolitiikan kirjaamista hallitusohjelmaan. Suomi ei kuitenkaan ole virallisesti julistanut harjoittavan feminististä ulkopolitiikkaa. Marinin hallituksen ministereistä Maria Ohisalo ja Pekka Haavisto ovat kuitenkin ilmaisseet Suomen jo monelta osin harjoittavan feminististä ulkopolitiikkaa. Tutkielmassa tarkastelen Suomen ulkopolitiikkaa feministisen ulkopolitiikan näkökulmasta. Tutkielman teoreettisessa viitekehyksessä keskitytään selvittämään feministisen ulkopolitiikan lähtökohtia, sen määritelmää sekä ominaispiirteitä, jotka toimivat analyysin pohjana. Analysoimalla Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa vuodelta 2020 teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla, tutkielmani vastaa kysymykseen siitä, millaisia feministisen ulkopolitiikan piirteitä Suomen ulkopolitiikassa ilmenee. Aineistoa käsitellään kokonaisuutena, etsien myös mahdollisia ristiriitoja tai puutteita feministisen ulkopolitiikan osalta. Tutkielman tulokset osoittavat, että Suomen ulkopolitiikassa ilmenee useita feministisen ulkopolitiikan ominaispiirteitä mutta se, miten vahvasti piirteet ilmenevät, tai miten kattavasti ne on huomioitu, vaihtelee suuresti. Selkeimmät ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta ilmenevät feministisen ulkopolitiikan ominaispiirteet ovat oikeusperustaisuus, rauhanomaisuus sekä laaja turvallisuuskäsitys. Suurin puute selonteossa feministisen ulkopolitiikan näkökulmasta taas on intersektionaalisuuden puuttuminen, mikä osaltaan vahvistaa aiempien tutkimusten tuloksia Suomen ulkopolitiikan feminismin tilasta.