Browsing by Subject "filosofia"

Tutkimusaiheeni on Paavalin miehinen puolustautuminen hänen kirjeissään Korintin seura-kunnalle. Korinttiin lähetetyn kirjeenvaihdon luennasta ilmenee, että Paavali on joutunut voimakkaan arvostelun kohteeksi. Hänen miehisyyttään on mitätöity monin tavoin. Tällaisessa tilanteessa Paavali turvautuu järeään puolustautumiseen. Paavalin niin sanottu ristinpuhe ilmenee juuri tässä tilanteessa; Korinttiin lähetetyssä ensimmäisessä kirjeessä ristinpuhe kuuluu kirjeen alussa, kun Paavali arvostelee inhimillistä viisautta, toisessa kirjeessä ristinpuhe liittyy Paava-lin kerskailuun vaikeuksillaan ja rangaistulla kehollaan. Paavali nostaa esiin mielikuvan ris-tiinnaulitusta Kristuksesta suurimpana mahdollisena kunniana, ja samastaa myös omat koet-telemuksensa ja kärsimyksensä Kristuksen kärsimyksiin. Kyseessä on siis kirjeenvaihto Korinttiin, Rooman valtaamaan kreikkalaiseen kaupunkiin. Tapahtuvan kontekstina on täten ajan kreikkalais-roomalainen, miehisyydelle korkeat vaati-mukset asettava kulttuuri. Tuonkin tutkielmassani laajasti esiin ajan käsityksiä arvostettavasta miehisyydestä. Kysymys on tämä: Kun Paavalin miehinen puolustautuminen perustui ajan kunniakäsitykseen nähden häpeällisten esimerkkien varaan (ristiinnaulitseminen, fyysisesti rangaistuksi tuleminen, kärsimys), niin miten kuulija pystyi vastaanottamaan sen kulttuurissa, jossa korostettiin miehistä kompetenssia, voimaa ja koskemattomuutta? Oliko Paavalin tapa puhua jotain aivan uutta, vai oliko ajassa jotain sellaista, mikä teki hänen julistuksestaan vä-hemmän vastakulttuurista kuin mitä ensivaikutelma antaisi ymmärtää? Ilmenee, että ajan kulttuurissa virtaili vaikutteita, jotka näyttivät suuntaa Paavalin ristinpu-heelle. Mies, joka asetti itsensä alttiiksi kärsimykselle ja kuolemalle muiden puolesta, oli ajassa ihailtu miehinen malli. Tällaisena Paavali haluaa sekä Kristuksen että itsensä esittää. Myös kyynisestä perinteestä nouseva stoalaisuus toi murtumia perinteiseen käsitykseen kos-kemattomasta miehisyydestä. Silti Paavalin miehisen puolustautumisen rakentuminen perin-teisesti häpeällisinä pidettyjen seikkojen varaan saavuttaa ajassaan ennenkuulumattomat mit-tasuhteet.

Tutkielmassa käsitellään Platonin (427–347 eaa.) käsitystä sanallisesta mimesiksestä sekä Platonin omaa dialogimuodossa kirjoittamaa filosofiaa. Monipuolinen käsite ’mimesis’ kääntyy suomeksi Platonin yhteydessä luontevimmin sanalla ’jäljittely’. Muita sen merkitysalueita ovat mm. representaatio ja imitaatio. Platonin käsitykset ovat vaikuttaneet merkittävästi myöhempiin taiteen ja todellisuuden suhteita koskeviin kysymyksenasetteluihin. Platonin dialogit ovat kuvitteellisia, jäljitteleviä keskusteluja, joiden keskushahmona on yleensä filosofi Sokrates (470/469–399 eaa.). Tässä tutkielmassa tutkin sitä, miksi Platon käyttää mimesistä kerronnan tapana. Platonin dialogeissa kritisoidaan jäljittelevää runoutta sekä moraalisesti epäilyttävänä että tiedollisesti vajavaisena. Myös sofistia, sanallista viisauden jäljittelijää kritisoidaan ironiseen sävyyn. Platon kuitenkin itse käyttää dialogeissaan paljolti samoja menetelmiä kuin runoilijat ja sofistit. Tutkielmassa selvitän millä perusteella Platonin omat dialogit voisivat välttää dialogeissa jäljittelevään kerrontaan kohdistetun kritiikin. Ensisijaisina lähteinä käytän Platonin dialogeja Valtio, Pidot ja Sofisti. Tutkin Platonin omaa jäljittelevää kerrontaa käyttäen apuna Arne Melbergin tulkintaa Pidot-dialogista. Holger Thesleffin tutkimusten perustalta käsittelen Platonin teosten draamallisia ja kaunokirjallisia piirteitä. Runollisen kerronnan moraalisia arvoja ja psykologisen vaikuttamisen tapoja käsittelen Stephen Halliwellin näkemysten pohjalta ja Platonin jäljitelmän ja kuvan luonnetta tarkastelen Jean-Pierre Vernantin esittämän tulkinnan perustalta. G. R. F. Ferrarin tutkimus tarjoaa tapoja tulkita Platonin dialogista mimesistä suhteessa runouteen, jolloin dialogit hahmottuvat jäljittelevästä runoudesta selkeästi erottuvana filosofisena jäljittelynä. Tutkimuksessa osoittautuu, että Platonin näkökulmasta filosofinen keskustelu on aina altis väärinymmärryksille. Jäljittelevä kerronta on kuitenkin suorasanaista luennointia parempi tapa kuvata sitä filosofista elämäntapaa, joka parhaimmillaan voi johtaa oikeaan filosofiseen tietoon. Platon on suuntautunut ajattelussaan filosofiseen tietoon (epistēmē). Tällaista filosofista tietoa ei voi ilmaista kuvitteellisilla kertomuksilla tyhjentävästi, vaan filosofiseen tietoon voidaan viitata vain epäsuorasti ja antamalla malli filosofiselle keskustelulle. Aistimaailman jäljittely ei voi Platonin käsityksen mukaan johtaa todelliseen tietoon yleisistä totuuksista. Filosofinen mimesis tarkoittaa filosofin tapaa elää filosofiseen tietoon suuntautuvaa elämään. Sen sijaan että tieto voitaisiin saavuttaa pelkällä puheen jäljittelyllä, se on mahdollista saavuttaa vain filosofisen keskustelun ja vähittäisen sisäisen muutoksen kautta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään syitä filosofi-teologi Origenes Aleksandrialaisen (n. 185–254 jaa.) allegoriselle raamatuntulkinnalle. Tutkimuksessa selvitetään, löytyykö Origeneen allegorisen tulkinnan periaatteille ja erityispiirteille selittäviä tekijöitä hänen luomiskäsityksestään ja/tai aleksandrialaisesta perinteestä. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa selvitetään Origeneen käsitystä luomisen syvemmästä merkityksestä, jotta hänen käsityksensä ihmisen olemassaolon luonteesta selviää. Sen oletetaan olevan sidoksissa hänen allegoriseen raamatuntulkintaansa. Tätä varten tehdään tekstianalyysi Homiliae in Genesim 1:stä, missä Origenes esittää allegorisen tulkintansa Ensimmäisen Mooseksen kirjan aloittavasta luomiskertomuksesta. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkastellaan Origeneen allegorisen raamatuntulkinnan juuria, perusteita ja erityispiirteitä. Perusteilla tarkoitetaan allegorista tulkintaa selittäviä lähtökohtia. Näihin luetaan: ontologiset käsitykset ajattelussa ja Raamatun kirjoitusten ymmärtämisessä (näkyvä/näkymätön, tasot) Origeneen näkemys Raamatusta ”ohjekirjana”, Kristuksen ymmärtäminen kirjoitusten ruumiina (Sana) ja hengellisen merkityksen avaajana (Sana/Logos), Mooseksen lain hengellinen tulkinta ja käsitys kielen jumalallisesta alkuperästä. Nimien etymologian jäljittämistä tutkitaan erityispiirteenä, samoin kuin homonyymisten ilmausten tarkkailua. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkasteltavia asioita peilataan tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selvinneeseen Origeneen käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta ja etsitään syitä perinteestä. Tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selviää, että Platonin Timaios, Filon Aleksandrialaisen kahden luomisen käsitys, Johanneksen evankeliumin prologi ja Paavalin kirjoitukset (2. Kor. 4:16) ovat vaikuttaneet Origeneen tulkintaan luomiskertomuksesta ja käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta. Antiikin malliin Origenes rinnastaa makrokosmoksen mikrokosmokseen. 1. Moos. 1:1:n taivas kuvaa allegorisesti tulkittuna ”meidän mieltämme” (Filonille mieltä), joka on ajan ulkopuolella. Ihmisen ikuinen ja ruumiiton sisin (1. Moos. 1:26; sisäinen ihminen) on Jumalan kuvan (Kristus; Sana/Logos) mukaan tehty ja ruumiillinen ihminen on maasta muovattu (1. Moos. 2:7; ulkoinen ihminen). Origeneen tulkitsemana luomiskertomuksen hengellisellä tasolla ohjeistetaan, kuinka ihmisen tulisi pyrkiä Jumalan tahdon mukaisiin asioihin ja pois ruumiillisten asioiden vallasta. Tavoitteena on tulla Sanan/Logoksen kaltaiseksi ja päästä takaisin 1. Moos. 1:1:ssä kuvattuun jumalalliseen ja hengelliseen alkuperään. Yhdistettynä Origeneen muihin kirjoituksiin tämän katsotaan tarkoittavan ennalleenpalauttamista (apokatastasis). Tutkimuskysymyksen toisessa osassa selviää, että luomiskäsitys selittää Origeneen allegorista tulkintaa. Hän katsoo kirjoitusten opastavan (Sanan/Logoksen avaamana) sielua hyveeseen ja sielun täydellistymiseen, sekä nousemaan kirjaimellisesta ymmärryksestä hengelliseen. Origeneen allegorinen tulkinta pääsiäisen vietto-ohjeista (2. Moos. 12:1–51) De paschassa todentaa tämän. Hän tulkitsee Filonin tavoin pääsiäisen symboloivan sielun ylitystä pois ruumiillisesta maailmasta. Tutkimuksessa tämä yhdistetään luomisen syvempään merkitykseen eli ennalleenpalauttamiseen. Pääsiäisenvietto-ohjeet kuvaavat myös kirjaimellista lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] raakana) ja hengellistä lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] paistettuna), joista jälkimmäinen on tavoiteltavaa (ei pohjaudu Filonin näkemyksiin). Symbolien tulkinnassa havaitaan yhtäläisyyksiä Filoniin. Origeneen käsitys kirjoitusten näkymättömästä tasosta pohjautuu ontologisiin käsityksiin ja perinteeseen nojaavaan käsitykseen kirjoituksiin kätketyistä jumalallisista totuuksista (Egyptin papit, Salomo, Mooses, juutalainen ja platonistinen filosofia). Käsitys Mooseksen lain hengellisestä tulkinnasta pohjautuu tähän perinteeseen ja Paavalin kirjoituksiin. Nimien etymologian jäljittäminen kirjoitusten hengellisen merkityksen selvittämiseksi (Filonin vaikutus) ja jumalallisten nimien äänneasun säilyttämiseen pyrkiminen pohjautuu käsitykseen, jonka mukaan kielen ja nimien alkuperä on jumalallinen (Egyptin vaikutus, Platon, Filon). Luomiskäsitys selittää homonyymisten ilmausten tarkkailun, sillä kirjoitusten hengellisen merkityksen oikein ymmärtämiseksi on selvitettävä, viitataanko niillä ikuiseen vai aistein havaittavaan, sisäiseen vai ulkoiseen ihmiseen.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella John Locken teologiakäsitystä erityisesti episteemisten hyveiden näkökulmasta. Locke kirjoitti teologiasta tieteenalana yhden kappaleen teoksessa Of the Conduct of Understanding, jossa hän määrittelee teologian tieteenalaksi, jonka lähdeaineistona on kaikki inhimillinen tieto ja ilmoitus. Locke määrittelee teologian tehtäväksi episteemisten hyveiden – eli inhimillisen ymmärryksen oikean käytön – opettamisen. Aikaisemmassa aihetta koskevassa tutkimuksessa on todettu, että Lockelle tieto ei ole vain kokoelma irrallisia faktoja, vaan Lockelle tieto sisältää myös implisiittisesti tietoa myös ymmärryksen rajoista ja sen oikeasta käytöstä, minkä vain teologia kykenee ymmärtämään. Tutkielman päämääränä on tarkastella, miten teologia kykenee opettamaan episteemisiä hyveitä. Tutkielman toisina lähteinä toimivat Locken An Essay Concerning Human Understanding ja Reasonableness of Christianity. Tutkielman metodi on systemaattinen analyysi. Vaikka Lockelle teologia käyttää lähteenään kaikkea inhimillistä tietoa, tutkielman sivurajoitteitten vuoksi aihetta käsitellään rajatummasta näkökulmasta. Keskittymällä Locken uskonnolliseen epistemologiaan, tutkielmassa pyritään selvittämään, miten teologia näkyy tiedossa Jumalasta, moraalista ja ilmoituksesta sekä siihen liittyvistä uskonasioista. Locken uskonnollisen epistemologian päämääränä on selvittää uskon ja järjen välinen suhde, mikä oikein ymmärrettynä johtaa harmoniseen käsitykseen niiden välisestä työnjaosta. Rajatun näkökulman tarkoituksena on tarkastella inhimillisen tiedon rajoja sekä ymmärryksen oikeaa käyttöä uskonnollisen epistemologian alueella, minkä pohjalta tehdään yleinen tulkinta Locken teologiakäsityksestä. Tutkielma on jaettu kolmeen päälukuun. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan inhimillisen tiedon perusteita Locken filosofiassa valitun näkökulman kannalta. Toisessa pääluvussa syvennytään Locken uskonnolliseen epistemologiaan. Kolmannessa pääluvussa kahden edellisen luvun keskeisiä tuloksia käytetään Locken teologian sekä episteemisten hyveiden välisen suhteen tulkitsemisessa. Kolmannen pääluvun viimeisessä alaluvussa esitetään myös tulkinta Lockelaisesta teologian harjoittajasta, jossa teologian vaikutukset ovat konkreettisesti havaittavissa. Tutkielmassa päädytään lopputulokseen, jonka mukaan Lockelle teologia kykenee opettamaan episteemisiä hyveitä sen rajoittamattoman lähdeaineiston vuoksi. Koska ymmärryksen vääriin käyttöpahoihin liittyy liiallinen keskittyminen pelkkään yhteen inhimillisen tiedon muotoon, on seurauksena puutteellinen ymmärrys inhimillisestä ymmärryksestä itsestään. Koska teologia ei ole lähdeaineistonsa vuoksi samanlaisten rajoitteitten alainen, on sillä kyky opettaa episteemisiä hyveitä. Teologian tutkiminen ja opettaminen Locken filosofiassa tarkoittaa tutustumista sellaisiin asioihin, joista ihminen ei tiedä mitään. Tutustuminen kaikkeen inhimilliseen tietoon toimii harjoituksena ihmismielelle, jonka myötä ihminen oppii inhimillisen ymmärryksen oikeaa käyttöä.

Tutkielmani tarkastelee estetiikassa ja filosofiassa käytettyjä tunnetermejä sekä niihin liittyviä käsityksiä ja teorioita. Työn lähtökohtana on huomio, että tunneilmiöitä koskevaa nykykeskustelua hallitseva emootiolähtöinen näkökulma ei onnistu selittämään taiteen ja tunteiden kytköstä tavalla, joka vastaisi asiaa koskevia intuitioita ja arkipuheessa ilmeneviä käsityksiä. Ennen kaikkea emootiolähtöisillä teorioilla on vaikeuksia selittää tyydyttävällä tavalla tunneilmiöiden kokemusaspektia ja subjektiivisen taidekokemuksen merkityksellisyyttä – taide vaikuttaa olevan meille tärkeää tavalla, joka liittyy nimenomaan sen affektiiviseen puoleen. Lisäksi taiteeseen liittyvät tunneilmiöt ovat usein luonteeltaan sellaisia, ettei niitä ole mielekästä analysoida emootiolähtöisessä viitekehyksessä. Tyypillisesti propositionaalisia ja intentionaalisia tekijöitä painottava tutkimusote soveltuu huonosti tunteiden ja tunnelmien kaltaisten suuntautumattomien tunneilmiöiden analysoimiseen. Jyri Vuorisen kirjoituksiin (Aitoja ja Alueita, 2001) viitaten esitän, että käsitteellisellä lähtökohdalla on merkittävä tutkimuksen suuntaa ohjaava ja teorian ongelma-aluetta rajaava funktio. Määrittelemällä käsitteiden rajat tietyllä tavalla tutkittavat ilmiöt alkavat näyttäytyä erilaisina. Kuitenkin sanoja kuten ”emootio”, ”affekti”, ”tunne” ja ”tunnelma” käytetään teoreettisessa keskustelussa varsin vaihtelevilla tavoilla ja usein niin, että termejä ei määritellä eksplisiittisesti. Siksi pidän termejä ja käsitteitä painottavaa tutkimusnäkökulmaa perusteltuna. Vaikka tunneilmiöiden kokemusaspektia pidetään intuitiivisesti keskeisenä tunneilmiöiden osatekijänä, se jää yleensä marginaaliseen asemaan emootiolähtöisissä, propositionaalisia ja fysiologisia osatekijöitä painottavissa teorioissa. Pyrin ymmärtämään, miksi ensimmäisen persoonan näkökulma jää niin vähälle huomiolle ja miksi emootiolähtöiset teoriat eivät ole selitysvoimaisia taide-tunne -kytköksen subjektiivisen merkityksellisyyden osalta. Esitän, että tunnetermeihin ja erityisesti sanaan “tunne” liittyy implisiittinen ihmisenä olemisen erityislaadun konnotaatio: voidaan ajatella, että tunneilmiöitä ja tunnekokemusta pidetään merkityksellisinä asioina, koska ne kytkeytyvät jollain tavalla käsityksiimme siitä, mitä on olla ihminen. Vaikka tarkastelen nykykeskustelua kriittisesti, totean, että sille tyypillinen propositionaalisiin ja fysiologisiin tekijöihin keskittyminen on ymmärrettävää metodologisista ja tieteenfilosofisista syistä – subjektiivinen kokemus ja ensimmäisen persoonan näkökulma ovat haastavia tutkimuskohteita varsinkin analyyttisen filosofian ja luonnontieteen näkökulmasta. Tutkielman toinen osa tarkastelee tunnetermejä ja edellä kuvailtua problematiikka historiallisesta näkökulmasta. Kysyn muun muassa, miten ensimmäisen persoonan näkökulma kytkeytyy tunnetermeihin suhteessa laajempiin aatehistoriallisiin teemoihin, kuten muuttuvaan ihmiskäsitykseen ja maailmankatsomukseen. Esitän, että nykyisen emootiokäsitteen keskeisenä lähtökohtana voidaan pitää Thomas Brownia ja 1800-luvulla yleistynyttä sekulaariin tieteellisyyteen pyrkivää keskustelua. Tunne-sanaan liittyviä konnotaatioita voidaan puolestaan ymmärtää varhaismodernilla aikakaudella tapahtuneen subjektiivisen käänteen kontekstissa: muun muassa René Descartesin, John Locken ja David Humen myötä ensimmäisen persoonan näkökulmaan liittyvistä käsitteistä kuten tunteesta, kokemuksesta ja tietoisuudesta tuli eksplisiittisiä filosofisen ajattelun kohteita. Samalla niistä tuli ideoita, jotka liitettiin ihmisenä olemisen erityislaatuun. Lopuksi esitän, että vastaava ihmisenä olemisen erityislaadun konnotaatio on läsnä nykyisessä sanassa ”tunne” – varhaismodernilla aikakaudella tapahtuneen subjektiivisen käänteen valossa voidaan ymmärtää, miksi tunne-taide kytköstä pidetään eksistentiaalisesti merkityksellisenä ja tärkeänä. Taiteen affektiivinen puoli ei rajoitu kognitiivisten ja fysiologisten osatekijöiden perusteella määriteltäviin emootioihin – se nähdään ihmisenä olemisen erityislaatuun liittyvänä tekijänä.

Tässä tutkielmassa tarkastelen Hilary Putnamin uskonnonfilosofista ajattelua sekä hänen pragmaattisen pluralisminsa tarjoamia näkökulmia uskonnonfilosofiaan. Tämän taustoittamiseksi tarkastelen laajalti realismin ongelmaa yleisesti filosofisena kysymyksenä sekä tarkemmin uskonnonfilosofian kontekstissa. Lisäksi perehdyn Putnamin realismia koskevaan ajatteluun. Totean, että Putnamin uskonnonfilosofinen ajattelu suhtautuu kriittisesti reduktiivisiin uskonnollisen realismin muotoihin, kuten myös evidentialistiseen käsitykseen uskonnollisista uskomuksista todellisuutta koskevina hypoteeseina. Putnam esittää vahvasti Ludwig Wittgensteinin ajatteluun perustuvan käsityksen uskonnollisesta kielestä, joka nivoutuu pragmatistiseen inhimillisiä käytäntöjä korostavaan realismiin. Esitän, että Putnamille päätös käyttää uskonnollista kieltä ei perustu tieteelliseen evidenssiin, vaan on luonteeltaan käytännöllistä sitoutumista elämänmuotoon. Lopuksi esitän, että Putnamin ajattelu tarjoaa luonteeltaan suvaitsevaisen lähtökohdan uskonnonfilosofiaan, joka tunnustaa erilaisten todellisuuskäsitysten olemassaolon, eikä sitouta filosofista tarkasteltua vain erilaisten käsitysten totuudellisuuden selvittämiseen. Esitän Putnamin tarjoamaa lähestymistapaa pehmeäksi evidentialismiksi, jossa tieteellisen evidenssin lisäksi hyväksytään evidenssiksi myös käytännöllinen ”elämän laboratoriossa” saavutettu evidenssi. Lisäksi tarkastelen muun muassa Putnamin ajattelun tarjoamia näkökulmia ateistiselle uskonnonfilosofialle ”vakavana ateismina”.

Tutkielmani käsittelee ranskalaisen valistusfilosofin Voltairen (1694–1778) vapauskäsitysten toiminnan ulottuvuuksia. Tutkin, miten toiminnan ajatus tulee esille Voltairen metafyysisiä ja yhteiskunnallisia aiheita käsittelevissä kirjoituksissa, jotka käsittelevät vapauden ongelmaa. Tutkimuskysymys perustuu seuraavaan ongelmanasetteluun: miten toiminnan ajatus tulee esille Voltairen vapautta käsittelevässä pohdinnassa sekä miten toiminnallisuuden periaate vaikuttaa vapauden ja sen toteutumisen käsittämiseen kosmisessa maailmanjärjestyksessä ja yhteiskunnassa. Painotan analyysissani kahta vapauden ilmenemisen ulottuvuutta: 1) metafyysinen ulottuvuus, joka pitää sisällään ensisijaisesti Voltairen epistemologisten kysymysten sävyttämän pohdinnan ihmisen vapauden toteutumisen mahdollisuuksista kosmisessa maailmanjärjestyksessä; ja 2) yhteiskunnallinen ulottuvuus, jossa korostuu vapauden merkitys yhteiskunnallisessa tilassa ja hyveellisessä toiminnassa. Valistuksen historiografiassa on kiinnitetty vähän huomiota siihen, että sillä aikaa, kun monet valistusfilosofit korostivat yhteiskunnallisen vapauden tärkeyttä, heidän metafyysisissä pohdinnoissaan vapauden kysymys olikin epävarmuuden, epäilyn ja arvostelun kohteena. Monien johtavimpien filosofien, kuten Voltairen, Diderot’n ja d’Holbachin näkemykset olivat itse asiassa ristiriidassa heidän korostamansa yhteiskunnallisen vapauden merkityksen kanssa. 1750-luvun Ranskassa yleistynyt fatalismin idea on tästä perusteellinen osoitus. Sen mukaan jokaisen ihmisen elämää määrittää ihmisestä erillään oleva suurempi voima – kohtalo, Jumala tai luonnonlait. Tämä tosiasia viittaa siihen, että valistus ei edustanut universaalista itsevarmaa järjen auktoriteettiin ja yhteiskunnalliseen emansipaatioon perustuvaa valistusfilosofien reformistista ”projektia”. Näkemykseni mukaan se edusti perimmältään ihmiseen, maailmankaikkeuteen, uskontoon ja yhteiskuntaan liittyvien epistemologisten perustojen uteliaan epävarmaa tunnistelemisen ja uudelleen tulkitsemisen prosessia. Tämä tarkoitti taas sitä, että valistusta sekä sen kokemus- ja arvomaailmaa työstivät ja kehittivät valistusfilosofien lisäksi myös monet muut menneisyyden toimijat ja kulttuuriset käytännöt. Valistus edusti kaikin puolin ihmisen kykyjen ja yhteiskunnan kehitysmahdollisuuksien jatkuvaa tunnustelua. Vapauskäsitysten analyysini ajallinen rajaus sijoittuu kahteen ajanjaksoon: 1730-luvulle ja sittemmin 1760- ja 1770-luvulle. Tästä huolimatta kiinnitän huomiota myös 1750-luvulla Ranskassa yleistyneeseen fatalismin näkemykseen, jonka käsitteleminen on välttämätöntä Voltairen vapauskäsitysten ymmärtämiseksi. Koska Voltairen 1760-luvun vapausajattelussa näkyy selkeitä vapauden mahdollisuutta rajoittavia fatalismin piirteitä, 1750-luvun fatalismin diskurssin tarkasteleminen toimii kontekstuaalisena siltana Voltairen 1730- ja 1760–1770-lukujen vapauskäsitysten välillä. Voltaire säilyttää vapauden käsitystensä muuttumisen aikana toiminnan kyvyn merkityksen, mikä oletukseni mukaan edustaa Voltairelle vapauden toteutumisen viimeistä saareketta. Samaan aikaan 1760- ja 1770-luvulla Voltaire alleviivaa kirjoituksissaan, kirjeenvaihdossaan, muistikirjojensa muistiinpanoissa ja omistamiensa teosten marginaalimerkinnöissä toiminnan tärkeyden yhteiskunnassa. Päädynkin siihen lopputulokseen, että ihmisen kosmisen äärellisyyden tiedostaminen suo Voltairen mukaan yhteiskunnallisessa todellisuudessa mahdollisuuden työstää ihmistoiminnan käytännöllistä, todenmukaista ja maallista puolta. Hyveellisyys eli hyvien tekojen vastavuoroinen tekeminen muille ihmisille on ihmisten hallittavissa oleva toiminnanmuoto. Tutkimukseni lähtökohta on samanaikaisesti aate-, käsite- ja kulttuurihistoriallinen. Pyrin analysoimaan Voltairen vapauden käsittämisen diskursiivista ja semanttista moninaisuutta suhteessa muihin – fatalismin, välttämättömyyden ja tietämättömyyden kaltaisiin – käsitteisiin, minkä tarkoituksena on kuvastaa Voltairen tapaa rakentaa ja työstää ymmärrystään maailmanjärjestyksen olemuksesta. Tavoitteenani ei ole johtaa suoraviivaisia lainalaisuuksia kahden vapautta tarkastelevan ulottuvuuden välille. Pyrin sen sijaan tutkimaan, miten inhimillisen toiminnan näkökulmasta kyseiset tasot kohtaavat toisensa.

This study attempts to offer a consistent reading of Martin Heidegger’s notion of meaning within his philosophy of language. The reading widely utilizes Heidegger’s lifetime work, reaching from his earlier writings published prior to his first major work Being and Time (Sein und Zeit, 1927) to his later publications of the late 1950s. Through a discussion on the key concepts of Heidegger’s approach to language as introduced in Being and Time, an understanding of meaning as a dynamic process of execution, rooted in Heidegger’s earlier concept of Vollzugssinn, is suggested. The pre-predicative element of meaning, often viewed in secondary-literature as remaining beyond language and hence as being characteristically non-linguistic, is regarded in the presented reading as remaining within language. This is related to Heidegger’s effort to circumvent what he called the 'metaphysical distinction' (metaphysischer Unterschied), i.e., the traditional distinction between contingent sounds and the definitional meaning they refer to. The study elaborates the notion of meaning in Heidegger’s later publications as a process of continuous execution and connects it with the concept of movement. Movement as a distinctive character of language is distinguished from the idea of an unattainable chaotic stream. Here I briefly compare Heidegger’s standpoint to that of Wilhelm Dilthey (1833–1911) and his take on language. I show that Heidegger’s new notion of linguistic meaning leads to a transformed notion of experience. Finally, the acquired terminological tools are utilized to conceptually unfold language and to carefully examine the boundary between language and silence, music, gesture and dance. In this context, Heidegger’s terms 'earth' (Erde) and 'world' (Welt) are approached. My reading thus attempts to illustrate how Heidegger attains a renewed, broader notion of meaning beyond the metaphysical distinction and thus introduces an innovative and novel conception of language.