Browsing by Subject "hallinto-oikeus"

Julkishallinnon digitalisaatio ja erityisesti automaattinen päätöksenteko osana sitä ovat asettaneet hallinto-oikeuden ja sen tutkimuksen entistä kiinteämpään vuorovaikutukseen muiden oikeudenalojen kanssa. Julkisoikeuden ja yksityisoikeuden rajan suhteellistuessa automaattisen päätöksenteon oikeustieteellinen tutkimus sisältää sen eri vaiheista riippuen useiden eri oikeudenalojen tutkimusperinteen piiriin kuuluvia aspekteja. Tutkittaessa julkishallinnon automaattista päätöksentekoa hallinto-oikeudelliseen tutkimusnäkökulmaan tulee täten olennaisia elementtejä muun muassa valtiosääntöoikeudesta, immateriaalioikeudesta ja oikeusinformatiikasta. Yleisen tietosuoja-asetuksen (2016/679, TSA) 13 (2) (f) ja 14 (2) (g) artikloissa asetetaan rekisteröidyn suojaamiseksi rekisterinpitäjälle velvollisuus antaa sekä vastaavasti 15 (1) (h) artiklassa rekisteröidylle oikeus saada merkitykselliset tiedot käsittelyyn liittyvästä logiikasta samoin kuin kyseisen käsittelyn merkittävyydestä ja mahdollisista seurauksista rekisteröidylle. Tutkielma käsittelee ensinnäkin merkityksellisten tietojen käsitteen sisältöä. Tutkielmassa todetaan EU-oikeuden teleologiseen tulkintaan perustuen, että yleisessä tietosuoja-asetuksessa käytetyn merkityksellisten tietojen käsitteen edellyttää rekisteröidyn oikeuksien kannalta parempaa läpinäkyvyyttä kuin ennen yleistä tietosuoja-asetusta voimassa olleen henkilötietodirektiivin (95/46/EY) 12 artiklan vastaava säännös. Merkityksellisten tietojen käsitettä on täten tulkittava niin, että TSA 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artikloissa asetettu vaatimus on täytetty, kun rekisteröidylle on sekä annettu käsittelyn kannalta merkitykselliset tiedot ja hän on myös kohtuudella voinut ymmärtää ne. Tutkielmassa on lisäksi tutkittu sitä, millä tavoin julkishallinnon automaattisen päätöksentekojärjestelmän kehittänyt yksityinen ohjelmistokehittäjä voi pyrkiä rajaamaan rekisteröidylle annettavia merkityksellisiä tietoja sillä perusteella, että ne ovat ohjelmistokehittäjän liikesalaisuuksia. Tutkielman näkökulmana on erityisesti ollut yleisen tietosuoja-asetuksen 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artiklojen sekä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999, JulkL) 24.1 §:n 20 kohdan välinen normikollisio. Tutkielmassa havaitaan, että normikollision ratkaiseminen riippuu rekisteröidyn mahdollisesta asianosaisasemasta, jolloin liikesalaisuussuoja voidaan turvata joko asianosaisjulkisuuteen liittyvän vaitiolovelvollisuuden ja hyväksikäyttökiellon turvin, tai vastaavasti yksityisoikeudellisella salassapitositoumuksella, mikäli rekisteröity ei ole asianosaisasemassa. Tällöin ohjelmistokehittäjän käytössä ovat mahdollisessa oikeudenloukkaustilanteessa liikesalaisuusdirektiivin (2016/943) ja siitä johdetun kansallisen lain eli liikesalaisuuslain (595/2018) mukaiset oikeussuojakeinot. Viimeiseksi tutkielmassa on käsitelty vastaavaa normikollisiota valtiosäännön tasolla, jolloin kyseeseen ovat tulleet Suomen perustuslain (731/1999, PL) 10.1 §:ssä turvattu henkilötietojen suoja ja 15.1 §:ssä turvattu omaisuudensuoja. Tutkielman näkökulma keskittyy tältä osin erityisesti saksalaisen oikeusteoreetikon Robert Alexyn kehittämään teoriaan perusoikeuksista periaatteina ja optimointikäskyinä. Tällöin periaateluontoisia perusoikeuksia voidaan soveltaa eriasteisesti kunkin soveltamiskonteksti ja tapauksen tosiseikasto huomioiden erotuksena sääntöluonteisten oikeusnormien jyrkkään dikotomiaan. Näin ollen periaateluontoisille perusoikeuksille ei voida asettaa etusijajärjestystä. Alexyn teoriassa on kuitenkin mahdollista hahmottaa perusoikeuksien keskinäisille suhteille suuntaa-antavia prima facie -etusijoja yleisiin olosuhteisiin ja soveltamiskontekstiin perustuen. Tutkielmassa esitetään, että PL 10.1 §:ssä turvatun henkilötietojen suojan ja vastaavasti liikesalaisuuksien PL 15.1 §:n nojalla nauttiman omaisuudensuojan periaatekollisiossa julkishallinnon automaattisen päätöksenteon soveltamiskontekstissa prima facie -etusija tulee antaa henkilötietojen suojalle pohjautuen sen välittömämmin luonnollista henkilöä turvaaviin tarkoitusperiin sekä yksilön oikeusturvanäkökohtiin. Optimointikäskyluonne edellyttää kuitenkin, että liikesalaisuuksien nauttimaa omaisuudensuojaa rajoitetaan niin vähän kuin mahdollista. Lisäksi tutkielmassa esitetyn näkökannan mukaan tämän soveltamiskontekstin prima facie -etusija on ehdollinen sille, että yksittäistapauksessa voidaan paikantaa riittävät oikeudelliset mekanismit, joilla poistetaan liikesalaisuuden haltijan omaisuuteen kohdistuvat, henkilötietojen suojasta johdettujen oikeuksien käytöstä johtuvat epäedulliset vaikutukset. Lopuksi on kuitenkin syytä korostaa prima facie -etusijan olevan aina vain suuntaa-antava etusijajärjestys. Näin ollen lopullinen optimointikäskyn toteutus ja punninta eri periaateluontoisten perusoikeuksien välillä tapahtuu yksittäistapauksessa in casu.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, soveltuvatko turvapaikkapäätösten automatisointi harkintavallan näkökulmasta. Lainsäädäntöhankkeissa sekä viranomaisten keskusteluissa on tuotu vahvasti esille se, etteivät turvapaikkapäätökset sovellu automatisoinnin piiriin, koska ne ovat laajaa harkintavaltaa sisältäviä päätöksiä. Tutkielmassa on tarkoitus haastaa tätä näkemystä ja saada vastauksia, joiden avulla yleinen olettamus joko pystytään vahvistamaan oikeaksi taikka sitten kumoamaan. Tutkielman lähtökohtaisena metodina on lainoppi. Tarkoitus on pohtia turvapaikkapäätöksiä eri näkökulmista kuitenkin lainsäädännön osoittamin reunaehdoin. Tutkielmassa osoitetaan se, että harkintavalta on monialainen ja haastava käsite. Lisäksi on tuotu esille se, että myös turvapaikkapäätökset ovat moninaisia ja selkeää linjausta ei voida heti tehdä. Päätöksentekoprosessi sisältää osa-automatisoinnille sopivia kehityskohteita, mutta yleisesti ottaen turvapaikkapäätöksien automatisointi on haastavaa ja joissain tilanteissa jopa mahdotonta. Osaltaan tutkielma päätyy samaan lopputulokseen siitä, etteivät turvapaikkapäätökset sovellu automatisoinnin piiriin, mutta osaltaan pystymme tämän väitteen myös kumoamaan.

Suomeen töihin haluavien kolmansien maiden kansalaisten on lähtökohtaisesti saatava työpaikka sitovasti ennen maahan pääsemistä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, voitaisiinko Suomessa ottaa käyttöön kolmannen maan kansalaisille suunnattu uusi lupa, joka oikeuttaisi maahantuloon ja maassa oleskeluun työnhaun perusteella. Tutkielman aiheen valintaa ovat ohjanneet Suomen vanhenevan väestön ja heikentyvän huoltosuhteen aiheuttamat haasteet yhteiskunnan taloudelliselle kestävyydelle. Työnhakuluvan tavoitteena olisi helpottaa osaavan työvoiman maahanmuuttoa ja pyrkiä helpottamaan työmarkkinoilla vallitsevaa kohtaanto-ongelmaa työvoiman ominaisuuksien ja työnantajien tarpeiden välillä. Tutkielmassa pyritään yhtäältä selvittämään, minkälaisia piirteitä työnhaun perusteella myönnettävään lupaan voisi liittyä ja toisaalta hahmottamaan, mitä edellytyksiä sen saamiselle voisi olla tarkoituksenmukaista asettaa. Vuonna 2021 voimistuneessa työnhakulupaa koskevassa julkisessa keskustelussa on nostettu esiin riskejä Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kannalta. Tutkielmassa selvitetään, minkä laajuinen oikeus tutkielmassa hahmotellun kaltaisella työnhakuluvalla maassa oleskelevilla ulkomaalaisilla olisi yhtäältä toimeentuloa turvaaviin etuuksiin ja toisaalta sosiaali- ja terveyspalveluihin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten mahdolliset luvan käyttöönottoon liittyvät riskit voitaisiin ottaa huomioon lainvalmistelussa ja toisaalta mitä keinoja olisi puuttua tästä huolimatta mahdollisesti realisoituviin riskeihin. Mitä tehokkaampia keinoja olisi riskien ehkäisemiseen ja toisaalta mahdollisesti realisoituviin riskeihin puuttumiseen, sitä tarkoituksenmukaisempana tavoitteiltaan kannatettavan luvan käyttöönotto näyttäytyisi. Näitä kysymyksiä lähestytään osittain lainopillisen tutkimuksen keinoin ja erityisesti tarkoituksenmukaisimman säätämistavan hahmottamisessa toisaalta sääntelyteoreettisen otteen avulla. Osaan luvan käyttöönottoon liittyvistä kysymyksistä otetaan tutkielmassa nimenomainen kanta ja osassa nostetaan esiin lainsäädäntövaihtoehtoja, joita tulisi mahdollisen lainvalmistelun yhteydessä selvittää tarkemmin. Tutkielman aihe on niin uusi, ettei nimenomaisesti sitä koskevaa tutkimusta vielä ole. Myös tutkimusaiheen laajempana tutkimusympäristönä olevaa työ- ja osaamisperusteista maahanmuuttoa on tutkittu hyvin vähän. Tarpeen näitä koskevalle tutkimukselle voidaan nähdä olevan kasvussa, kun työperusteista maahanmuuttoa koskeva sääntely on murroksessa yhteiskunnallisten tarpeiden vuoksi ja keinoja osaavan työvoiman lisäämiseen etsitään aktiivisesti.

Tässä tutkielmassa käydään läpi työsuojeluviranomaisen tiedonsaantioikeuden laajuutta uusien työn tekemisen muotojen – etätyön ja alustatalouden osalta. Tutkimusmetodi on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen. Tutkielmassa keskiössä on työntekijä, jota työsuojelulainsäädännöllä suojataan. Työsuojeluvelvoitteet taas koskevat työnantajaa. Mitä tietoja työsuojeluviranomaisen on mahdollista saada etätyöntekijältä? Entä itsensätyöllistäjältä? Valtiosääntöoikeudellisesti tiedonsaantioikeuteen liittyy rajoittavasti perusoikeuksina kotirauha ja henkilötietojen suoja osana yksityisyyden suojaa. Perustuslakivaliokunta taas on perustellut kotirauhan suojan piiriin ulottuvia tarkastusoikeuksia niin oikeudella elämään ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen kuin julkisen vallan velvoitteella huolehtia työvoiman suojelusta. Työsuojelua koskevasta lainsäädännöstä keskeisin on työturvallisuuslaki, jonka osalta tutkielmassa keskitytään etätyön ja alustatalouden kannalta relevantteihin säännöksiin. Työturvallisuuslaki on tutkielman keskeisin säädös yhdessä työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistoiminnasta annetun lain ja varsinkin sen tiedonsaantia ja tarkastusoikeutta koskevan 4 §:n kanssa. Tutkielmassa tarkastellaan työntekijän työsuojelua muutamien esimerkkitilanteiden kautta etätyötä ja alustataloutta koskevan lainsäädännön reunaehtojen asettamissa rajoissa. Tutkielman johtopäätöksenä on, että tilanne on lainsäädännöllisesti epäselvä, eikä työntekijän työsuojelu toteudu uusien työn tekemisen muotojen osalta niin kuin työturvallisuuslaki edellyttää. Tutkielmassa esitetään kannanottona, että joko kotirauhan suojan kynnystä olisi madallettava tai työntekijän työsuojeluvastuusta olisi säädettävä laissa.

Tutkielmassa tarkastellaan, miten vastuu julkisen vallan käytöstä toteutuu automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Lainsäädäntöhankkeissa ja oikeustieteellisessä keskustelussa julkishallinnon päätösautomaatioon liittyviä vastuukysymyksiä on arvioitu ensisijaisesti virkavastuun kohdentamisen näkökulmasta. Kysymys virkavastuun toteuttamisesta tuo kuitenkin esiin vastuusääntelyn taustalla piilevän jännitteen ihmistoimijuuteen perustuvan vastuun ja automaattisen päätöksenteon välillä. Tämän jännitteen vuoksi virkamiehen henkilökohtainen virkavastuu ei välttämättä ole toteutettavissa automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Siksi ratkaisuja automaattisen päätöksenteon vastuuongelmiin on etsittävä ennen kaikkea viranomaiseen kohdistuvista vastuumuodoista. Tutkielman metodologisena lähtökohtana on lainoppi, mutta tarkastelu sisältää myös vastuuteoreettista analyysia. Työn teoreettisena viitekehyksenä toimii teknologian tutkimuksessa käytetty vastuukuilun (responsibility gap) käsite sekä jaottelu vastuun eri lajien välille. Työssä analysoidaan, miten ja millä edellytyksillä rangaistusvastuu, korvausvastuu, prospektiivinen vastuu ja answerability-tyyppinen perusteluvastuu voivat toteutua automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Eri vastuumuotojen toteutumista arvioidaan suhteessa hallinnon asiakkaan oikeusturvaan sekä julkisen vallan käytön legitimiteettiin. Tutkielmassa osoitetaan, että automaattisen päätöksenteon vastuuongelmat liittyvät ennen kaikkea virkamiehen rikosoikeudellisen virkavastuun toteuttamiseen. Perustuslain 118 §:n vaatimus virkavastuun kattavuudesta voi automaattisen päätöksenteon yhteydessä joutua ristiriitaan rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvän epätäsmällisyyskiellon ja syyllisyysperiaatteen kanssa. Kompensaatiovastuu toteutuu julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun kautta, mutta käytännössä vahingonkorvausoikeudellinen sääntely saattaa rajoittaa yksilön mahdollisuuksia saada vahingonkorvausta automatisoidussa päätöksenteossa tapahtuneista virheistä. Muita vastuun muotoja puolestaan voidaan toteuttaa viranomaiseen kohdistuvilla vastuujärjestelyillä sekä automaattisiin päätöksentekojärjestelmiin kohdistuvalla sääntelyllä.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan virkasuhteessa olevan henkilön sananvapautta erityisesti lojaliteetti- ja käyttäytymisvelvoitteen näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on lainopin avulla selvittää, millaisia rajoituksia virkamiehen käyttäytymisvelvoite ja lojaliteettivelvoite asettavat virkamiehen sananvapaudelle. Lisäksi tarkastellaan, mitkä kriteerit vaikuttavat virkamiehen sananvapauden laajuuteen edellä mainitut velvollisuudet huomioon ottaen. Tutkielma on hallinto-oikeudellinen, mutta se sisältää myös valtiosääntöoikeudellisia piirteitä perus- ja ihmisoikeuksiin kytkeytyvän aiheensa vuoksi. Velvoitteita koskevien normien väljän sanamuodon vuoksi pyrin erityisesti oikeus- ja laillisuusvalvontakäytännön avulla määrittelemään niitä rajoja, mitä käyttäytymis- ja lojaliteettivelvoite asettavat virkamiehen sananvapaudelle. Sananvapaus on jokaiselle, myös virkamiehelle lähtökohtaisesti kuuluva vahva perus- ja ihmisoikeus. Se saa sisältönsä perustuslaista, Euroopan unionin oikeudesta sekä kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista. Virkamiesasemasta seuraavat velvoitteet, kuten juuri tarkastelemani käyttäytymis- ja lojaliteettivelvoite, voivat kuitenkin asettaa rajoituksia sananvapaudelle. Virkamiehen käyttäytymisvelvoitetta on täsmennetty asiallisuuden, asianmukaisuuden ja sopivuuden kriteereillä. Käyttäytymisvelvoite näyttäytyy lähinnä virkamiehen suhteessa hallinnon asiakkaisiin. Lojaliteettivelvoite sen sijaan on sisällöltään vaikeampi määrittää, mutta sen on katsottu tarkoittavan etusijassa virkamieheltä vaadittua lojaaliutta organisaatiotansa kohtaan.