Browsing by Subject "hengellisyys"

Lähisuhdeväkivallan ilmiö on alati ja monella tasolla vaikuttava ongelma. Lähisuhteissa tapahtuva väkivalta on valitettavan yleistä myös meillä Suomessa. Sen ratkaisemiseksi on tuskin olemassa vain yhtä yksiselitteistä vastausta. Myös kirkon kanta lähisuhdeväkivaltaan on selkeä; kyseessä on rikos ja synti. Seurakunnat voivat olla yhdessä luomassa sellaista ympäristöä ja ilmapiiriä, joka parhaalla tavalla tukee lähisuhdeväkivaltaa kokeneita. Turvallinen pohja, tietoisuuden lisääminen ja avoimuus ovat siinä yhtiä keskeisiä tekijöitä. Kirkon on tärkeä olla entistä vahvempi toimija väkivallan vastaisessa työssä yhdessä ja yhteistyössä. Oman työurani aikana olen auttanut lähisuhdeväkivaltaa kokeneita ihmisiä niin yksilö- kuin ryhmätasolla. Olen kokenut sen varsin merkityksellisenä ja ollut kiinnostunut myös työn kehittämisestä, samoin kuin kirkon moninaisista mahdollisuuksista auttaa, hengellisyyttä unohtamatta. Tämä käytännöllisen teologian tutkielma tarkastelee lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden ihmisten tukemista kristillisen kirkon ja hengellisen avun kontekstissa. Sen tutkimuskysymys kuuluu: millä tavoin kirkko ja hengellisyys voivat olla lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden toipumisen tukena? Tutkimus on toteutettu narratiivisena kirjallisuuskatsauksena ja sen analyysimenetelmänä on käytetty aineistolähtöistä teemoittelua. Tutkimusaineisto koostuu seitsemästä kansainvälisestä vertaisarvioidusta artikkelista sekä yhdestä kotimaisesta ajankohtaisesta artikkelista. Auttamista edistävät tekijät olivat yhteydessä yhteisön merkitykseen, papin rooliin sekä käytännöllisiin asioihin. Auttamista jarruttavat tekijät liittyivät puhumattomuuteen sekä vahingollisiin uskomuksiin. Muutosta vaativat tekijät ja kehityskohteet koskivat avoimuuden lisäämistä, tarvetta yhteistyöhön ja koulutukseen sekä turvallisen ja tukevan ympäristön luomista. Hengellisyys hoitavana elementtinä kätki sisälleen kolme eri tapaa, joilla lähisuhdeväkivaltaa kokeneet ihmiset saivat hengellisyydestä tukea itselleen. Näitä olivat: suhde hengelliseen yhteisöön, hengellisyys suhteessa Jumalaan sekä hengellisyyden rooli suhteessa itseen.

Tutkielma tarkastelee 35–65 -vuotiaiden uskonkriisin kanssa kamppailleiden ihmisten kokemuksia Suomen evankelisluterilaisen kirkon tarjoamasta sielunhoidosta. Sielunhoito on keskeinen osa kirkon elämää ja papin kanssa tapahtuva uskonkriisin käsittely liittyy sielunhoidon keskeiseen eksistentiaalisia kysymyksiä ja jumalasuhdetta käsittelevään alueeseen. Tutkielma selvittää millaisena uskonkriisi näyttäytyy sielunhoitoon hakeutuvan näkökulmasta ja mitä odotuksia se asettaa sielunhoidolle, minkälainen on papin kanssa tapahtuva kohtaaminen ja millainen merkitys kohtaamisella on uskonkriisissä. Sekä uskonkriisi että sielunhoito ovat monimuotoisia ilmiöitä. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostuu ihmisen ja uskon kehitystä sekä sielunhoitoa tarkastelevasta kotimaisesta ja kansainvälisestä tutkimuksesta. Tämän kvalitatiivisen tutkielman aineiston keräys toteutettiin julkisella haastattelukutsulla pääkaupunkiseudulle keskittyneissä medioissa. Aineisto koostuu seitsemästä teemahaastattelusta, jotka analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Keskeiset uskonkriisiin johtaneet tekijät ovat kokemus ulkopuolisuudesta, erilaiset traumaattiset kriisitapahtumat ja oma jumalasuhde. Näihin vaikuttavat elämänkulku ja ihmissuhteet. Yleisesti voidaan todeta, että uskonkriisit kietoutuivat voimakkaasti ihmisen koko elämänkulkuun, eivätkä tuo sielunhoitotilanteeseen mitään erityisiä odotuksia. Uskonkriisiin liittyvät sielunhoitokohtaamiset ovat dialogisia, spirituaalisia ja terapeuttisia. Auttavuuden kannalta merkittävää on papin sekä hengellinen että psyykkinen koulutus- ja osaamistaso. Keskeistä on yksilön kuuntelu ja kunnioittava suhtautuminen. Kohtaamattomiksi koetuissa sielunhoitotilanteissa kommunikaatio ei toimi ja tilanteet koetaan epäempaattisina ja epäeettisinä. Uskonkriisiprosessin monet vaikutukset ovat sielunhoidosta riippumattomia henkisiä ja hengellisiä muutoksia ja ne voidaan nähdä myös uskonelämän rakenteellisina muutoksina. Sielunhoidon kohtaamiskokemuksella on vaikutusta uskonkriisiin. Sielunhoidon merkitys jakaantuu kriisiä syventävään, uskonelämää vahvistavaan ja hyvinvointia ja elämänhallintaa lisäävään kategoriaan. Toimimattomissa kohtaamisissa sielunhoito systemaattisesti syventää uskonkriisiä tai se voi jopa luoda uskonkriisiksi koetun tilan. Auttavat kohtaamiset puolestaan mahdollistavat uskonelämän vahvistumisen ja elämänhallinnan lisääntymisen. Tutkielma tuo ilmi monimuotoisuuden sielunhoitajien koulutuksessa ja orientoitumisessa sielunhoidollisiin tehtäviin ja tukee viitekehyksen kuvaa ihmisen hengellisen ja psyykkisen todellisuuden sisäkkäisyydestä. Sielunhoito on yksi apukeino elämän eri ulottuvuuksien käsittelyssä ja uskonkriisin yhteydessä auttavissa kohtaamisissa se on merkittävä hengellisen ja psyykkisen pohdinnan paikka.

Tutkielmani käsittelee suomalaisen hiljaisuuden liikkeen teologiaa kontemplaation ja toiminnan näkökulmasta. Aineistonani on Hiljaisuuden Ystävät -lehti vuosilta 1989–2016. Sen julkaisijayhteisö Hiljaisuuden ystävät ry on vuonna 1986 perustettu yhdistys, jonka tavoitteena on edistää ja tehdä tunnetuksi hiljaisuuden viljelyä ja retriittitoimintaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta. Hiljaisuuden liike on kasvanut Suomessa 1970-luvulta alkaen yhdeksi merkittävimmäksi kirkon sisällä vaikuttavaksi hengelliseksi liikkeeksi. Suomalaista hiljaisuuden liikettä ja retriittitoimintaa on toistaiseksi tutkittu pääasiassa yksityisen ihmisen retriittikokemuksen näkökulmasta. Sen sijaan hiljaisuuden liikkeen teologiaa on tutkittu vähemmän. Merkittävänä kirkon työntekijöiden taustayhteisönä tällaiselle tutkimukselle on olemassa selkeä tarve. Kontemplaation ja toiminnan suhde on ollut kautta vuosisatojen keskeinen kristillisen kirkon spiritualiteettiin liittyvä kysymys. Hengelliseen elämään keskittyminen (kontemplaatio) ja vaikuttaminen tässä maailmassa (toiminta) on nähty välillä kilpailevina, välillä toisiaan tukevina kristityn elämän puolina. Yleensä niiden on kuitenkin nähty liittyvän tavalla tai toisella yhteen. Käsittelen kontemplaatiota ja toimintaa Werner G. Jeanrondin kristityn rakkauden suhteiden mukaan, jolloin suhde Jumalaan ja itseen liittyvät kontemplaatioon ja suhde lähimmäiseen ja luomakuntaan liittyvät toimintaan. Kontemplaation ja toiminnan käsittelyssä näkyvät suomalaisen hiljaisuuden liikkeen syntyhistorian monipuoliset ekumeeniset vaikutteet. Erilaisten vaikutteiden mahdolliset jännitteet on ratkaistu sallimalla erilaisten näkemysten rinnakkain olo. Katolinen vaikutus näkyy vahvana erityisesti kontemplaatioon liittyvissä kirjoituksissa. Kontemplaatio esitetään 1900-luvulla tapahtuneen demokratisaation mukaisesti kaikille mahdollisena tapana olla yhteydessä Jumalan kanssa. Toimintaan liittyvät kirjoitukset perustuvat pääasiassa luterilaiseen perinteeseen. Niissä on nähtävissä myös modernin teologian vaikutteita, joissa kontemplaatio ja toiminta yhdistyvät. Huolimatta siitä, että toiminnan oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan puolesta nähdään liittyvän vahvasti hiljaisuuden viljelyyn, se ei näy konkreettisina tekoina toisin kuin monissa ulkomaisissa liikkeissä, joissa aktiivinen rukouselämä ja toiminta on yhdistetty. Hiljaisuuden liikkeen nousu on liittynyt postmoderniin yksilöllistä ja hyvää elämää etsivään uskonnollisuuteen. Se liittyy siihen kokemuksellisuuden myötä, mutta on sille samalla vastavoima korostaessaan kristillisen mystiikan perinteen mukaisesti Jumalan suvereenia auktoriteettia ja yhteisöllisyyttä.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää lastenohjaajien näkemyksiä ja kokemuksia lapsen hengellisyydestä ja sen ilmenemisestä Suomen evankelis-luteriaisen kirkon päiväkerhoissa. Aineisto kerättiin Stimulated recall-metodilla, jossa kuutta lastenohjaajaa videoitiin kahtena päiväkerhokertana ja haastateltiin videoista valittuja tilanteita virikkeinä käyttäen kahdesti. Tutkimusaineisto koostui siten vuonna 2013 pidetyistä kahdestatoista haastattelusta, joissa katsottiin yhteensä noin 60 lyhyttä tutkimusaiheeseen liittyvää videotilannetta. Stimulated recall-metodin avulla lastenohjaajat pystyivät tarkastelemaan lapsen hengellisyyttä hyvin monipuolisesti ja laajasti. Tutkimuksen alkuperäinen tutkimustehtävä oli tutkia lastenohjaajien tapoja vaalia lasten hengellisyyttä päiväkerhoissa. Tämä rajattiin tutkimuksesta pois tutkimusprosessin loppupuolella, sillä tähän liittyi monia haasteita. Ennen kaikkea aineiston huomattiin olevan liian runsas alkuperäisellä tutkimussuunnitelmalla. Tutkimusaineisto oli tarpeeksi kattava kuitenkin antamaan luotettavan kuvan lastenohjaajien näkemyksistä ja kokemuksista lapsen hengellisyydestä päiväkerhoissa. Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus. Haastatteluaineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Haastatteluissa virikkeinä katsottuja videotilanteita ei analysoitu, vaan ne olivat analyysissa selventämässä haastatteluja ja sitä, miten tutkimustuloksiin päästiin. Analyysia tukemassa ovat tutkimuksen viitekehys etenkin lapsen spiritualiteetista ja uskonnollisesta kehityksestä. Tutkimustuloksia peilattiin aikaisemman tutkimuksen lisäksi myös kirkon varhaiskasvatuksen asiakirjoihin. Lapsen hengellisyyden ytimeksi muodostui kokonaisvaltaisuus, koska hengellisyys nähtiin osaksi lapsen koko elämää. Tämä ydin rakentui lastenohjaajien yksityiskohtaisemmista näkemyksistä ja kokemuksista siitä, mitä lapsen hengellisyys on ja, miten se päiväkerhoissa ilmenee. Näistä taas muodostui kaksi isompaa aihealuetta, lapsen tapa toimia ja käyttäytyä sekä tunteet ja kokemukset. Lisäksi aineistosta tarkasteltiin, mitä lastenohjaajat katsoivat lapsen hengellisyyden olevan. Lapsen hengellisyyden ominaisuuksiksi nousivat aineisosta kokonaisvaltaisuus, yksilöllisyys, luonnollisuus, lapsenkaltaisuus ja salaperäisyys. Tutkimusprosessin vaikutusta lapsen hengellisyysnäkemyksiin nostettiin hyvin vähän esille. Kuitenkin tutkimusprosessin katsottiin nostaneen lapsen hengellisyyden keskeiseksi huomion ja pohdinnan aiheeksi sekä antaneen uusia näkemyksiä sen luonteesta. Lapsen hengellisyyttä tarkasteltiin niin spiritualiteetin inhimillisen ominaisuuden kuin kristillisen spiritualiteetin näkökulmista käsin. Aineistosta oli kuitenkin huomattavissa, että tutkittavien näkemyksiä ohjasi hyvin vahvasti kristillinen ajattelutapa. Tämä myös rajoitti tutkimusaiheen tarkastelua. Tutkimuksen tulokset olivat selkeässä linjassa niin aikaisemman tutkimuksen kuin kirkon asiakirjojen linjausten kanssa. Kuitenkin muutama merkittävä ero aikaisempaan tutkimukseen verrattaessa oli havaittavissa. Etenkin aineistosta jäi puuttumaan eksistentiaalisten kysymysten, monikulttuurisuuden ja kuoleman mysteerin merkitys osana lapsen hengellisyyttä. Lisäksi lapsen hengellisyyttä tarkasteltiin vain uskonnon etenkin kristinuskon yhteydessä. Tarkastelua ohjasi myös vahvasti myönteinen näkemys lapsen hengellisyydestä ja sen kehittymisestä. Lastenohjaajat kokivat tutkimuksen antaneen hyvän tilaisuuden lapsen hengellisyyden tarkasteluun ja pohtimiseen. Tämän katsottiin usein jäävän päiväkerhoarjessa vähälle. Tutkimuksen perusteella lapsen hengellisyys kuuluu merkittäväksi osaksi päiväkerhojen arkea. Lapsella on olemassa rikas hengellinen elämä, jolla on päiväkerhossa tilaa ja aikaa kasvaa, kehittyä ja tulla esille. Lapsi saa päiväkerhossa poimia luonnollisesti omalla painollaan kristillisiä eväitä omaan hengelliseen elämäänsä. Päiväkerhossa lapsen annetaan olla hengellinen kuitenkin vapaasti, luonnollisella omalla tavallaan.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan sote-johtajien uskonnollista taustaa ja hengellisyyttä; miten hengellisyys mahdollisesti toimii sote-johtajan sisäisenä työvälineenä maassamme käynnissä olevan sote- ja maakuntauudistuksen yhteydessä. Hengellisyys tarkoittaa tässä yhteydessä sote-johtajan olemassa olon ja johtamistyön läpäisevää hiljaista, tiedostettua tai tiedostamatonta alustaa ja toimintaa. Tutkielman viitekehyksenä toimii työelämän hengellisyys, jota koskevasta kirjallisuudesta on laadittu sisällönanalyysin menetelmää käyttäen teoreettinen malli, johtamisen hengellisyyttä kuvaava luokittelu, jonka ohjaamana on toteutettu teemahaastattelu kuudelle lähinnä terveydenhuollossa toimivalle johtajalle sekä yksityisen että julkisen sektorin organisaatioissa. Haastatteluaineiston analyysi tapahtuu sisällön analyysillä. Johtamisen osalta tutkielmassa hyödynnetään transformationaalista johtamista koskevaa teoriaa. Tulokset vahvistavat teoriaa. Sote-johtajien hengellisyys on osin tiedostamatonta ja se koostuu useista elementeistä. Sote-johtajat ovat avomielisiä suhteessa hengellisyyteen, mutta pitävät terveydenhuollon ammateille yhteisiä arvoja; ihmisen kunnioittamista ja itsemääräämisoikeutta ensisijaisen tärkeänä yhteyksissä, joissa hengellisyyttä työyhteisöissä käsitellään. Evankelis-luterilaisen kulttuurin ja kasvatuksen vaikutus johtamisessa tunnistetaan, mutta lapsuudenkodin hengellisyyden merkitys on vähäistä. Suhde muutosjohtamiseen rakentuu vahvan ammatti-identiteetin ja henkilökohtaisten ominaisuuksien kautta. Hengellisyys muodostuu työ- ja elämänkokemuksen, kommunikaation ja työn vastapainona toimivien voimavarojen muodostamasta kokonaisuudesta, ja se tarkoittaa sote-johtajille yhteyttä omaan sisimpäänsä, sisäistä vuoropuhelua oman itsensä, korkeamman voiman ja/tai Jumalan kanssa. Yhteistyö hengellisten tahojen kanssa on yleistä, ja etenkin sairaalapapin kanssa tehtävää yhteistyötä arvostetaan, mutta yhteistyöltä edellytetään toimialan professionaalisten ja universaalien arvojen kunnioittamista. Sote-johtajien toiminnan taustalla vaikuttavat periaatteet, joiden teologisella tieteenalalla käsitetään kuuluvan työelämän hengellisyyteen, ja sote-johtajat käyttävät näitä elementtejä työvälineinään muutostilanteessa. Hengellisyyden voidaan todeta myös olevan eräänlaista sote-johtajan sisäistä transformaatiota; ihmisenä ja johtajana kasvamista, kehittymistä ja muuttumista.

Hengellisyydellä ja lääketieteellisellä hoitamisella on pitkä yhteinen historia. 1800-luvulla alkoi kehitys, jossa hoidon hengellinen ulottuvuus alkoi eriytyä sielunhoidon alueelle ja lääketieteellinen hoitaminen keskittyä ihmisen fyysisen puolen hoitamiseen. 1970-luvulta lähtien ihmisen kokonaisvaltaisuutta korostavat hoitoteoriat ovat kuitenkin tuoneet sielunhoidon ja lääketieteen ihmiskuvaa ja hoitokäsitystä lähemmäksi toisiaan. Tähän liittyy yhteiskunnallinen kehitys, jossa kirkon ja uskonnollisuuden muutokset ovat sysänneet terveydenhuollolle niitä tehtäviä, jotka aikaisemmin kuuluivat kirkolle ja suvulle. Tässä tutkielmassa tarkastelen, miten hengellisyys nähdään osana hoitamista viranomaissuosituksissa, hoitoteorioissa sekä uskonnollisten ja vakaumuksellisten yhteisöjen toiveissa. Tarkastelen myös, miten hengellisyys ja hoitaminen liittyvät toisiinsa hoitamisen etiikassa. Hoitamisen ja hengellisyyden yhteys määräytyy hoitokäsityksestä, jonka taustalla on ihmiskäsitys. Katie Erikssonin kokonaisvaltaisessa hoitoteoriassa hengellisyys on oleellinen osa hoitamista. Hengellisiä ja hoidollisia elementtejä teoriassa ovat usko, toivo ja rakkaus sekä vuorovaikutus konkreettiseen ja abstraktiseen toiseen. Hengellisyys voi kuulua hoitamiseen voimavarana, hoitamisen apuvälineenä, joka vahvistaa terveyttä ja muuta inhimillistä hyvää. Hengellisyys voi olla myös oire, kuten esimerkiksi hengellinen tai eksistentiaalinen kipu, jota kuuluu hoitaa aivan kuten fyysistäkin kipua. Lakien ja eettisten periaatteiden näkökulmasta hengellisyys kuuluu hoitamiseen hyvin yleisellä tasolla: vakaumuksen kunnioittaminen, ihmisarvo, inhimillinen kohtelu ja potilaan hyvän edistäminen voivat velvoittaa potilaan hengellisen ulottuvuuden hoitamisen, jos eettisiä periaatteita tulkitaan kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen ja kokonaisvaltaisen hoitokäsityksen näkökulmasta. Niukimmillaan lait ja eettiset periaatteet velvoittavat ainoastaan pidättäytymään potilaan vakaumuksen loukkaamisesta. Viranomaissuosituksissa korostuu hengellisyyden kuuluminen hyvään saattohoitoon mutta ei muuhun hoitoon. Tämän taustalla vaikuttaa kokonaisvaltainen ihmis- ja hoitokäsitys. Hengellisyys voi olla saattohoidossa voimavara, joka auttaa kuoleman hyväksymisessä tai oire, kuten eksistentiaalinen ahdistus, jota kuuluu hoitaa. Uskonnollisilla ja vakaumuksellisilla yhteisöillä on vakaumuksensa perusteella hyvin erilaisia käsityksiä siitä, miten hengellisyys ja hoitaminen kuuluvat yhteen. Niukimmillaan mitään yhteyttä ei ole. Esimerkiksi Vapaa-ajattelijoiden mukaan kuolema ei merkitse mitään ja on tärkeää, että vapaa-ajattelijat eivät epähuomiossa joudu uskonnollisen vaikuttamisen kohteeksi. Runsaimmillaan hoitajien tulisi rukoilla ja veisata yhdessä potilaiden kanssa. Esimerkiksi Metodisti-kirkko toivoi hoitohenkilökunnalta aktiivista hengellistä tukea, kun potilas menee rajan yli.

Tässä tutkielmassa aiheena on näkövammaisten selviytyminen. Näkövammaisia on Suomessa paljon. Erityisesti iäkkäiden joukossa näkövammaisten osuus on suuri. Näkövammainen on henkilö, jolle näön heikentyminen aiheuttaa huomattavaa haittaa päivittäisessä elämässä. Näkövamma aiheuttaa runsaasti stressiä ja surua. Tämä pro gradu on aineistolähtöinen ja laadullinen tutkimus. Tutkielmaa varten on haasta- teltu kymmentä eri asteisesti näkövammaista henkilöä. Haastattelut tehtiin vuosina 2015–2016. Haastateltavista neljä oli täysin sokeita ja kuusi haastateltavaa heikkonäköisiä. Haastattelut analysoitiin aineistolähtöisen analyysin keinoja käyttäen. Tämä tutkielma rakentuu tutkimuskysymysten varaan, jotka ovat: millaista on elämä näkövammaisena, millaisia selviytymiskeinoja näkövammaisilla on käytössään ja mikä on hengellisyyden rooli näkövammaisten selviytymisprosessissa. Tutkimus rakentuu sen varaan, kuinka aineisto vastaa annettuihin tutkimuskysymyksiin ja kuinka olemassa oleva tutkimustieto tukee saadusta aineistosta tehtyjä havaintoja. Keskeisimmät havainnot tässä tutkielmassa liittyvät näkövammaisten kokemuksiin siitä, millaista on elää näkövammaisena Suomessa. Huomattava osa tähän tutkimukseen osallistuneista koki elämänsä ajoittain hyvin haastavaksi, ja tuen tarve oli suuri. Useampi vastaaja sanoitti kokeneensa elämänsä varrella häpeää näkövammastaan. Monella näkövammaisella kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunne olivat voimakkaita. Selviytymiskeinoista keskeisimpinä esiin nousivat myönteinen elämänasenne, huomiotta jättäminen sekä hengellisyys. Sosiaalisella tuella oli suuri merkitys valtaosalle vastaajista. Valtaosalla tähän tutkimukseen osallistuneista oli käytössään laajasti erilaisia selviytymiskeinoja. Tässä aineistossa hengellisyyden merkitys oli vastaajille moniulotteista. Vastaajat on jaoteltu kolmeen ryhmään sen mukaan, kuinka suuren merkityksen he antoivat hengellisyydelle omassa selviytymisprosessissaan. Ryhmät ovat uskossa elävät, epäilijät ja uskosta etääntyneet. Tämän tutkielman aineiston perusteella ne vastaajat, joille hengellisyyden merkitys oli suuri, suhtautuivat keskimäärin rauhallisemmin omaan vammaansa ja kuvasivat olevansa onnellisempia. Tämän tutkielman valossa moni näkövammainen ei tule kohdatuksi siten, kuin hän kaipaa.