Browsing by Subject "hyvinvointivaltio"

The purpose of this study is to describe the discussion, which took place in Helsingin Sanomat between 2000 and 2005, regarding the rationale for publishing basic education reviews. Firstly, the idea is to clarify, what type of views were presented, and what were the supporting arguments used. Secondly, the focus is on the professions of those involved in the dialogue, and the institutions they represented. The conflicting decisions of justice departments on the matter gave the inspiration for this study. The theoretical starting point for this study is Foucalt's views with regards to the blending of power and discourse, as well as the build up of social construction, in the context of life's continuous power struggle that is influenced by discourse. Media as a whole is a significant contributing factor to social construction. Helsingin Sanomat, being the most read Finnish daily publication, is one of the most important contributors amongst media. The material used in the study are the Helsingin Sanomat articles on the publicity of basic education evaluation between 2000 and 2005, during which period the two above mentioned legal entities made their decisions. This study can be defined as a qualitative analysis supplemented by certain quantitative factors. The calculations and creation of spreadsheets do not amount to quantitative analysis. This is simply a practical approach to present the material that forms the basis for this study. Discourse analysis was also applied in the study to gain a better overview of the material used. Two discourses were introduced as a framework to interpret the articles – welfare state discourse and neoliberal market discourse. The results show that those against publishing have technical arguments, and also rely on welfare state discourse. In their opinion, the comparability of education reviews is always questionable. Their approach to the matter reflects tones of the welfare state discourse, and their concerns included increased competition between schools, and the end of basic education offering equal opportunities. Those in favor of publishing highlighted information transparency, and the parent's need for review data when selecting schools. The law was also said to require publishing the data. Furthermore, the schools were considered to be accountable to the taxpayers. The ideology reflected in their argumentation was clearly the neoliberal market discourse. The negative aspects of publishing the reviews were contributed mainly by researchers, teachers, and school administrators. At the same time, the positive aspects of publishing were presented by the newspaper's own staff, a few politicians, and the man of the street. The active majority in the discussion were those against publishing.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen, kuinka pääkaupunkiseudun elintarvikeavun muuttamisesta osallistaviksi yhteisöruokailuiksi keskustellaan Helsingin Sanomien ja Ylen uutisten yhteydessä käydyissä verkkokeskusteluissa vuosina 2017-2018. Elintarvikeapu on lähtökohtaisesti kolmannen sektorin ja seurakuntien järjestämää hävikkiruoan ilmaisjakelua, jonka tarkoitus on auttaa vähävaraisia ihmisiä. Elintarvikeapu on tähän asti järjestetty pääosin niin kutsutuissa leipäjonoissa, jotka saattavat pääkaupunkiseudulla olla useita kilometrejä pitkiä. Aiemman tutkimuksen perusteella leipäjonoihin turvautuvilla ihmisillä huono-osaisuus on yleensä kasautunut useammalle elämän osa-alueelle. Leipäjonoista saatu apu lievittää ongelmia tilapäisesti, mutta ei poista huono-osaisuutta. Elintarvikeapua on viime vuosina pyritty kehittämään osallistaviksi yhteisöruokailuiksi, jotta apu vastaisi myös vastaanottajien sosiaalisiin tarpeisiin. Tutkielmassani tarkastelen, kuinka verkkokeskustelijat konstruoivat osallisuuden ja yhteisöllisyyden elintarvikeavussa sekularisoituneeksi mielletyssä hyvinvointivaltiokontekstissa. Pro gradu -tutkielmani on laadullinen tutkimus ja metodina käytän diskurssianalyysia. Keskeisimmät tutkimusaineistosta esiin nousevat diskurssit ovat Nöyryytetyt-, Hylätyt kansalaisemme- ja Hyysääjävaltio-diskurssit. Diskurssien nimet kuvaavat diskurssien asemoitumista ja suhdetta elintarvikeavussa käyviin ihmisiin ja hyvinvointivaltioon. Diskurssit heijastelevat yhteiskunnassa vallitsevia arvoja, ideologioita ja hierarkkisia valta-asetelmia. Niiden kautta voidaan tarkastella, kuinka yhteisöruokailuista ja hyvinvointivaltiosta keskustellaan ajankohtaisessa kasalaiskeskustelussa. Diskurssit muodostavat keskenään erilaisia käsityksiä ja kuvauksia maailmasta, eli representaatioita. Keskeisimmät diskurssien konstruoimat representaatiot ovat hyvinvointivaltio, elintarvikeapu, köyhyys, kirkko, sekä osallisuus ja yhteisöllisyys elintarvikeavussa. Osallisuus ja yhteisöllisyys näyttäytyvät diskurssien kautta mielenkiintoisesti joko vallankäytön välineinä tai hyvinvoinnin lähteinä ja sen tuottamisen tapoina. Myös hyvinvointivaltioon suhtaudutaan eri tavoin siitä riippuen, koetaanko hyvinvointivaltion rakenteet ja mekanismit perusturvan kannalta riittämättömiksi vai liian laajoiksi ja kansalaisia passivoiviksi. Keskustelu elintarvikeavusta ja sen uudistamisesta on varsin polarisoitunutta ja assosioituu erilaisiin käsityksiin hyvinvointivaltion arvoista, tavoitteista ja hyvinvoinnin tuottamisen tavoista.

Tutkimuksen tarkoituksena Ulrich Beckin ja Elisabeth Beck-Gernsheimin innoittamana tutkia individualisaatiota. Yleensä tämä ilmiö liitetään liian usein pelkästään Länsi-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Tässä tutkimuksessa kohdemaa on kuitenkin Venäjä. Vuonna 1991 eli varsin lyhyen aikaa sitten Neuvostoliitto hajosi, ja Venäjä siirtyi markkinatalouteen. Kuitenkin ensimmäinen World Values Survey –kyselytutkimus, mitä tässä tutkimuksessa on käytetty kvantitatiivisena aineistona, tehtiin Neuvostoliiton olemassaolon toiseksi viimeisenä vuotena 1990. Tuon ajankohdan tiedot kuvaavat neuvostoliittolaista arvomaailmaa, eikä kovin montaa muuta kvantitatiivista aineistoa ole neuvostoajalta edes saatavilla. Nuoret ovat Ulrich Beckin mukaan sisäistäneet yksilöllistymisen mukana tulevan vapauden ja juuri tästä syystä nuorimmat aikuiset venäläiset ikäluokat ovat tutkimuksen kohteena.Beck ja Beck-Gernsheimin mukaan individualisaatio edellyttää hyvinvointivaltiota. Monet Venäjän tutkijat pitivät Neuvostoliittoa hyvinvointivaltiona, kun taas taloudellisen romahduksen myötä nyky-Venäjän asemasta hyvinvointivaltiona voidaan olla hyvinkin eri mieltä, Kaikki muut neljä surveyajankohtaa (1995, 1999, 2006 ja 2008) kuvaavat nyky-Venäjän nuorten aikuisten arvomaailmaa, joten eri surveyajankohdat mahdollistavat pitkittäisvertailun ajankohtien välillä. Tässä tutkimuksessa käydään aluksi läpi individualisaatio –käsitteen taustalla olevia aikaisempia teorioita ja tutkimuksia sekä hieman myös käsitteen saamaa kritiikkiä. Tutkimuksessa ei oteta mitään ehdotonta kantaa individualisaation puolesta tai vastaan, vaan käsitellään kysymystä lähinnä näkökulmana. Tämän jälkeen siirrytään käsittelemään World Values Surveyn johtohahmon Ronald Inglehartin teoriaa postmodernisaatiosta ja postmaterialismista liittyen Venäjään. Sitten tarkastellaan ensin nuorisotutkimusta ja tämän jälkeen erityisesti Venäjää käsittelevää nuorisotutkimusta. Vaikka tutkimuksen menetelmät ovat kvantitatiivisia, antaa kvalitatiivinen tutkimus usein enemmän 'käsin kosketeltavan' kuvan siitä, mitä individualisaatio Venäjällä todellisuudessa merkitsee nuorille aikuisille. Tähän tutkimukseen liittyen A.A. Shirokanovan tutkimus Neuvostoajan jälkeisten nuorten individualisaatiosta moraalin alalla käyttää myös World Values Survey –aineistoa, mutta määrittelee individualisaation lyhyesti sanottuna maksimaalisena heterogeenisyytenä normatiivisissa orientaatioissa. Tässä tutkimuksessa käsitellään kuitenkin laajemmin individualisaatiota pohjautuen Neil Nevitten ja Christopher Cochranen käsitteen operationalisointiin Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan osalta. Nevitten ja Cochranen kysymykset ovat lähtökohta tutkimuksen faktorianalyysille. Faktorianalyysin avulla saadaan selville venäläisten nuorten aikuisten arvomaailman rakentuminen. Faktorianalyysin jälkeen tarkastellaan summamuuttujien avulla venäläisnuorten suhtautumisen muutosta individualisaatioon liittyviin kysymyksiin 18 vuoden ajalla. Yksilöllistymisen eri osa-alueet tuottavat ristiriitaisiakin tuloksia venäläisten nuorten aikuisten osalta. Viimeisenä menetelmäratkaisuna tutkitaan lineaarisen regressioanalyysin avulla sosiodemografisten taustatekijöiden vaikutusta Moraalinen suvaitsevaisuus -summamuuttujan kysymyksiin.

Tutkimuksessa käsitellään kahden suomalaisen liikepankin Kansallis-Osake-Pankin ja Suomen Yhdyspankin henkilöstölehtien osuutta yrityskulttuurin luojina, tiedonvälittäjinä ja yhteisöjensä kehittäjinä 1940-luvulta aina vuoteen 1984. Lähteenä tässä tutkimuksessa ovat liikepankkien henkilöstölehtien vuosikerrat. Lehdet ovat KOP:n Orava ja SYP:n Yhdysrengas. Henkilöstölehtien vuosikerrat on saatu käyttöön Nordea Bank Oyj:n arkistosta. Pääasiallisesti tutkimusmateriaalia lähestytään narratiivisesta näkökulmasta. Tutkimuksessa keskitytään siihen millaisena kertomuksena henkilöstölehdet ilmenevät omassa kulttuurisessa yksikössään eli pankkien henkilöstön viestintävälineinä. Suomalaisen yhteiskunnan muutosta voi seurata henkilöstölehtien sivuilta. Naisten siirtyminen työelämään sekä hyvinvointivaltion rakentuminen ja tasa-arvokehityksen eteneminen on luettavissa näistä lehdistä. Liikepankkien toiminta heijasti ympärillä olevan yhteiskunnan arvomaailmaa. Muutokset molemmissa ovat varsin yhteneväisiä. Missään suurissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä henkilöstölehdet eivät ole toimineet tienraivaajina. Oravan ja Yhdysrenkaan kulta-aika osui 1960- ja 1970-luvun taitteeseen, jolloin lehtien sisältö oli monipuolisinta ja lehdet nostivat esiin yhteiskunnan ja työn muutoksista kertovaa materiaalia. Sekä työntekijän että työnantajan ääni kuului. Aikakausi oli myös liikepankeille yrityksinä kultaaikaa, kun kansainvälinen kauppa kasvoi, suomalaiset vaurastuivat ja pankeilla oli merkittävä asema yhteiskunnallisina vaikuttajina. Nämä kaksi lehteä eivät koskaan tulleet niin tärkeiksi, kuin niiden varhaiset tekijät ajattelivat, mutta lehtinä ne täyttivät oman osansa tiedonjakajina henkilökunnalle.

Tässä maisterintutkielmassa tutkin, miten suomalaisten suhtautuminen maahanmuuttoon, kokemukset taloudellisesta uhasta ja hyvinvointivaltio kytkeytyivät toisiinsa yhteiskunnallisessa murroksessa vuosina 1986–1996. Talouden vapauttaminen, lama, Neuvostoliiton romahtaminen ja politiikan muutokset osuivat samalle ajanjaksolle kuin lisääntynyt julkinen keskustelu maahanmuutosta sekä nopea kasvu maahan saapuneiden turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten määrässä. Jo 1980-luvun lopulla esiin nousivat julkisuudessa myös maahanmuuttovastainen populismi ja ulkomaalaistaustaisia vastaan suunnatut väkivallanteot. Teoreettinen viitekehys tutkielmalle muodostuu sosiaalipsykologian ryhmäsuhteita ja ennakkoluuloja kuvaavista teorioista sekä maahanmuuttoon liittyvästä yhteiskuntatieteellisestä ja historiallisesta tutkimuksesta. Keskeisiä käsitteitä ovat ennakkoluulot ja rotu, taloudelliset uhkakuvat ja hyvinvointinationalismi. Aineistona toimivat Elinkeinoelämän valtuuskunnan laajat suomalaisten asennetutkimukset, Magdalena Jaakkolan haastattelututkimukset, World Values Survey -kyselyt ja Helsingin Sanomien julkaisemat kyselyt. Analyysia täydennän aikalaisuutisoinnilla ja historiallisella tutkimuskirjallisuudella. Historiallisen kontekstin kartoittamisen ja kuvailevan analyysin lisäksi käytän tutkielmassa logistista regressiota. Menetelmien avulla tutkin, mitkä tekijät muovasivat suomalaisten suhtautumista maahanmuuttoon. Selvitän mitä tapahtuneista muutoksista kyselyaineistot kertovat ja mikä erilaisten taustatekijöiden sekä ajankohdan yhteismerkitys maahanmuuttoasenteille oli. Keskeinen kysymys on myös se, miten suomalaisten historiannarratiiveille rakentuvat käsitykset kansallisesta identiteetistä ja rodusta yhdistyvät taloudellisiin uhkakuviin ja ksenofobiaan, sellaisessa hyvinvointivaltion kehityskaaren pisteessä, jossa muutokset maahanmuutossa ja taloudelliset sekä yhteiskunnalliset mullistukset kohtaavat. Kyselyaineistoihin liittyy problematiikkaa, jonka takia tuloksiin täytyy suhtautua varauksella. Suuri vaikutus on kysymyksenasettelulla ja aineiston keruun ajankohdalla. Maahanmuutto alkoi myös tutkimusaiheena kiinnostamaan vasta sen kasvun ja laajemman yhteiskunnallisen keskustelun myötä. Eri lähteistä kasatut aineistot antavat hyvin vaihtelevan kuvan suomalaisten suhtautumisesta. 1980-luvun julkinen keskustelu ja muutokset pakolaiskiintiöissä aiheuttivat lyhyelläkin aikavälillä paljon vaihtelua eri kyselyiden tuloksissa. Asenteet myös vaikuttavat muuttuneen kielteisemmiksi jo ennen kuin talouden reaaliluvut kääntyivät laman seurauksena huonompaan suuntaan. Asenteet mahdollisesti jyrkkenivät lisääntyneen maahanmuuton takia - toisaalta rasistinen suhde rotuun näyttäisi olleen Suomessa yleistä jo ennen kuin muutos tapahtui. Tulokset tukevat aiempia tutkimuksia sen osalta, että sosioekonominen asema ja etenkin koulutus korreloivat asenteiden kanssa. Kielteinen suhtautuminen maahanmuuttoon verrattuina verrokkiryhmiinsä oli vähän koulutetuilla, työntekijöillä tai työttömillä, miehillä sekä suurien kaupunkien ja Etelä-Suomen ulkopuolella asuvilla. Kiinnostavaa on, että muiden keskuudessa asenteet muuttuivat myönteisemmiksi 1980-luvun lopulla, mutta edellä mainituissa ryhmissä tällaista muutosta ei tapahtunut, joten ero niiden ja muiden välillä syveni jo ennen lamaa. Talouden reaaliluvut eivät selitä yksinään asenteissa tapahtuneita muutoksia kovin vahvasti, jos niitä verrataan aineistoon. Tutkimuksessa havaitaan, että tärkeää on ottaa mukaan myös talouteen liittyvät odotukset ja kokemukset tulevaisuuden uhkatekijöistä. Keskeistä on myös se, miten julkinen keskustelu ja poliittiset toimijat luovat ja muokkaavat näitä odotuksia tai uhkakuvia sekä yhdistävät niitä maahanmuuttajiin. Hyvinvointivaltion heikentymisestä koettu uhka yhdistyi aineistossa kielteiseen suhtautumiseen ulkomaalaisia työntekijöitä kohtaan – sekä rasistiseen ajatteluun. Taloudellisten uhkakuvien ja ryhmien välisten suhteiden välisiä yhteyksiä pohdittaessa on huomioitava myös se historiallinen ja institutionaalinen konteksti, jossa maahanmuutto ja hyvinvointivaltio kohtaavat.

Tutkielmassa eriteltiin universalismin käsitteen merkitystä osana suomalaista yhteiskuntapolitiikkaa koskevaa keskustelua ja sosiaalipolitiikan käytäntöjä. Tutkielmassa selvitettiin, millä eri tavoilla universalismin käsitettä on käytetty ja käytetään yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa ja miten universalismi ilmenee suomalaisen sosiaalipolitiikan käytännöissä. Aineistoina käytettiin suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ja sosiaalioikeuden asiantuntijoiden tutkielmaa varten antamia kirjallisia kannanottoja universalismin merkitystä koskeviin kysymyksiin ja suomalaisen yhteiskuntapolitiikan erityislaatua, instituutioita ja muutoksia käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa. Tutkielmassa tarkasteltiin myös universalismin juridista perustelua ja poliittista merkitystä sosiaalipolitiikan oikeutuksessa. Universalismin käsitteen merkityksiä ja käyttötapoja suhteutettiin suomalaisen sosiaalipolitiikan kehityksen ajankohtaisiin linjauksiin ja käytäntöihin. Asiantuntija-aineistoa ja keskeistä tutkimuskirjallisuutta analysoitiin soveltaen kriittisen konstruktionismin teorioita ja käsitehistoriallista lähestymistapaa yhteiskunnallis-poliittisten käsitteiden rakentumiseen. Teema-analyysissa universalismin merkitykset luokiteltiin diskurssin normatiiviselle ja käytännölliselle tasolle. Universalismin merkityksiä eriteltiin institutionaalisiin rakenteisiin ja käsityksiin nojautuvaa merkityksenantoa vahvistavina tai haastavina. Keskeisinä tuloksina esitettiin, että universalismin merkityssisältöjen määritteleminen on mahdollista lähinnä käsitteen suhteellisuuteen tai erilaisiin normatiivisiin tavoitteisiin ja periaatteisiin viittaamalla. 2000-luvulla universalismin käsitteen kehityslinjoissa voidaan erottaa käsitteen merkityksen ja käyttötavan politisoituminen ja epämääräistyminen sekä käsitteen alan laajentuminen kattamaan myös sellaisia sosiaaliturvan piirteitä, jotka on aikaisemmin esitetty universalismille vastakkaisina. Sosiaaliset oikeudet ja kansalaisuus ovat universalismin ymmärtämisen käsitteellisiä edellytyksiä. Universalismin juridinen perustelu nojaa siihen oikeusvaltiolle ominaiseen piirteeseen, että sosiaalisten oikeuksien sääntely ohjautuu minimitoimeentulon turvan osalta kansallisen perustuslain tasolta. Sosiaalioikeudessa universalismia koskeva keskustelu on kuitenkin epäsuoraa. Universalismilla on viitattu sekä hyvinvointivaltion toimintatapoihin että sen harjoittaman sosiaalipolitiikan päämääriin. Universalistisen sosiaalipolitiikan keskeisimpinä piirteinä voidaan pitää muiden muassa järjestelmien kattavuutta, yhdenvertaisuuden tunnustamista, leimaavien erottelujen puuttumista sosiaalipolitiikan käytännöistä ja samojen palvelujärjestelmien suuntaamista koko väestön tarpeisiin. Universalismin hämärtymistä sosiaalipolitiikan käytännöissä edustavat kaikille tarkoitettujen hyvinvointipalvelujen suosion vähentyminen hyvin toimeentulevien kansalaisten keskuudessa ja palkkatyön normaaliuteen liittyvän ansiosidonnaisen toimeentulon turvan muodostuminen toimeentulon turvan normiksi. Universalismin käsitteen alan laajentuminen on vaikeuttanut sen merkityksen täsmentämistä ja ajanmukaisuuden todentamista suhteessa sosiaalipolitiikan käytäntöihin. Universalismi voidaan kuitenkin ymmärtää pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden sosiaalipolitiikoille ominaisia piirteitä välittävänä käsitteenä, jonka vaikuttavuus ei edellytä sen merkityksen ristiriidatonta määrittelemistä.

Suomen kehittyminen pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä vaati yhtäaikaista muutosta useilla yhteiskunnan osa-alueilla. Suomi teollistui ja palveluvaltaistui, ja myös kaupungistuminen kiihtyi. Väestön terveyttä, hyvinvointia ja tasa-arvoa parantavia instituutioita kehitettiin aikana, jolloin koko yhteiskunta oli suurten muutosten ikeessä. Muutokset rantautuivat myös liikunnan saralle. Kunnat ottivat päävastuun liikuntapalvelujen tuottamisesta 1960-luvulta lähtien, ja liikuntarakentaminen kiihtyi kaikkialla Suomessa. Mielipideilmasto muuttui, ja vähitellen tasa-arvoajattelu rantautui koskemaan myös ihmisten liikkumismahdollisuuksia. Tasa-arvoperiaatteita peräänkuuluttava Suomen ensimmäinen liikuntalaki säädettiin vuonna 1979. Koko kansa tahdottiin saada liikkeelle! Tässä maisterintutkielmassa selvitetään, kuinka liikuntamenot ja -rakentaminen ovat kehittyneet Suomen eri kunnissa hyvinvointivaltion kasvukaudella vuosina 1960–1989. Lisäksi tutkitaan, mitä selittäviä tekijöitä kuntien liikuntamenojen kehityksen taustalta löytyy. Tutkielmassa perehdytään myös siihen, kuinka liikunnan valtionapujärjestelmä on luonut raamit ajan liikuntarahoitukselle sekä vaikuttanut ohjauksellaan liikuntakulttuurin kehitykseen kunnissa. Huomio kiinnitetään institutionaalisiin muutoksiin ja liikuntapoliittisten linjausten ja lainsäädännön vaikutuksia kuntien liikuntamenoihin kartoitetaan. Lisäksi tutkitaan, ovatko paikallistason rahoitustoimet johtaneet liikuntapaikkojen maantieteelliseen keskittymiseen vai onko liikuntapaikkoja rakennettu hajautetummin ja alueellisen tasa-arvon periaatteita toteuttaen. Tutkimuskysymyksiä lähestytään hyvinvointivaltioteoreettisista lähtökohdista käsin ja instituutioteorioita hyödyntäen. Tutkielman pääasiallinen aineisto kuntien liikuntamenoista on kerätty Suomen Virallisen Tilaston (SVT) vuosien 1960–1972 Kuntien finanssitilastoista ja vuosien 1973–1989 Kuntien talous -tilastoista. Myös LIPAS-liikuntapaikkatietokannasta on kerätty aineistoa tutkielman tarpeisiin. Aineiston analysoinnissa eri maantieteellisten alueiden kehityksen vertailu nousee keskeiseksi. Lisäksi analyysissa tukeudutaan paneeliregressioihin. Tutkimusajanjakso oli erittäin vilkkaan liikuntarakentamisen aikaa. Myös kuntien liikuntamenot kasvoivat vuosina 1960–1989 huomattavasti, joskin menojen kasvuvauhdissa ja tasossa oli selkeitä alueellisia eroja. Menojen kasvun lisäksi liikunnan arvostus kunnissa kasvoi, mikä näkyi liikuntamenojen kasvavina osuuksina kuntien kokonaismenoista. Menojen reaalikasvun taustalla vaikutti yhteiskunnan yleinen vaurastumiskehitys. Paneeliregressioista käy ilmi, että myös demografiset tekijät ja kuntaomisteisten liikuntapaikkojen lukumäärän kasvu selittävät liikuntamenojen kehitystä tilastollisesti merkitsevästi. Sen sijaan liikuntalailla ei näytä tehtyjen regressiomallien valossa olevan juuri selitysvoimaa suhteessa liikuntamenoihin. Laki näyttää kuitenkin kiistattomasti vaikuttaneen liikuntapaikkaverkoston kehitykseen. 1980-luvun myötä Suomen liikuntapaikkaverkosto laajentuikin lähes koko maan kattavaksi. Aluepoliittisen liikuntalain vaikutus paitsi paikallistason liikuntarakentamiseen ja liikuntapaikkojen maantieteelliseen levinneisyyteen myös kuntien liikuntamenoihin olisi saattanut tulla tutkielmassa havaittua voimakkaammin esiin kunniltaan monipuolisemmalla ja yksityiskohtaisemmat valtionaputiedot sisältävällä tutkimusaineistolla.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan työllisyyden muotoutumista ja vakiinnuttamista suomalaisen yhteiskunnan sekä työmarkkinoiden yhdeksi keskeiseksi hyvinvoinnin ongelmaksi 1900-luvun lopulla. Tutkimusta on motivoinut erityisesti ajatus työllisyydestä taloudellisen kestävyyden ja hyvinvoinnin yleismittarina, joka on ohjannut julkista keskustelua yhä enemmän tehokkuuden, kilpailukyvyn ja tuottavuuden suuntaan. Tutkimuksen kohteena ovat työmarkkinoiden ja suomalaisen korporatismin kaksi historiallisesti merkittävintä toimijaa, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö (SAK) ja Suomen Työnantajain Keskusliitto (STK). Tutkimus kohdentuu näiden kahden työmarkkinakeskusjärjestön työllisuuspuheeseen, näkemyksiin talous- ja työpolitiikasta, sekä talouden rakenteiden ja työmarkkinoiden muutoksen käsittelemiseen 1970-luvun puolivälin ja 1990-luvun laman työllisyyden kriiseissä. Tutkimusaineisto on muodostettu työmarkkinakeskusjärjestöjen edellä mainittujen ajanjaksojen keskeisimmistä järjestölehdistä, Palkkatyöläisestä (SAK), Työnantajasta (STK) sekä Teollisuusviikosta (STK). Tutkimus on rajattu ajallisesti tarkemmin korkean työttömyyden kausiin, 1970-luvun osalta vuosiin 1975–1976 ja 1990-luvun laman osalta vuosiin 1991–1992. Tutkimus on toteutettu laadullisen sisällönanalyysin ja kriittisen diskurssianalyysin menetelmiä soveltaen. Tutkimuksessa hyödynnetään aiempaa työmarkkinoiden ja talouspolitiikan tutkimusta, sekä uusinstitutionalismin, sosiaalisen konstruktionismin ja korporatismin tutkimuksen näkökulmia. Työllisyysongelma ja työpolitiikka ovat perinteisesti ilmenneet Suomessa muille talouspoliittisille näkökannoille, kuten viennin kilpailukyvylle ja kasvupolitiikalle, alisteisina tulokulmina hyvinvointikysymyksiin. Työllisyyden laajempaan yhteiskunnallisen merkityksen kasvuun havahduttiin järjestölehdissä merkittävässä määrin vasta 1990-luvulla suurtyöttömyyden myötä. Esimerkiksi työttömyyden kustannusten ja kilpailukyvyn haasteiden ilmaiseminen työllisyyspuheessa yleistyi tutkimusajanjaksolla. Tästä huolimatta työllisyyden perinteinen toissijainen rooli muihin talous- ja hyvinvointitavoitteisiin nähden ei vielä murtunut työllisyyspuheessa, vaikka työllisyysongelman käsitteellistäminen alkoi yleistyä ja kehittyä. SAK:n ja STK:n yhteiskunnallinen vahva toimijuus työvoiman ja työllisyyden tehtävien määrittelyssä vahvisti jatkuvuutta myös työllisyyspuheessa. 1970-luvulta 1990-luvulle korporatistinen työmarkkinajärjestelmä sitoi osapuolten toimijuuden työmarkkinainstituutioihin, kuten tulopolitiikkaan. Tutkimus vahvistaa, ja työmarkkinajärjestöjen osalta täydentää, aiemman työmarkkinahistorian tutkimuksen käsityksiä työllisyydestä erillisenä yhteiskunnallisena ongelmana erityisesti ennen 1990-lukua, sekä tuo esiin suomalaisten työmarkkinajärjestelmän polkuriippuvuuden. 1990-luvun alussa työmarkkinasuhteet joutuivat koetukselle ja sidos löyheni, muttei rauennut. Elinkeinoelämän ja työnantajien intressien sekä vaikutusvallan jatkumo ja toisaalta uusi vahvistuminen työllisyyskysymyksissä on kuitenkin merkille pantavaa.

Tutkielman tavoitteena on tarkastella yksityisiä vakuutusyhtiöitä Suomessa valtion ulkopuolisina hallintainstituutioina ja ymmärtää yksityisen vakuuttamisen merkitystä sosiaalivakuutuksen rinnalla. Vakuuttamista ei ole Suomessa tutkittu valtion ulkopuolisen hallinnan näkökulmasta, joten tutkielma tarjoaa uuden tavan tarkastella vakuuttamisen kenttää. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä hyödynnetään Ericsonin, Doylen ja Deanin (2003) teoksessaan Insurance as Governance esille tuomia näkökulmia siitä, miksi vakuutusyhtiöitä tulisi tarkastella valtion ulkopuolisina hallintainstituutioina. Tutkielmaa varten on haastateltu vakuutusalan pitkäaikaisia asiantuntijoita. Haastattelut on toteutettu teemahaastatteluina ja aineiston analyysissa on hyödynnetty teorialähtöistä teemaattista analyysia. Analyysivaiheessa aineistoa on tarkasteltu teoriasta johdetuista teemoista käsin ja teemoja on muokattu Suomen kontekstiin sopiviksi. Analyysin perusteella aineistosta on löydettävissä teorian mukaisia syitä sille, miksi vakuutusyhtiötä on perusteltua tarkastella hallintainstituutioina. Suomen vakuutusmallin erityispiirteiden vuoksi teoriassa määriteltyjä syitä sovellettiin Suomen kontekstiin ja syyt saivat alkuperäisestä teoriasta poikkeavia painoarvoja. Analyysissa esiin nostettiin myös alkuperäisestä teoriasta poikkeava teema, joka käsittelee hyvinvointivaltion tulevaisuutta, sillä teema esiintyi vahvasti aineistossa. Tutkielman perusteella vakuutusyhtiöt käyttävät myös Suomessa valtion ulkopuolista hallintavaltaa toiminnassaan koko vakuutusprosessin ajan. Tämän vuoksi Suomessa yksityisiä vakuutusyhtiöitä on perusteltua tarkastella valtion ulkopuolisina hallintainstituutioina. Lisäksi tutkielman perusteella tulevaisuudessa hyvinvointivaltion palveluiden tarjontaan on odotettavissa muutoksia, mikä saattaa osaltaan mahdollistaa jonkin toisen rinnakkaisen järjestelmän kasvun. Tutkielman laadullisen luonteen vuoksi tutkimuksen tulokset eivät ole yleistettävissä. Tutkielma toimii avauksena hallinnan näkökulman tarjoamista mahdollisuuksista vakuuttamisen tutkimuksessa.

This study seeks to comparatively analyse how well-being is distributed across the social structure in European welfare regimes. Welfare regime refers to a group of countries having a relatively similar orientation and culture regarding social policy. Well-being is interpreted and operationalised as a multidimensional concept. More concretely, well-being is approached in terms of the traditional core areas of welfare and social policy (indicators: economic hardship, sickness) but a special emphasis is piaced upon social aspects of life (indicators: social relations, social contribution, local ties, recognition and societal pessimism). The perspective of vulnerable social positions (unemployment, poverty, immigration background etc.) is chosen in all the analyses. The data set of the European Social Survey (round 3, 2006/2007) is used in the study since it includes an extensive module on well-being, which enables convenient and fruitful analytical paths. Multilevel analysis is chosen as the key method for the study due to its ability to handle data that involve grouped observations (e.g. individuals in countries) and research questions that are of multilevel nature themselves. The overall methodological idea is to start from general and broad descriptions and move towards a narrower and more specific focus. Four indicators are chosen for the in-depth analysis: economic hardship, sickness, societal pessimism and recognition. The results mostly corroborate the view that well-being is to a significant extent conditioned by the position one occupies in the social structure and also by the welfare regime one lives in. How life chances are distributed across the social structure varies between the country groups due to their different approaches to welfare policy. The Eastern European country group is generally characterised by relatively frequent ill-being — lack of well-being — on almost all dimensions included in the analysis. Economic hardship is conspicuousiy prevalent in these nations, especially among the unemployed. In fact, unemployment is a major risk factor for economic hardship in all regimes. The Nordic regime is distinguished by low rates of ill-being in virtually all dimensions, but the relatively high sickness rate is an exception: poverty in particular exposes to sickness in the Nordic world of welfare. The link between vulnerability and societal pessimism is rather typical for both the Eastern European and Continental European regimes. Poverty makes future views bleaker in almost ali country groups, whereas immigrants are generally less pessimistic. However, in the Nordic regime immigration background seems to be an adverse factor with respect to well-being. Poverty, unemployment and oneliness are associated to low recognition, whereas old age seems to be related to more respectful treatment. Living in the liberal welfare regime and being poor or unemployed is the combination that most severely exposes its occupant to the demoralising expetiences of low recognition. In other words, the moral flavour of everyday life in a vulnerable social position differs by country groups. Welfare regimes are more than just systems of benefit allocation and service production - also culture matters.