Browsing by Subject "immateriaalioikeus"

Tutkielmassa tarkastellaan tavaramerkkeihin liittyvää viherpesua yhtenä viherpesun muotona. Tavaramerkkeihin liittyvällä viherpesulla voidaan tarkoittaa tilanteita, joissa tavaramerkkeihin sisältyvät ympäristöväittämät ovat totuudenvastaisia tai harhaanjohtavia, minkä seurauksena tavaramerkki on omiaan antamaan virheellisen tai harhaanjohtavan kuvan sen kattamien tavaroiden ja palvelujen ympäristövaikutuksista taikka yleisesti ottaen tavaramerkin haltijan toiminnasta ja ympäristösuorituskyvystä. Tavara-merkkeihin liittyvän viherpesun voidaan olettaa lisääntyvän yhteiskunnassa ympäristöystävällisten tuotteiden kysynnän kasvaessa ja tavaramerkeissä käytettävien ympäristöväittämien lisääntyessä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millä tavoin tavaramerkkeihin liittyvää viherpesua on arvioitava tavaramerkkien ja markkinoinnin harhaanjohtavuutta koskevan sääntelyn perusteella. Kysymystä tarkastellaan kansallisen lainsäädännön näkökulmasta ja tarkastelun keskiössä ovat ympäristövaikutusten suhteen harhaanjohtavat tavaramerkit. Oikeustilaa ei voida pitää täysin selvänä sen suhteen, voidaanko tavaramerkkilain (544/2019) 12 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaista harhaanjohtavien tavaramerkkien rekisteröintikieltoa soveltaa myös ympäristövaikutusten suhteen harhaanjohtaviin tavaramerkkeihin. Tutkielmassa päädytään esittämään, että säännöstä tulisi voida soveltaa myös ympäristövaikutusten suhteen harhaanjohtaviin tavaramerkkeihin. Säännöksen soveltamisen voidaan kuitenkin katsoa edellyttävän, että tavaramerkki on joko tosiasiallisesti harhaanjohtava sen kattamien tavaroiden ja palvelujen ympäristövaikutusten suhteen taikka on olemassa riittävän vakava kohdeyleisön harhaanjohtamista koskeva vaara. Tutkielmassa esitetään, että tavaramerkkeihin sisältyvien ympäristöväittämien sallittavuutta olisi arvioitava kuluttajansuojalain (38/1978) ja sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain (1061/1978) nojalla vastaavalla tavalla kuin muitakin markkinoinnissa käytettäviä ympäristöväittämiä. Tavaramerkkeihin sisältyvät ympäristöväittämät eivät siten saa olla totuudenvastaisia, vaan elinkeinonharjoittajan on kyettävä näyttämään ne toteen. Sinänsä totuudenmukaisistakaan ympäristöväittämistä ei saa myöskään muodostua harhaanjohtavaa kokonaiskuvaa. Tutkielmassa tarkastellaan myös mahdollisuuksia puuttua tavaramerkkeihin liittyvään viherpesuun tavaramerkki- ja markkinointioikeudellisissa menettelyissä. Tutkielmassa päädytään esittämään, että tavaramerkkeihin liittyvää viherpesua tulisi pyrkiä ehkäisemään viranomaislähtöisesti voimassa olevan lainsäädännön nojalla.

Toiminnallisuusdoktriinin kolmannen luetelmakohdan tarkoitus on pitkään ollut epäselvä, mikä on vaikuttanut säännöksen tulkintaan ja myös rekisteröintien ennakoitavuuteen. Esteperusteesta on säännelty tavaramerkkidirektiivin 4 artiklan 1 kohdan e alakohdan kolmannessa luetelmakohdassa (TMD 4 (1) (e) (iii)). Säännös on tavaramerkin rekisteröinnin ehdoton esteperuste, joka keskittyy lähinnä kolmiulotteisten merkkien, kuten muotojen ja ulkoasujen tutkimiseen. Esteperusteen epäselvän tarkoituksen seurauksena säännöskohtaan liittyvä oikeuskäytäntö on ollut jokseenkin epäjohdonmukaista, eikä tuomioistuimet ole aina olleet varmoja säännöksen tarkoituksesta tavaramerkkioikeudessa. Tämä on osaltaan johtanut siihen, että oikeustieteellisissä tutkimuksissa on esitetty säännöskohdan poistamista kokonaan. Tutkielmassa selvitetään, mikä on toiminnallisuusdoktriinin kolmannen luetelmakohdan tarkoitus EU-tavaramerkkioikeudessa. Tarkoituksen selvittämiseksi tutkielmassa kartoitetaan oikeuskäytännöstä ja -kirjallisuudesta esiin nousseita teorioita säännöksen tarkoituksesta, minkä lisäksi tutkielmassa kootaan säännöskohdan enemmän ja vähemmän vakiintuneet arviointikriteerit. Arviointikriteerien avulla pyritään selvittämään, mitä tarkoitusta säännöskohdan tämänhetkisellä arvioinnilla saatetaan edistää. Lisäksi tutkielmassa haetaan täydentäviä näkökohtia säännöksen tarkoitukselle myös arviointikriteerien ulkopuolelta esimerkiksi tekijänoikeudellisten kysymysten rajapinnasta sekä suoja-alojen viimeaikaisten kehitysaskeleiden jättämistä vaikutuksista. Tutkielmassa todetaan, että arviointikriteerit vaikuttaisivat keskittyvän varsin tarkasti kuluttajien mielikuvaan. Kriteereitä yhdistää se, että useammassa kriteerissä esitetään kysymys siitä, vaikuttaako jokin tietty kriteerissä tutkittava asia kuluttajien ostopäätökseen. Tutkielmassa havaitaan, että useampi kriteeri on yhdistettävissä kilpailun edistämistä koskevaan teoriaan. Kriteereistä tehtävät johtopäätökset eivät kuitenkaan täysin täsmää siihen, mitä tuomioistuimet ovat arvioinneissaan säännöksen tarkoituksesta esittäneet. Lisäksi kriteereiden ulkopuolelta saatavien täydentävien näkökohtien perusteella vaikuttaisi siltä, että säännöksellä saattaisi olla toinenkin tarkoitus. Tutkimuksen keskeisinä johtopäätöksinä ovat ensinnäkin se, että säännöksellä voi olla useampi kuin yksi tarkoitus. Toisekseen säännöksen mahdollinen kaksoistarkoitus saattaa merkitä sitä, että säännöksen merkitys tavaramerkkioikeudessa on kasvamassa. Täten tavaramerkkioikeudellisen järjestelmän tehokkaan toimivuuden kannalta ei välttämättä ole kannattavaa poistaa kyseistä esteperustetta.

Teknologian ja tekoälyjen kehitys on kiihtynyt viime vuosikymmenien aikana tuoden mukanaan uudenlaisia haasteita tekijänoikeuteen. Tutkielman aiheena on tekijänoikeusloukkauksen arvioiminen, kun tekoälyn käyttämän harjoitusdatan materiaalina on tekijänoikeudella suojattuja musiikkiteoksia. Oikeudenloukkauksen mahdollisuutta tarkastellaan erityisesti kappaleen valmistamisen näkökulmasta. Tarkastelun keskiössä on tietoyhteiskuntadirektiivin 2 artiklan mukainen kappaleen valmistamista koskeva oikeus ja saman direktiivin 5 artiklassa säädetty tilapäisen kappaleen valmistamista koskeva poikkeus. Lisäksi tarkastellaan DSM-direktiivin 4 artiklan mukaista kappaleen valmistamista koskevaa poikkeusta tekstin- ja tiedonlouhintatarkoituksessa. Edellä mainittujen artiklojen sisällön tarkastelu ei suoraan anna vastausta siihen, tapahtuuko oikeudenloukkausta tekoälyn säveltäessä musiikkia suojattuja musiikkiteoksia sisältävää harjoitusdataa hyödyntäen. Johtopäätöksenä tutkielmassa kuitenkin esitetään, että oikeudenloukkaus on mahdollinen tekijän kappaleen valmistamista koskevan yksinoikeuden mukaisesti. Tutkielmassa tarkastellaan myös Yhdysvaltojen tekijänoikeuslain 107 §:n mukaista fair use -doktriinia, joka sallii teoksen kohtuullisen käytön, mikäli tietyt edellytykset täyttyvät. Tutkielmassa arvioidaan, voisiko tekoälyn teoksia sisältävän harjoitusdatan hyödyntäminen olla fair use -doktriinin mukaisesti teoksen kohtuullista käyttämistä ja siten sallittavaa. Tutkielmassa arvioidaan myös mahdollisuutta ottaa fair use -doktriinia vastaava kohtuullisen käytön mahdollistava oppi myös eurooppalaiseen tekijänoikeuteen.

Tutkielmassa tarkastellaan datan käyttöä keinotekoisten neuroverkkojen harjoitusmateriaalina sekä siinä yhteydessä esiintyviä tekijänoikeudellisia haasteita tekijänoikeusloukkausten näkökulmasta. Tarkastelu kiinnittyy yhtäältä harjoitusmateriaalina käytettävään dataan itsessään, datan suojaamismahdollisuuksiin sekä toisaalta myös keinotekoisissa neuroverkoissa tapahtuviin teknisiin prosesseihin kappaleen valmistamisen doktriinin näkökulmasta. Tarkastelun kohteena oleva aihe on tuore sekä verrattain vähän tutkittu, sillä useimmiten huomio kiinnittyy tekoälysovellusten kautta luotuihin lopputuotteisiin ja niiden suojaamiseen. Näin ollen se, millä materiaalilla tekoälyteknologiaan kuuvia keinotekoisia neuroverkkoja harjoitetaan tai mitä immateriaalioikeudellisia haasteita prosessin alkuvaiheeseen liittyy, on aikaisemmissa tutkimuksissa jäänyt vähäisemmälle huomiolle. Aihepiirin käsittely tutkielmassa jäsentyy yhden esikysymyksen sekä kahden varsinaisen tutkimuskysymyksen kautta tapahtuvaan tarkasteluun. Tutkielman esikysymyksen tarkoituksena on selvittää ensinnäkin se, voiko data ylipäätänsä nauttia tekijänoikeudellista suojaa. Esikysymyksen tarkastelun yhteydessä luodaan katsaus myös datan omistajuuteen liittyviin kysymyksiin sekä datan rooliin keinotekoisten neuroverkkojen harjoitusmateriaalina, jolloin sivutaan myös datan saatavuuteen liittyviä haasteita. Tutkielman varsinaisen tutkimuskysymyksen kautta pyritään selvittämään, onko tekijänoikeusloukkaus mahdollinen käytettäessä dataa keinotekoisien neuroverkkojen harjoitusmateriaalina. Tutkielmassa hyödynnetään lainopillista metodia, jonka lisäksi tutkielman loppupuolella esitetään de lege ferenda-kannanottoja oikeustilan tasapainottamiseksi. Tutkielman tarkastelussa korostuu harjoitusmateriaalina käytettävän datan luonne sekä se, voidaanko neuroverkkoja harjoittaessa katsoa syntyvän teoskappale, joka indikoisi tekijänoikeusloukkauksen mahdollisuutta. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että tekijänoikeusloukkaus on mahdollinen keinotekoisissa neuroverkoissa tapahtuvien prosessien yhteydessä. Tutkielman toisena varsinaisena tutkimuskysymyksenä tarkastellaan, onko esitetty tulkinta tarkoituksenmukainen huomioiden kappaleenvalmistamisen doktriinin alkuperä suhteutettuna digitalisoidumpaan toimintaympäristöön. Tutkielman lopussa hahmotellaan eri ratkaisuvaihtoehtoja oikeustilan selkeyttämiseksi ja tarkoituksenmukaistamiseksi huomioiden sekä sääntelytarve että tasapainon löytäminen eri intressien välillä.

Saamenpuvulla on merkittävä asema paitsi saamelaiskulttuurin tuntomerkkinä, myös saamelaisten kulttuuri-identiteetin vahvistajana ja kulttuuristen viestien välittäjänä. Saamenpuvun käyttöä määrittelevät saamelaisten yhteisesti hyväksymät tapaoikeuteen perustuvat säännöt. Saamenpukuun on kuitenkin Suomessa kohdistunut saamelaisyhteisön ulkopuolista taloudellista hyväksikäyttöä ja kulttuurista omimista, joka ei huomioi saamenpukuun liittyviä sääntöjä ja merkityksiä. Saamenpuvulle on perinteisenä kulttuuri-ilmaisuna vaadittu oikeudellista suojaa saamelaisten kulttuurisen perusoikeuden toteuttamiseksi ja saamelaiskulttuurin elinvoimaisuuden säilyttämiseksi. Suojakysymystä on lähestytty oikeuskirjallisuudessa muun muassa immateriaalioikeuden näkökulmasta. Immateriaalioikeuksien ja perinteisten kulttuuri-ilmaisujen yhteensovittamisessa on kuitenkin haasteensa, ja perinteisten kulttuuri-ilmaisujen on esimerkiksi vakiintuneesti katsottu kuuluvan public domainin piiriin eli tekijänoikeussuojan ulkopuolelle. Tutkielmassa selvitetään, miten saamenpuvun suojaa voitaisiin kehittää tekijänoikeuslain nykyisten säännösten puitteissa ja toisaalta lain tulkintaa laajentamalla. Lähemmän tarkastelun kohteena ovat tekijänoikeussuojan saamisen edellytykset, tekijänoikeuden sisältö, tekijänoikeuden voimassaoloaika sekä tekijä eli tekijänoikeuden haltija. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan tekijänoikeuslain 53 §:n klassikkosuojaa, joka voi erityispiirteiltään soveltua saamenpuvun suojaamiseen. Tutkielmassa argumentoidaan, että olemassa olevan tekijänoikeuslain perusoikeusmyönteisellä, saamelaisten tarpeet ja tapaoikeuden huomioivalla tulkinnalla on mahdollista ulottaa tekijänoikeussuoja ja klassikkosuoja koskemaan myös saamenpukua.

Arkistenkin laitteiden yhdistäminen internetiin sekä laitevalmistajien entistä aggressiivisemmat toimet laitteiden korjaamisen vaikeuttamiseksi ja älylaitteiden käyttöiän lyhentämiseksi ovat saaneet kansalaisjärjestöt taistelemaan äänekkäästi niin sanotun korjauttamisoikeuden (engl. ”Right to Repair”) puolesta. Seurauksena EU:ssa on tällä hetkellä käynnissä useita lainsäädäntöhankkeita, joiden tavoitteena on pidentää tuotteiden käyttöikää ja edistää erityisesti elektroniikan kestävyyttä ja kiertotaloutta muun ohella lisäämällä ja helpottamalla korjaamista. Korjauttamisoikeus kohtaa kuitenkin haasteita immateriaalioikeuden osalta. Tältä osin tässä tutkielmassa käsitellään erityisesti teknisiin suojakeinoihin (engl. ”Technological Protection Measures”, TPM) liittyvää problematiikkaa älylaitteisiin sisältyvien laiteohjelmistojen korjaamisen yhteydessä. Näillä tarkoitetaan joukkoa kulunvalvontatekniikoita, joilla pyritään rajoittamaan tai estämään pääsy tekijänoikeudella suojattuihin teoksiin taikka teoksen luvaton kopiointi. Tällaisten suojakeinojen käyttö tekijänoikeudella suojatun laiteohjelmiston suojana voi käytännössä merkittävästi hankaloittaa älylaitteen korjaamista. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että TPM:t saavat nykysääntelyssä vahvaa suojaa. Vaikka voimassa oleva tekijänoikeusdoktriini näyttäisi tiettyjen reunaehtojen täyttyessä sallivan älylaitteisiin sisältyvien ohjelmistojen korjaamisen, ja TPM:n saanee yleensä myös kiertää ohjelmiston korjaamiseksi, antaa sääntely oikeudenhaltijalle melko laajat oikeudet rajoittaa laiteohjelmiston korjaamista ja TPM:ien kiertämistä loppukäyttäjän lisenssisopimuksessa (engl. ”End User License Agreement”, EULA). Tätä ei voida pitää korjauttamisoikeuden kannalta kestävänä, varsinkaan kun otetaan huomioon, että älylaitteen käyttäjänä on usein kuluttaja, jonka tosiasialliset vaikutusmahdollisuudet EULA:n sisältöön ovat heikot. Kiertotalouden näkökulmasta tällaista TPM:iä suosivaa ratkaisua voidaan pitää kestämättömänä ja vanhentuneena. Tältä osin tässä tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, voisiko TPM:ien ja EULA-ehtojen kohdalla kyseeseen tulla myös siviilioikeudelliseen yleiseen oikeuden väärinkäytön kieltoon perustuva tekijänoikeuden väärinkäyttö. Vaikka tämä ei liene täysin poissuljettua, olisi tärkeää, että korjaamista edistettäisiin selvemmin säädetyn lain kautta. Siten voidaankin sanoa, että on tullut korkea aika nostaa myös tekijänoikeudellinen sääntely korjauttamisoikeutta valmistelevan lainsäätäjän pöydälle.

Tekoälyn kehitystahti on viime vuosina kiihtynyt huomattavasti sitä tukevien muiden teknologisten kehitysaskelten myötä. Samoin liikesalaisuusdirektiivin säätämisen myötä liikesalaisuuksien merkitys on kasvanut EU:n alueella, ja liikesalaisuudet nähdään nykyään yhä vahvemmin osana laajempaa immateriaalioikeudellista järjestelmää. Lisäksi etenkin teknologiasektorilla liikesalaisuuksien arvon voidaan nähdä olevan korostunut. Samaan aikaan patenttijärjestelmään liitetyt yleiset ongelmat, kuten järjestelmän hitaus, kalleus ja alueellisuus korostuvat etenkin nopeasti kehittyvien teknologioiden, kuten tekoälyn alueella. Tässä tutkielmassa mielenkiinto kohdistuu itse tekoälyteknologian saamaan immateriaalioikeudelliseen suojaan, eikä niinkään tekoälyn luomien tai sen avulla luotujen keksintöjen tai teosten suojaan. Tutkielman esikysymyksenä on selvittää, minkä takia liikesalaisuussuoja on niin tärkeässä asemassa tekoälyteknologian alalla. Kysymys on kiinnostava etenkin siitä lähtökohdasta käsin, että liikesalaisuussuoja on perinteisesti tarkoitettu suojaamaan muiden immateriaalioikeuksien reuna-alueita, esimerkiksi täydentämällä keksinnön patenttisuojaa, patenttihakemuksen julkaisemisesta edeltävältä ajalta. Sen sijaan tekoälyn alueella, liikesalaisuudet näyttäisivät nousevan jopa pääasialliseksi immateriaalioikeudelliseksi suojamuodoksi, tai ainakin hyvin vahvaksi vaihtoehdoksi patentoimiselle. Esikysymystä lähestytään etenkin patenttijärjestelmän rajoitteista ja alalla vallitsevista liiketoimintamalleista käsin. Toiseksi tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä tästä liikesalaisuuksien vahvasta asemasta aiheutuu ensinnäkin teknologiaa kehittävien yritysten kannalta ja toisaalta laajemmasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Jotta voidaan hahmottaa vaikutuksia liikesalaisuuden haltijalle, tutkielmassa tarkastellaan laajemmin sitä, millä edellytyksillä tekoälyteknologia voi saada liikesalaisuussuojaa ja kuinka laajaa tällainen suoja on. Lisäksi tarkastellaan, minkälaisia ongelmakohtia tekoälyteknologian suojaamiseen liikesalaisuutena liittyy etenkin liikesalaisuuden haltijan näkökulmasta. Erityiskysymyksenä tarkastellaan liikesalaisuuden ja henkilön ammattitaidon välistä rajanvetoa, jolla on huomattavaa käytännön merkitystä. Vaikutuksien tarkastelu laajemmasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsoen, on mielenkiintoista ottaen huomioon, että teollis- ja tekijänoikeuksia koskevan unionin oikeudellisen kehyksen tarkoituksena on pyrkiä edistämään innovointia ja luovuutta sekä tietämyksen ja tiedon saatavuutta. Liikesalaisuuden suoja sen sijaan perustuu tiedon salaisuuteen ja salassa pitämiseen, mikä ei lähtökohdiltaan edistä tietämyksen ja teknisen tiedon saatavuutta ja leviämistä. Näin ollen, on tarpeen tarkastella sitä, edistääkö nykyinen immateriaalioikeudellinen lainsäädäntökehys immateriaalioikeusjärjestelmän taustalla olevien yhteiskunnallisten tavoitteiden toteutumista parhaalla mahdollisella tavalla. Tutkielman loppupäätelmissä todetaan, että liikesalaisuusjärjestelmä näyttää tuottavan riittäviä kannustinvaikutuksia tekoälyn kehittämiselle, mutta liikesalaisuksien suoja-alaa rajoittavien liikesalaisuuden laillisten hankintatapojen käyttökelpoisuus tekoälyn alalla osoittautuu hyvin rajoittuneeksi, mikä johtaa siihen, että pitkässä juoksussa uusien tekoälyalan keksintöjen laaja suojaaminen liikesalaisuuksina voi olla haitallista yhteiskunnallisesta näkökulmasta käsin katsoen. Tämä voi näkyä muun muassa kilpailun vähentymisenä, markkinoille pääsyn vaikeutumisena, hintojen nousuna tai yleisenä tekoälyteknologian kehityksen hidastumisena. Lisäksi todetaan, että on tärkeää, että immateriaalioikeudellisen sääntelyn kokonaisvaikutuksia innovaatiotoiminnalle ja kilpailulle tarkastellaan lähitulevaisuudessa tarkasti, jotta sääntelyllä saavutetaan sopiva tasapaino sekä teknologiaa kehittävien yritysten kannustinvaikutusten että innovaatiotoimintaan kohdistuvien yhteiskunnallisten vaikutusten osalta.

Julkishallinnon digitalisaatio ja erityisesti automaattinen päätöksenteko osana sitä ovat asettaneet hallinto-oikeuden ja sen tutkimuksen entistä kiinteämpään vuorovaikutukseen muiden oikeudenalojen kanssa. Julkisoikeuden ja yksityisoikeuden rajan suhteellistuessa automaattisen päätöksenteon oikeustieteellinen tutkimus sisältää sen eri vaiheista riippuen useiden eri oikeudenalojen tutkimusperinteen piiriin kuuluvia aspekteja. Tutkittaessa julkishallinnon automaattista päätöksentekoa hallinto-oikeudelliseen tutkimusnäkökulmaan tulee täten olennaisia elementtejä muun muassa valtiosääntöoikeudesta, immateriaalioikeudesta ja oikeusinformatiikasta. Yleisen tietosuoja-asetuksen (2016/679, TSA) 13 (2) (f) ja 14 (2) (g) artikloissa asetetaan rekisteröidyn suojaamiseksi rekisterinpitäjälle velvollisuus antaa sekä vastaavasti 15 (1) (h) artiklassa rekisteröidylle oikeus saada merkitykselliset tiedot käsittelyyn liittyvästä logiikasta samoin kuin kyseisen käsittelyn merkittävyydestä ja mahdollisista seurauksista rekisteröidylle. Tutkielma käsittelee ensinnäkin merkityksellisten tietojen käsitteen sisältöä. Tutkielmassa todetaan EU-oikeuden teleologiseen tulkintaan perustuen, että yleisessä tietosuoja-asetuksessa käytetyn merkityksellisten tietojen käsitteen edellyttää rekisteröidyn oikeuksien kannalta parempaa läpinäkyvyyttä kuin ennen yleistä tietosuoja-asetusta voimassa olleen henkilötietodirektiivin (95/46/EY) 12 artiklan vastaava säännös. Merkityksellisten tietojen käsitettä on täten tulkittava niin, että TSA 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artikloissa asetettu vaatimus on täytetty, kun rekisteröidylle on sekä annettu käsittelyn kannalta merkitykselliset tiedot ja hän on myös kohtuudella voinut ymmärtää ne. Tutkielmassa on lisäksi tutkittu sitä, millä tavoin julkishallinnon automaattisen päätöksentekojärjestelmän kehittänyt yksityinen ohjelmistokehittäjä voi pyrkiä rajaamaan rekisteröidylle annettavia merkityksellisiä tietoja sillä perusteella, että ne ovat ohjelmistokehittäjän liikesalaisuuksia. Tutkielman näkökulmana on erityisesti ollut yleisen tietosuoja-asetuksen 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artiklojen sekä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999, JulkL) 24.1 §:n 20 kohdan välinen normikollisio. Tutkielmassa havaitaan, että normikollision ratkaiseminen riippuu rekisteröidyn mahdollisesta asianosaisasemasta, jolloin liikesalaisuussuoja voidaan turvata joko asianosaisjulkisuuteen liittyvän vaitiolovelvollisuuden ja hyväksikäyttökiellon turvin, tai vastaavasti yksityisoikeudellisella salassapitositoumuksella, mikäli rekisteröity ei ole asianosaisasemassa. Tällöin ohjelmistokehittäjän käytössä ovat mahdollisessa oikeudenloukkaustilanteessa liikesalaisuusdirektiivin (2016/943) ja siitä johdetun kansallisen lain eli liikesalaisuuslain (595/2018) mukaiset oikeussuojakeinot. Viimeiseksi tutkielmassa on käsitelty vastaavaa normikollisiota valtiosäännön tasolla, jolloin kyseeseen ovat tulleet Suomen perustuslain (731/1999, PL) 10.1 §:ssä turvattu henkilötietojen suoja ja 15.1 §:ssä turvattu omaisuudensuoja. Tutkielman näkökulma keskittyy tältä osin erityisesti saksalaisen oikeusteoreetikon Robert Alexyn kehittämään teoriaan perusoikeuksista periaatteina ja optimointikäskyinä. Tällöin periaateluontoisia perusoikeuksia voidaan soveltaa eriasteisesti kunkin soveltamiskonteksti ja tapauksen tosiseikasto huomioiden erotuksena sääntöluonteisten oikeusnormien jyrkkään dikotomiaan. Näin ollen periaateluontoisille perusoikeuksille ei voida asettaa etusijajärjestystä. Alexyn teoriassa on kuitenkin mahdollista hahmottaa perusoikeuksien keskinäisille suhteille suuntaa-antavia prima facie -etusijoja yleisiin olosuhteisiin ja soveltamiskontekstiin perustuen. Tutkielmassa esitetään, että PL 10.1 §:ssä turvatun henkilötietojen suojan ja vastaavasti liikesalaisuuksien PL 15.1 §:n nojalla nauttiman omaisuudensuojan periaatekollisiossa julkishallinnon automaattisen päätöksenteon soveltamiskontekstissa prima facie -etusija tulee antaa henkilötietojen suojalle pohjautuen sen välittömämmin luonnollista henkilöä turvaaviin tarkoitusperiin sekä yksilön oikeusturvanäkökohtiin. Optimointikäskyluonne edellyttää kuitenkin, että liikesalaisuuksien nauttimaa omaisuudensuojaa rajoitetaan niin vähän kuin mahdollista. Lisäksi tutkielmassa esitetyn näkökannan mukaan tämän soveltamiskontekstin prima facie -etusija on ehdollinen sille, että yksittäistapauksessa voidaan paikantaa riittävät oikeudelliset mekanismit, joilla poistetaan liikesalaisuuden haltijan omaisuuteen kohdistuvat, henkilötietojen suojasta johdettujen oikeuksien käytöstä johtuvat epäedulliset vaikutukset. Lopuksi on kuitenkin syytä korostaa prima facie -etusijan olevan aina vain suuntaa-antava etusijajärjestys. Näin ollen lopullinen optimointikäskyn toteutus ja punninta eri periaateluontoisten perusoikeuksien välillä tapahtuu yksittäistapauksessa in casu.

Tutkielmassa tarkastellaan upcycling-tuotteita tavaramerkkioikeuden rajoitusten näkökulmasta. Upcycling tarkoittaa käytöstä poistettujen tuotteiden tai materiaalien uudelleenkäyttöä siten, että syntyvällä lopputuloksella on alkuperäistä suurempi arvo tai laatu. Se on tuotteiden uudelleenkäyttöä tavalla, jossa tuotteille annetaan erilainen, uusi tarkoitus, jota ei ole ennakoitu etukäteen alkuperäistä tuotetta suunniteltaessa tai käytettäessä. Upcycling voi tuoda oman osansa EU:n ja Suomen tavoitteisiin hiilineutraaliudesta vaikuttamalla neitseellisen materiaalin käyttöön, sillä yksittäisen tuotteen käyttöiän ja elinkaaren pidentämisellä on suuri merkitys tuotteen hiilijalanjälkeen. Tutkielmassa tarkoitettuja upcycling-tuotteita ovat esimerkiksi rikkoutuneista astioista valmistetut korvakorut, karkkipapereista ommeltu käsilaukku ja viinipullosta valmistettu pöytävalaisin. Tällaisessa käytössä voidaan hyödyntää tavaramerkkisuojattuja logoja, kuvioita tai tuotepakkauksia, jolloin tavaramerkkioikeuden haltijalla on lähtökohtaisesti kielto-oikeus merkkien käyttöön. Tavaramerkkioikeuden haltijan yksinoikeus ei ole kuitenkaan rajoittamaton ja yksinoikeuteen on säädetty poikkeuksia, joiden perusteella myös muut elinkeinonharjoittajat voivat käyttää merkkiä tai viitata siihen. Tällainen tarve on sellaisissa upcycling-tuotteissa, joissa kierrätysmateriaaleista tuotteita valmistava elinkeinonharjoittaja haluaa jättää raaka-aineena käytetyn tuotteen tavaramerkin näkyviin osoituksena tuotteen alkuperästä. Oikeustilaa ei voida pitää täysin selvänä sen suhteen, voidaanko tavaramerkkidirektiivin rajoituksia soveltaa upcycling-tuotteisiin. Tutkielmassa esitetään, että toisen tavaramerkin hyödyntämisessä on kyse tavaramerkkidirektiivin (2015/2436) 14 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaisesta käytöstä, jossa toisen tavaramerkin käytön tarkoituksena on viitata upcycling-tuotteiden ominaisuuksiin. Tutkielmassa tarkastellaan myös, miten kestävyyden periaatteet on huomioitu tavaramerkkioikeudessa ja voivatko nämä periaatteet laajentaa tulkintaa siitä, millainen toisen tavaramerkin käyttö katsotaan sallituksi. Tutkielmassa esitetään, että tavaramerkkioikeuden nykyiset rakenteet heijastavat lähinnä tarvetta punnita loukkaustilanteessa keskenään tavaramerkin haltijan yksinoikeuksia sekä vapaata kilpailua, eikä punninnassa ole annettu tilaa kestävyyteen liittyville intresseille.