Browsing by Subject "jatkosota"

Tutkielmassa tarkastellaan heteroseksuaalisten maskuliinisuuksien merkityksiä jatkosodanaikaisissa rintamayhteisöissä. Tavoitteeni on tarkastella sukupuolihistoriallisesta näkökulmasta sitä, mikä merkitys heteroseksuaalisilla maskuliinisuuksilla oli rintamayhteisöissä jaettuna kokemuksena ja mitä hyötyä tästä mahdollisesti oli yksilöille ja yhteisöille. Tarkastelun kohteena ovat sotilaiden rintamalla käymät keskustelut seksiin ja seksuaalisuuteen liittyen. Tarkastelen näitä teemoja hyödyntäen sukupuoli- ja sosiaalihistoriallisia sekä kriittisen miestutkimuksen lähestymistapoja, feminististä sukupuolen teoriaa ja hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä. Tutkimusaineistona olen käyttänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) korsuperinteen kilpakeruun aineistoa vuodelta 1973. Aineisto koostuu 265 veteraanin muistelukerronnasta. Keräsin vastauksista noin 500 sivuisen aineiston, jossa esiintyviä seksiin liittyviä tarinoita, huumoria, ajatuksia ja asenteita analysoin laadullista sisällönanalyysiä hyödyntäen. Tutkin sitä, millä tavoilla sotilaat rakensivat ja tuottivat seksuaalista identiteettiään ja sukupuoltaan sota-aikana, mikä merkitys heteroseksuaalisilla maskuliinisuuksilla oli rintamayhteisöissä sodan aikana sekä sitä, millaisia heteroseksuaalisten maskuliinisuuksien ihanteita ja hegemonista maskuliinisuutta näin tuotettiin. Analyysini jakautuu yksilön puheen ja yhteisön toiminta- ja puhetapojen analyysiin. Yksilön puheessa on keskeistä se, millaisia käsityksiä ja odotuksia sotilailla oli seksin sisällöstä ja miten seksiin suhtauduttiin. Yhteisön toimintatavoissa tarkastelin sitä, mikä oli rintamalla seksuaalisuuden ilmaisuissa sallittua ja kiellettyä, millä tavoilla sotilaat hakivat hegemonista asemaa suhteessa toisiinsa sekä toimintatapoja, jotka alistivat yksilön seksuaalisuuden yhteisön pääomaksi. Heteroseksuaalinen maskuliinisuus edusti rintamayhteisöissä oletettua ja jaettua kokemusta, joka palveli yhteisöjen yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä saattoi auttaa sotilaita luomaan merkityksellisyyttä sotakokemuksilleen. Sota yhtenäisti sukupuolirooleja ja sukupuoliin kohdistuneita odotuksia, jotka rintamayhteisöissä näyttäytyivät korostetun heteroseksuaalisena maskuliinisena käytöksenä ja miehistön luoman ja jakaman hegemonisen maskuliinisuuden tuottamisena.

Tutkielmani aiheena on Suomen Nuorison Iskujoukkojen Helsingin osasto. Suomen Nuorison Iskujoukot harjoittivat Helsingissä lasten ja nuorten vapaaehtoista talkootyötä, joka kehitettiin välirauhan aikana ja jatkosodan alussa kesällä 1941. Iskujoukkojen toimintaan osallistui Helsingissä 10–20-vuotiaita suomen- sekä ruotsinkielisiä tyttöjä ja poikia. Iskujoukkojen toimikausi kesti vain puoli vuotta ja sen seuraajaksi perustettiin jo vuonna 1942 Nuorten talkootoimikunta ja Nuorten Työkeskus. Päätutkimuskysymykseni on, miksi Suomen Nuorison Iskujoukot perustettiin. Tähän kysymykseen selvitän vastausta Iskujoukkojen Helsingin osaston kautta. Muita keskeisiä tutkimuskysymyksiä ovat, mitä töitä lapset ja nuoret tekivät Helsingin osastossa. Miten Helsingin osaston talkoolaisten ikä, sukupuoli tai äidinkieli vaikuttivat työtehtävien luonteeseen? Hyödynnän tutkielmassani määrällisiä ja laadullisia menetelmiä. Alkuperäislähteinä käytän Suomen Nuorison Iskujoukkojen Helsingin Osaston arkistoa. Tutkimukseni keskeisin aineisto on osaston talkoolaisista kootut kortistot. Toinen olennainen aineistokokonaisuus on Iskujoukkojen vuonna 1941 julkaisema lehti Iskunuoriso. Lisäksi hyödynnän painettuja lähteitä, kuten Helsingin kaupungin tilastollisia vuosikirjoja, kertomuksia Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta ja Helsingin kaupunginhallituksen mietintöjä vuodelta 1941. Suomen Nuorison Iskujoukkojen perustamiseen vaikutti partioliikkeen 1930-luvulla heikentynyt asema ja sen yhdistymispyrkimykset muiden nuorisojärjestöjen kanssa. Iskujoukkojen järjestäytyminen liittyi Suomen pojat -hankkeen kaatumiseen. Iskujoukkojen perustaminen pohjautui Suomea riivanneeseen elintarvikepulaan. Helsingin osaston talkoolaisten suorittamat työtehtävät liittyivät ennen kaikkea elintarvikkeiden korvikkeiden raaka-aineiden keräämiseen luonnosta tai maatalouden tukemiseen. Toinen keskeinen syy Iskujoukkojen perustamiselle oli työvoimapula. Sodan vuoksi valtavat määrät työvoimaa siirtyi tukemaan sotateollisuutta, eikä nuorten kykyä työntekoon kyseenalaistettu. Kaikkein olennaisimmin talkoolaisten suorittamiin työtehtäviin vaikutti nuorten sukupuoli. Talkoolaisten ikä ja äidinkieli puolestaan vaikuttivat työtehtävien luonteeseen vähemmän. Helsingin osastossa tytöt työskentelivät enemmän maataloustöissä Helsingin ulkopuolella. Selkeästi tyttöjen suorittamia työtehtäviä olivat maatalous- sekä puutarhatyöt, keittiöapulaisen ja lastenhoitajan tehtävät. Iästä huolimatta pojat työskentelivät pääasiassa Helsingissä ja sen lähialueilla. Pojat toimivat Helsingin osastossa poiminnan ja keräyksen työtehtävien lisäksi paljon lähetteinä sekä jakoivat julisteita.

Tässä tutkielmassa perehdyn systemaattisesta teologiasta väitelleen Olavi Tarvaisen rakentamaan kuvaan Paavo Ruotsalaisesta. Luon silmäyksen Tarvaisen henkilöhistoriaan, mutta pääasiallisesti analysoin Tarvaisen tekemää tutkimusta Ruotsalaisen opista. Tarvainen tutki Paavo Ruotsalaisen oppia 1940-luvulta aina 1970-luvulle ja kirjoitti hänestä kirjoja ja tieteellisiä artikkeleita. Tässä tutkielmassa analysoin Tarvaisen rakentamaa kuvaa Paavo Ruotsalaisesta eri vuosikymmenillä. Tarvainen kuului herännäisyytenä tunnetun herätysliikkeen piiriin opiskeluajoistaan lähtien. Tästä syystä kiinnitän työssäni erityistä huomiota Tarvaisen herätysliiketaustaan ja miten se vaikutti hänen tekemäänsä tutkimukseen. Toiseksi tässä tutkielmassa pyrin asettamaan Olavi Tarvaisen hänen kirjoittamiensa tekstien perusteella osaksi teologian historiaa Suomessa. Tarvainen kirjoitti väitöskirjansa aikana, jolloin teologian tohtori oli harvinaisuus Helsingin yliopiston professorikunnan ulkopuolella. Lisäksi Tarvaisen tutkimukset ilmestyivät aikana, jolloin Suomessa käytiin suurta teologista debattia erityisesti Lundin yliopistossa tehdyn Luther-tulkinnan ja perinteisen pietistisen Luther-tulkinnan välillä. Tarvainen osallistui debattiin puolustamalla Antti J. Pietilän auktoriteettiin perustuvan yksilön pelastusta ja suomalaista kristillisyyttä koskevan pietistisen Luther-tulkinnan puolesta. Tarvaisen tutkimuksellinen ote kehittyi vuosikymmenien aikana. Jatkosodan ollessa käynnissä Tarvainen kuvasi Paavo Ruotsalaisen ja Martti Lutherin samankaltaisuuksia. 1950- ja 1960- luvuilla Tarvaisen kuva Paavo Ruotsalaisesta sai keskiöönsä Raamatun. Ruotsalainen oli yhä erittäin luterilainen, mutta vaihtunein perustein. Vielä vuonna 1977 Paavo Ruotsalaisen syntymän juhlavuoden juhlakirjaan Tarvainen kuvasi Paavo Ruotsalaista erityisesti luterilaisena sulauttaen yhteen piirteitä kaikista tutkimuksistaan.

Tässä tutkimuksessa kartoitetaan, millainen on kristinuskon, kuurouden ja toisen maailmansodan luoma ilmiö Suomessa. Ilmiötä lähestytään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kuurojentyön julkaisun Hiljainen seurakunta avulla, sillä sen kaikki osa-alueet yhdistyvät tässä julkaisussa. Tarkastelen sota-ajan vaikutuksia Hiljaiseen seurakuntaan vuosikerroissa 1938–1947. Yhteiskunnallisesti kuurouteen ja kuurojen olemassaoloon havahduttiin 1800-luvun puolivälissä. Kuurot ajoivat itse omia oikeuksiaan ahkerasti niin yhteiskunnallisesti kuin kirkossakin. Kirkon kuurojentyö oli 1900-luvun alussa uusi työala Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Monien vaiheiden kautta vuonna 1908 perustettiin kaksi kuurojen matkapapin virkaa. Näiden matkapappien tehtävänä oli kierrellä Suomessa kuurojen luona, hoitamassa kuurojen uskonnollista elämää esimerkiksi jumalanpalvelusten kautta. Koska suuri osa kuuroista jäi tavoittamatta, matkapappien määrää lisättiin. Tutkimusajanjaksoni aikana matkapappeja ja kuurojenpiirejä oli Suomessa kolme. Tästä huolimatta seurakuntalaisten tavoittaminen oli yhä vaikeaa. Tätä ongelmaa ratkaisemaan vuonna 1938 perustettiin kuurojen seurakuntalehdeksi luonnehdittu Hiljainen seurakunta, jonka toimittamisesta ja julkaisemisesta vastasivat matkapapit. Vastaperustettu lehti joutui kuitenkin lähes välittömästi poikkeuksellisten yhteiskunnallisten olojen armoille. Toisen maailmansodan aikana Suomessa käytiin kolme sotaa: talvi- ja jatkosota sekä Lapin sota, jotka ajoittuvat vuosille 1939–1945. Tutkimuksessani selvitän, miten Suomen sotatila toisen maailmansodan aikana vaikutti Hiljainen seurakunta -lehteen. Tutkimuskysymykseni jakaantuu kolmeen alakysymykseen: Miten sota-aika näkyy Hiljainen seurakunta -lehdessä, muuttiko sota-aika evankeliumin tulkintaa kuuroille, ja millä tavalla sota-aika vaikutti kuurojen parissa työskentelevien matkapappien työhön ja sitä kautta kirkon kuurojentyöhön. Talvisodan suurin vaikutus Hiljaiseen seurakuntaan on se, ettei lehteä pystytty julkaisemaan sodan aikana lainkaan. Tämä on myös hyvä esimerkki siitä, että kuurojentyössä oli suuria vaikeuksia talvisodan aikana. Sodan jälkeen lehden evankelioivissa kirjoituksissa koettua sota-aikaa tulkittiin Jumalan kasvatuskeinona. Sodassa Jumalan korostettiin olleen suomalaisten puolella ja itsenäisyyttä painotettiin siitä näkökulmasta, että vapaus kristittynä elämiseen oli säilynyt. Jatkosodan aikana lehden julkaisumäärät pysyivät alhaisena eikä kirkon kuurojentyön kohtaamat vaikeudet tuntuneet hellittävän. Jatkosodan alussa paremmista ajoista kuitenkin oltiin lähes varmoja Hiljaisen seurakunnan sivuilla. Kirjoituksissa korostettiin sodan pikaista päättymistä ja Karjalan valtauksen jälkeen uskottiin Jumalan johdattaneen kansansa kotiin. Asemasodan pitkittyessä epävarmuus tulevaisuudesta kuitenkin kasvoi, ja lopulta toivottiin vain rauhaa ja itsenäisyyden säilymistä. Lapin sodan päätyttyä Hiljaisessa seurakunnassa käytiin koettua sota-aikaa läpi. Rauhan koittaminen nosti esille uusia huolia yhteiskunnan tilasta. Kuuroille korostettiin nyt hyvän kristityn elämää, samalla kun kirkon kuurojentyötä yritettiin saada takaisin raiteilleen. Sota-aikana kuurojentyön toiminnassa lehden rooli oli korostunut, mutta sodan jälkeen lehti sai vähitellen rinnalleen muitakin kuurojentyön muotoja.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan isänmaan roolia sotilaspastorin julistustyössä talvi- ja jatkosodan aikana. Tutkimuksen aineistona on käytetty sotilaspastori Sakari Huiman julistustyötä vuosina 1939–1944. Julistustyö koostuu pääasiassa rintamalla pidetyistä, käsinkirjoitetuista, saarnoista. Osana tutkimusta on käytetty myös Huiman kirjoittamia muistiinpanoja, lehtiartikkeleita sekä kirjeenvaihtoa. Lähdemateriaalina käytettyjä saarnoja on 20 kappaletta, käsikirjoituksia ja muistiinpanoja 8 kappaletta sekä lehtiartikkeleita 12 kappaletta. Lisäksi tutkimuksessa käytettyjä kirjeitä on 13 kappaletta. Aineisto sijaitsee Oulun maakunta-arkistossa. Isänmaallisella puheella on keskeinen rooli Sakari Huiman julistustyössä, mikä johtuu pitkälti siitä, että julistustyö on syntynyt sodan keskellä. Erityisesti saarnoissa on tavallista puhua asioista myös uskonnollisen tematiikan ulkopuolelta. Näin ollen on luonnollista, että sotilaspappien julistustyössä esillä ovat myös isänmaalliset teemat. Sakari Huiman isänmaallinen retoriikka liittyy Suomen kansan ylistämiseen, vastakohtana viholliselle. Isänmaallisuus tulee esiin myös puheissa Suomen lipusta, historiasta sekä suomalaisista sotilaista ja heidän velvollisuuksistaan. Isänmaallista tematiikkaa esiintyy valtaosassa Huiman julistustyötä, vaikkakaan isänmaallisuus ei ollut hänelle henkilökohtaisesti merkittävimmässä roolissa. Suuressa osassa Huiman kirjoituksia isänmaallinen puhe on sekoittunut uskonnolliseen puheeseen, mutta tästä huolimatta julistustyön keskiössä on puhe Jumalasta. Isänmaallinen retoriikka tukee ajan saarnoja ja muuta julistustyötä, mutta Huiman julistustyössä uskonnollisella puheella on isänmaallista suurempi rooli. Sotilaspapit oli ohjeistettu toimimaan nimenomaan pappeina, eikä isänmaallisen puheen katsottu sopivan papin suuhun. Huima noudattaa tätä ohjetta, vaikka hänen julistustyössään on paikoin myös radikaaleja piirteitä.

Tutkielmassa tarkastellaan ravintolatyöntekijöiden kokemuksia ravintolasääntelystä 1919–1954. Siinä paneudutaan suomalaisten ravintoloiden historiaan ja erityisesti niiden toimintaan erilaisten rajoitusten, sääntelyn ja tarkkailun alaisena. Ravintoloiden ja ravintolasääntelyn historiaa on Suomessa tutkittu aikaisemmin viranomaisnäkökulmasta, mutta ravintolatyöntekijöiden kokemukset ovat jääneet tutkimuksessa näkymättömiin. Tarkoituksena on tuoda ravintolatyöntekijöiden kokemus tutkimuksen keskiöön, sillä heillä on erityinen asema sekä rajoitusten valvojina, että niiden kohteina. Tutkielmassa ravintolatyöntekijöiksi luetaan kaikki ravintoloiden henkilökuntaan kuuluvat henkilöt, kuten tarjoilijat, keittäjät, apulaiset, viinurit, hovimestarit jne. Varsinaisen käsittelyn ulkopuolelle jäävät ravintoloiden johtajat ja omistajat – heidän kokemusta sivutaan vain lyhyesti. Aihetta käsitellään muistitiedon valossa. Lähdeaineistona toimii vuonna 1981 Hotelli- ja ravintolamuseon keräämä Ravintolaperinteen keruukilpailu -muisteluaineisto. Analyysi on jaettu neljään ajanjaksoon. Kullakin ajanjaksolla on omat ravintolarajoitusten erityispiirteensä. Muisteluaineiston sisältöön ja aikaisempaan tutkimukseen nojaavat ajanjaksot ovat 1) kieltolaki 1919–1932, 2) Alkoholiliikkeen perustaminen ja poikkeusaikojen välinen aika 1932–1939, 3) Kansanhuoltoministeriön perustaminen ja sota-aika 1939–1945 sekä 4) sodan jälkeinen aika elintarvikekorttijärjestelmän loppumiseen asti 1945–1954. Entisten ravintolatyöntekijöiden vastauksia analysoidaan yllämainittujen ajanjaksojen kehyksessä. Luvussa neljä tarkastelu keskittyy vastauksista esiin nousseisiin konkreettisiin sääntelytoimiin ja ravintolatyöntekijöiden kokemuksiin niistä. Luvussa viisi syvennytään muistelun ja kokemuksen muodostumisen prosessiin. Kokemuksen muodostumista analysoidaan kokemushistorian ja tunnehistorian teoreettisista lähtökohdista käsin Vastausten perusteella ravintolatyöntekijät ovat työskennelleet eri suunnista tulevien vaatimusten ristitulessa: palvelua vaativat asiakkaat, voittoa tavoittelevat ravintolan omistajat ja työskentelyä valvovat viranomaiset ovat pakottaneet työntekijät luovimaan laillisen ja laittoman rajalla, ja olemaan jatkuvasti varuillaan. Lisäksi oma toimeentulo pienipalkkaisessa ammatissa on kannustanut lisäansioiden hankkimiseen laittomin keinoin. Toisin kuin rikkeiden yleisyydestä voisi päätellä, ravintolatyöntekijät eivät suinkaan aina suhtautuneet lain rikkomiseen kevyesti, vaan se saattoi aiheuttaa vastaajille voimakkaitakin negatiivisia tunteita. Erityisesti rajoituksia valvovat viranomaiset aiheuttivat vastaajissa pelkoa ja ahdistusta. Ravintolatyöntekijöiden vastauksissa sota-aika korostuu muita ajanjaksoja enemmän, sillä se on vaikuttanut vastaajien elämään niin kokonaisvaltaisella tavalla. Sota-ajan muistelussa erottuvat vahvasti myös muut työskentelyä rajoittaneet tekijät kuin viranomaisrajoitukset, kuten pommitusten aiheuttamat tuhot ja elintarvikepula. Vastaajista valtaosa oli naisia, ja naisten sota-ajan muistelulle tyypillisesti kriisiä muistellaan ennen kaikkea työn kautta. Raatamisesta kertominen on naisten tapa tuoda esiin omaa sankaruuttaan. Vastauksista on nähtävillä ravintolatyöntekijöiden vahva ammatillinen identiteetti, ja ravintolatyöllä voidaan tulkita olleen merkittävä rooli vastaajien elämässä. Melko huonoista työoloista johtuen heillä ei myöskään ollut juurikaan vapaa-aikaa. Nämä tekijät selittävät ravintolarajoitusten ja niiden rikkomisen näkyvää roolia ravintolatyöntekijöiden muistelussa.

Toista maailmansotaa on pidetty vedenjakajana naisten sotatoimiin osallistumisen näkökulmasta. Sen aikana sotilasaseman saaneiden naisten määrä alkoi kasvaa. Tästä huolimatta äitiys ja äidillisyys olivat vielä toisenkin maailmansodan aikana naisten yksityistä ja julkista työtä määrittäviä tekijöitä. Tämä näkyi myös Suomessa. Tässä tutkielmassani tarkastelen, minkälaisia äitiyteen liitettyjä käsityksiä talvi- ja jatkosodan aikaisista naistenlehdistä löytyy, ja miten nämä käsitykset suhtautuvat naisten emansipaatioon. Paikannan tutkimukseni feministisen historiantutkimuksen kentälle. Tarkastelen tutkimuskohdettani sukupuolihistorian valossa. Olen rajannut tutkimukseni koskemaan kahta sota-aikana julkaistua naistenlehteä, Kotiliettä ja Eevaa, joita tarkastelen kehys- ja sisällönanalyysin avulla. Luen tutkimusaineistoani feminististä lukutapaa käyttäen. Lähestyn äitiyttä sitä määrittävän hoitotyön kautta. En näe äitiyttä naisille tyypillisenä ominaisuutena, vaan toimintana, jota voivat harjoittaa myös muiden sukupuolten edustajat. Tällöin kuka vain voi tehdä äidillistä hoitotyötä joko lasta tai aikuista kohtaan. Vaikken lähesty äitiyttä sukupuolisidonnaisesta näkökulmasta, olen rajannut tutkimuksen koskemaan vain naisten äitiyttä. Olen löytänyt neljä tutkimusaineistostani esiin nousevaa naiseuden perustyyppiä. Olen nimennyt perustyypit Hyväksi äidiksi, Uhrautuvaksi äidiksi, Rintamalotaksi ja Miehen sijaiseksi. Lisäksi olen löytänyt kaksi tutkimusaineistostani esiin nousevaa äitiyden kehystä. Olen nimennyt kehykset Äitiys naisen unelmana ja Äitiys naisen velvollisuutena -kehyksiksi. Perustyypit ja kehykset vahvistavat näkemystä, jonka mukaan sota-ajan keskustelu naiseudesta oli pitkälti keskustelua äitiydestä. Samalla perustyypit ja kehykset osoittavat, ettei tämä keskustelu ollut eheää. Äitiyden yhteiskunnallisesti hyväksyttävä toteuttaminen vaati naisilta tasapainoilua eri suuntiin vetävien kulttuuristen odotusten välillä. Kun sota-aikaa tarkastellaan intersektionaalisesta, naisten väliset erot huomioivasta näkökulmasta, suomalaisnaisten emansipaatio näyttäytyy hyvin rajallisena. Vaikka naiset siirtyivätkin aiemmin miesten töinä pidettyihin työtehtäviin, oli työnteko edelleen pitkälti sukupuolittunutta. Se osittainen vapautuminen sukupuolisorrosta, jota naiset kuitenkin kokivat, koski lähinnä ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvia valkoisia heteronaisia.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan sitä, millaiset käsitykset rintamasotilailla oli sotilaspappien merkityksestä ja heidän tarpeellisuudestaan. Millä tavalla haastateltavat sotaveteraanit kokivat sotilaspappien merkityksen ja heidän roolinsa sotien aikana. Lisäksi tarkastelen sitä, millaiset käsitykset sotilaspapeista heillä oli tuolloin, ja mitä he ajattelevat tästä tällä hetkellä. Tarkastelen myös sitä, ovatko heidän käsityksensä muuttuneet pitkän eletyn elämän myötä ja jos ovat, niin miten. Tutkielmassani pohdin papin työn ja sotilaspapin työn yleistä kuvausta ja heidän tehtäväkenttäänsä. Tämän tutkielman aineistona toimii kuusi sotaveteraanin haastattelua. Haastatteluun osallistuneet sotaveteraanit palvelivat kaikki jatkosodassa 1941-1944 ja osa heistä myös Lapin sodassa 1944-1945. Kaikki kuusi haastattelua kesti arvioilta noin 45-60 minuuttia. Haastattelut tehtiin syksyn 2021 ja kevät-kesän 2022 välisenä aikana. Haastattelumenetelmänä toimii puolistrukturoitu teemahaastattelu. Haastattelukysymyksiä oli 18 kappaletta ja kysymykset olivat kaikille haastateltaville samat. Haastattelut analysoitiin laadullisella sisällönanalyysillä, jonka avulla sotaveteraanien ajatukset ja käsitykset sotilaspapeista ja heidän tarpeellisuudestaan ja läsnäolostaan rintamalla tulivat selkeästi esiin. Tutkimustuloksista nousi esille se, että sotilaspapeilla oli suuri merkitys rintamalla sotilaille. Sotilaspapit koettiin merkityksellisiksi ja tarpeellisiksi sota-ajan olosuhteissa. Tutkimuksen tuloksista tuli esille myös haastateltavien maanpuolustustahto ja rintamamiesten aseveljeys. Moni pitää edelleenkin yhteyttä aseveljiinsä. Talvisodan henki -asenne tuli myös esille haastateltavien vastauksista. Kaikki kokivat tärkeänä sen, että ”kaveria” ei jätetä.

Tutkimus käsittelee jatkosodan aikaista neuvosto-opettajien uudelleenkoulutus- ja suomalaistamistyötä opettajaleirillä. Jatkosodassa Suomi päätyi miehittämään laajoja alueita Itä-Karjalasta ja uskottiin, että Itä-Karjala tullaan liittämään osaksi Suomea sodan päättyessä. Tämän vuoksi Itä-Karjalaan haluttiin perustaa suomalaisia kansakouluja kasvattamaan tulevia Suur-Suomen kansalaisia. Tähän työhön tarvittiin suomalaisia kansakoulunopettajia. Neuvosto-opettajat olivat Itä-Karjalan alueella asuvia opettajia, jotka olivat saaneet ensimmäisen opettajankoulutuksensa Neuvostoliitossa ennen jatkosodan alkua. Jotta heistä voitaisiin tehdä suomalaisia kansakoulunopettajia Itä-Karjalaan, oli hyvin tärkeää, että kaikki venäläisyydelle ominaiseksi tulkittu ajattelu ja käytös kitkettäisiin heistä pois. Tähän ratkaisuna sotilashallintoesikunta perusti opettajaleirin. Opettajaleiri oli vuosina 1941–1944 toiminut Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan alainen koulutusleiri, jossa tarkoituksena oli uudelleenkouluttaa itäkarjalaiset opettajat suomalaisiksi kansakoulun opettajiksi. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten neuvosto-opettajien suomalaistamistyötä opettajaleirillä toteutettiin ja miksi se nähtiin elintärkeänä. Lähdeaineistona käytän opettajaleiristä koottua asiakirjakokoelmaa, jota säilytetään Kansalliskirjastossa. Tarkastelen aineiston avulla erityisesti suomalaisuuden ja venäläisyyden välille asetettua kahtiajakoa, joka on aineistossa esitetty sen ajan suomalaisesta näkökulmasta. Itäkarjalaiset neuvosto-opettajat tuli uudelleenkouluttaa, koska heidän aiempi koulutuksensa ja tietotaito eivät sopineet suomalaisen kansakouluopettajan malliin. Leirille valikoitujen opettajien tuli sotilashallintoesikunnan näkemyksen mukaan kuulua myös ns. heimokansoihin. Leirille saapuessaan suurin osa leiriläisistä katsottiin olevan epäkelpoja opettajia asenteidensa ja ominaisuuksiensa puolesta. Epäsopivat luonteenpiirteet tai negatiivinen käytös pääasiallisesti perusteltiin johtuvan venäläisyyden aiheuttamasta haitallisesta vaikutuksesta. Leirin suomalaistamistyö ei ollutkaan aina helppoa, sillä leiriläiset olivat eläneet elämänsä Neuvostoliitossa ja saaneet kommunistisen kasvatuksen. Osa leiriläisistä jouduttiin poistamaan leiriltä epäsopivuutensa vuoksi. Leirin työn uskottiin kuitenkin tuottavan tulosta, sillä taustalla vaikutti vahva ajatus heimosukulaisuudesta. Leiriläisissä uskottiin elävän aito suomalaisuus, joka oli vain nostettava takaisin esille opettajaleirin toiminnan myötä.

Tutkielma tarkastelee jatkosodan aikaista Itä-Karjalan miehityshallintoa aikavälillä 1941–1944. Tutkimuskysymys on, kuinka Itä-Karjalaa pyrittiin suomalaistamaan koululaitoksen avulla. Laajempana kysymyksenä tutkielma tarkastelee suomalaisuuden määritelmää sekä itäkarjalaisten ja suomalaisten välistä suhdetta. Koska itäkarjalaisten oppivelvollisten opetuksessa erityisesti maantietoa, suomen kieltä ja historiaa pidettiin suomalaistamisen kannalta tärkeinä oppiaineina, keskityn kyseisiin oppiaineisiin. Tutkimuskysymystä lähestyn vuosina 1941–1944 ilmestyneiden oppikirjojen avulla, joista osa on laadittu Itä-Karjalan kouluja varten. Oppikirjojen analyysissa keskityn tarkastelemaan, mitä itäkarjalaisille on haluttu opettaa. Oppikirjojen ohella alkuperäislähteenä käytän Kansallisarkistossa säilytettäviä Itä-Karjalan sotilashallinnon arkistolähteitä. Itä-Karjalan sotilashallinnon arkistolähteet valottavat erityisesti suomalaisen miehittäjän näkökulmaa sekä miehittäjän suhtautumista itäkarjalaiseen väestöön. Tutkielma rakentuu kahteen käsittelylukuun, joista toisessa tarkastelen Itä-Karjalan sotilashallintoa tutkimuskirjallisuuden ja arkistolähteiden avulla. Itä-Karjalan sotilashallinnon ohella taustoitan Suur-Suomi-aatetta. Käsittelyluvussa tutkin suomalaisten ja itäkarjalaisten keskinäistä suhdetta sekä suomalaisuuden määritelmää. Toisessa käsittelyluvussa tarkastelen Itä-Karjalan koululaitosta, joka aloitti toimintansa syksyllä 1941. Käsittelen kysymystä, millaisia ominaisuuksia Itä-Karjalaan lähteneiltä opettajilta edellytettiin sekä mikä sai suomalaiset opettajat lähtemään Itä-Karjalaan huolimatta siitä, että samaan aikaan Suomessa oli opettajapula. Itä-Karjalan miehitysaika oli todellisuuden ja illuusion kohtaamista. Suomalaiset kokivat kulttuurišokin, kun Itä-Karjala ei vastannut romantisoitunutta mielikuvaa Itä-Karjalasta suomalaisuuden myyttisenä alkukotina. Itäkarjalainen väestö tuotti miehittäjälle pettymyksen, sillä yhtäältä itäkarjalaiset suhtautuivat varautuneesti suomalaisiin sekä toisaalta suomalaisia ärsytti itäkarjalaisten slaavilaisiksi koetut piirteet. Itä-Karjalan sotilashallinto perustui ajatukseen, että Itä-Karjala liitettäisiin sodan jälkeen Suomeen. Näin ollen itäkarjalaisiin suhtauduttiin tulevina suomalaisina, jotka koulutuksen ja muun valistustoiminnan avulla kasvatettaisiin suomalaisiksi.