Browsing by Subject "kansanusko"

Joulun taustalla voidaan nähdä esikristillisiä vuodenvaihteen juhlaperinteitä Mesopotamian, antiikin Kreikan ja antiikin Rooman alueilta ja aikakausilta. Myös germaanisten ja skandinaavisten kansojen keskitalven juhlat ovat vaikuttaneet suomalaiseen sadonkorjuujuhlaan eli kekriin. Kekristä perinteet ovat siirtyneet jouluun. Kekrin vieton taustalla vaikuttavat suomalaisten vainajanpalvonta ja siihen liittyvät uhrimenot, esimerkiksi uhriateriat. Esikristillisiin vuodenvaihteen ja keskitalven juhliin sekä kekriin on liittynyt runsas syöminen ja juominen sekä lahjojen anto. Kekriin on kuulunut myös saunominen ja kekrimörköinä kiertely, ja näiden perinteiden voidaan nähdä olevan joulusaunaperinteen ja 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kekripukkiperinteen taustalla. Työn aineistona on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston Kirkollisen yleiskyselyn aines koskien suomalaisia jouluperinteitä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Aineiston tarkastelussa on käytetty mikrohistorian näkökulmaa sekä mentaliteettien historiaa. Mikrohistorian lähestymistapaa on hyödynnetty työn analyysissä tuomalla esille sekä aineistossa kuvattuja poikkeustapauksia että yleisyyksiä. Analyysiluvussa tasapainotellaan mentaliteettitason esittelyn ja mikrohistoriallista näkökulmaa edustavan aineksen esittelyn välillä pyrkien kuitenkin luomaan koherentti ja monipuolinen kuvaus aineiston erityispiirteiden ja yleisyyksien kautta suomalaisesta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten jouluperinteistä. Suomalaisessa jouluperinteessä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tasapainottelevat kansanuskomukset sekä kristillistymisen tuomat piirteet jouluperinteisiin ja niiden merkityksiin. Myös kansantaloudelliset tavat, esimerkiksi ruokatalouden yhteydessä, on huomioitava pohdittaessa perinteiden syitä ja merkitystä. Suomalaisiin jouluperinteisiin ovat vaikuttaneet myös varallisuus ja teollistuminen sekä aikakauden muut olosuhteet, kuten esimerkiksi vuoden 1918 sisällissota. Perinteiden omaksumiseen ovat vaikuttaneet myös kansakoulu ja joululehdet sekä sukupolven vaihdoksen myötä muuttuneet käsitykset esimerkiksi joulukuusen merkityksestä.

Pro gradu -työssäni tutkin suomalaisiin seppiin liittyviä uskomustarinoita, suomalaisen kirjallisuuden seuran (SKS) arkistomateriaalin pohjalta. Seppien rooli suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut keskeinen aina rautakaudelta 1900-luvun puoliväliin saakka. Seppiin on heidän ammattitaidollisten ominaisuuksien lisäksi liitetty paljon yli-inhimillisiä piirteitä. Näistä piirteistä vanhimmat ovat myyttisiä kalavala mittaisia runon parsia, jotka voidaan ajoittaa rautakaudelle saakka. Uskontotieteen piirissä tietäjiä on tutkittu runsaasti, joten tutkimuksessa sepistä kerrotut tarinat vertautuvat nimenomaan tietäjiin. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, olivatko sepät tietäjien kaltaisia väen erityisiä käyttäjiä. Tutkimukseen valikoituneista tarinoista pyritään löytämään yli-inhimillisiä toimijoita ja maagista toimintaa joka voidaan liittää, nimen omaisesti seppiin. Tämän lisäksi aineistomateriaalia verrataan jo olemassa olevaan aineistoon tietäjistä sekä kansanuskosta. Tällöin aineiston pohjalta on myös mahdollista, tarkastella millaisten yli-inhimillisten toimijoiden kanssa seppien uskottiin olleen tekemisissä. Aineistoni antaa myös mahdollisuuden tarkastella, miten tavallinen kansa suhtautui seppiin, ja mikä oli seppien asema yhteisöissä, joissa he elivät. Aineistoni on kerätty SKS:n niin sanotusta uskomusperinne arkistosta, mistä löytyi yhteensä 96 tarinaa, jotka muodostavat työni tutkimusmateriaalin. Arkiston materiaali on kerätty eri puolilta Suomea 1930-1960 lukujen aikana. Tutkittaviksi tarinoiksi valikoitui kertomukset, jotka täyttivät seuraavat kriteerit; uskomustarinassa tuli esiintyä seppä tai sepän paja, sekä jonkinlainen yli-inhimillinen toimija tai toiminta. Tällaisia saattoi olla esimerkiksi piru tai pajanhaltija, myös seppien tekemät loitsut tai parannus rituaaleja sisältävät kertomukset otettiin mukaan tutkimukseeni. Tämän työn pohjalta voidaan todeta, että ainakin osaa sepistä vertautuvat tietäjiin. Sepät ovat kansan parissa toimineet niin parantajina kuin tietäjinäkin ja heihin on liitetty uskomuksia, joita ei ole liitetty tavallisiin kansalaisiin. Sepät ovat olleet selkeästi myös olleet tietoisia heihin liittyneistä uskomuksista. Kansa onkin kääntynyt lujaveristen seppien puoleen, nimenomaisesti sellaisissa tilanteissa, joissa heidän omat taidot eivät ole riittäneet. Tutkimus materiaalistani antaa ymmärtää, että seppien uskottiin olevan eteviä varsinkin rautaesineiden tekemien haavojen hoidossa ja veren seisauttamisessa. Tarinoissa sepät parantavat myös sukupuolitauteja, mielenhäiriöitä ja muita tauteja. Tämän lisäksi sepät kohtaavat aineiston mukaan yli-inhimillisiä toimijoita kuten pajan ja tulen haltijoita, myös pirut ja riivaajat nousevat tarinoissa esille. Tutkitun aineiston pohjalta voidaan todeta, että sepät nauttivat suurta arvostusta yhteisöissään niin ammattitaitonsa, kuin myös ansaitsemansa aseman johdosta. Tarinoissa ne sepät, jotka vertautuivat tietäjiin nauttivat myös yhteisön arvostusta noiden yli-inhimillisten taitojen takia. Tämä saattoi myös aiheuttaa joissain tapauksissa pelkoa ja epäluuloja seppiä kohtaan heidän yhteisönsä sisällä. Seppä nähtiinkin usein väkevänä maagisen raudan taivuttajana, jolla oli valta tulen väkeen. Varsinkin parannustaitoisia seppiä arvostettiin yhteisöissään suuresti. Tutkimukseni nostaakin sepät tietäjien rinnalle suomalaisessa kansanperinteessä. Kalevalan myyttinen seppä Ilmarinen ruumiillistui suomalaisiin seppiin kansan tarinoissa vielä 1900-luvun puoliväliin saakka.

Tutkin pro gradu työssäni suomalaisia tarot-korttien tulkitsijoita. Tutkimuskysymyksenäni oli, mihin tarot-tulkitsijat uskovat, mitä he ajattelevat tulkinnassa tapahtuvan ja miten he suhtautuvat ammattietiikkaan. Ennen analyysia luon työssäni lyhyen katselmuksen tarot-korttien historiaan. Tarot-korttien varhaiset juuret sijoittuvat 1400-luvun Italiaan, jolloin kortteja käytettiin pelaamiseen. Esoteerikot löysivät kortit uudelleen 1700-luvun taitteessa, jolloin niiden käyttötarkoitus muuttui pelaamisen sijasta ennustamisen, magian ja rituaalien välineiksi. New Age-liike jatkoi tätä perinnettä ja valjastivat kortit ensisijaisesti henkisen kasvun ja itseymmärryksen peiliksi. Tänä päivänä korttien laaja ja värikäs kirjo palvelee eri tavalla painottuneita henkisiä verkostoja sekä hivelevät visuaalisuutta ja toimivat oivana kaupallisena konseptina. Aineistoni koostuu yhdeksästä teemahaastattelusta. Teema-alueet liittyivät tulkitsijoiden uskomusmaailmaan ja maailmankatsomukseen, kortteihin, tulkintaan tapahtumana ja ammatilliseen etiikkaan. Haastatteluiden jälkeen analysoin tutkimusta sisällönanalyysin menetelmin. Aineistosta nousi esiin erilaisia diskursseja ja ne piirsivät monipuolisen kuvan tarot-tulkitsijoiden maailmasta, asiakassuhteista, ammatista sekä suhteista henkimaailmaan. Teoreettinen keskustelu liittyy New Age-liikkeeseen ja henkisyyden diskursseihin. Tulkitsijoiden uskomusmaailmassa jumaluus näyttäytyy kaiken takana olevana rakkautena, energiana ja alkulähteenä. Yliluonnollisuus kuvataan luonnolliseksi osaksi todellisuutta. Intuitio, individualistisuus, holistisuus läpäisevät koko aineiston. Oma henkinen kokemus, oman itsen kuuntelu, suvaitsevaisuus, aitous, rakkaudellisuus sekä luovuus ovat tulkitsijoille tärkeitä periaatteita, joita he haluavat omassa elämässä ja työssään toteuttaa. Niin korteissa, kuin myös tulkinnoissa viihteellisyys ja syvällisyys kulkevat käsi kädessä. Viihteellisyys tekee korteista ja tulkinnoista helposti lähestyttäviä. Syvällisyys tulkintoihin syntyy symboliikasta kumpuavan elämän kipeiden asioiden purkamisesta tai henkimaailmojen energian välityksellä saapuvina viesteinä. Tulkinnassa ikään kuin asetutaan hieman kauemmas, korttien yläpuolelle ja katsellaan oman elämän tapahtumia ja tunteita. Suhtautuminen kortteihin sekä tulkintaan tapahtumana vaihteli. Osa haastateltavista sai tiedon suoraan henkiolennoilta, kun taas toisille tulkinta oli ensisijaisesti symbolien lukutaitoa, ja asiakkaan kanssa yhdessä reflektoimista. Osalla tulkitsijoista oli selkeät rituaalit, korttien puhdistamisesta niiden säilytykseen, toiset taas suhtautuivat niihin lähinnä kauniina paperin paloina, eivätkä liittäneet niiden käsittelyyn mitään erityistä huomiota. Ennustamiseen suhtautuminen oli pääsääntöisesti kielteistä, mutta moni kuitenkin näki tulevaisuuteen. Kohtalon nähtiin koskevan vain elämän päälinjoja. Myös viestejä tuonpuoleisesta saatettiin saada, vaikka se ei ollut päätarkoitus. Asiakkaan vastuuta omista valinnoista ja niiden vaikutuksesta omaan elämään painotettiin. Tulkitsijat esittivät kriittisiä puheenvuoroja alalla toimivista epäeettisistä tulkitsijoista sekä häikäilemätöntä rahastusta kritisoitiin.

Tämän tutkimuksen lähtökohtana on tutkia kirjansolkia eli kirjojen pieniä, metallisia lukkoja, taidehistoriaa ja arkeologiaa yhdistäen. Tutkimus sitoutuu materiaalisen kulttuurin sekä uskontoarkeologisen tutkimuksen kysymyksenasetteluihin. Tärkeimpiä teoreettisia ja metodisia välineitä ovat typologisointi, kontekstualisointi ja visuaaliset analyysit, kuten myös materiaalitekniset analyysit; aineiston silmämääräinen tutkiminen, mikroskopointi, mittaaminen ja valokuvaus. Valittu aineisto edustaa noin kymmenesosaa Suomen kirkkojen kirjansolkilöydöistä. Määrällisesti tarkastelussa on ollut 261 kirjanosaa. Tutkimuskohteiksi on valikoitunut viisi kirkkoa: Espoo, Finström, Hailuoto, Laitila ja Raisio. Maakunnista Häme, Karjala ja Satakunta eivät kuulu aineistoon. Vaikka kohteista neljä on keskiaikaisia kivikirkkoja, tutkimus kuitenkin rajautuu uudelle ajalle eli 1520−luvulta 1800-luvulle. Kohteissa vuosien 1967−1987 aikana toteutettujen arkeologisten tutkimusten kaivaus- ja talteenottometodit ovat vaihdelleet suuresti. Tämä tarkoittaa, että kohteiden keskinäinen vertailu on ongelmallista. Yleensäkin kirkkojen stratigrafia on harvoin häiriintymätön, mikä sekin vaikeuttaa tulkintojen tekemistä. Soljet voi ryhmitellä tyypin 1 solkiin (hook-clasp fastening), joita 14 kappaletta sekä tyypin 2 solkiin (strap and pin fastening), joita 210 kappaletta. Varsinkin eestiläisiin ja saksalaisiin vanhoihin kirjoihin vertaamalla saa osa soljista alustavan ajoituksen. Tyypin 1 soljet ajoittuvat aikaisintaan keski- ja uuden ajan taitteeseen. Tyypin 2 soljista pääosa ajoittuu 1600−1700-luvuille, mutta todennäköisesti solkia on jo 1500-luvulta ja vielä 1800-luvulta. Lähinnä saksankielisellä alueella valmistettujen solkien kulkeutuminen Suomeen on voinut olla hidasta. Samoin solkia on voitu siirtää kirjoista toisiin. Nämä asiat tekevät myös vertailuesimerkkien avulla solkien ajoittamisen problemaattiseksi. Soljissa pääasiallisin materiaali on messinki. Myös pronssia ja kuparia on käytetty. Solkia on valmistettu sekä sarjallisesti että yksittäiskappaleina. Niitä on voitu valmistaa pienmetallityön perustekniikoilla. On havaittavissa myös solkien paikallista kopiointia. Soljista osassa on merkkejä korjauksista, jolloin ilmeisesti kulutukselle alttiina ollut nahkahihna on pyritty vaihtamaan. Edellä mainitut kaksi seikkaa mutkistavat solkien ajoittamista niin ikään. Solkien suurta löytömäärää ei voi selittää täysin hukkaamisesta tai poisheitosta käsin, varsinkaan kun tyypin 2 soljista lähes 3/4 osaa on metalliosiensa puolesta ehjiä. Todennäköisempää on, että solkia on käytetty hauta-antimina ja uhreina pars pro toto, rahojen uhrikäytön kaltaisella logiikalla. Soljet esimerkiksi noudattavat jossain määrin samanlaista levintää kirkoissa rahojen kanssa. Yleensäkin kirkko on ollut suotuisa paikka uhraamiselle, sillä siellä oli läsnä ylimaallisen lisäksi tuonpuoleinen. Aineiston valossa ei näytä todennäköiseltä, että kirjansolkia olisi kätketty kirkkoihin rituaalisesti (vertaa rakennuskätköt). Myöskään loitsurunoista (SKVR ja KRA) ei löydy mainintoja kirjansolkien käytöstä pars pro toto, vaikka virsikirjoja taikuudessa ja noituudessa onkin käytetty jonkin verran.

Tutkielmani aiheena on elonkehään kytkeytyminen Miika Vanhapihan väenuskoisessa maailmankuvassa, joka on luonteeltaan animistinen maailmankuva. Animismia suomalaisessa nykykontekstissa ei ole havaintojeni mukaan juurikaan tutkittu aiemmin. Tutkielmani aineisto havainnollistaa yksilön kytkeytymistä itämerensuomalaiseen uskomusperinteeseen, josta on vain vähän aiempaa tutkimusta. Tutkielmani pohjautuu havaintoon ympäristökriisin yhteydestä sekä ihmisten välisiin eriarvoisuuksiin että ihmisen ja luonnon erottavaan ajatteluun. Ihmisen ja luonnon erottavaa ajattelua kutsun tarinaksi. Aineistoni väenuskoinen maailmankuva on esimerkki toisenlaisesta tarinasta ja toisin tekemisestä. Tutkimuskysymykseni on: millä tavoin kytkeytyneisyys elonkehään ilmenee Miika Vanhapihan väenuskoisessa maailmankuvassa? Tavoitteenani on kuvata väenuskoista maailmankuvaa ilmiönä ja antaa ilmiölle teoreettisesti mielekäs tulkinta. Tutkimusmateriaalini koostuu seitsemästä (7) Miika Vanhapihan henkilökohtaisesta blogikirjoituksesta ja kahdesta (2) podcast-ohjelmasta, joissa hän on ollut keskustelemassa. Olen litteroinut podcastit, joten koko aineistoni on kirjallisessa muodossa. Analyysityökaluna käytän sisällönanalyysia ja keskityn tekstin sisältöön lähilukemalla aineistoani. Lähilukemisella pyrin huolelliseen ja ymmärtävään tekstin tulkintaan. Teoreettinen viitekehykseni muodostuu feministisestä ihmiskeskeisyyden kritiikistä, uusmaterialismista ja sen kritiikistä, alkuperäiskansatutkimuksesta, uskontotieteestä ja folkloristiikasta. Havaitsin aineistosta kolme elonkehään kytkeytymisen henkismateriaalista ulottuvuutta. Ulottuvuudet ovat a) sukulaisuudet, ei-ihmis-henkilöt ja väet, b) kokemukset ja c) elämäntapa: elämä luonnon ja väkien keskellä. Ulottuvuudet toimivat Miika Vanhapihan väenuskoisessa maailmankuvassa henkismateriaalisena kokonaisuutena, jonka henkisiä ja materiaalisia osia ei tulkintani mukaan erotella toisistaan. Väenuskoisessa maailmankuvassa esimerkiksi väet ja sukulaisuus muuhun luontoon koetaan tosiksi. Väenuskoinen maailmankuva vaikuttaa kokonaisvaltaisesti siihen, millä tavalla Miika Vanhapiha katsoo voivansa olla, elää ja osallistua maailmassa ja maailman kanssa. Myös ihmisten väliset suhteet ja tasa-arvo näyttäytyivät merkittävinä väenuskoisessa maailmankuvassa. Tutkimukseni perusteella väenuskoinen maailmankuva on Miika Vanhapihalle myös vastarintaa ja paremman maailman tavoittelua. Väenuskoinen maailmankuva haastaa ihmisen ja luonnon erottavaa tarinaa ja tarjoaa vaihtoehtoisen tavan olla ja osallistua maailman kanssa.