Browsing by Subject "kaunokirjallisuus"

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan kielellisten valintojen vaikutusta ambienssin rakentumiseen Susanna Hastin romaanissa Ruumis/huoneet (2022). Aineisto on kerätty kokoamalla romaanista tekstikatkelmia manuaalisesti. Aineiston kokoamisessa on hyödynnetty avainsanoja ruumis ja muisti sekä johdoksia: muisto ja muistaa. Kaikki avainsanojen taivutusmuodot kuuluvat mukaan aineistoon. Aineisto koostuu 355:stä avainsanojen yhteydestä kootusta tekstikatkelmasta, joita tarkastellaan tutkielmassa irrottamattomana osana koko teoksen kontekstia. Keskeistä tutkielmassa on erityisesti se, miten tarkasteluun valitut kielelliset elementit ja teoksesta esiin nousevat megametaforat osaltaan vaikuttavat lukijalle välittyvän ambienssin muodostumiseen. Teoreettisena lähtökohtana tutkielmassa on kognitiivinen kielentutkimus ja sen kielinäkemys. Siltana kielentutkimuksen ja kirjallisuustutkimuksen välillä käytetään kognitiivista poetiikkaa ja sen käsitteitä. Tutkielmassa hyödynnetään myös kognitiivista metaforateoriaa. Keskeisimpiä analyysivälineitä ovat kognitiivisen poetiikan käsitteet megametafora ja ambienssi. Analyysissa keskitytään avainsanojen leksikaaliseen ja kieliopilliseen tarkasteluun. Muistamisen yhteydessä kieliopillinen tarkastelu nojaa muun muassa tekstin tempusvalintoihin, ja ruumis-lekseemin yhteydessä tutkielmassa tarkastellaan toimijuutta semanttisten roolien avulla. Samalla pohditaan muistin ja ruumiin yhtenäisyyttä teoksessa hyödyntäen SÄILIÖ-metaforaa. Analyysissa kiinnitetään huomiota aineistosta esiin nouseviin megametaforiin. Kaikkia näitä kielellisiä keinoja tarkastellaan tutkielmassa siltä kannalta, miten ne ovat mukana teoksen ambienssin rakentumisessa. Aineistosta nousee esiin kahdenlaisen muistin – tavanomaisen ja traumamuistin – kuvaamista. Näistä erityisesti traumaattisen muistin kuvaaminen on teoksen ja tämän tutkielman kannalta olennaista. Traumamuistin olemus välittyy tekstistä esiin nouseviin megametaforiin, joita teoksesta havaitaan kaksi erillistä, mutta yhtenevää: RUUMIS ON VÄKIVALLAN PAIKAT ja MUISTAMINEN ON RUUMIILLISTA. Analyysin yhteenvetona tarkastellaan kielellisten valintojen ja erityisesti megametaforien osallistumista ambienssin rakentumiseen teoksessa. Ambienssi syntyy lukuprosessin aikana lukijassa heräävissä ajatus- ja mielleyhtymissä. Tutkielmassa tarkasteltujen kielellisten elementtien osalta teoksen ambienssi välittyy lukijalle ruumillisena kokonaisuutena, joka on yhteydessä traumamuistin olemukseen ja väkivallan paikkoihin sulautuneisiin traumamuistoihin. Ambienssin käsite on luonteeltaan tulkinnanvarainen ja sen muodostuminen on sidoksissa aina yksittäiseen luentaan, minkä vuoksi ambienssi muodostuu erilaiseksi jokaisen lukijan ja jopa jokaisen lukukerran kohdalla.

Tutkielma käsittelee idiolektien kääntämistä Tuntemattoman sotilaan englanninkielisessä käännöksessä. Tarkoitukseni on selvittää, miten kielen eri tasoja on hyödynnetty kohdekielisiä idiolekteja luodessa. Tiittulan ja Nuolijärven (2013) mukaan, kääntäjät hyödyntävät vain osaa kielen eri tasoista. Tutkin sitä, onko kielen kaikkia eri tasoja hyödynnetty ja eroaako niiden hyödyntäminen henkilöhahmoittain. Aineistoni on Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas vuodelta 1954 sekä Liesl Yamaguchin vuoden 2015 englanninkielinen käännös Unknown Soldiers. Tutkimuksessani tarkastelen keskeisiä hahmoja Rokka, Hietanen, Lammio ja Vanhala, sillä heidän luonteensa, murteensa ja hierakkiset asemansa eroavat huomattavasti toisistaan. Teoriani pohjaa Tiittulan ja Nuolijärven teokseen Puheen illuusio (2013), jota olen hyödyntänyt sekä lähde- että kohdetekstin analyysissa. Englannin kieltä käsittelevän teorian pohjana olen käyttänyt Norman Pagen teosta Speech in the English novel (1973), N. F. Blaken teosta Non-standard Language in English Literature (1981) sekä Jane Hodsonin teosta Dialect in film and literature (2011). Näiden pohjalta olen luokitellut idiolektien kääntämisen keinot kielen kolmen eri tason mukaan: äännepiirteet, rakennepiirteet ja sanastolliset piirteet. Tutkimukseni on laadullinen ja tutkin millaisia eri ratkaisuja käännöksessä on käytetty, mutten analysoi niiden kappalemääriä. Metodina käytän käännöksen lähilukua. Tutkimuksen tuloksena huomataan, että käännöksessä on hyödynnetty kaikkia kolmea kielen tasoa idiolektien luomisessa. Kokonaisuudessaan eniten on hyödynnetty äännepiirteitä, mutta muuten keinot vaihtelevat hahmoittain. Rokan idiolektissa on hyödynnetty eniten äänne- ja rakennepiirteitä, Hietasen idiolektissa taas äännepiirteitä ja sanastollisia piirteitä. Vanhalan idiolektissa taas on hyödynnetty kaikki kolmea tasoa tasaisesti ja Lammion idiolektissa ei ole hyödynnetty äännepiirteitä lainkaan. Tutkimukseni osoittaa myös, että Yamaguchi on luonut henkilöhahmoille tunnuspiirteitä, jotka erottavat idiolektit toisistaan. Rokan tunnuspiirre on ovat sanat fella ja lissen. Hietasen tunnuspiirteet taas ovat sana pre-tty sekä fraasi I’ll be damned. Idiolekteja on erotettu toisistaan myös luomalla eroa rekistereihin. Lammion ja Vanhalan idiolekteissa ei ole käytetty yhtä paljon eri keinoja kuin Rokan ja Hietasen, mutta myös ne eroavat toisistaan, sillä Vanhalan idiolektin keinot ovat puhekielisiä, kun taas Lammion idiolektissa on muodollisia rakenteita sekä sivistyssanoja.

Tutkielmassa tarkastellaan Pirkko Saision Betoniyö-romaanin (1981) dialogia ja sitä, millaisin keinoin siinä luodaan illuusiota aidosta puheesta ja miten se rakentaa henkilökuvausta. Tutkielmassa osoitetaan myös, miten suuri rooli dialogilla on teoksen kuvaaman maailman estetiikan rakentajana. Aineistona toimiva romaani on toivoton kuvaus helsinkiläislähiön nuorista miehistä, ja sen keskiössä ovat veljekset Simo ja Ilkka. Dialogintutkimus sijoittuu kielen- ja kirjallisuudentutkimuksen välimaastoon, ja siinä yhdistetään kummankin taustateorioita ja tutkimusmetodeja. Tässä tutkielmassa näistä sovelletaan erityisesti keskustelunanalyysia sekä sosiolingvistiikkaa. Tutkimusote on kvalitatiivinen, ja tutkielman aineistona toimivasta Betoniyö-romaanista ja erityisesti sen dialogista nostettujen esimerkkien kautta eritellään niiden merkitystä henkilökuvauksen luomisessa. Tutkielman analyysi on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisenä tarkastellaan puhekielen keinoja, joilla rakennetaan kuvausta nuorista, alempaa sosiaaliluokkaa edustavista helsinkiläismiehistä, sekä sitä, millaisia vuorovaikutuksellisia funktioita slangisanastolla ja kirosanoilla on henkilöiden välisissä keskusteluissa. Toisessa osassa tarkastellaan vuorovaikutusta erityisesti direktiivien ja puhuttelun kautta. Muita henkilöhahmojen välisiä keskusteluja leimaavia piirteitä ovat ohipuhunta ja faattisuus. Näiden keinojen avulla keskustelun osanottajat ilmaisevat muun muassa asenteitaan muita ihmisiä kohtaan. Analyysin lopuksi tutkielmassa keskitytään teoksen päähenkilöön, Simoon, ja niihin keinoihin, joilla rakennetaan kuvausta elämässään haparoivasta, minuuttaan etsivästä nuoresta miehestä. Näistä keinoista ilmeisimmiksi nousevat runsas korjausaloitteiden ja dialogipartikkeleiden esiintyminen Simon repliikeissä sekä pojan tapa imitoida isoveljeään. Stadin slangi ja Helsingin puhekielen piirteet ovat teoksen dialogissa ilmeisimpiä puheenomaisuuden rakentamisen keinoja. Jaetun kielimuodon avulla henkilöhahmot kiinnittyvät osaksi tiettyä sosio-ekonomista luokkaa, mutta sillä tehdään myös vuorovaikutuksellisesti merkittävää toimintaa. Toisaalta eri vuorovaikutuksen keinoilla luodaan kuvausta henkilöhahmojen asenteista ja motiiveistä sekä heidän välisistä suhteista ja ryhmien sisäisistä hierarkioista. Tutkimus osoittaa, että dialogilla on merkittävä funktio henkilökuvauksen rakentajana, mutta myös tukemassa teoksen tematiikkaa ja sen esittämän maailman estetiikkaa.

Media- ja kulttuurikenttä on murroksessa suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa ja kirjallisuuden asema on muuttunut. Kirjallisuuden lukemisella ja kirjallisuuskasvatuksella ei ole enää yhtä vahva asema kouluopetuksessa. Tämä tutkielma keskittyy kaunokirjallisuuden käyttöön B-ruotsin lukio-opetuksessa. Tutkimuskysymykset koskevat ensinnäkin kaunokirjallisuuden asemaa opetuksessa: mikä tehtävä kaunokirjallisuudella on, mitä hyötyjä sillä nähdään olevan, mitä syitä opettajat esittävät kirjallisuuden puuttumiseen opetuksesta, miten oppikirja ja opetussuunnitelma vaikuttavat sekä millaisia tehtäviä opettajat antavat kirjallisuuteen liittyen. Toiseksi tutkimus selvittää, mitä teoksia ja keitä kirjailijoita opettajat suosittelevat opetuksen yhteydessä. Kolmanneksi tutkimus sisältää tietoa opettajien edellytyksistä kirjallisuusopetukseen. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jonka menetelmänä on tutkimushaastattelu. Haastattelut on toteutettu kahdessa anonyymissä uusmaalaisessa lukiossa ja tutkimusaineiston muodostaa seitsemän ruotsinopettajan haastattelut. Opettajien ja koulujen niminä on käytetty pseudonyymeja oikeiden nimien tai numeroiden sijaan haastatelluiden opettajien yksityisyyden turvaamiseksi ja tutkimuksen luettavuuden parantamiseksi. Tutkielmassa on yhtä suuri painoarvo sekä kirjallisuuteen ja sen käyttöön kouluopetuksessa keskittyvällä teorialla että tutkimushaastatteluihin perustavalla analyysillä ja pohdinnalla. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää tulevissa opetussuunnitelmissa ja tutkimuksissa. Tutkielma tuo esiin kirjallisuuden lukemisen ja työstämisen merkityksellisyyden. Kirjojen lukemisella, kirjallisuuskeskusteluilla ja erilaisilla luettuun liittyvillä tehtävillä voidaan saavuttaa monia eri hyötyjä kielen oppimisesta tunnetaitoihin. Ahkeralla kirjallisuuden lukemisella on myös yhteys koulumenestykseen. Haastattelut antavat kuitenkin huolestuttavan kuvan kaunokirjallisuuden asemasta lukion B-ruotsissa. Teoksia tai kaunokirjallisia otteita ei juuri lueta opetuksen yhteydessä, mutta kirjavinkkejä useimmat opettajat antavat enemmän tai vähemmän. Kirjoja ja/tai kirjailijoita saatetaan mainita esim. ajankohtaisten asioiden yhteydessä. Kaunokirjallisuus nähdään yhtenä mediana tai sisältönä muiden joukossa useissa vastauksissa. Toisaalta opettajat ovat tietoisia kirjallisuuden lukemisen hyödyistä ja eduista esim. opetuksen eriyttämisessä ja autenttisena materiaalina. Haastatellut opettajat tuovatkin esiin lukuisia syitä, miksi kaunokirjallisuus ei ole mukana opetuksessa. Oppikirja ja opetussuunnitelma, aikapula ja oppilaiden riittämätön kielitaito muodostavat tärkeimmät syyt, miksi kaunokirjallisuutta ei lueta tai käsitellä kursseilla. Tutkimuksesta käy ilmi myös monia kirja- ja kirjailijasuosituksia, joita opettajat antavat oppitunneillaan. Astrid Lindgren ja muut klassikot sekä dekkarit nousevat esiin. Lisäksi tutkimus antaa tietoa opettajien edellytyksistä kirjallisuusopetukseen. Suurin osa opettajista on lukenut paljon kaunokirjallisuutta osana opintojaan ja lukee säännöllisesti vapaa-ajallaan, mutta useimpien kohdalla oma lukeneisuus ja innostus ei näy opetuksessa. Kirjallisuuden aseman parantamiseksi B-ruotsin opetuksessa tarvitaan monia eri toimia, joita tutkielmassa käsitellään. Tärkeimpänä seikkana opetussuunnitelman tulisi sisältää tavoitteena kirjallisuuden lukemista ja työstämistä. Tutkielma sisältää myös vinkkejä opettajille kirjallisuuden opettamiseen.

Tutkimuksen tavoitteena on kuvata ja ymmärtää resilienssin rakentumista estäviä tai edistäviä tekijöitä Muumiperheen selviytymistarinoissa. Tarkastelen millaisia yksilöllisiä, perheeseen, lähipiiriin ja yhteisöön sekä ympäristöön liittyviä tekijöitä voidaan tunnistaa Muumiperheen selviytymiskyvyn eli resilienssin taustalta. Resilienssillä tässä tutkimuksessa tarkoitetaan sopeutumisprosessia vaikeuksien, traumaattisten kokemusten, uhkien tai kovan stressin kohdatessa. Näitä muutoksia ei välttämättä pystytä ennustamaan, jolloin niihin on myös hankala varautua. Tutkimuskysymyksenä ovat 1) Miten resilienssin rakentumista kuvataan teoksessa Muumipeikko ja pyrstötähti ja 2) Millaisia merkityksiä suojaaville tekijöille ja riskitekijöille annetaan. Tutkimusaineistona toimii Tove Janssonin romaani Muumipeikko ja pyrstötähti. Tutkimusaineiston analysoinnissa hyödynnettiin narratiivisen analyysin menetelmiä, kuten temaattista analyysia ja merkitysrakenteiden tutkimista. Konstruktiivisesta tiedonkäsityksestä käsin kaunokirjallisuus ymmärretään kertomuksina, jotka rakentavat käsitystä itsestä ja ympäröivästä maailmasta vuorovaikutuksessa aiemman tiedon ja kokemusten kanssa. Muumien selviytymisessä on tunnistettavia samoja piirteitä, jotka resilienssitutkimusten mukaan vahvistavat yksilön, yhteisön ja systeemien selviytymiskykyä. Selviytymispuheessa korostuivat toimintakyvyn ja sosiaalisen tuen merkitykset. Tutkimuksen perusteella suojaavien tekijöiden ja riskitekijöiden sijaan näkökulmaa tulisi suunnata kohti ymmärrystä siitä, että tekijöillä on kahdensuuntaisia vaikutuksia. Ne voivat tilanteesta riippuen joko edistää tai estää resilienssin rakentumista. Huomioitavaa on myös se, että resilienssi tarvitsee kehittyäkseen muita ihmisiä.

Former studies have shown that reading fiction has an effect on our opinions and actions and how we view ourselves and other people. Therefore, it is relevant to observe the identity formation of fictional characters also from an educational point of view. The data of this study is from the novel Harry Potter and the Sorcerer’s Stone - the first book in one of the favorite series of the 21st century youth. The objective of this thesis is to describe and analyze the identity trajectory of a Gryffindor boy Neville Longbottom. This study examines the focal interaction moments of Neville’s trajectory. The essential research data was narrowed down to 14 events, which formed a linked pathway. The novel was also read as a whole to examine the world of wizards created by J. K. Rowling and, hence, to understand the context. The interaction events were analyzed by employing the social identity theory by Wortham (2006) and a discourse analysis method (Wortham & Reyes, 2015) based on it. The focus of this research was to analyze the signs of identity that occurred in the characters’ speech and behavior in selected data. The events were observed both separately and as a continuous pathway. The systematic analysis divided Neville’s identity formation in four chronological phases: the definition of the premises and expectations, the growth into a ‘poor member of Gryffindor’, the growth of agency and the recognition of Neville as a Gryffindor. The essential types of identity signs – deictics, reported speech and evaluative signs – referred to in this study oc- curred in every phase of the trajectory. However, the way these signs were used defined the direction Neville’s identity developed towards. In the beginning of the trajectory Neville’s identity was presented as worthless and outside of the group and his own speech placed him in a passive position. Later on Neville used reported speech to build a positive Gryffindor identity. Furthermore, deictics and evaluative signs were used by other charac- ters to recognize him as a Gryffindor. Compassion and encouragement from peers were crucial factors in the change of direction of the trajectory.

Tämän tutkielman tarkoituksena on vertailla, minkälaisia vertauksia esiintyy kaikkitietävän kertojan sekä hahmojen puheessa Tove Janssonin muumiromaaneissa. Lisäksi tarkastelen, muuttuvatko nämä vertaukset jollakin tavalla ajan myötä. Tutkimusaineisto koostuu neljästä muumiromaanista, jotka ovat Småtrollen och den stora översvämningen (1945), Farlig midsommar (1954), Trollvinter (1957) ja Sent i november (1970). Aineiston vertaukset poimin manuaalisesti. Analyysi on pääasialliselta luonteeltaan kvalitatiivinen, mutta siihen sisältyy myös kvantitatiivisia piirteitä. Aineiston analyysi noudattaa stilistiikan oppeja ja erityisesti Peter Cassirerin (2015) sekä Michael Shortin ja Geoffrey Leechin (1981) kuvauksia kaunokirjallisuuden vertausten analysoimisesta. Aineisto sisältää 50 vertausta, joista 42 ilmenee kertojan puheessa ja 8 repliikeissä. Analyysi osoittaa, että kertojan ja hahmojen repliikkien vertaukset ovat hyvin samankaltaisia. Ne kuvaavat samoja ilmiöitä sekä sisältävät intensifiointia. Niiden merkitys on vahvistaa ja havainnollistaa sanottua. Molemmat luovat pääosin samanlaisen efektin, mutta vain kertojan vertaukset luovat jännitystä. Sekä kertojan että repliikkien vertaukset sisältävät niin konkretiaa kuin abstraktiutta, ja vertaukset ovat luonteeltaan multimodaalisia. Kumpaankin vertaustyyppiin kuuluu uusia ja vakiintuneita vertauksia, mutta suurin osa niistä on kuitenkin uusia. Vertaukset ovat valtaosin selkeitä ja yksiselitteisiä, vaikka niistä jotkut sisältävät myös monitulkintaisuutta. Lisäksi kummassakin vertaustyypissä ilmenee personifikaatiota sekä samoja teemoja, vaikkakin kertojalla on pari teemaryhmää enemmän ja muutama vertaus, joita ei voi luokitella. Selkeänä erona on myös se, että kertojan lauseessa voi esiintyä kaksi vertausta, kun repliikit sisältävät vain yhden vertauksen. Kertoja käyttää niin ikään enemmän vertauksia, ja kertojan vertausten määrä kasvaa suuremmin kirjasta toiseen kuin repliikkien vertausten määrä. Toisaalta repliikkien vertaukset ovat kaikki keskenään erilaisia, kun taas kertoja käyttää muutamaa samantyylistä vertausta. Vertausten määrä lisääntyy siten, että niiden frekvenssi on korkein viimeisessä romaanissa. Sekä kertojan että repliikkien vertausten määrä kasvaa, etenkin kun verrataan ensimmäistä ja viimeistä romaania. Näin ollen niin kertojan kuin hahmojenkin puhe muuttuu ainakin jossain määrin kuvaannollisemmaksi. Lisäksi vertaukset muuttuvat kekseliäämmiksi, kun viimeinen romaani sisältää enemmän uusia kuin vakiintuneita vertauksia.

Tutkielmassa perehdytään uudelleenkääntämiseen ja tarkastellaan uudelleenkääntämishypoteesia kahden 1800-luvulla ilmestyneen saksankielisen novellin ja niiden yhteensä viiden suomennoksen avulla. Paul Bensimonin ja Antoine Bermanin vuonna 1990 muotoileman uudelleenkääntämishypoteesin mukaan kaunokirjallisen teoksen ensimmäinen käännös on tyypillisesti kotouttava ja myöhemmät vieraannuttavia. Kotouttava käännös tarkoittaa käännöstä, jossa vieraan kulttuurin ja kielen elementtejä muokataan kohdekieliselle lukijalle ymmärrettävämmiksi ja äärimmillään käännös pyrkii luomaan illuusion siitä, että teos on alun perin kirjoitettu kohdekieliselle lukijalle. Vieraannuttava käännös puolestaan pitäytyy lähellä lähdekielistä tekstiä ja kulttuuria, tiukimmassa muodossaan jopa ymmärrettävyyden kustannuksella. Uudelleenkäännöshypoteesin paikkansa pitävyyttä pohditaan aiemman tutkimusmateriaalin pohjalta. Teoriaosuudessa luodaan silmäys suomen kielen oikeinkirjoituksen ja sanaston tilanteeseen käännösten julkaisuajankohtien aikoihin. Vaikka mm. Outi Paloposki ja Kaisa Koskinen ovat kyseenalaistaneet uudelleenkääntämishypoteesin paikkansa pitävyyttä ja erityisesti sen selittävyyden yleispitävyyttä, tutkielman lähtökohtana on silti ollut se, että ensimmäisessä käännöksessä on enemmän kotouttavia piirteitä kuin myöhemmissä. Lisäksi hypoteesin mahdollisen vahvistamisen oletettiin voivan johtua myös käännösten ajan kielitilanteen mukaisista odotuksista eikä niinkään käännösten järjestysnumerosta. Tutkimusmateriaalina on Joseph von Eichendorffin "Aus dem Leben eines Taugenichts" -novelli vuodelta 1826 ja sen molemmat suomennokset vuosilta 1908 ja 1950 sekä Adelbert von Chamisson "Peter Schlemihls wundersame Geschichte" -novelli vuodelta 1814 ja sen kaikki kolme suomenkielistä käännöstä vuosilta 1902, 1904 ja 1945. Alkuteksteistä ja käännöksistä on etsitty piirteitä, joita voisi tarkastella kotouttamis–vieraannuttamis-näkökulmasta. Piirteitä on etsitty sekä etukäteen määritellyistä luokista, kuten erisnimistä, että myös materiaaliin perehtymisen pohjalta tarkemman tutkimisen arvoisilta vaikuttavista aiheista, kuten alkuteoksen ranskan-, italian- ja latinankielisistä tekstinosista. Käännöksissä käytettyjen kotouttamisen ja vieraannuttamisen eri tyyppejä on analysoitu Michael Schreiberin vuonna 1993 väitöskirjaansa tekemän käännösten luokittelumäärittelyn perusteella. Tutkittaville käännöksille ominaisia piirteitä arvioidaan muun analyysin tueksi. Käännöksistä analysoidaan jaottelua lukuihin ja kappaleisiin, paratekstejä eli varsinaisen tekstin välittömässä läheisyydessä olevia tekstejä, kuten alaviitteitä, kielioppia, henkilön-, paikan- ja kadunnimiä, internationalismeja eli monille kielille yhteisiä lainasanoja, vieraskielisiä tekstiosuuksia sekä myyttisiä käsitteitä. Tutkittaville käännöksille ominaisista piirteistä kuvataan mm. poistoja, lisäyksiä, vanhentuneita ja runollisia sanamuotoja. Analyysin perusteella Eichendorffin novellin käännökset sopivat uudelleenkäännöshypoteesin oletuksiin, mutta Chamisson novellin kolmas käännös ei ole kahta parin vuoden välein ilmestynyttä edeltäjäänsä vieraannuttavampi, eikä näin ollen vahvista hypoteesia. Uudelleenkäännöshypoteesi ei ole tämän tutkielman perusteella yleispätevä selitys samasta teoksesta eri aikaan tehtyjen käännösten kotouttaville ja vieraannuttaville piirteille, vaan käännösvalintojen syyt ovat moninaisemmat. Tiettyyn aikaan on voitu suosia joko kotouttavia tai vieraannuttavia käännöksiä ja nämä lajityypit ovat voineet kilpailla keskenään kielitieteilijöiden ja kääntäjien suosiosta samoihin aikoihinkin: Chamisson novellin ensimmäinen ja toinen käännös osoittavat, että suunnilleen samaan aikaan voi kääntää hyvin eri tavalla. Uudelleenkäännöshypoteesi on suoraviivaisuudessaan houkutteleva, mutta tämän tutkielman perusteella kotouttaville ja vieraannuttaville käännöksille on tarpeen etsiä muita syitä.

В работе рассматривается перевод разговорной речи в художественной литературе. Особенное внимание уделяется просторечиям в повести Булгакова «Собачье сердце». Задачей работы было выяснить можно ли перевести разговорную речь с одного языка на другой, какие технические приемы и переводческие стратегии для этого используются. Главной целью было выяснить какими переводческими стратегиями пользовался Эса Адриан в переводе повести «Собачье сердце» Михаила Булгакова. С помощью исследовательской литературы в теоретической части работы мы классифицировали просторечия, разные стратегии их перевода и, сравнив различные методы, вывели собственную классификацию, используемую в аналитической части работы. Исследуемый вопрос анализирован с применением разных методов исследования, что сделало результат более объемным, рассмотренным с разных точек зрения. Для анализа просторечий мы использовали квалитативный, квантитативный и сравнительный методы, что, в свою очередь, помогло более детальной классификации как просторечий, так и их перевода. Благодаря сделанному анализу мы получили не только классификации вышесказанного, но и выяснили что применяемая стратегия может меняться не только в зависимости от выбранного в языке оригинала просторечия, но и в зависимости от окружающего просторечие текста и ассоциаций переводчика. В заключении можно сказать, что для перевода просторечий с одного языка на другой, переводчик должен обладать не только компетенцией в обоих языках и теорией переводоведения, но и талантом писателя, знанием культуры другой страны, ее истории, а также «чувством текста», позволяющему ему, выбирая разные стратегии, добиться результата, наиболее близкого к тому, на который рассчитывал писатель.