Browsing by Subject "kehitysyhteistyö"

This thesis discusses the general theory and logics behind private sector development (PSD). Private sector development is a current theme in development policy. It is increasingly emphasized by donor countries and multilateral development agencies. In addition, solutions offered by the business sector for poverty reduction are popular topics for a growing amount of publications and discussion. This thesis also discusses how private sector development is emphasized in Nordic development policy by going through the private sector development strategies, related publications and discussion in the Nordic countries: in Sweden, Denmark, Norway and Finland. All Nordic countries emphasize the importance of private sector development in their development policy. However, due to different backgrounds some countries are ahead others in formulating their views and developing new private sector development initiatives. Among the Nordic countries Denmark and Sweden have incorporated some of the most recent ideas to their private sector development approach. As a specific example of private sector development initiatives this thesis looks at one of the business instruments for private sector development more in detail, the business partnership programmes. The intention is to look at the history, composition and results of Swedens Swedpartnership programme, Denmarks Business-to-Business Programme (B2B), Norways Business Matchmaking Programme (BMMP) and Finlands Finnpartnership programme. The business partnership programmes are a particularly interesting example of private sector development initiatives due to their aims to reduce poverty, enhance economic growth and strengthen the private sector in developing countries. At the same time they include a considerable amount of donor country business involvement. Materia! on the business partnership programmes is limited to general guiding material and evaluations mostly done on the programmes preceding the current programmes. Therefore it is difficult to draw precise conclusions on the current business partnership programmes. However, some general trends and comparative analysis can be presented. The Nordic business partnership programmes share a considerable amount of similarities. They have functioned for a long time, often in different forms. Their dual goal of drawing in domestic companies to invest in developing countries and to reduce poverty can be a challenging combination. The geographical focus area of the programmes is often extensive and only the Danish and Norwegian programmes have a clearly defined set of target countries. If the choice of programme countries is extensive, most programme support can naturally direct towards countries which are already popular destinations of foreign direct investment. Ultimately the share of the business partnership programmes is small when compared to the overall development cooperation budgets of the Nordic countries. Evaluations done on the programmes preceding the current business partnership programmes suggest that the programmes tend to have a narrow scope regarding private sector development and weak ability to spread further development effects. The evaluations often highlight the importance of support towards the enabling environment for private sector development. Other key issues arising from the Nordic programmes are for example the importance of partnerships, their sustainability and the importance of a thorough assessment and evaluation of the development effects of the programmes. It is concluded that despite the current emphasis on private sector development in development cooperation all development cooperation is important. Private sector development has an important role in this, with some of the most significant work being done at the international and macro levels. The work being done in the micro level, such as the business partnership programmes, can perhaps only have limited impact when viewed from the larger context of overall private sector development and economic growth. However, they can be viewed as part of a larger variety of private sector development activities.

Tutkielmassa tarkastellaan 1990-luvun lopulla laajan kansainvälisen kiinnostuksen kohteeksi joutunutta Kosovon aluetta ja sen kehitystä humanitaarista apua vastaanottavasta kriisialueesta itsenäiseksi, Euroopan unionin jäsenyyttä tavoittelevaksi valtioksi. 1990-luvun lopun väkivaltaisen kriisin vuoksi Kosovon kehitys nousi kansainvälisten keskustelujen lisäksi myös suomalaisen kehityspolitiikan keskiöön ja alue säilytti asemansa Suomen kehitysyhteistyön tärkeänä kumppanimaana aina 2010-luvulle asti. Tutkimuksen lähtökohtana on ottaa selvää suomalaisen kehitysyhteistyön linjauksista ja saavutuksista Kosovossa vuosien 1999-2017 aikana. Suomen rahoittamien kehitysyhteistyöhankkeiden erityislaatuisuuksia ja jatkuvuutta pyritään selvittämään pääasiallisena lähdeaineistona käytettyjä kehityspoliittisia linjauksia, kehitysyhteistyön evaluointeja sekä yhteistyötä ohjanneita puiteohjelmia tarkastelemalla. Tutkielmassa analysoimaan yhteistyön eri ajanjaksojen leimallisia piirteitä ja arvioidaan Kosovon alueella asuvien etnisten ryhmien vaikutusta avun antamiseen erityisesti Kosovon vuonna 2008 antaman itsenäisyysjulistuksen jälkeisinä vuosina. Läpi tutkielman tarkastellaan myös Kosovon matkaa kohti eurooppalaista valtiota ja pohditaan suomalaisen avun vaikutusta maan Euroopan unionin jäsenyyshaaveisiin. Tutkittavalla ajanjaksolla Suomi rahoitti Kosovossa 36 kahdenvälistä kehitysyhteistyöhanketta. Kosovon itsenäisen maaohjelman aikana vuosina 1999-2008 suomalaisten apu oli keskittynyt suomalaisten erityisosaamisen aloille, esimerkiksi erityisopetukseen. Kapealle alalle keskitetyt hankkeet saivat aikaan vaikuttavia tuloksia pitkäjänteisen työnsä vuoksi. Vuosina 2009-2013 Kosovon kehitysyhteistyötä toteutettiin neljällä erillisellä temaattisella alalla ja vasta ohjelmakauden kahden viimeisen vuoden aikana rahoitusta keskitettiin työllisyyttä tukevaan hanketyöhön. Vuodesta 2013 eteenpäin kehitysyhteistyö kuihtui rahoituksen jatkuvasti pienentyessä, ja vuonna 2017 kehitysyhteistyö katsottiin käytännössä täysin päättyneeksi Kosovossa. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että suomalaisten erityisosaamiseen keskittynyt apu oli Kosovon yhteiskunnallisen kehityksen kannalta merkittävää. Työskentely koulutuksen, erityisopetuksen ja eri vähemmistöryhmien, kuten vammaisten, yhteiskunnallisen osallisuuden puolesta sai laajaa kansainvälistä kiitosta. Tutkittavan ajanjakson hankkeet työskentelivät suomalaisen kehityspolitiikan läpileikkaavien teemojen parissa, mutta eivät aina seuranneet Kosovon hallituksen virallisia päämääriä. Kosovolle Euroopan unionin jäsenyys on jo pitkään ollut tavoiteltu päämäärä, mutta suosituksista huolimatta suomalaiset eivät kirjanneet kehitysyhteistyöhankkeiden päämääriin suoria tavoitteita Kosovon integraation tukemisesta. Kosovon kehitys on yhä edelleen monitulkintainen: toisaalta maa kamppailee pitkäjänteisestä avunannosta huolimatta yhä merkittävien kehitysongelmien parissa, mutta toisaalta se pyrkii enenevissä määrin ratkaisemaan kansainvälisen yhteisön esille tuomia ongelmia toiveenaan eurooppalainen tulevaisuus.

Tutkimus käsittelee kahden Euroopan unionin pienen jäsenvaltion, Suomen ja Portugalin, julkisen kehitysyhteistyön ja kehitysyhteistyöpolitiikan eurooppalaistumista. Eurooppalaistuminen määritellään Euroopan unionin politiikkojen, instituutioiden, arvojen, normien ja käytäntöjen vaikutuksiksi kansallisella tasolla. Tutkimuksessa pyritään selvittämään 1) miten EU ja Euroopan yhteisö ovat vaikuttaneet tutkimuskohteisiin, 2) miksi vaikutukset ovat havaitunlaisia ja 3) onko eurooppalaistumista todella tapahtunut. Tutkimuskohteita tarkastellaan aiemman eurooppalaistumistutkimuksen muodostamassa teoreettisessa viitekehyksessä, mutta myös laajemmin osana ulkopolitiikkaa ja laajentunutta turvallisuuskäsitystä. Eurooppalaistuminen ilmiönä sisältää myös sisäänrakennetun oletuksen siitä, että Euroopan unioni vaikuttaa, minkä vuoksi tutkimuksessa arvioidaan myös tämän 'eurooppalaistumisen perushypoteesin' paikkansapitävyyttä. Tutkimusmetodina käytetään vertailevaa politiikantutkimusta. Eurooppalaistuminen ilmiönä hahmotellaan muuttuja-ajattelun avulla, top-down -näkökulmasta. Asetelma vaatii muiden mahdollisten selittävien tekijöiden huomioimista, jotta todelliset kausaalisuhteet saataisiin esille. Tämän lisäksi käytetään kontrafaktuaalista päättelyä parantamaan tutkimuksen sisäistä validiteettia. Varsinainen tutkimusaineisto koostuu pääosin Suomen ja Portugalin julkisen kehitysyhteistyön virallisista asiakirjoista: linjauksista, raporteista, vuosikertomuksista, lausunnoista ja selvityksistä sekä tutkimuksista ja tilastoista. Aineiston tarkastelu rajataan ajallisesti kummankin maan koko EU/EY-jäsenyysaikaan ja muutamaan sitä edeltävään vuoteen. Tutkimuskohteissa havaitaan Euroopan unionin vaikutuksia, jotka kuitenkin ovat suurelta osin erityyppisiä. Eniten eurooppalaistumista havaitaan tapahtuneen jäsenyyttä edeltävinä ja heti sen jälkeisinä vuosina. Kehitysyhteistyön alueista eniten vaikutuksia löydetään rahoituksesta ja monenkeskisestä yhteistyöstä. Vähiten EU/EY on vaikuttanut kahdenväliseen yhteistyöhön ja kehitysyhteistyöpolitiikkaan. Myös kehitysyhteistyöhallinnossa ja kansalaisjärjestöjen asemassa havaitaan eurooppalaistumista. Tutkimuksessa myös esitetään, että muut selittävät tekijät osin selittävät ja ehdollistavat sitä, miten eurooppalaistuminen ilmenee tutkimuskohteissa. Kehitysyhteistyön muutosta ja muuttumattomuutta EU-jäsenyyden ajalla Suomessa ja Portugalissa selittäviksi ulkoisiksi tekijöiksi nostetaan EU:n lisäksi kehitysajattelun globalisaatio, kylmän sodan päättyminen, viiteryhmät ja siirtomaavaltatausta. Kyseisten tekijöiden tarkastelu yhdessä kontrafaktuaalisen päättelyn kanssa antaa myös vahvoja viitteitä siitä, että eurooppalaistumista on tapahtunut, jolloin europpalaistumisen perushypoteesi jää voimaan.

Tämä tutkielma käsittelee Suomen maakuvatyötä Afrikan maihin peilaamalla erilaisissa edustustoissa ja suurlähetystöissä Afrikan parissa työskentelevien asiantuntijoiden kommentteja ulkoministeriön virallisiin asiakirjoihin. Tutkielma pyrkii selvittämään, millaista maakuvaa Suomi tavoittelee luomaan Afrikkaan ja minkälaisia ajatuksia Afrikasta tämä aineisto heijastelee. Tutkielman aineistona on käytetty virallisia asiakirjoja, kuten ulkoministeriön maakuvayksikkö Team Finlandin laatimia virallisia asiakirjoja sekä ulkoministeriön Suomen ja Afrikan maiden välisiä maaohjelmaraportteja. Aineistoa on kerätty lisäksi haastattelemalla eri sektoreilla työskenteleviä asiantuntijoita. Keskeisimmiksi teemoiksi ja kehyksiksi nousivat muun muassa ilmastoasiat, tasa-arvon edistäminen sekä koulutus. Haastattelut mahdollistavat virallisten asiakirjojen tarkastelun käytännön tasolta sekä tuottavat täsmentävää materiaalia Suomi-kuvasta nimenomaan Afrikassa. Aineiston perusteella on mahdollista selvittää ja peilata myös sitä, millaista kuvaa Afrikasta luodaan Suomeen. Viestinnällistä näkökulmaa tutkielmaan tuo vuonna 2021 julkaistu Afrikka-strategia, jonka pyrkimys on tehdä tasavertaisemmaksi Suomen ja Afrikan välistä kumppanuussuhdetta. Analyysimetodit ovat kehysanalyysi ja temaattinen sisällönanalyysi. Ne tarjoavat työkaluja merkitysten ja viestinnällisten aspektien analysoimiseen niin maakuvatyön kuin mielikuvien ja stereotypioiden tiimoilta. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on laadullinen eli kvalitatiivinen tutkimusmenetelmä ja tutkielma asettuu tutkimuskentällä konstruktivismin kentälle. Konstruktivismilla tarkoitetaan sitä, että aineistossa esiin nousevat tulokset ja havainnot ovat linkittyneitä aikaisempiin aiheesta tehtyihin tutkimuksiin ja oppeihin. Afrikka ei ole yhtenäinen kokonaisuus ja haastatteluaineiston myötä syntyi fokus tiettyihin maihin. Tutkielman keskeiseksi tulokseksi nousee kehitysyhteistyön ja maakuvatyön välinen monimutkainen suhde, mikä johdattaa pohtimaan kehitysyhteistyöhön liittyvää käsitteistöä maakuvabrändäyksen välineenä. Kehysanalyysi auttaa hahmottamaan viestinnällisten strategioiden ja asiakirjoissa käytettyjen käsitteiden merkityksiä nyky-yhteiskunnassa ja tuomaan esiin maakuvan kannalta sekä hyödyllisiä että ongelmallisia mielleyhtymiä.

Suomen suhteita kehitysmaihin kuvataan usein virheellisesti suhteellisen vähäisiksi ja iältään nuoriksi. Suhteita kehitysmaihin on kuitenkin luotu jo ennen itsenäistymistä muun muassa siirtolaisuuden, kaupan ja lähetystyön kautta. Lähetysjärjestöjen aloittaman työn pohjalle on rakentunut Suomen valtion ja kehitysasioihin erikoistuneiden kansalaisjärjestöjen harjoittama kehitysyhteistyö. Tämän tutkielman kiinnostuksen kohteena ovat ihmiset, jotka tekevät työtään kehitysyhteistyön parissa. Tarkastelu on rajattu kehitysmaissa työskennelleisiin suomalaisiin kehitysyhteistyöntekijöihin. Tässä tutkielmassa pyritään selvittämään, millä keinoin kehitysyhteistyöntekijät ovat sopeutuneet isäntämaiden oloihin sekä siihen, miten heidän turvallisuudentunteensa on rakentunut. Tutkielma ottaa myös selvää, mihin sopeutuminen ja turvallisuudentunne – tai mahdollisesti niiden puute – on vaikuttanut. Lisäksi pohditaan altruististen motivaatioiden relevanttiutta suhteessa sopeutumiseen ja turvallisuuteen, sekä kehitysyhteistyön tavoitteiden saavuttamiseen. Aineistona on käytetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhdessä Oulun yliopiston dosentti Markku Hokkasen kanssa toteuttaman Suomalaisen kehitysyhteistyön tekijät -muistitietokeruukilpailun vastauksia. Tutkielma rakentuu Grounded Theory -metodin mukaisesti täysin aineiston varaan. Niin tutkimuskysymykset, teoreettinen viitekehys käsitteineen kuin kontekstikappaleet on muokattu vastaamaan aineistosta nousseita teemoja. Mikrohistorialliseksi miellettävän tutkielman aihepiiriä taustoittavat muun muassa Anne-Maike Fecherin, Silke Rothin ja Sara de Jongin tutkimukset. Kehitysyhteistyön viitekehyksen luomiseen on hyödynnetty teoksia Suomen Lähetysseuran, Suomen valtion kehitysyhteistyön sekä Kehitysavun palvelukeskuksen Kepan historiasta kertovia teoksia. Ajallista jännitettä on luotu istuttamalla Antti Häkkisen kymmenen suomalaisen sukupolven käsittävän tutkimuksen tuloksia aineistoon. Muistitietokeruukilpailun kysymyksissä ei pyydetty kertomaan sopeutumisesta tai turvallisuudesta. Tästä huolimatta vastaajat ovat niistä kertoneen, mikä kielinee näiden seikkojen suuresta merkityksestä kehitysmaassa työskentelyn aikana. Tutkimuksesta käy ilmi, että vastaajat ovat nähneet paljon vaivaa ja käyttäneet monipuolisesti eri keinoja sopeutuakseen. Vaikuttaa siltä, että vastaajat ovat koettaneet elää mahdollisimman samalla tavalla kuin heitä ympäröivä yhteisö. Paikalliseen elämäntyyliin tähtääminen ei kuitenkaan vaikuta huomioivan valta-asemaa, joka kehitysyhteistyöntekijöillä on suhteessa paikallisiin. Tästä huolimatta vaikuttaa siltä, että valta-asetelman minimointi vaatimattoman elämän muodossa on saanut paikalliset hyväksymään heidän pyrkimyksensä. Tutkimuksen perusteella esitetään, että kehitysyhteistyöntekijän turvallisuudentunne koostuu kolmesta eri ulottuvuudesta; fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta. Vastaajat ovat voineet vaikuttaa fyysiseen turvallisuuteensa varautumalla ja ennakoimalla uhkia. Psyykkinen turvallisuudentunteen kehittymisen kannalta oleellista on ollut isäntämaan todellisuuden hyväksyminen. Sosiaalinen turvallisuudentunne rakentuu pitkälti merkityksellisten ihmissuhteiden varaan. Sukupuoli ja poikkeaminen paikallisista sukupuolinormeista ovat vaikuttaneet vastaajien mahdollisuuksiin luoda ystävyyssuhteita paikallisten kanssa. Lopulta sopeutuminen ja turvallisuudentunteen kehitys näyttäytyvät yhtenä ja saman prosessina. Sopeutumista ei voi olla ilman turvallisuudentunnetta, eikä turvallisuudentunne muodostu ilman sopeutumista. Prosessin onnistuminen edellyttää vastaajilta omien tarpeiden tunnistamista, mikä kyseenalaistaa altruismin merkityksen kehitysyhteistyötä tekevän motivaationa ja sitä kautta kehitysyhteistyön tavoitteiden onnistumiselle. Prosessin onnistuminen näyttää tutkimuksen valossa olevan erittäin tärkeää niin kehitysyhteistyöntekijälle kuin kehitystavoitteiden saavuttamiselle. Sopeutuneella ja turvallisuudentunnetta nauttivalla kehitysyhteistyöntekijällä on työkaluja kohdata kehitysmaassa elämisen aiheuttamaa stressiä. Lisäksi prosessin onnistuminen on tehnyt vastaajista hyviä työntekijöitä, sillä he ovat kuunnelleet ja ymmärtäneet paikallisten tarpeita ja havainneet toivottujen kehitystulosten saavuttamista mahdollisesti jarruttavia tekijöitä. Vaikka tässä tutkimuksessa tutkitaan ensisijaisesti mikrohistoriallisesti suomalaisten kehitysyhteistyöntekijöiden sopeutumista ja turvallisuutta, osallistuu se laajempaan keskusteluun kehitysyhteistyöstä, jossa kehityspolitiikan, teorioiden ja instituutioiden sijaan tutkitaan maailmaa, jossa kehitysyhteistyön tekijät elävät. Fokuksen siirto työntekijöiden kokemusmaailmaan auttaa ymmärtämään paremmin kehitysyhteistyön haasteita ja tulevaisuutta.