Browsing by Subject "kilpailuoikeus"

Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 102 artiklan mukaista määräävän aseman väärinkäytön kiellon arviointia ja ympäristönsuojelun tavoitteiden yhteensovittamista. Euroopan unionin (EU) tavoitteena on toteuttaa sisämarkkinat. Se pyrkii kestävään kehitykseen, jonka perustana on korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen. Kestävän kehityksen edistäminen on jäänyt jälkeen EU:n kilpailulainsäädännön sillä alueella, joka keskittyy SEUT 102 artiklan arviointiin. Tutkielmassa täytetään tätä aukkoa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, voitaisiinko ympäristönsuojelun tavoitteet sisällyttää osaksi SEUT 102 artiklan arviointia sekä miten se voitaisiin käytännössä toteuttaa. Tutkielmassa pyritään myös arvioimaan sitä, miten SEUT 102 artiklaa voitaisiin tulkita ja soveltaa tavalla, joka edistää kestävää kehitystä ja sen tavoitteita sen sijaan, että artikla toimisi esteenä niiden saavuttamiselle. EU:n nykyinen kilpailuoikeus painottaa puhtaasti taloudellista tehokkuutta kuluttajien hyvinvoinnin edistämiseksi. Tämä voi johtaa kestämättömiin liiketoimintakäytäntöihin. Komission tulisi kehittää SEUT 102 artiklan mukaista arviointikäytäntöään edistämään ympäristönsuojelun tavoitteita.

Käyn tutkielmassa läpi oikeudellista muutosta Suomen ensimmäisen varsinaisen kilpailuoikeudellisen säädöksen, kartellilain, säätämisen yhteydessä. Kartellilain säätämisen vuonna 1957 voidaan todeta käynnistäneen Suomen kilpailulainsäädännön kehityksen. Pääsääntöisesti tutkielmassa keskitytään kartellilain säätämishetken käsittelyyn, mutta oikeudellisen muutoksen kattavaksi selvittämiseksi käydään läpi myös aikaa ennen kartellilain säätämistä kuten myös kartellilain voimaantulon jälkeistä aikaa. Tutkielman tavoitteena on analysoida kartellilain säätämiseen johtaneita syitä sekä käydä läpi sitä, millaiseksi kartellilaki lopulta muodostui. Tutkielmassa on hyödynnetty pääsääntöisesti oikeushistoriallista metodia. Keskeisimmät lähteet ovat kartellilakia koskevat lain esityöt sekä kartellilakia koskevat aikalaiskirjoitukset. Tutkielmassa aiheen käsittely jakautuu käytännöllisesti katsoen kolmeen pääkokonaisuuteen: kartellilain teoreettisen taustan läpikäyntiin, kartellilain voimaantuloa edeltävän lainsäädäntöprosessin käsittelyyn sekä lopuksi kartellilain sisällön yksityiskohtaisempaan tarkasteluun. Kartellilain sisällön osalta käydään läpi muun muassa kartellirekisterin perustamista ja toimintaa sekä tarjouskartellien kieltämistä ja määrähintajärjestelmään kohdistuvaa sääntelyä. Tutkielmassa analysoidaan myös esimerkiksi kartellilain pääperiaatteen tehokkuutta, kartellilain tosiasiallista tarkoitusta sekä kartellilain säätämisprosessissa ilmenneitä eriäviä näkemyksiä. Tutkielman tarkoituksena on luoda kokonaiskuva vuoden 1957 kartellilakia koskevasta oikeudellisesta muutoksesta.  

Tämän lainopillisen tutkielman keskeisenä tarkoituksena on selventää patenttipoolien muodostamiseen liittyviä kilpailuoikeudellisia kysymyksiä. Lisäksi erityistarkastelussa ovat biolääketieteen alalle syntyvät patenttipoolit ja niihin kohdistuvat mahdolliset erityisvaatimukset. Patenttipoolien hyötyjä ja haittoja on pohdittu niin oikeudellisista kuin taloustieteellisistä näkökulmista. Nämä tutkimukset ovat kuitenkin pääosin lähtöisin Yhdysvalloista. Euroopassa patenttipoolien hyötyihin ja haittoihin kilpailuoikeudellisesta näkökulmasta ei olla paneuduttu yhtä laajasti. Parhaimmillaan patenttipoolit ovat innovaatioita edistäviä sopimusoikeudellisia konstruktioita, jotka mahdollistavat patenttien lisensoinnin keskitetysti yhden tahon kautta. Lisäksi patenttipoolit voivat vähentää patenttien päällekkäisyyksistä aiheutuvia ongelmia, joissa teknologian tehokas hyödyntäminen on riippuvainen useasta eri oikeudenhaltijasta. On kuitenkin mahdollista, etteivät patenttipoolit kaikissa tapauksissa täytä EU-kilpailuoikeuden asettamia vaatimuksia. Tämän jännitteen johdosta aiheen tarkastelun olennaisuus korostuu. Keskeiseksi kysymykseksi patenttipoolien tehokkaan hyödyntämisen kohdalla nousevat patentinhaltijoiden väliseen suhteeseen ja lisensointiin liittyvät kilpailuoikeudelliset seikat. Tähän liittyy esimerkiksi se, kuinka kilpailijoiden yhteistoiminta voidaan järjestää tavalla, joka ei nosta lisensoinnista aiheutuvia kustannuksia. Bioteknologiapoolit on otettu tutkielmassa erityistarkasteluun, koska ala on kehittynyt huomattavasti viime vuosikymmenien aikana ja sen potentiaali yleisen terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi merkittävä. Lisäksi vuosituhannen merkittävimmäksi bioteknologian keksinnöksi tituleerattua CRISPR/Cas9-geenitekniikaa koskevien patenttien ympärille on yritetty muodostaa patenttipoolia. Täten aiheen käsittely tarkemmin on ajankohtaista. Patenttipoolit voivat siis osoittautua tehokkaaksi tavaksi lisensoida myös bioteknologian sovelluksia. Nykyinen patenttipooleja koskeva kilpailuoikeudellinen kehys on kuitenkin laadittu pääosin vastaamaan informaatioteknologian ja kuluttajateknologioiden tarpeita. Bioteknologia eroaa merkittävästi näistä teknologian aloista. Tästä johtuen nykyinen regulaatio ei välttämättä sovi yhtä hyvin bioteknologian keksintöjen lisensointiin, vaikka tarve patenttipooleille joillain bioteknologian osa-alueilla saattaa osoittautua ilmeiseksi. Komission antamat suuntaviivat ovat keskeisin oikeuslähde patenttipoolien syvällisemmän kilpailuoikeudellisen arvioinnin kannalta tällä hetkellä. Vaikka suuntaviivojen oikeuslähdeopillinen asema on jokseenkin epävarma, antavat ne selkeät puitteet arvioida keskeisiä kilpailuoikeudellisia kysymyksiä liittyen patenttipoolien perustamiseen. Poolin perustamisen osalta erityisen selviä ovat tilanteet, joissa teknologia perustuu standardeihin. Standardoimattomat teknologiat, joiden osalta pooli saattaa sisältää muitakin kuin teknologialle keskeisiä patentteja osoittautui monimutkaisemmaksi. Tutkimuksessa selvisi, etteivät bioteknologian patentit aina perustu standardoituihin teknologioihin ja esimerkkinä tästä toimii muun muassa perusteilla oleva CRISPR/Cas9-patenttipooli. Komission käytännössä ei ole toistaiseksi arvioitu standardoimattomiin teknologioihin perustuvia patenttipooleja ja niiden asettamia kysymyksiä. Näin ollen mahdollinen CRISPR/Cas9-patenttipooli saattaa kiinnittää mahdollisten kilpailijoiden tai lisenssinsaajien huomion siinä määrin, että poolin lainmukaisuus saattaa tulla komission arvioitavaksi.

Urheilulla on tunnustettu erityisasema Euroopan unionissa. Jalkapallo on urheilulajeista suurin ja kaunein, joten siinä kertaantuvat myönteisten vaikutusten lisäksi myös oikeudelliset ongelmat. Urheilutoiminta kuuluu unionin oikeuden soveltamisalaan niiltä osin, kun kyse on taloudellisesta toiminnasta. Tähän liittyvä erityisen ongelmallinen asetelma on lajiliittojen kaksoisrooli sekä lajin sääntelijöinä, että taloudellisen toiminnan harjoittajana. Vuonna 2021 eurooppalaista jalkapalloa ravisteli suurseurojen yhteinen hanke perustaa Uefan sarjojen kanssa kilpaileva liiga, European Super League (ns. Superliiga). Fifan ja Uefan asettaman sanktiouhkauksen ja fanien vastustuksen vuoksi suurin osa perustajaseuroista vetäytyi sarjasta, mutta hankkeen takana oleva yhtiö haastoi jalkapallon lajiliitot espanjalaisessa tuomioistuimessa, joka puolestaan esitti unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyynnön unionin kilpailuoikeuden soveltamisesta kyseisessä asiassa. Tutkielmassa selvitetään tapauksessa annetun ratkaisun (C-333/21) vaikutuksia eurooppalaiseen jalkapalloiluun, kilpailuoikeudellisen oikeuskäytännön mahdollisia muutoksia sekä EU:n ja lajiliittojen roolijakoa urheilun sääntelijöinä. Ratkaisun myötä kilpailunrajoitusten erotteleminen tarkoitukseen ja vaikutukseen perustuviksi on kilpailuoikeudellisessa ratkaisutoiminnassa jatkossa entistä keskeisempää ja vasta rajoituksen luonteen tunnistamisen jälkeen voidaan pohtia sen mahdollista oikeutusta. Lajiliittojen antamien sääntöjen sisällölliset kriteerit jätetään tuomiossa kansallisten tuomioistuinten harkintavaltaan, mikä heikentää oikeusvarmuutta ja nostaa esiin kysymyksen siitä, tulisiko EU:n asettaa lajiliittojen toiminnan edellytykseksi esimerkiksi joitain hyvän hallinnon kriteerejä.

Pehmeän sääntelyn käyttö lainsäädännön tukena on kasvanut EU:ssa viime vuosikymmeninä merkittävästi. EU:n kilpailuoikeudessa komissio antaa vakiintuneesti suuntaviivoja, joilla se selventää lainsoveltamista koskevia käytäntöjään. Suuntaviivat antamalla komissio myös rajoittaa ennakollisesti harkintavaltaansa, mikä edistää oikeusvarmuutta. Oikeuskirjallisuudessa pehmeään sääntelyyn on kuitenkin suhtauduttu myös osin varauksella. On esimerkiksi tunnistettu komission voivan antaa suosituksia kiertääkseen lainvalmisteluprosessia erinäisistä syistä. Lainsäätäjän sivuuttaminen murentaisi kuitenkin unionin oikeusjärjestelmän legitimiteettiä. Tutkielmassa tutkitaan komission suuntaviivojen merkitystä EU:n kilpailuoikeudessa tapaustutkimuksen avulla. Tapaus koskee komission sulautuma-asetuksen 22 artiklan soveltamiskäytännön muutosta ja siihen liittyviä, maaliskuussa 2021 annettuja suuntaviivoja. Komissio vastasi muutoksella täytäntöönpanoaukkoon, joka koski merkittäviä innovaatioita omaavien startupien yritysjärjestelyitä. Näiden, mahdollisesti kilpailulle haitallisten yrityskauppojen, vaikutukset saattoivat jäädä aiemmin unionin alueella kokonaan tutkimatta yritysten vähäisen liikevaihdon takia. Muutosta on kritisoitu niin merkittäväksi, että se olisi pitänyt toteuttaa lainsäädäntöteitse. Tapaukseen liittyy myös uutta soveltamiskäytäntöä seurannut oikeustapaus. Komissio sai Illuminan ja Grailin välisen yrityskaupan uuden soveltamiskäytännön myötä tutkittavakseen, vaikka Graililla ei ollut lainkaan liikevaihtoa globaalisti. Yritykset haastoivat komission toimivallan tutkia yrityskauppa kumoamiskanteella, jonka unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi, vahvistaen käytännössä samalla komission uuden soveltamiskäytännön laillisuuden. Päätöstä koskeva valitus on vireillä EUT:ssa. Tutkielmassa arvioidaan kriittisen oikeusteorian avulla, onko tapauksessa kyse pehmeän sääntelyn oikeudellistumisesta oikeuskäytännön välityksellä. Pehmeä sääntely voi saada sitovia oikeusvaikutuksia, mikäli se onnistuu vaikuttamaan unionin tuomioistuinten tapaan tulkita unionin oikeutta päätöksissään. Asetelma täyttää periaatteessa mallin edellytykset. Suuntaviivojen vaikutusta tuomioistuimen ratkaisuharkintaan on kuitenkin mahdotonta selvittää, koska ei voida tietää, miten se olisi ratkaissut asian ilman suuntaviivojen olemassaoloa. Tutkielmassa selvitetään myös lainopin avulla oikeusvarmuuden ja oikeutettujen odotusten suojan toteutumista Illuminan ja Grailin tapauksessa, jossa komissio sovelsi niiden väliseen yrityskauppaan uutta soveltamiskäytäntöään jo ennen uusien suuntaviivojen antamista. Tapauksessa aiemmat suuntaviivat eivät sisältäneet mitään sellaista, mikä olisi ollut ristiriidassa uuden soveltamiskäytännön kanssa. Uusien suuntaviivojen antoajankohdalla ei siten ollut mitään oikeudellista merkitystä asian arvioinnin kannalta, ja komissio pystyi toteuttamaan muutoksen harkintavaltansa puitteissa. Kolmanneksi tutkitaan oikeustaloustieteellisesti komission uusia suuntaviivoja verkostovaikutuksia koskevan teoriamallin avulla. Suuntaviivat edistävät yrityskauppojen käsittelypaikan siirtämiseen liittyvää koordinaatiota, mutta käytännössä suuri merkitys on myös komission kutsukirjeillä. Tapaustutkimuksen yleisenä johtopäätöksenä täytäntöönpanoaukkoon puuttumista soveltamiskäytännön muutoksella pidetään perusteltuna. Uusi soveltamiskäytäntö vaikuttaa vastaavan hyvin lain tarkoitusta, minkä vuoksi tarvetta lain muuttamiseen on vaikea nähdä.

Tutkielman aiheena on taloudellinen jatkuvuus kilpailuoikeudellisessa vahingonkorvauksessa ja valtiontukien takaisinperinnässä. Tutkielmassa tarkastellaan taloudellisen jatkuvuuden soveltamista SEUT 101 artiklaan perustuvien vahingonkorvauskanteiden ja SEUT 107 artiklan mukaisten sisämarkkinoille soveltumattomien valtiontukien takaisinperinnän yhteydessä. Tutkielmassa selvitetään, millä edellytyksillä taloudellista jatkuvuutta voidaan näissä tilanteissa soveltaa, ja millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä tilanteiden välillä on. Tarkastelu keskittyy Euroopan unionin oikeuteen, ja aihetta lähestytään lainopin näkökulmasta. Taloudellisen jatkuvuuden arviointi tulee eteen tilanteissa, joissa on tehty yrityskauppoja tai muita yritysjärjestelyitä, joiden seurauksena vahingonkorvausvastuun tai takaisinperinnän kohdentamisessa joudutaan arvioimaan, mikä on se yksikkö, johon maksuvastuu on kohdennettava. Jos yrityskauppoja ja -järjestelyitä on tehty sen jälkeen, kun kilpailurikkomus on tapahtunut tai valtiontukea on myönnetty, ei alkuperäinen yksikkö välttämättä ole maksuvastuussa. Jos taloudellisen jatkuvuuden edellytykset täyttyvät, vastuu voidaan kohdistaa toiminnanjatkajaan. Kysymys on keskeinen, sillä se vaikuttaa yrityskauppatilanteissa siihen, kuinka laajasti ostajan on oltava selvillä mahdollisista maksuvastuista, jotka liittyvät kilpailurikkomuksiin tai valtiontukiin. Aihe on ajankohtainen, ja sitä on viime vuosina käsitelty Euroopan unionin tasolla kahdessa Suomea koskevassa asiassa. Unionin tuomioistuin antoi vuonna 2019 ratkaisunsa asiassa C-724/17 Skanska Industrial Solutions ym., jossa vahvistettiin, että taloudellinen jatkuvuus soveltuu kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen kontekstissa. Tämän lisäksi vuonna 2019 Euroopan komissio määräsi Suomea koskevassa päätöksessään, että Helsingin kaupungin bussiyhtiölleen myöntämät valtiontuet tuli periä takaisin kyseisen bussiyhtiön seuraajalta taloudellisen jatkuvuuden perusteella. Tutkielmassa taustoitetaan ensin kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta ja valtiontukien takaisinperintää käymällä läpi niihin liittyvää sääntelyä ja niiden tavoitteita. Tämän jälkeen tarkastellaan taloudellista jatkuvuutta erikseen kummassakin tilanteessa. Tutkielman keskeinen lähdeaineisto muodostuu Euroopan unionin oikeuskäytännöstä. Merkitystä on erityisesti unionin tuomioistuimen tuomioissa esitetyillä tulkintakannanotoilla, mutta tutkielmassa käydään läpi myös unionin yleisen tuomioistuimen tuomioita ja komission päätöksiä soveltuvin osin. Tutkielmassa selviää, että taloudellinen jatkuvuus soveltuu kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen vastaavin edellytyksin kuin kilpailuoikeuden julkisoikeudellisen täytäntöönpanon yhteydessä. Taloudellisen jatkuvuuden soveltamisen edellytyksenä on, että alun perin kilpailua rajoittavaan menettelyyn osallistunut yksikkö on lakannut olemasta joko oikeudellisesti tai taloudellisesti. Valtiontukien takaisinperinnän yhteydessä taloudellisen jatkuvuuden soveltumista arvioidaan valtiontuella saavutetun hyödyn siirtymisen perusteella. Hyödyn siirtymistä puolestaan arvioidaan viiden kriteerin valossa. Kriteerien soveltaminen on jossain määrin epäselvää, sillä niiden keskinäistä suhdetta ei ole määritelty oikeuskäytännössä. Taloudellisen jatkuvuuden soveltaminen liittyy kummassakin tilanteessa erityisesti liiketoimintakauppoihin. Keskeisenä erona tilanteiden välillä on se, että kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen yhteydessä taloudellista jatkuvuutta arvioidaan toiminnan jatkumisen kannalta ja valtiontukien takaisinperinnässä hyödyn siirtymisen kannalta. Kummassakin tapauksessa taloudellisen jatkuvuuden soveltamisella pyritään ennen kaikkea unionin oikeuden tehokkaan täytäntöönpanon turvaamiseen.

Toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi ovat Euroopan unionin (EU) politiikan keskiössä. EU:n ilmasto- ja energiapaketin mukaisesti EU:n kasvihuonekaasupäästöjä on vähennettävä vähintään 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoteen 1990, ja EU:n pidemmän aikavälin tavoite on olla ilmastoneutraali vuoteen 2050 mennessä. Yleistason tavoitteiden lisäksi kutakin jäsenvaltiota koskevat sitovat päästövähennysvelvoitteet. Koska valtiontuki on yksi keskeisimmistä keinoista edistää näiden tavoitteiden saavuttamista, on tärkeää, että Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 107(1) artiklan mukaisen kielletyn valtiontuen arviointi on linjassa jäsenvaltioita sitovien velvoitteiden kanssa. Valtiontukisääntelyn tulisi tarjota jäsenvaltioiden viranomaisille tarkoituksenmukaiset puitteet, jotka tukevat ympäristötavoitteiden saavuttamista tehokkaalla tavalla. Tämä tutkielma käsittelee ympäristötavoitteiden asemaa SEUT 107(1) artiklan mukaisen kielletyn verotuen arvioinnissa ja valtiontukea valikoivan ympäristöverotuksen ja ympäristöverojen alennuksen tai vapautuksen muodossa. Tutkielman viitekehys on siten EU:n vero- ympäristö- ja valtiontukipolitiikan risteyskohdassa. Verotus kuuluu lähtökohtaisesti jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan, jota on kuitenkin käytettävä EU:n perussopimusten mukaisesti. Kilpailusääntöjen vahvistaminen taas kuuluu EU:n yksinomaiseen toimivaltaan, minkä johdosta jäsenvaltioiden on ilmoitettava SEUT 108(3) artiklan mukaisesti komissiolle kaikki toimet, jotka voivat pitää sisällään SEUT 107(1) artiklassa tarkoitettua kiellettyä valtiontukea. Kielletty valtiontuki tarkoittaa julkisista varoista myönnetty tukea, joka antaa tuensaajalle valikoivaa taloudellista etua sekä vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua ja vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Kaikkien tunnusmerkkien on täytyttävä samanaikaisesti, jotta kyseessä on kielletty tukitoimi. Verotuen osalta keskeisin tunnusmerkki on tuen valikoivuus, jonka arvioinnissa sovelletaan niin sanottua kolmivaiheista testiä (”three-step test”). Oikeudellisessa kirjallisuudessa on havaittu, että verotukien arviointi on tiukentunut viime vuosina, minkä seurauksena suuri osa komissiolle ilmoitetuista kansallisista toimista on katsottu kielletyksi verotueksi. Näin ollen useat verotoimet käyvät läpi arvioinnin sekä SEUT 107(1) että SEUT 107(3) artiklan alla, jonka mukaisesti kielletyksi todettua tukitoimea voidaan pitää sisämarkkinoille soveltuvana, mikäli sen myönteinen vaikutus yleisen edun mukaisen tavoitteen saavuttamiseen ylittää sen mahdolliset kielteiset vaikutukset kauppaan ja kilpailuun. Tilanne on ongelmallinen paitsi siksi, että se rajoittaa jäsenvaltioille perussopimusten mukaan kuuluvaa päätäntävaltaa verotuksellisissa asioissa, myös siksi, että siitä aiheutuu merkittävä hallinnollinen taakka sekä jäsenvaltioiden että komission viranomaisille. Ennen kaikkea on pohdittava, onko ympäristötoimien tiukka valtiontukikontrolli tarkoituksenmukainen vallitsevien sitovien päästövähennysvelvoitteiden valossa. Ympäristöä koskevien tavoitteiden asema kielletyn verotuen arvioinnissa on perinteisesti ollut hyvin rajallinen, sillä Euroopan unionin tuomioistuimen vakiintuneen tulkintakäytännön mukaan kielletyn valtiontuen arvioinnissa ei tule huomioida toimenpiteen tarkoitusta tai muotoa, vaan ainoastaan sen vaikutus sisämarkkinoiden toimintaan. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, pitäisikö vaikutuksiin keskittyvästä arvioinnista joustaa erityisesti verotuen valikoivuuden arvioinnissa, eli tulisiko tuen ympäristötavoitteilla olla merkittävämpi rooli SEUT 107(1) artiklan tulkinnassa. Kysymykseen vastaaminen edellyttää myös yleistason pohdintaa siitä, tulisiko ympäristöoikeuden vaatimuksia ylipäätään huomioida valtiontukioikeudessa, vai tulisiko eri oikeudenaloja arvioida toisistaan erillisinä kokonaisuuksina. Tässä yhteydessä pohditaan erityisesti SEUT 11 artiklan läpäisyperiaatteen soveltamisalaa ja mahdollista merkitystä kunkin kielletyn valtiontuen tunnusmerkin arvioinnissa. Tutkielmassa kuvataan, miten ympäristöverotoimia arvioidaan Euroopan unionin tuomioistuimen ja komission viimeisimmässä ratkaisukäytännössä, sekä esitetään monipuolisesti vaihtoehtoisia arviointitapoja, joiden perusteella useampi toimi voisi välttää luokittelun kielletyksi valtiontukitoimeksi ympäristötavoitteidensa takia. Painopiste on valikoivuuden kolmivaiheisen testin arvioinnissa ja erityisesti siinä, miten jäsenvaltiossa sovellettava yleinen verojärjestelmä tulisi määrittää ja miten siitä poikkeamista tulisi arvioida sen tavoiteltuun päämäärään nähden.

Urheiluagentti on keskeinen osa toimivia urheilun pelaajamarkkinoita. Urheiluagentti on joukkueurheilussa toimiva pelaajan taloudellinen neuvonantaja. Urheiluagentin keskeisenä tehtävänä on edustaa ja avustaa pelaajaa häntä koskevissa sopimusneuvot-teluissa. Tässä toiminnassa on oikeudelliselta luonteeltaan kysymys yksityisestä työnvälityksestä, josta on ylikansallista ja kansal-lista sääntelyä. Ylikansallisella tasolla toimintaa säännellään kansainvälisen työjärjestön antamassa yleissopimuksessa yksityisistä työnvälitystoimistoista. Kyseinen yleissopimus on saatettu kansallisesti voimaan lailla julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta. Kummankin soveltumisala on tarkoituksenmukaisesti jätetty laajaksi, jotta kaikenlainen yksityinen työnvälitys tulisi niiden sovel-tumisalaan. Kansallisessa lainsäädännössä yksityinen työnvälitystoiminta on vapautettu erillisistä toimilupa- ja ilmoitusvelvol-lisuuksista. Yksityistä työnvälitystä voi vapaasti harjoittaa niin yksityishenkilö, yksityinen yhdistys kuin yhtiö. Urheilun itsesääntelyssä on perinteisesti kuitenkin säännelty urheiluagenttien toimintaa. Yleisesti urheilujärjestöjen antamissa ur-heiluagenttitoimintaa koskevissa määräyksissä asetetaan toimilupa ammatin harjoittamisen edellytykseksi kyseisessä urheilulajis-sa. Tältä osin urheilun itsesääntely siten suuntautuu elinkeinovapauden ydinalueelle ja asettaa rajoituksia yksityisen oikeudelle vapaasti harjoittaa valitsemaansa elinkeinoa – urheiluagentin ammattia. Urheilun itsesääntely pohjautuu yhdistymisautonomiaan perustavaan yhdistysautonomiaan. Tältä osin kysymys on perusoikeuksien kollisiotilanteesta. Urheiluagentti ei ole urheilun pyra-midimaisessa organisaatiorakenteessa, vaan on sen ulkopuolella taloudellista toimintaa harjoittava henkilö. Kysymys on siten yhdistymisautonomian raja-alueelle menevästä toiminnan sääntelystä, ja toisaalta elinkeinovapauden ydinaluetta koskettavasta toimilupavelvoitteen asettamisesta. Urheilun itsesääntelyssä urheiluagenttien toiminnasta annetut määräykset ovat täten kyseenalaistettavissa oikeusperustaltaan. Keskeinen yksityistä työnvälitystä koskeva laintasoinen rajoitus on työnvälityksen maksukielto. Työnvälityksen tulee olla hen-kilöasiakkaalle ilmaista. Jos urheiluagentin katsoo suorittavan lain tarkoittamaa yksityistä työnvälitystä, ei urheiluagentti voisi ottaa palkkio tehtävästään päämieheltään eli urheilijalta. Tällöin urheiluagentin tulisi kyetä neuvottelemaan palkkionsa urheiluseuran kanssa samalla kun hän neuvottelee työsopimuksesta päämiehelleen. Käytännön vaikutukset urheilutoiminnalle olisivat mer-kitykselliset, mutta urheilun sisältä ei voida poiketa pakottavasta lainsäädännöstä. Kansainvälisen työjärjestön yleissopimus tarjoaa ratkaisun tälle ongelmalle, mahdollistamalla urheiluelämän tarpeita palvelevan poikkeuksen tekemisen. Tämän tulisi tapah-tua lainsäätäjän toimesta. Urheiluagenttitoiminnan sääntely urheilun sisältä tarvitsee kuitenkin tällaista institutionaalista tukea osakseen. Haasteita urheilun sisäiselle urheiluagenttien toiminnan sääntelylle aiheutuu myös sisämarkkinaoikeuden ja kilpailuoikeuden suun-nalta. Näihin ei ole saatu tyydyttävää vastausta vielä, huolimatta Piau-tuomion suotuisasta lopputuloksesta urheiluelämälle. Mer-kittäviä ongelmia liittyy vielä sääntelyyn palveluiden vapaan liikkuvuuden ja kilpailuoikeuden kannalta. Euroopassa käyty keskustelu urheiluagenttien toiminnasta ja sen sääntelystä tukee sitä, että laintasoisia ratkaisuja tarvitaan. Urheilun sisäinen säänte-ly ei ole riittävää. Ratkaisun olisi tultava toisaalta, joko Euroopan unionilta tai kansalliselta lainsäätäjältä.

Tutkielmani on oikeushistoriallinen katsanto Yhdysvaltojen kilpailuoikeuden ja yrityskauppavalvonnan historiallisesta muutosprosessista 1970–1980-lukujen taitteessa ja tarkemmin ottaen siitä, kuinka poliittiset ja taloudelliset intressit voivat vaikuttaa kilpailuoikeuden muovautumiseen. Muutosprosessin ymmärtämiseksi on historiallinen tarkastelu aloitettu jo 1930-luvun New Deal -ohjelman kehityksestä. Suuren laman jälkeen New Deal -ohjelman talouspoliittisten tavoitteiden rooli oli erityisen korostunut Yhdysvalloissa. Myöhemmin tämä kehitys jatkui toisen maailmansodan jälkeen ja vaikutti vahvasti myös kilpailuoikeudelliseen keskusteluun. Tutkielmani alkupuolella havainnoidaan New Deal -ohjelmassa linjattujen tavoitteiden ilmentymistä yhteiskunnassa ja poliittisessa päätöksenteossa. Pohdinta kohdistuu siihen, miten valtiojohtoisen talouspolitiikan uskottiin tuottavan hyvinvointia koko yhteiskunnalle. Puhuttiin hyvinvointivaltion ihanteesta, johon sisältyi pyrkimys muun muassa vahvasta demokratiasta, valtiojohtoisesta kapitalismista ja sosiaalisten oikeuksien edistämisestä. Tällaisen kehityksen ilmapiiri välittyi Yhdysvalloissa osana useiden presidenttien ajamia politiikkoja. Täten valtion roolia korostaneiden politiikkojen kehityskaari näyttäytyi vuosikymmenien jatkumona osana Yhdysvaltojen talouspolitiikkaa. Pohdinnan jatkuessa voidaan huomata, miten tällaiset poliittiset valinnat vaikuttivat myös kilpailuoikeuden ytimeen. Edellä mainittu on näyttäytynyt muun muassa siinä, että kilpailuoikeuden lainsäädäntötavoitteista välittyi tavoitteiden moninaisuus (pluralismi). Tarkemmin ottaen kysymys oli siitä, kuinka vahvasti kilpailuoikeuden voitiin nähdä korreloivan kyseisen ajanjakson talouspoliittista ilmapiiriä. Yhdysvaltojen yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyessä keynesiläisyyttä (tarkemmin valtiojohtoisuutta ja sosiaalisia oikeuksia) korostanut talouspoliittinen malli alkoi kohdata kritiikkiä. Tämän voitiin nähdä olevan yhteydessä laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten Watergate-skandaaliin, stagflaatioon ja öljykriisiin 1960–1970-luvuilla Yhdysvalloissa. Vuosikymmeniä jatkunut talouspolitiikka kriisiytyi ja nostatti epäluottamusta valtiota kohtaan. Tällöin markkinoiden vapauttamista, valtiovallan minimointia ja deregulaatiota tukevalle uusliberalismille avautui mahdollisuus. Uskottiin, että yrityksillä on paras kykyä korjata talouspolitiikan kriisiytyminen. Myöhemmin uusliberalistia arvoja tukevien asiantuntijoiden ja Ronald Reaganin merkittävien lainsäädäntöuudistusten myötä uusliberalismi saavutti merkittävän jalansijan Yhdysvaltojen talouspolitiikassa. Lisäksi voitiin havaita, miten kilpailuoikeudellinen keskustelu ajautui myös murrokseen ja pluralistinen tavoitteiden asettelu alkoi kohdata kritiikkiä. Pluralismista siirryttiin tavoittelemaan mahdollisimman alhaisia kuluttajahintoja. Markkinoiden tuli tarjota yrityksille vapautta siten, että valtion roolina olisi vain omistusoikeuksien ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen. Samanlainen ajatusmalli ulottui myöhemmin myös yrityskauppavalvontaan. Aiemmin yritysten markkina-aseman keskittyminen nähtiin haitallisena asiana, johon yrityskauppavalvonnalla tuli puuttua. Uusliberalismin nousun myötä ilmapiiri kuitenkin muuttui ja esimerkiksi 1980-luvulla toteutui tuhansia yrityskauppoja, vaikka tiettyjen yritysten markkina-asema vahvistui huomattavasti. Hiljalleen uusliberalismin nousu näyttäytyi vahvasti kilpailuoikeuden tavoitteissa ja lopulta myös konkreettisesti siinä, minkälaisilla edellytyksillä yrityskauppoja hyväksyttiin ja kuinka niiden toteutumista perusteltiin. Lopuksi pohditaan suuria kehityslinjoja ja esimerkiksi sitä, kuinka oikeudellisen muutoksen analyysi näyttäytyy kilpailuoikeuden murroksen kohdalla. Tällöin pohdinnan keskiössä on se, miten ja miksi yhteiskunnalliset ilmiöt ja poliittiset päätökset välittyivät osaksi oikeudellista kehitystä. Tämän seurauksena voidaan todeta, ettei oikeus muutu tyhjiössä ja irrallaan muista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Tutkielmani päättyy reflektoivaan osioon, jossa mietitään, miten historiallisella analyysillä havaittuja seikkoja voidaan peilata nykypäivän haasteisiin. Havaittavien paralleelien osalta pohditaan, mitä oppeja tietyn historiallisen ajanjakson yhteiskunnallisista ilmiöistä ja kilpailuoikeuden tilasta voidaan hyödyntää nykypäivän haasteiden (nopea teknologinen kehitys ja politiikan polarisoituminen) ratkaisemisessa.

Komission vertikaalisia sopimuksia koskeva ryhmäpoikkeusasetus (330/2010) ja sitä täydentävä komission vertikaalisia rajoituksia koskevat suuntaviivat (EUVL 2010 C) ovat tärkeitä työkaluja yrityksille. Niillä yritykset voivat arvioida, ovatko niiden tekemät jakelusopimukset EU-kilpailusääntöjen mukaisia. Ryhmäpoikkeusasetus tuli voimaan vuonna 2010, mutta tämän jälkeen jakelusopimusten luonne on merkittävästi muuttunut digitalisaation myötä. Euroopan unionin kilpailuoikeussäännöt, erityisesti ryhmäpoikkeusasetus ja sen suuntaviivat, eivät ole pysyneet digitalisaation tuomien muutosten mukana. Ryhmäpoikkeusasetuksen ja sen suuntaviivojen voimassaolo päättyy vuonna 2022, mikä on nostanut esille tarpeen arvioida niiden soveltuvuutta tälle vuosikymmenelle. Tämä Pro gradu -tutkielma pyrkii vastaamaan kolmeen tutkimuskysymykseen. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee sitä, minkälaisia vertikaalisia kilpailunrajoituksia esiintyy digitaalisilla markkinoilla. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena on järjestelmällistää vertikaalisten kilpailunrajoitusten olemassa olevaa oikeudellista toimintaympäristöä. Kysymys on tärkeä, sillä tällä hetkellä vallitsee epätietoisuus siitä, minkälaisia vertikaalisia kilpailunrajoituksia digitaalisissa markkinoissa esiintyy. Toinen tutkimuskysymys selvittää, minkälaisia haasteita nämä digitaalisilla markkinoilla esiintyvät kilpailunrajoitukset luovat ryhmäpoikkeusasetuksen soveltamiselle. Tavoitteena on saada selville, miten yli kymmenen vuotta vanha ryhmäpoikkeusasetus soveltuu 2020-luvulle. Kolmas tutkimuskysymys on, miten nämä haasteet tulisi ottaa huomioon vuonna 2022 kun ryhmäpoikkeusasetuksen voimassaolo päättyy. Tavoitteena on löytää ratkaisu havaittujen haasteiden selättämiseen. Pro gradu -tutkielmassa on käytetty oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää. Tutkielmassa havaitaan, että digitaalisilla markkinoilla esiintyvät vertikaaliset kilpailunrajoitukset voidaan jaotella neljään ryhmään: sähköinen kaupankäynti, digitaaliset alustat, online-tieto ja teknologinen kehitys. Sähköisessä kaupankäynnissä esiintyviä vertikaalisia kilpailunrajoituksia ovat verkkokaupan myyntikiellot, kaksoishinnoittelu, yksinmyyntisopimukset ja valikoivat jakelusopimukset. Digitaalisissa alustoissa vertikaalisia kilpailunrajoituksia esiintyy alustojen pariteettisopimuksissa ja online-määrähinnoittelussa sekä markkinapaikkakielloissa. Online-tiedon kategoriassa esiintyvät vertikaaliset kilpailunrajoitukset ovat internetin vähimmäismainostetut hintakäytännöt ja hintavertailua koskevat työkalukiellot. Teknologisten kehitysten vertikaalisina kilpailunrajoituksina esiintyvät algoritmit, jotka joko avustavat olemassa olevaa määrähinnoittelua tai luovat niitä itse. Toisen tutkimuskysymyksen osalta havaitaan, että digitaalisilla markkinoilla esiintyvät kilpailunrajoitukset luovat viisi haastetta ryhmäpoikkeusasetuksen ja sen suuntaviivojen soveltamiselle. Ensimmäinen haaste on kaksijakoinen ja liittyy Euroopan unionin tuomioistuimen C-230/16 Coty -tapaukseen. Ratkaisun perusteella on epäselvää, ovatko markkinapaikkakiellot tarkoitukseen tai vaikutukseen perustuva kilpailunrajoitus. Annettu päätös herättää kysymyksen siitä, mikäli markkinapaikkakiellot lukeutuvat vakavimpiin rajoituksiin asetuksen 4 artiklan alle. Lisäksi Cotyn jälkeen valikoivien jakelusopimusten soveltamisalan laajuus asetuksen 2 artiklan alaisuudessa on tulkinnanvaraista, koska tuomioistuin määritteli ratkaisussaan ylellisyystuotteen epäselvästi. Toinen havaittu ongelma on, että internetin myötä tulleet muutokset ovat johtaneet suuntaviivojen nykyisen jaottelun passiivisiin ja aktiivisiin myynteihin vanhentuneen. Kolmas haaste liittyy alustojen luonteeseen. Tällä hetkellä on epäselvää, lukeutuvatko alustojen solmimat jakelusopimukset ryhmäpoikkeusasetuksen soveltamisalaan, sillä on epävarmaa lukeutuvatko alustat "todellisiksi agenteiksi". Neljäs tunnistettu haaste on se, tulisiko alustojen välisiä pariteettisopimuksia luokitella artikla 4(a) alle määrähinnoitteluna tai omaksi vertikaaliseksi kilpailunrajoitukseksi. Jos ne mielletään omaksi vertikaaliseksi kilpailunrajoitukseksi, tulisiko ne myös luokitella ryhmäpoikkeusasetuksessa vakavimpiin rajoituksiin. Viidenneksi pohdintaa aiheuttaa, miten määrähinnoittelua luovaa algoritmia tulisi käsitellä ryhmäpoikkeusasetuksen alla silloin, kun päätöksen tekijänä ei ole ihminen. On epäselvää, kuuluvatko nämä ryhmäpoikkeusasetuksen 4(a) artiklan soveltamisalaan. Viimeisen tutkimuskysymyksen osalta tutkielmassa päädytään johtopäätöksen, jonka mukaan ryhmäpoikkeusasetusta olisi muutettava ennen sen voimassaolon päättymistä. Silloin sen avulla olisi paremmat valmiudet käsitellä digitaalisilla markkinoilla syntyviä vertikaalisia sopimuksia. Tutkielmassa ehdotetaan kahta muutosta tulevaan asetukseen. Aluksi uudessa asetuksessa ja sen suuntaviivoissa olisi tärkeää antaa ohjeet siitä, luokitellaanko digitaaliset alustat "todellisiksi agenteiksi" tai vähittäismyyjiksi. Tutkielmassa katsotaan, että ne tulisi lukea vähittäismyyjiksi. Tämä olisi otettava huomioon muuttamalla suuntaviivojen II jaksoa niin, että digitaalisten alustojen kantamat erityiset riskit otettaisiin huomioon arvioitaessa onko kyseessä agenttisopimus vai ei. Lisäksi, olisi tarpeellista muuttaa asetuksen käsitteellistä kehystä, jotta uudet liiketoimintamallit kuten alustat voitaisiin huomioida paremmin. Toinen muutosehdotus on, että asetuksen 4 artiklan vakavimpiin rajoituksiin lisättäisiin uusi alakohta sellaisille pariteettisopimuksille, joissa on laajoja vähittäiskaupan suosituimmuuslausekkeita. Tämä selventäisi jakoa näiden vertikaalisten rajoitusten ja määrähinnoittelun välillä. Lisäksi tämä ottaisi huomioon näiden pariteettisopimusten laajat kilpailunvastaiset vaikutukset.