Browsing by Subject "kirkko"

Tämä tutkielma tarkastelee kirkon ja uskonnon esiintymistä keskustan, kokoomuksen, ruotsalaisen kansanpuolueen ja sosiaalidemokraattien puolue- ja periaateohjelmissa vuodesta 1945 vuoteen 2020. Tutkielma pyrkii selvittämään, miten kirkko ja uskonto näkyvät kyseisissä puolue- ja periaateohjelmissa. Lisäksi tutkielma pyrkii etsimään vastauksia siihen, miten kirkon ja uskonnon asema näissä ohjelmissa on muuttunut. Kolmanneksi tutkimus tarkastelee sitä, miksi kirkon ja uskonnon näkyvyys poliittisissa yleisohjelmissa on muuttunut. Tutkielman lähdeaineistona on 37 poliittista yleisohjelmaa, jotka ovat luettavissa Pohtiva-tietokannassa. Tutkielma vertailee sekä historiallista muutosta rajatussa aikakehyksessä että puolueiden välisiä eroja. Tutkielma on perusluonteeltaan laadullinen, mutta se hyödyntää vertailussa kvantitatiivisia keinoja. Kvantitatiiviset keinot tarkoittavat tässä tapauksessa käsitteiden esiintyvyyden määrällistä tarkastelua. Tutkielman tulosten perusteella uskonto ja kirkko olivat näkyvästi esillä useissa sotien jälkeen julkaistuissa puolueohjelmissa. Erityisesti porvarilliset puolueet näkivät tarpeelliseksi aiheen käsittelyn ohjelmissaan. Sosiaalidemokraatit suhtautuivat ohjelmissaan kirkkoon ja uskontoon kriittisemmin. 1960-luvun uusvasemmistolainen henki herätti erityisesti nuorissa kirkkokriittisyyttä. Tällöin useat porvarilliset puolueet puolustivat ohjelmissaan kirkon ja kristinuskon asemaa Suomessa. 1970-luvulla ohjelmatyöskentelyyn panostettiin erityisen paljon ja keskustelua käytiin muun muassa uskonnonopetuksen asemasta. Kirkon ja uskonnon näkyvyys poliittisissa yleisohjelmissa alkoi hiljalleen vähentyä 1980-luvun kuluessa. 1990-luvulla muutos oli jo merkittävä. Tällöin kirkollis-uskonnollisten aiheiden käsittely oli erittäin vähäistä ja osassa ohjelmista näitä ei käsitelty lainkaan. Yhteiskunnan maallistumiskehitys alkoi vaikuttaa ohjelmien sisältöön ja kirkollis-uskonnolliset kysymykset siirtyivät lama-aikana politiikan taka-alalle. Jo 1990-luvulla alkanut vähäisen esiintyvyyden linja jatkui tutkimusjakson loppuun eli vuoteen 2020 saakka. Säädösuudistusten myötä puolueiden käsitys uskonnonvapaudesta yhtenäistyi tällä vuosituhannella ja puolueohjelmissa oli nähtävissä merkkejä jaetusta uskonnonvapauden ihanteesta. Samaan aikaan maltillinen suhtautuminen kirkollis-uskonnollisiin kysymyksiin tuli valtavirraksi. Vielä 1960–1970-luvuilla suhtautuminen kirkkoon ja uskontoon oli suomalaisille niin merkittävä kysymys, että sitä kannatti käsitellä laajasti poliittisissa yleisohjelmissa. Näiden kysymysten vaikutus poliittiseen keskusteluun on nykyisellä vuosituhannella käynyt niin vähäiseksi, että puolueet eivät ole enää nähneet tarpeelliseksi tarkastella seikkaperäisesti kirkkoa tai uskontoa ohjelmissaan.

Tutkimukseni tavoite on selvittää istuvien puolueiden näkemykset evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon osuuteen yhteisöverosta sekä uskonnollisten yhdyskuntien valtionavustukseen vuosina 2003–2013. Kiinnitän huomiota myös siihen, mitä heidän suhtautumisensa kertoo laajemmin heidän linjastaan kirkkoon sekä uskonnollisiin yhdyskuntiin. Kirkko sai osuuden yhteisöverosta vuoteen 2016 korvauksena tekemästään yhteiskunnallisesta työstä. Tämä lakisääteinen, yhteiskunnallinen työ käsitti hautaustoimen, kulttuurihistoriallisesti merkittävien rakennusten ja esineistön ylläpidon ja väestökirjanpitotehtävät. Olen rajannut tutkimukseni uskonnonvapauslain muuttumisesta vuonna 2003 hallituksen pyyntöön vuonna 2013 tehdä selvitys vaihtoehtoisista tavoista korvata kirkon tekemä yhteiskunnallinen työ kirkolle. Tutkimusaineistoni koostuu puolueiden virallisista lausumista, kunta-, eduskunta- ja seurakuntaohjelmista, puoluekokouspöytäkirjoista ja aloitteista sekä periaate- ja tavoiteohjelmista sekä mahdollisista muista ohjelmista, linjauksista ja lehtileikkeistä, joissa tutkimusaihettani käsitellään. Lehtileikkeillä tarkoitan tässä puolueiden omia puoluelehtiä sekä Kirkon tiedotuskeskuksen arkistosta löytyneitä lehtiartikkeleita. Teoriataustani on modernisaatio ja fokukseni kirkon ja valtion suhteet. Tutkimusmenetelmänä käytän kvalitatiivista sisällönanalyysiä. Kaikki puolueet tunnustivat evankelisen kirkon aseman olevan vahva yhteiskunnassa. Kansankirkon asema kuitenkin erotti puolueiden näkemyksiä. Poliittiseen oikeistoon ja keskustaan kuuluvat puolueet kokivat kirkon aseman ja yhteisöveron oikeutetuksi. Tässä kuitenkin poikkeuksena Ruotsalainen Kansanpuolue, jonka identiteetti on liberalismi ja joka on kriittisen hyväksyvä kirkon suhteen. Vasemmistoon kuuluvista Vasemmistoliitto ja Vihreä Liitto kannattivat kirkon ja valtion erottamista ja yhteisöverokorvauksen poistamista epäoikeudenmukaisena lähinnä muiden uskonnollisten yhteisöjen ja yhteisöveron maksajien tähden. Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen näkemys sopeutui kunkin aikakauden yhteiskunnallisen olosuhteen ja poliittisen tilanteen mukaan. Kaikki puolueet hyväksyivät uskonnollisten yhdyskuntien valtionavustuksen. Toinen aineistosta noussut teema oli kirkko yhteistyökumppanina. Poliittisen oikeiston ja keskustan mukaan kirkko oli valtion yhteistyökumppani ja yhteiskunnan moraalin perusta. Kirkon vaikuttamisen nähtiin tulevan historiasta sen edustamien arvojen, kasvatuksen, opetuksen ja yhteiskunnallisesta vaikuttavan työn kautta. Ne puolueet, jotka eivät kirkon yhteiskunnallista roolia sellaisenaan täysin hyväksyneet, näkivät kirkon osittain vanhanaikaisena ja sen aseman epäoikeudenmukaisena. Näiden puolueiden arvot olivat lähempänä liberaaleja ja moderneja arvoja kuin traditionaalisia. Kirkon yhteisövero-osuutta käsiteltiin sekä puhtaasti lainsäädännöllisenä ja taloudellisena asiana että myös periaatteellisena. Suhtautuminen kirkkoon ja yhteisöveroon nousi puolueen omasta taustasta, ideologiasta että päämääristä käsin. Modernisaation vaikutukset näkyvät suomalaisessa yhteiskunnassa. Valtio pyrkii olemaan uskonnon suhteen neutraali. Uskonnon yhteiskunnallinen merkitys on vähentynyt, vaikka ei kokonaan poistunut. Liberaalit arvot, monikulttuurisuus ja muuttuva ajattelu haastavat traditionaalista ajattelua ja kirkon asemaa. Kirkko ei enää hoida sellaisia aloja, joita se on ennen hoitanut. Vaikka tutkimuksessani moni puolue suhtautui myötämielisesti moniarvoisuuteen, niin Vihreä Liitto oli ainoa, joka suoranaisesti halusi muuttaa kirkkoa. Oikeisto- ja keskusta puolueet tunnustivat kirkon oman sanoman, kuten myös SDP. Vasemmistoliitto halusi olla uskonnon suhteen neutraali.

Tässä maisterintutkielmassa tutkittiin kuuden Helsingin seurakuntayhtymän alueella sijaitsevan historiallisen kirkon saavutettavuutta ja esteettömyyttä. Tutkimuksen kirkot olivat Helsingin tuomiokirkko, Johanneksenkirkko, Mikael Agricolan kirkko, Paavalinkirkko, Kallion kirkko ja Töölön kirkko. Tutkielman tutkimuskysymys oli miten fyysinen esteettömyys, viestinnällinen saavutettavuus ja asenteellinen saavutettavuus toteutuvat Helsingin seurakuntayhtymän keskeisissä historiallisissa kirkkorakennuksissa. Tässä tutkimuksessa keskityttiin saavutettavuuden ja esteettömyyden ulottuvuuksista fyysiseen esteettömyyteen, viestinnälliseen saavutettavuuteen ja asenteelliseen saavutettavuuteen. Tutkimuskohteena oli erityisesti kirkkotilojen esteettömyys sekä kirkkoherrojen kautta saatu tieto asenteellisesta saavutettavuudesta. Tutkielman aineistosta osa kerättiin havainnoimalla tutkittavien kirkkojen fyysistä esteettömyyttä ja viestinnällistä saavutettavuutta. Havainnointi tapahtui osallistuvana havainnointina. Havainnointi tapahtui messujen yhteydessä. Havainnoinnin kohteena oli kirkkotila. Aineistoa syvennettiin asenteellisen saavutettavuuden ulottuvuuteen tekemällä sähköpostihaastattelut kirkkoherroille, joiden alueella havainnoitavat kirkot sijaitsevat. Aineistot analysoitiin teorialähtöisellä- ja teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä. Teoria, jota tutkimuksessa käytettiin, oli Anneli Muurosen ja Seija Eskolan saavutettavuuden ulottuvuudet. Aineistoa peilattiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon saavutettavuusohjelmaan sekä aiempaan tutkimukseen. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena voi todeta, että kuuden historiallisen kirkon saavutettavuus ja esteettömyys toteutui osin, mutta myös parannettavaa löytyi. Esteellisyys lisää ulossulkemista esimerkiksi alttariyhteydestä ja muista uskonnollisen rituaalin mahdollisuuksista. Muurosen ja Eskolan saavutettavuuden ulottuvuuksien lisäksi tuloksena voi todeta, että hengellisen harjoittamisen saavutettavuuden ulottuvuus ei toteudu. Kirkkoherrojen haastattelut viestivät, että esteettömyyden ja saavutettavuuden lisäämiseen on tahtoa. Tahdon lisäksi tarvitaan tekoja, suunnitelmallisuutta, sitoutumista ja teologiaa.

Tutkin pro gradu-tutkielmassani Kirkkohallituksen ylläpitämän Kirkko Suomessa-Facebook-sivu julkaisuja vuoden ajalta alkaen 15.09.2014. Aineisto koostui tutkimusajankohtana sivun aikajanalla näkyneistä julkaisuista. Koska sivua päivitetään usein, eivät kaikki sivulle tuodut julkaisut pysy aikajanalla. Tämän vuoksi aineistoni edustaa satunnaisotantaa koko vuoden julkaisuista. Tutkimusmetodina sovelsin laadullista sisällönanalyysiä. Perinteisestä sisällönanalyysistä poiketen erottelin metodologisesti sisällön erittelyn omaksi kokonaisuudekseen kerätäkseni aineistosta numeerista dataa, jonka tarkoitus oli tukea myöhempää analyysiä. Kolmannessa tutkimusluvussa refelektoin analyysiäni kuviteltujen yhteisöjen ja median rituaalien teorioihin. Tutkimustehtävänä oli selvittää mistä Kirkko Suomessa-Facebook-sivun aineisto koostuu, kuinka erilaiseen aineistoon on sivulla reagoitu sekä kuinka sivu pyrkii rakentamaan yhteisöllisyyttä. Aineisto koostui 109 julkaisusta, joista valtaosa oli kuvallisia, joihin oli liitetty lyhyt teksti. Aineisto sisälsi rukouksia, videoita, linkkejä radiohartauksiin ja muihin kirkon sosiaalisen median palveluihin. Aineiston aihepiirien, tykkäysten, kommenttien ja jakojen analyysi osoitti, että yhteisöllisyyttä rakennetaan kahdesta näkökulmasta: yksilö- ja yhteisökeskeisestä. Esimerkiksi paljon tykkäyksiä saaneet julkaisut, joissa esiteltiin seurakuntalaisten toimintaa seurakunnassa, eivät olleet kovin jaettuja. Persoonaan sidottu julkaisu näytti tukevan yksilöllistä yhteyttä yhteisöön. Yksilöimättömiä rukouksen ja sananlaskun tyylisiä julkaisuja puolestaan jaettiin aktiivisesti. Kirkko Suomessa-sivun ohjeistuksissa mainitaan, että sen tarkoitus on tavoittaa kirkosta vieraantuneita. Aineiston kuvamateriaalissa oli paljon kepeää materiaalia, joka puhui tämän puolesta. Selkein havaintoni tutkimuksessa kuitenkin oli, että juuri perinteinen kirkollinen symboliikka liitettynä kristilliseen rituaaliseen kokonaisuuteen kuten kirkkovuoteen tukee yhteisöllisyyttä kepeää arkista sisältöä paremmin. Esimerkkinä toimii 2014 Pyhäinpäivän julkaisu, jossa medioitu hautakynttilärituaali loi tuhansille ihmisille kohtaamispaikan kristillisen rituaalin ääressä. Tästä muodostui koko aineiston tykätyin ja kommentoiduin juilkaisu.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani pöytyäläissyntyisen Jacob Ahlsmanin (1798–1872) uraa kiertokoulunopettajana. Köyhistä oloista ponnistanut ja syvästi uskonnollinen koulumestari Ahlsman opetti vuosikymmenien ajan eri seurakunnissa lukemisen ja kirjoittamisen alkeita lapsille. Pääosan urastaan hän toimi Vihdin seurakunnan koulumestarina ja tutkimukseni painottuukin niihin vuosiin, joina Ahlsman työskenteli Vihdissä. Työni tarkoituksena on tutkia, millaiset taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuurilliset tekijät määrittivät kirkollisen kansanopetuksen toimintaa 1800-luvulla ennen modernin kansakoululaitoksen läpimurtoa Suomessa. Pohdin, miksi koululaitos perustettiin Vihtiin, kuinka se oli organisoitu, mitä koulussa opittiin ja millaisia haasteita koulumestari kohtasi työssään. Yksittäiseen henkilöön läheisesti paneutumalla kansanopetuksen ilmiöistä on mahdollista muodostaa terävämpi ja vivahteikkaampi kuva kuin etäämmältä tarkasteltuna on mahdollista. Tutkielmani pääasiallisena lähdeaineistona ovat Ahlsmanin paperit, joita säilytetään Vihdin kunnanarkistossa. Useimmissa aiemmissa Ahlsmania koskevissa tutkimuksissa näitä lähteitä ei ole käytetty. Kokoelma muodostuu pääasiassa kirkossa luetuista kuulutuksista ja koulumatrikkelista. Koulumestari kirjasi vuosien ajan huolellisesti tietoja oppilaistaan matrikkeliin, josta käyvåt ilmi muun muassa heidän nimensä, kotipaikkansa ja suorituksensa. Lisäksi matrikkelissa on merkintöjä erilaisista sattumuksista, joita lukukausien aikana tapahtui. Näiden merkintöjen avulla on mahdollista tutkia muun muassa rahvaan asenteita koulua kohtaan. Koulumatrikkelin ohella tärkeitä lähteitä ovat Ahlsmanin sanomalehtikirjoitukset, joita julkaistiin varsinkin Sanomia Turusta-lehdessä. Lehtikirjoituksissa Ahlsman kertoi työstään ja otti osaa kansanopetuksesta käytyyn julkiseen keskusteluun. Ahlsmanin omien kirjoitusten lisäksi olen hyödyntänyt erilaisia kirkkohistoriallisia ja paikallishistoriallisia lähteitä, kuten rovastintarkastusten ja pitäjänkokousten pöytäkirjoja, joissa kouluasioita toisinaan käsitellään. Luterilaisen kirkon tavoitteena oli sekä uskonnollisten oppien opettaminen että kansan kasvattaminen uskolliseksi esivaltaa kohtaan. Siksi moniin seurakuntiin perustettiin kylästä toiseen kiertäviä kouluja, jotka kykenivät kiinteitä kouluja paremmin tavoittamaan oppilaat maaseudun pitäjissä, joissa etäisyydet olivat pitkiä. Tutkimukseni kautta selviää, millaiset tekijät vaikuttivat koululaitoksen toimintaedellytyksiin 1800-luvun Vihdissä. Talonpojat suhtautuivat kielteisesti ylimääräisiin taloudellisiin rasituksiin, mikä viivästytti koululaitoksen syntyä paikkakunnalle. Kunnollisia tiloja kiertokoululle ei tahtonut aina löytyä ja vanhemmat saattoivat laiminlyödä koulumaksut. Koulun pyrkimykset olivat usein ristiriidassa maatalousyhteiskunnan realiteettien kanssa, vaikka koululaitosta organisoidessa ne oltiinkin pyritty ottamaan huomioon. Kun vanhemmat tarvitsivat lapsiaan peltotöissä, niin lukeminen sai väistämättä jäädä. Lasten koulunkäynti oli usein rikkonaista, mistä syystä oppimistuloksetkin saattoivat jäädä vaatimattomiksi. Koululaitoksen toimintaan vaikuttivat kielteisesti myös rahvaan asenteet koulunkäyntiä kohtaan, joiden takia Ahlsman joutui toistuvasti selkkauksiin oppilaiden ja heidän vanhempiensa kanssa. Talonpoikaisessa kulttuurissa opilliseen sivistykseen suhtauduttiin epäluuloisesti, koska sen esimerkiksi pelättiin tekevän lapsista velttoja ja kovaan ruumiilliseen työhön kykenemättömiä “puoliherroja”. Vihtiläisen rahvaan joukossa ilmeni Ahlsmanin mukaan suurta välinpitämättömyyttä koulua ja lukemista kohtaan. Rahvasta jouduttiin pelottelemaan sakoilla, ruumiinrangaistuksilla ja tuonpuoleisella kadotuksella. Kurinpidollisilla toimilla ei kuitenkaan näytetä saavutetun toivottuja tuloksia, sillä ongelmia esiintyi niistä huolimatta. Pitäjänkokous pyrki puuttumaan kansanopetuksessa havaittuihin puutteisiin esittämällä koululaitoksen uudelleenorganisoimista vuonna 1858, mikä synnytti kiistan seurakunnan ja Ahlsmanin välille, joka lopulta ratkesi koulumestarin kannalta edullisesti. Pro gradu -tutkielmani täydentää omalta osaltaan kuvaa 1800-luvun kirkollisesta kansanopetuksesta. Samalla myös kokonaiskuva Jacob Ahlsmanin toiminnasta Vihdistä täydyntyy, sillä tutkielmaa tehdessä käytettävissäni oli lähteitä, joita useimmissa aiemmissa tutkimuksissa ei ole käytetty.

Tutkimuksessani tarkastelen konfliktia Orimattilan seurakunnassa vuosina 1971–1973. Konfliktissa olivat osapuolina Orimattilassa ensimmäisen kappalaisen viransijaisuutta tehnyt vastavalmistunut, nuori pastori Juhani Iivari sekä useat seurakuntalaiset. Tutkimuksessa selvitän, mitkä tekijät johtivat siihen, että tämä Juhani Iivarin Orimattilan aikaiseen toimintaan liittyvä konflikti muodostui ja miten konflikti eteni. Tutkimuksessani keskityn erityisesti kolmeen eri episodiin, jotka rytmittivät tapahtumien etenemistä. Ensimmäinen niistä oli Iivarin vuoden 1972 itsenäisyyspäivänsaarna, jossa hän kritisoi voimakkaasti kristinuskon ja kansallisten symbolien yhteen kietoutumista suomalaisessa itsenäisyyspäiväperinteessä. Monet seurakuntalaiset kokivat saarnan loukkaavana ja valittivat siitä Orimattilan kirkkoherra Paavo Muinoselle. Toinen episodi kytkeytyy siihen, kun Iivari keväällä 1972 liittyi SKDL:n jäseneksi ja piti vapunpäivänä puheen Orimattilan punaisten muistomerkillä. Iivari sai useita tukijoita paikkakunnan vasemmistolaisista seurakuntalaista, jota alkoivat kerätä nimilistaa sen puolesta, että Iivari saisi edelleen jatkaa Orimattilassa. Iivari oli vähän aikaisemmin saanut siirron pois Orimattilan seurakunnan palveluksesta. Nimilistan seurauksena Iivarin siirto peruutettiin. Tapahtuma ilmensi sitä, miten suuri osa vasemmistolaista oli edelleen kirkon jäseniä ja he pystyivät käyttämään joukkovoimaansa vaikuttaakseen kirkolliseen päätöksentekoon. Kolmas tutkimani episodi liittyy Iivarin paikkakunnalla tekemään rauhantyöhön. Erityisen suuria kielteisiä reaktioita herätti se, kun Iivari jakoi papin asuun pukeutuneena Sadankomitealiitto ry:n aseellisen maanpuolustuksen vastaisia pamfletteja asevelvollisten kutsuntapaikan läheisyydessä. Tapahtuman seurauksena Orimattilan kirkkoneuvosto teki Iivarista kantelun Helsingin tuomiokapitulille. Tutkimuksessani nousee esille aikakauden yleinen sukupolvimurros 1970-luvun alun Suomessa, kun nuori sodanjälkeinen sukupolvi kyseenalaisti voimakkaasti vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita. Myös kirkko joutui kohtamaan tämän yhteiskunnallisen kritiikin ja ottamaan siihen kantaa. Orimattilan kriisin voi nähdä olevan paikallistason ilmentymä tällaisesta valtakunnallisesta kehityksestä. Orimattilan konfliktissa oli kuitenkin sukupolvimurrosta merkittävämpi asema niillä ennakkoluuloilla mitä useilla seurakunnan hallinnon piirissä olevilla ihmisillä oli vasemmistolaisuutta kohtaan. Iivari ei itse määritellyt itseään kommunistiksi ja hän toimi selvästi erillään aikakauden taistolaisesta nuorisoliikkeestä, mutta useat seurakuntalaiset tulkitsivat hänen toimintaansa siitä oletuksesta käsin, kuin hän olisi ollut kommunisti. Tämä kommunistisyytös aiheutti sen, että monet seurakuntalaiset tulkitsivat myös Iivarin tekemää rauhantyötä poliittisesti motivoituneeksi.