Browsing by Subject "kirkkohistoria"

Tutkielma tarkastelee Pieter Bruegelin (1925/30–1569) öljyvärimaalausta Paavalin kääntymys (1567). Bruegelin Paavalin kääntymys mainitaan taidehistoriallisessa kirjallisuudessa usein, mutta teoksesta ei ole kirjoitettu syvällistä analyysiä. Aiemmassa tutkimuksessa Bruegelin Paavalin kääntymys -teosta on pidetty lähinnä maisemamaalauksena tai syntyajankohdan poliittisiin asetelmiin viittaavana teoksena. Maalauksen teemana on ihminen käännekohdan äärellä. Bruegelin maalaama Paavali makaa maassa, sillä jumalallinen totuuden välähdys on sokaissut hänet. Paavali joutuu katsomaan sisimpäänsä. Kristittyjä surmanneesta sotilaasta syntyy uusi ihminen, joka julistaa rauhaa. Tutkielma hyödyntää teologian, taidehistorian, taloushistorian, uskontotieteen, filosofian, estetiikan sekä alue- ja kulttuurintutkimuksen tieteenalojen lähestymistapoja. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on sosiaalinen konstruktionismi. Teos on aikakautensa kontekstin tuote, sen kuvajainen, ja samanaikaisesti se on rakentanut – ja rakentaa yhä – aikakauttaan koskevia käsityksiä itsekin. Tutkielma hyödyntää Erwin Panofskyn, Roland Barthesin ja Hans Beltingin kuva-analyysimenetelmiä. Tutkielma esittelee tekijän kehittämän hyppää kuvaan -metodin. Metodia hyödyntävä katsoja pyrkii samastumaan maalauksen tunnelmaan, siinä oleviin henkilöihin ja heidän toimiinsa. Kuvan tarkasteleminen sisältä päin mahdollistaa yksityiskohtien ja viestien havaitsemisen. Tausta tälle metodille syntyi tutkielman tekijän toimiessa vuosikymmenten ajan valokuvaajan ammatissa. Ihmisten kuvaaminen edellytti kohteen ehdoilla elämistä, samastumista. Metodin teoreettinen pohja on peräisin John Szarkowskilta, Robert Capalta, Dorothea Langelta ja Henri Cartier-Bressonilta. Cartier-Bresson tunnetaan ratkaisevan hetken käsitteestään. Bruegelin teos kuvaa ratkaisevaa hetkeä, Paavalin kääntymystä. Hyppää kuvaan -metodi sopii Bruegelin teokseen erityisen hyvin, koska teos näyttää dokumentaariselta ja valokuvamaiselta. Hyppää kuvan -metodin avulla tutkielman tekijä oivalsi Bruegelin teoksen sisältämän kuvitteellisen äänimaailman. Toinen keskeinen havainto liittyy siihen, että teos on täynnä viittauksia teologiaan ja Raamatun teksteihin. Kuvassa on tekijän tulkinnan mukaan esimerkiksi pyhä perhe, ja Paavalin kääntymys on puettu kertomuksen muotoon. Teoksessa tapahtuu samaan aikaan monta asiaa eri aikatasoilla. Kolmas tutkielman keskeinen löytö on se, että teoksessa on mukana arkkienkeli Mikaelin katse. Tutkielmassa käytetään ilmaperspektiivistä nimitystä Mikaelin perspektiivi. Tämä termi antaa mahdollisuuden päästä lähemmäksi kontekstia, jossa teos valmistui. Neljäntenä huomiona tutkielma esittää hypoteesin, jonka mukaan maalausta on mahdollisesti muunneltu jälkikäteen, kuten Bruegelin Betlehemin lastenteurastus -maalaustakin on muuteltu. Bruegelin aikana maalausten rinnalla syntyi muitakin artefakteja, kuten kullasta tehtyjä esineitä. Patsaat, kangastyöt, vaatteet, kengät, hevosvälineet, koko aikakausi oli yhtä loputonta käsityötä. Bruegelin teos toimii edelleen alkuperäisessä tehtävässään uskoa ilmaisevana artefaktina ja 1500-luvun lopun alankomaisen maalaustaiteen dokumenttina.

Piispojen viralliset muotokuvat ovat Suomen vanhinta muotokuva-aineistoa. Tutkin virallisista muotokuvista heijastuvia käsityksiä piispan virasta ja asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskeisenä aineistona ovat Suomen ev.-lut. kirkon hiippakunnissa olevat 109 virallista muotokuvaa, joiden lisäksi tarkastellaan Helsingin yliopiston, kenttäpiispojen, eduskunnan sekä Lähetyshiippakunnan kokoelmia. Koko aineisto käsittää 145 muotokuvaa, joiden lisäksi vertailuaineistona ovat Ruotsin piispojen julkaistut muotokuvat sekä museoissa olevat teokset. Merkittävin arkistolähde, jonka tutkimus nostaa esiin, on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen muotokuvakeräyksen aineisto 1800-luvun lopusta. Aineistoa tarkastellaan monitieteellisesti. Teosten inventoinnin myötä syntynyt aineisto on jäsennelty aikajaksoihin Hans Beltingin kuva-antropologisen teorian mukaisesti niin, että kuvissa ilmenevät selkeät muutokset ja murroskohdat tulkitaan viittaukseksi mahdollisiin muutoksiin piispan asemassa ja roolissa. Kuvan muutosta pyritään selittämään kuhunkin aikajaksoon liittyvillä sosio-kulttuurisilla muutoksilla sekä taidemaailman virtauksilla. Teosten taiteellinen tarkastelu esittelee keskeiset ikonografiset elementit sekä muotokuvien liittymisen aikajaksojen taide-maailmaan tyylin ja kuvakonventioiden osalta. Taiteilijaselvitys osoittaa, että lähes kaikki ovat tunnettuja ja arvostettuja. Yhteydet Ruotsiin korostuvat 1800-luvun loppuun saakka. Kirkkohistoriallinen tutkimus kytkeytyy kunkin aikajakson tarkasteluun. Virallisten muotokuvakokoelmien alkuperäiseksi ympäristöksi osoittautuu yliopisto. Turun Akatemia saa ensimmäiset muotokuvansa 1652; piispat kuvataan varakanslereina. 1750-70 -luvuilla tuhoutuneet kokoelmat täydennetään, mutta suurin osa teoksista tuhoutuu Turun palossa 1829. Helsingin yliopisto pyrkii rakentamaan kokoelman uudestaan 1830-1930 -luvuilla. Kirkollisten kokoelmien alku ei sijoitu Turkuun vaan on käsitykseni mukaan tapahtunut 1783 Porvoossa. Muualla hiippakuntien kokoelmat muodostuvat vasta 1875 Kuopion ja Turun hiippakunnissa. Eduskunnan kokoelman alku sijoittuu samoihin aikoihin vuoteen 1879. 1900-luvun alkuun liittyy runsas kopioiden teettäminen niin Turun kuin Porvoon hiippakunnissa; niiden attribuointi ja ajoitus vaatisi tarkempaa arkistotutkimusta. Muotokuvasarjojen muutos on hidasta ja perustuu jatkuvuudelle. Esimerkiksi käytäntöjen muuttuminen virkapukeutumisessa välittyy muotokuviin aikaviiveellä. Osoittautuu myös, että muotokuvat eivät onnistu välittämään kaikkia piispan aseman ulottuvuuksia. Erityistapauksina esitellään mielenkiintoisia ja merkittäviä yksittäisiä teoksia. Reformaatio muuttaa luterilaisen piispan esittämistapaa ratkaisevasti. Varhaisten kirkollisten muotokuvien vaatimattomuutta ja yksinkertaisuutta on kuitenkin korostettu liikaa, sillä niihin sisältyy papiston asemaa korostavia piirteitä. 1700-luvun piispojen muotokuvat ovat alun perin olleet pääosin yksityiskäyttöön tarkoitettuja. Niissä esiintyvä peruukki on ylellisyysesine, joka liittää piispat säätyläisiin; kuninkaan huomionosoitukset kertovat läheisestä ja suorasta suhteesta. 1800-luvun alun muotokuvissa korostuvat yhteneväisyydet korkea-arvoisten virkamiesten muotokuviin kunniamerkkeineen ja piispa näyttäytyy hallitsijan (keisarin) luottomiehenä. 1870-luvulla kuvissa tapahtuu muutos, jonka selittävänä tekijänä on osittain valokuvan suuri vaikutus muotokuvataiteilijoiden käytäntöihin. Yhteiskunnallinen murros ja teologiset käsitykset voivat myös selittää muutoksia. 1900-lukua leimaa kansainvälistyminen. Taiteilijat käyttävät selkeästi eurooppalaisen taiteen tunnettuja paavien muotokuvia esikuvinaan. Kirkon piirissä taas ekumeeninen ja liturginen liike korostavat piispan erityisasemaa. Vuosisadan alkupuolen teoksissa korostuu vallan esittäminen, joka liittyy lukuisien perustettavien hiippakuntien johtamiseen mutta myös koko yhteiskunnan vaikutta-jana olemiseen. Myös 2000-luvun piispan erityisasemaa korostetaan ja hänet kuvataan värikkäästi, persoonaa korostaen ja perinteisistä konventioista erottautumaan pyrkien. Liturginen asu sekä symbolinen esittäminen ovat uutta. Kenttäpiispan asema osana Puolustusvoimien organisaatiota korostuu heidän muotokuvissaan. Lähetyshiippakunnan vahvasti symboliset muotokuvat paljastavat kiistanalaisuuden, joka liittyy sekä organisaation että sen piispan asemaan.

Pro gradussani tarkastelen herännäispappi Elias Simojoen (vuoteen 1926 Simelius, 1899–1940) poliittisluontoista raamatunkäyttöä vuosina 1922–1940. Simojoki oli paitsi körttiläinen kirkonmies myös äärioikeistolainen aktivisti, joka oli vuonna 1922 mukana perustamassa Akateemista Karjala-Seuraa (AKS) Suur-Suomi-ideologian ja heimoaatteen kattojärjestöksi. Vuosina 1933–1939 hän vaikutti Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kansanedustajana sekä nuorisojohtajana puolueen alaisissa Sinimusta- ja Mustapaita-järjestöissä. Tutkielmassani teen selkoa siihen, kuinka Elias Simojoki tulkitsi ja hyödynsi Raamatun kertomussisältöä poliittisluontoisissa puheissaan ja kirjoituksissaan. Tarkoitukseni on selvittää, mihin tulkinnallisiin suuntiin Raamattu taipui Simojoen käsittelyssä ja millaisia muutoksia hänen käsityksissään tapahtui tutkimusajanjakson vaihtelevissa asiayhteyksissä. Tutkielmani lähdeaineistona käytän Elias Simojoen vuosina 1922–1940 laatimia poliittisluontoisia puheita sekä lehtikirjoituksia ja muita julkisia kannanottoja. Vilho Helasen toimittama Palava pensas -niminen kokoelma Simojoen puheista on keskeinen teos osana tutkielmani lähteistöä. Palavan pensaan ohella hyödynnän pro gradussani Simojoen julkisia kirjoituksia vuosilta 1922–1940. Tutkimukseni kannalta keskiössä ovat Akateemisen Karjala-Seuran äänenkannattaja Suomen Heimo, Sinimusta-järjestön Sinimusta-lehti sekä Mustapaitojen Luo lippujen! -järjestöjulkaisu. Lisäksi viittaan pääasiassa AKS:n toimesta julkaistuun muuhun lähdeaineistoon, jossa Simojoen ääni tulee kuuluville poliittisluontoisen raamatunkäytön merkeissä. Elias Simojoki hyödynsi poliittisluontoisessa raamatunkäytössään tasapuolisesti sekä Vanhaa että Uutta testamenttia. Paavalin Ensimmäisen korinttilaiskirjeen muotoilua heijasteleva rakkauskäsitys oli vallitsevasti esillä hänen julistuksessaan etenkin tarkastelujakson alusta 1930-luvun taitteeseen. Simojoen dualistisessa maailmanselityksessä sinivalkoinen isänmaanrakkaus sai vastinparikseen mustanpuhuvan ryssävihan, joka täydensi kokonaisuuden. Suomi näyttäytyi Simojoelle Jesajan kirjaa heijastelevana Herran pohjoisena viinitarhana ja Jumalan uusina valittuina. Suomensukuisten kansojen verinen tuska itärajan takana kytki niiden kohtalon kärsivään Kristukseen. Neuvostoliitto taas näyttäytyi Simojoelle suoranaisena helvetin esikartanona maan päällä johtajanaan Jumalan vihan ruoska Josif Stalin. Henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen elämän suhdannemuutoksilla oli vaikutusta Simojoen poliittisluontoisen raamatunkäytön vaihteluun tarkasteltavalla ajanjaksolla. Lisäksi hänen jo lapsuudessaan omaksuma dualistinen maailmankuvansa sekä kokemuksensa sodasta vaikuttivat hänen tapaansa tarkastella ympärillään olevia pelastus- ja maailmanhistoriallisia ilmiöitä.

Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, miten valitsemissani kahdessa kirkollisessa lehdessä, Sanassa ja Kotimaassa, kuvattiin suomalaista ja virolaista luterilaisuutta vuosina 1988–1991. Lisäksi tavoitteenani on selittää, miksi näiden lehtien luterilaisuuden kuvaukset erosivat toisistaan. Tutkimuksessani tarkastelen virolaisten uskonnollisuuden muutoksia ja sitä, ketkä pääsivät kertomaan virolaisten uskonnollisuudesta. Tarkastelen tutkimuksessani myös luterilaisen kirkon aseman muutoksia virolaisessa yhteiskunnassa. Neuvostoliiton uskontopolitiikan löyhentyminen vuodesta 1988 alkaen mahdollisti Viron luterilaiselle kirkolle aikaisempaa paremmat mahdollisuudet toimia ja vaikuttaa yhteiskunnassa. Samanaikaisesti Neuvosto-Virossa yhteiskunnan vapautuminen johti poliittiseen aktiivisuuteen virolaisten keskuudessa ja maan itsenäisyyden ajamiseen. Viron vapautumiskehitys johti osalla virolaisista haluun palata luterilaisen kirkon ja kristillisten arvojen äärelle. Kotimaa ja Sana kirjoittivat laajasti luterilaisen kirkon aseman muutoksista virolaisessa yhteiskunnassa ja siitä, miten virolaiset suhtautuivat luterilaiseen kirkkoon. Lehtien kirjoittelusta heijastuivat Suomen luterilaisen kirkon sisäiset muutokset ja julkisessa keskustelussa käydyt keskustelut kirkon tilasta. Näistä teemoista mainittakoon esimerkiksi maallistuminen, uskonnon privatisoituminen sekä valtion ja kirkon suhteet. Tutkimusajankohtana virolaiset osoittivat lisääntyvää kiinnostusta ja myötämielisyyttä Viron luterilaista kirkkoa kohtaan. Osa virolaisista etsi luterilaisesta kirkosta vahvistusta omalle kansalliselle identiteetilleen. Erityisesti Sana-lehden Viron uskonnollisuuden -kirjoittelussa verrattiin suomalaista ja virolaista luterilaisuutta toisiinsa, ja se tarkasteli kriittisesti Suomen luterilaista kirkkoa ja tapakristillisyyttä. Kotimaassa tunnistettiin Suomen luterilaisen kirkon haasteet, mutta virolaisten luterilaisuudesta kirjoitettaessa suomalaista ja virolaista luterilaisuutta ei asetettu vastakkain. Kotimaan ja Sanan edellä mainitut käsittelytavat ovat selitettävissä niiden omista hengellisistä lähtökohdistaan ja suhteistaan valtakirkkoon. Kotimaan kuvaukset virolaisten käytännön uskonnollisuudesta olivat kokonaisuudessaan Sana-lehteä monipuolisempia. Virolaisten asenteet kirkkoa ja luterilaisuutta kohtaan olivat lehtien mukaan pääosin myönteiset, ja erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet tekivät yhteistyötä kirkon kanssa. Kirkon odotettiin tarjoavan henkistä tukea virolaisille ja antavan moraalikasvatusta virolaisväestölle. Uskontoa pidettiin yleisesti yksityisenä asiana, ja valtiolta toivottiin tunnustuksettomuutta.

Tutkielma käsittelee talvisodan aikaisten sankarihautajais- ja muistopuheiden raamatullisuutta sekä sananjulistuksesta käytyä teologista keskustelua vuosina 1939–1941. Tutkielmassa tarkastellaan reseptio- ja vaikutushistorian menetelmin sitä, miten talvisodan aikaisissa sankarihautajais- ja muistopuheissa tulkittiin, välitettiin ja käytettiin Raamattua. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan perinteisin historiantutkimuksen menetelmin sitä, minkälaista keskustelua sankarihautajaispuheista, sananjulistuksesta sekä sielunhoidosta käytiin teologien ja papiston keskuudessa välirauhan aikana. Tutkielman kiinnostuksen kohteena on teologisen tulkinnan ja oppineisuuden historia. Talvisodan historiasta on kirjoitettu paljon, mutta sodan tarkastelu papiston näkökulmasta on jäänyt vähäiselle huomiolle. Tutkielmassa hyödynnetään lähteenä talvisodan aikaista homileettista aineistoa, eli sankarihautajais- ja muistopuheita. Lisäksi lähteenä käytetään Raamattua, lehtimateriaalia, Tampereen yleisen ja yksityisen pappeinkokouksen arkistomateriaaleja, aikaan liittyvää homiletiikan tutkimusta sekä muita tulkinnan apuvälineitä, kuten kirkkokäsikirjaa. Tutkielma osoittaa, että raamatunjakeista saatettiin jättää jotain pois, silloin kun ne eivät palvelleet sielunhoidollisia tavoitteita ja lohduttamista. Raamatun kertomuksia voitiin myös ylittää, jättää ne avoimeksi tai luoda tilanteeseen soveltuvaa teologista tulkintaa sekä välittää ihanteita ja esikuvia. Tutkielma osoittaa myös, ettei sananjulistuksesta ja sielunhoidosta vallinnut papiston kesken yksimielisyyttä. Oikean tulkinnan sekä lohduttamisen välillä nähtiin ristiriitaisuuksia. Myös sodan uskonnollisista vaikutuksista esitettiin eriäviä näkemyksiä.

Pro gradu -tutkielmani tarkoitus on selvittää lapsille suunnattujen Suomen historiasta kertovien tietokirjojen tietomaailmaa ja luonnetta. Tutkimus rajoittuu 1500-1700-luvun väliseen aikaan, jolloin Suomi oli Ruotsin valtakunnan itäinen osa. Tutkimuskysymyksissä keskityn lapseen ja lapsuuteen. Tarkastelen myös suomalaista elämäntapaa ja sitä, minkälaisia historiallisia tapahtumia kussakin lähteessä nostetaan esiin. Tutkielman taustahistoriassa olen keskittynyt sekä sadun että proosan keinoin lapsille kerrottuihin tietoihin, jotka näyttävät usein peilaavan jollain tavalla läsnä olevaa nykyisyyttä. Tutkimuslähteiksi olen valinnut kolme lapsille suunnattua Suomen historiasta kertovaa kirjaa. Kaikissa lähteissä kerrotaan suomalaislasten elämästä menneinä vuosisatoina. Kirjojen kerronnassa painottuvat erilaiset historialliset tapahtumat. Ensimmäisessä tutkimuslähteessä nimeltään Herttuan hovissa - elämää 1500-luvun Turussa keskitytään vuosien 1559 ja 1562 väliseen ajanjaksoon. Elämä Turun linnassa, ajan historialliset tapahtumat sekä linnan palvelusväen erilaiset työtoimet ovat kerronnassa keskeisellä sijalla. Uskonnollinen murrosvaihe reformaation jälkiseurauksena nousee esille ihmisten uskonnollisessa käyttäytymisessä. Toinen tutkimuslähde nimeltään Suomen lasten historia keskittyy 1500-1700-luvusta kertovissa kuvitteellisissa kertomuksissa pääsääntöisesti sodan tapahtumiin tai niiden jälkiseurauksiin.Tutkimuksen piiriin kuuluvassa ensimmäisessä kertomuksessa, jossa isä lapsineen on keräämässä kaskinauriita talteen talvea varten kerrotaan tarinan muodossa kansanuskomusten merkityksestä koko yhteisölle 1500-luvulla. Viimeisessä kertomuksessa, joka sijoittuu 1700-luvulle kerrotaan tervan valmistuksesta ja ulkomaankaupasta. Kolmannessa tutkimuslähteessä nimeltään Laps´ Suomen kerrotaan niin ikään Suomen menneistä historiallisista tapahtumista ja suomalaisen lapsen elämän arjesta. Kertomuksissa korostuu suurvalta-ajan yhteiskunnalliset erot ihmisten välillä. Säätyjaon merkitys korostuu ihmisten arjessa, samoin rikkaan ja köyhän lapsen elämän erilaisuus. Tarkkoja vuosisatoja, jolle tarinat sijoittuvat, ei kertomuksissa ole määritelty. Kaikissa tutkimuslähteissä nousee esille lukutaidon merkitys. Herttuan hovissa -teoksessa ja Suomen lasten historia -teoksessa lapsella on merkittävä asema uuden tiedon eteenpäin siirtäjänä. Laps´ Suomen -teoksessa kerrotaan äidin keskeisestä asemasta kristinopin ja lukutaidon opettamisessa lapselle.